72 %

Oi niitä aikoja, kun työttömyysluvut olivat viisinumeroisia ja maan hallituksen piti nauttia tasavallan presidentin luottamusta. Siitä on jo yli neljä vuosikymmentä, kun presidentti Urho Kekkonen ”runnasi” televisiokameroiden edessä (ks. klippi) kokoon Martti Miettusen (kesk) johtaman ”hätätilahallituksen”. Marraskuussa 1975 presidentin hätäkellot sai soimaan tieto, että työttömien määrä oli nousemassa yli 60 000 henkilön. Millaisen kalkkeen olisivatkaan aikaansaaneet nykyiset tilastoluvut: työttömiä on laajasti laskien – mukana työvoimapoliittisisten toimien piirissä olevat – jo yli 450 000 henkilöä. Valtiovarainministeriön ylin virkamies, valtiosihteeri Martti Hetemäki arvioi kolumnissaan nykyisen työttömyyden maksavan julkiselle taloudelle vuosittain 10 miljardia euroa enemmän kuin neljänkymmenen vuoden takainen työttömyyden taso. Se on paljon: lähes 5 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen (= 209 mrd. 2015).

Kekkosen hätätilapuhe kuulostaa nyt liioittelulta, mutta se on asetettava taloushistorialliseen yhteyteensä. Suomella ja koko Euroopalla oli takanaan neljännesvuosisadan mittainen ”kasvun kulta-aika”, jolloin työttömyys oli vähäistä − alhaisempaa kuin Yhdysvalloissa, kuten alla oleva kuvio osoittaa. Kultaiset vuodet päättyivät ensimmäisen öljykriisiin (1973), jota seurasi talouden laskukausi ja työttömyyden kasvu. Suomessa työttömyys lisääntyi vuosina 1976−1978 nopeammin kuin läntisessä Euroopassa (EU-151) keskimäärin, mutta alentui 1980-luvulla selvästi EU-15:n keskiarvon alapuolelle. Ruotsin työttömyysaste kohosi hieman 1980-luvun alkuvuosina mutta pysyi koko ajan Suomen astetta matalampana.

tyottomyys-1960-2016

1990-luvun lama viisinkertaisti Suomen työttömyysasteen, joka pahimmillaan kohosi yli 16 prosentin − selvästi yli EU-15:n noin 10 prosentin keskiarvon, johon Ruotsinkin työttömyys nousi. Yhdysvalloissa työllisyystilanne sen sijaan parantui 1990-luvulla. Työttömyys vähentyi Suomessa nopeasti 1990-luvun puolivälistä lähtien, ja finanssikriisin puhjetessa (2008) työttömyysaste oli painunut jo lähelle 6 prosenttia, euroalueen keskiarvon alapuolelle ja lähelle Ruotsin ja Yhdysvaltojen lukemia. Kehittyneet taloudet näyttivät olevan yhtä onnellista perhettä, kunnes finanssikriisi eriytti kehityskulut. Yhdysvalloissa työttömyys kääntyi laskuun jo vuonna 2011, Ruotsissa ja euroalueella kokonaisuutena vuonna 2014 mutta meillä vasta viime vuonna. Työttömyysasteella mitaten euroaluen talouspolitiikka on siis ollut finanssikriisin jälkeen huonompaa kuin oman valuutan maissa Yhdysvalloissa ja Ruotsissa.

Työttömyyden vähentäminen eli työllisyyden kohentaminen on ollut 1990-luvun laman jälkeen Suomen hallitusten kestotavoite. Lipposen ensimmäinen hallitus (1995−1999) ei asettanut ohjelmassaan täsmällistä työllisyysastetavoitetta; vasta toinen hallitus (1999−2003) esitti prosenttiluvun mutta varovaisesti muotoillen. Tavoitteeksi asetettiin, että ”työssä olevien osuus työikäisestä väestöstä lähestyy Suomessa EU:n työllisyyssuuntaviivoissa tavoitteeksi asetettua 70 prosenttia” (ohjelma).

Martti Hetemäki kiinnittää kolumninsa liitteenä olevassa esityksessä huomiota Suomen verrokkimaita (Pohjoismaat, Alankomaat, Iso-Britannia, Itävalta ja Saksa) alhaisempaan työllisyysasteeseen. Tasovertailuja tulkitsevan on kuitenkin syytä muistaa, mitä tunnusluku tarkkaan ottaen kuvaa. Työllisyysasteen nimittäjä eli työikäinen väestö ei aiheuta ongelmia, mutta osoittaja eli työlliset on pulmallisempi. Tilastokeskuksen ja Eurostatin määritelmän mukaan työlliseksi lasketaan jokainen henkilö, ”joka on tutkimusviikolla tehnyt ansiotyötä vähintään tunnin rahapalkkaa tai luontaisetua vastaan tai voittoa saadakseen”. Niin tunnin kuin 40 tuntia töitä viikossa tehnyt on siis tasa-arvoisesti mukana työllisten luvussa − ja niin myös nostamassa työllisyysastetta.

Osa-aikaisuus mutkistaa eri maiden työllisyysasteiden vertailua. Eurostatin tilasto kertoo, että vuonna 2015 työllisistä oli osa-aikaisia Suomessa 14,1 prosenttia mutta selvästi enemmän kaikissa niissä kuudessa maassa, jotka ovat yllä olevassa työllisyysastekuviossa kotomaatamme korkeammalla. Alankomaisssa osa-aikaisten osuus oli peräti puolet, muissa se vaihteli 24,3 prosentin (Ruotsi) ja 26,8 prosentin (Saksa) välillä. Jos jätämme Alankomaat pois laskusta, oli osa-aikaisten osuus korkeamman työllisyysasteen viisikossa 25,4 prosenttia − 11,3 prosenttiyksikköä enemmän kuin Suomessa. Kun maiden välillä on näin huomattavia eroja osa-aikaisten työllisten määrässä, eivät työllisyyasteet ole täysin vertailukelpoisia. Jos maita verrataan ”työtuntiasteella” (työtunnit/työikäiset) jää edellä mainituista kuudesta maasta Suomen yläpuolelle vain Ruotsi ja Iso-Britannia − kas, oman valuutan maita. Muissa Pohjoismaissa ja Alankomaissa tehtiin työikäistä kohden vähemmän työntunteja kuin meillä (katso kirjoitukseni).2

Hetemäki kohdistaa kolumninsa kriittisen kärjen niihin, jotka eivät ymmärrä työllisyyden tärkeyttä tai ”uskovat myytteihin, joiden mukaan työttömyys alenee ennen pitkää itsestään”. Yksi myyteistä on käsitys, että vanhemmat työntekijät − yli 50- ja 60-vuotiaat − ”kelpaavat aiempaa huonommin työnantajille” mutta että työttömyys laskee aikanaan, kunhan suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle. ”Faktat eivät tue näitä väitteitä”, Hetemäki kirjoittaa: ”Todellisuudessa yli 50-vuotiaiden työllisyysaste on noussut. Sitä nuorempien työllisyysaste on sen sijaan viime vuosina jatkanut laskuaan, vaikka suuria ikäluokkia on jo jäänyt eläkkeelle.”

tyollisyysaste-ikaluokittain

Fakta onkin, että yli 50-vuotiaiden työllisyysaste (siniset käyrät yllä olevassa kuviossa) on noussut tasaisesti 1990-lvuun laman jälkeen. Nuorimpien ikäluokkien (punaiset käyrät) työllisyysasteen nousu sen sijaan pysähtyi finanssikiriisin. Sama pätee parhaassa työiässä oleviin 30−39-vuotiaisiin (vihreät käyrät) ja 40−49-vuotiaisiin (keltaiset käyrät) − jälkimmäisen ikäluokan työllisyysaste on tosin erittäin korkea. On siis ilmeistä, että viimeisen neljännesvuosisadan suuret talouskriisit − 1990-luvun lama ja finassikriisin jälkeinen suuri taantuma − ovat vaikuttaneet merkittävästi Suomen työllisyyskehitykseen. Etenkin 1990-luvun laman shokki oli suuri, minkä vuoksi vuoden 1990 ottaminen vertailuajankohdaksi − kuten Hetemäki tekee − on hieman ongelmallista.

1990-luvun laman vaikutus käy ilmi myös alla olevasta kuviosta, jossa vuosien 1990−2015 työllisyysastetta on tarkasteltu kohorteittain: nuorin ikäluokka ovat vuoden 2015 20−24-vuotiaat ja vanhin vuoden 1990 60−24-vuotiaat, jotka olisivat 85−69-vuotiaita vuonna 2015 jos olisivat elossa. Kohortit eivät tietenkään koostu poikkileikkausajankohdasta toiseen tarkalleen samoista ihmisistä, sillä niistä ovat matkan varrella poistuneet kuolleet ja maastamuuttaneet ja niitä ovat täydentäneet maahanmuuttaneet.

tyollisysaste-kohorteittain-3

Kuvio havainnollistaa 1990-luvun shokin suuruuden: kaikissa ikäluokissa työllisyysaste oli alhaisin vuonna 1995. Vuonna 1990 työllisyysaste oli puolestaan korkein kaikissa ikäluokissa lukuun ottamatta 55−64-vuotiaita, joiden työllisyys oli valmiiksi hyvin matalalla tasolla. Se, että näiden vanhempien ikäluokkien työllisyysaste on noussut merkittävästi, voisiko sanoa ”normalisoitunut”, vuosien 1990−1995 alhosta, on tietenkin erinomaista. Myöteistä on sekin, että nousu on jatkunut 2010-luvun pitkän taantuman aikana, jolloin nuorempien ikäluokkien työllisyysaste on hienokseltaan alentunut. Vuonna 2015 20−39-vuotiaiden työllisyysaste oli 1,5−3,3 prosenttiyksikköä alle vuosien 2000, 2005 ja 2010 keskiarvon. Ero voi tuntua vähäiseltä, mutta työllisyysasteesta puhuttaessa se on merkittävä. Hetemäen huoli on siis aiheellinen, joskin hänen käyttämänsä vertailu vuoteen 1990 esittää nykytilanteen turhan dramaattisessa ja hiukan viistossa valossa.

Vaan mikä selittää nuorten ikäluokkien vanhempaa väestöä huonomman työllisyyskehityksen vuodesta 2010 vuoteen 2015? Taustalla on tietenkin kasvun puute: työllisten määrä supistui 2010−2015 10 000 työllisellä. Supistuksen vaikutukset eivät kuitenkaan jakautunueet tasan ikäluokkien kesken. Alla oleva kuvio osoittaa, että työllisyys lisääntyi entien ikäluokassa 65−69, joka vuonna 2015 koostui juuri paljon puhutuista suurista ikäluokista. Myös 35−39-vuotiatten ikäluokassa työllisten määrä kasvoi. Vähennys puolestaan kohdistui ikäluokkiin 25−29 ja 40−49.

tyollisyyden-muutos-2010-2015_2

Pelkästään poikkileikkausikäluokkien (siniset palkit yllä olevassa kuviossa) vertailu on kuitenkin riittämätöntä siksi, että työllisten määrä ikäluokittain aiheuttaa vaihtelua, vaikka kohorttien työllisyyskehityksessä ei olisikaan tapahtunut merkittäviä muutoksia. Kuvion punaiset palkit näyttävät, minkä verran kunkin kohortin työllisyys kasvoi vuodesta 2010 vuoteen 2015. Esimerkki: vuoden 2015 25−29-vuotiaiden työllisyys oli 34,4 prosenttia suurempi kuin vuoden 2010 20−24-vuotiaiden työllisyys, siis saman kohortin viisi vuotta aiemmin; tätä selittää tietenkin siirtyminen opiskelusta työelämään. Vastaavasti ikääntymisen myötä yhä suurempi osa kohortista siirtyy työelämän ulkopuolelelle. Vertailu muutosten 2000→2005 ja 2005→2010 keskiarvoon (keltainen vinoneliö) kuitenkin osoittaa, että viimeisen viiden vuoden kehitys ei ole järin poikkeuksellista.

Talouskasvun ollessa vaimeaa 72 prosentin työllisyysasteen saavuttaminen vaalikauden loppuun mennessä ei ole  todennäköistä. Ennen finanssikriisiä työllisyysaste oli nykylukemissa (69 %) vuoden 2006 alussa. Vuoden 2008 loppuun mennessä se nousi reilulla 2 prosenttiyksiköllä (71,1 %). Sipilän hallituksella on saman verran aikaa, mutta talouden kasvunäkymät ovat kovin toisennäköiset kuin 2006−2008: silloin bruttokansantuote (bkt) kasvoi 3 prosentin vuosivauhtia. Nyt matkaa työllisyysmaaliin on 3 prosenttiyksikköä. Jos talouskasvun ja työllisyyskehityksen keskinäisriippuvuus olisi entisenlainen, pitäisi bkt:n vuosikasvuvauhdin nousta korkealle 3 prosentin yläpuolelle, jotta 72 prosenttiin yllettäisiin.

Sellaista ihmettä ei kuitenkaan ole luvassa. Valtiovarainministeriön uusimman ennusteen arvio vuoden 2018 työllisyysasteesta on 69,5 prosenttia. Suomen Pankki ennustaa sen olevan pari prosentin kymmenystä enemmän ja vuonna 2019, vaalikauden päättyessä, 70,2 prosenttia. Tehtävää jää siis ainakin seuraavalle hallitukselle. Toisaalta eläkkeelle siirrytään aiempaan korkeamman työllisyysasteen ikäluokista, joten vaikutus työllisyyteen säilyy yhtä tuntuvana kuin suurten ikäluokkien (1940-luvun jälkipuoliskolla syntyneet) eläköityessä.

1990-luvun lama heitti pitkän varjon työmarkkinoille. Se on kadonnut tai lopullisesti katoamssa vanhempien ikäluokkien päältä. Kohorttikäyrien perusteella voisi arvata, että vuoteen 2020 mennessä 60-64-vuotiaiden työllisyysaste (45,3 % 2015) saattaa nousta vielä kohtalaisen paljonkin, kun taas 55−59-vuotiaiden jo nyt korkeaan työllisyysasteeseen (74,8 % 2015) tuskin on odotettavissa merkittävää nousua. Mitä tapahtuu nuoremmille ikäluokille, riippuu kasvun nopeudesta ja rakenteesta sekä työllisyyspolitiikan onnistumisesta. Selvää siis lienee, että työllisyyspolitiikan erityishuomion on oltava nuorimmissa ikäluokissa, jottei finanssikriisin jälkeinen taantumamme varjosta heidän työuraansa kauas tulevaisuuteen.


1. EU-15 = Alankomaat, Belgia, Espanja, Irlanti, Iso-Britannia, Italia, Itävalta, Kreikka, Luxemburg, Portugal, Ranska, Ruotsi, Saksa, Suomi ja Tanska.
2. Työtuntien vertailu myös saattaa farssiksi kääntyvän (ks. Helsingin Sanomien juttu) vuosityöajan 24 tunnin kikypidennyksen entistä oudompaan valoon.

4 vastausta artikkeliin “72 %”

  1. Nuoret ikä ryhmät tajuavat, että kaikki ei ole kohdallaan. Elämän laatuun ei oteta huomiota, vaan kiire lisääntyy.
    Perhe ei ole tärkein, vaan helppo elämä. Vastuut pyritään siirtämään yhteiskunnalle, ja nuoret voivat pahoin.

  2. Mikä oli työllisten määrä 80-luvun lopussa kun suomessa oli vain n. 6 % työttömiä.mikä oli lukumääräisesti työssä olevien määrä?

    1. Hei
      Tilastokeskuksen työvoimatutkimuksen mukaan työllisiä oli vuonna 1989 2,507 miljoonaa. Vuonna 2019 työllisiä oli 2,566 milj. ja 2020 2,528 milj. Eli melkein samoissa lukemissa pyöritään nyt kuin 40 vuotta sitten.

Kommentit on suljettu.