Niin syvä on kuin pitkäkin

Talouskasvun kiihtyessä kiihtyy myös keskustelu kasvun rajoitteista, etenkin työvoiman saatavuudesta. Uusimman sytykkeen väittelyyn heitti kansanedustaja Juhana Vartiainen (kok), joka Helsingin Sanomien haastattelussa (HS 18.11.) arvioi todellisen työvoimareservin kooksi 40 000 henkeä. Se on − Vartiaisen sanoin − ”ihan eri kokoluokka kuin nämä sadattuhannet, joista on tapana puhua”. ”Uskomatonta roskaa!!!”, latasi SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne. Sananvaihdon voisi kuitata hallitus- ja oppositiopuoleen kansanedustajien väliseksi poliittiseksi suukovuksi, ellei tiedettäisi, että Vartiainen ajatteli samoin jo kuuluessaan Rinteen kanssa samaan puolueeseen.1

Vartiaisen näkemys ei ole uusi eikä omaperäinen, kuten hän itse blogissaan toteaa (21.11.). 40 000 arvioon hän on päätynyt vähentämällä työttömien määrästä rakenteellisen työttömyden eli kertomalla työvoiman (työlliset + työttömät) kausitasoitetun työttömyysasteen (8,7 %) ja rakenteellisen työttömyysasteen (7,4 % OECD:n mukaan) erotuksella (1,3 %) sekä lisännyt tulokseen (35 000) työvoiman ulkopuolelta työmarkkinoille siirtyvät (arviolta siis 5 000).

Rakennetyöttömyys on sikäli ongelmallinen käsite, että sitä käytetään monissa merkityksissä, eivätkä keskustelijat aina puhu samasta asiasta. Vartiainen tarkoittaa rakennetyöttömyydellä NAIRUa (non-accelerating inflation rate of unemployment); sillä taloustieteilijät  tarkoittavat alhaisinta työttömyysasteesta, joka voidaan saavuttaa inflaatiota kiihdyttämättä. Tämä on OECD:n määritelmä rakenteelliselle työttömydelle, josta järjestö käyttää synonymisesti myös termiä NAWRU (non-accelerating wage rate of unemployment); se kuvaa sitä alinta työttömyyden tasoa, jonka vallitessa palkkojen nousuvauhti ei kiihdy. Euroopan komissio käyttää NAWRU-käsitettä ja arvioi sen olevan Suomessa tänä vuonna 7,3 prosenttia (AMECO-tietokanta, päivitetty 9.11.2017).

Ongelmallista on sekin, että rakennetyöttömyttä Vartiaisen tarkoittamassa NAIRU/NAWRU-merkityksessä ei voida mitata, sitä voidaan vain arvioida − ja sekin on hankalaa, kuten Suomen Pankin ekonomistit Meri Obstbaum ja Mikko Sariola informatiivisessa artikkelissaan toteavat. Työttömät ovat eläviä ihmisiä mutta ”rakennetyöttömät” NAIRU/NAWRU-merkityksessä vain teorian tuotetta: heidän määräänsä ei voi tilastollisin kyselyin laskea eikä heitä voi haastatella ajankohtaisohjelmiin, koska heitä ei ole oikeasti olemassa.

Vartiaisen blogissaan esittämät perustelut ja laskelmat välitti Helsingin Sanomat suuremmalle yleisölle pääkirjoituksessaan (26.11.), jossa  se moittii Vartiaisen moittijoita − Rinteen lisäksi SAK:n puheenjohtajaa Jarkko Elorantaa, joka sanoi (HS 24.11) Vartiaisen halventavan työttömiä − siitä, etteivät nämä ymmärrä Vartiaisen talousteoriasta ponnistavaa kylmää matematiikkaa. Vartiaista ei kuitenkaan voi pitää täysin syyttömänä tuohtuneisiin kommentteihin, sillä vaikka hän perustaa rakennetyöttömyyslaskelmansa NAIRU-arvioihin, hän Helsingin Sanomien haastattelussa kuitenkin puhui todellisista − tai ainakin tilastoiduista − työttömistä, joista osa ”ei työllisty koskaan”. Tällaisiakin työttömiä ikävä kyllä varmasti on, mutta heidän määräänsä ei voida laskea NAIRU-prosenttien perusteella.

Kylmää matematiikkaa ei ole sekään, että Vartiainen perustelee haastattelussa näkemystään työvoimapulasta viesteillä, joita hän on saanut ”työnantajilta eri puolilta Suomea”. Blogikirjoituksessaan Vartiainen toistaa argumentin hieman toisin sanoin (”kaikkialta kantautuu tietoja rekrytointivaikeuksista”) ja jatkaa siitä johtopäätökseen: ”Siksi tarvitaankin tarjontareformeja.” Tällainen valikoitunut anekdoottievidenssi on samanarvoista kuin vaikkapa se, jos Antti Rinne kertoisi saaneensa eri puolilta Suomea työttömiltä viestejä siitä, miten työpaikkaa ei ole löytynyt kymmenistä työhakemuksista huolimatta, ja vaatisi tähän perustuen elvytystä ja − Vartiaisen sananvalintaa soveltaakseni − työantajia olemaan vähemmän ”nirsoja” rekrytoinneissaan. Olisiko uskottavaa?

Ei tietenkään ole yllättävä, että tietoja rekrytointivaikeuksista kantautuu talouskasvun kiihtyessä niinkin paljon kuin Suomessa tänä vuonna, mutta on rohkeaa päätellä niistä työvoimarajoitteen tiukkuutta. Ei ole mitään syytä kyseenalaistaa vaikkapa uutista rakennusalaa vaivaavasta työntekijäpulasta (HS 25.11.), mutta pantakoon merkille, että siinä kiinnitetään huomiota rakennusalan ammattilaisten koulutuksen ongelmiin. Jos Vartiainen tarkoittaa tarjontareformeilla myös tällaisiin ongelmiin puuttumista, hyvä on.

Kuinka paljon 40 000 sitten on? Sitä voidaan arvioida Tilastokeskuksen työvoimatutkimuksen perusteella.Tilaston mukaan Suomessa oli tämän vuoden kolmannella neljänneksellä vajaat 3,5 miljoonaa työikäistä (15−64 v.). Heistä oli työllisiä 2,4 miljoonaa (70,6 %). Huomattakoon, että ”työllinen” tarkoittaa henkilöä, ”joka on tutkimusviikolla tehnyt ansiotyötä vähintään tunnin rahapalkkaa tai luontaisetua vastaan tai voittoa saadakseen” (ks. työvoimatutkimuksen käsitteet ja määritelmät). Alla olevassa kuviossa työllisten joukko on jaettu kahtia: alityöllisiin, jotka haluaisivat tehdä enemmän töitä kuin ovat tehneet (mm. osa-aikaisia ja lyhennettyä työviikkoa tekeviä), ja muihin työllisiin (joukossa myös osaansa tyytyväisiä osa-aikaistyöllisiä).

Työllisten lisäksi työvoimaan lasketaan työttömät (207 000 eli 6,0 % työikäisistä), joiden osuus summasta (2,6 milj.) on tavanomainen työttömyysprosentti (7,8 %). Työvoiman ulkoupuolelle jäävät pillotyöttömät (112 000, 3,2 % työikäisistä) eli he, jotka haluaisivat tehdä ansiotyötä ja olisivat työhön käytettävissä kahden viikon kuluessa mutta eivät ole viimeisen neljän viikon aikana etsineet työtä. Tuo laaja työvoimareservi (alityölliset, työttömät ja piilotyöttömät) on 448 000 eli 13,0 prosenttia työikäisistä.

Vartiaisen 40 000 voidaan suhteuttaa myös siihen tietoon, että työllisyys kasvoi vuoden 1994 aallonpohjasta vuoteen 2008 mennessä 477 000 hengellä, keskimäärin 34 000 vuodessa. Nykytilannetta 1990-luvun laman jälkeiseen kasvukauteen verrattaessa on tietenkin huomattava, että tuolloin työttömyys oli suurta eli taloudessa oli nykyistä enemmän työvoimareserviä − ihan Vartiaisen tarkoittamassa mielessä (työttömyysasteen ja NAWRUn erotus oli 5,3 %-yksikköä vuonna 1994, ks.kuvio alla). Hänen laskentamenetelmäänsä ja Euroopan komission (jälkikäteistä) NAWRU-arviota käyttäen työvoimareserviksi saadaan kuitenkin ”vain” 131 000 vuonna 1994. ”Vain”, koska tuolla summalla työllisten kasvoi jo reilussa kolmessa vuodessa.

Toinen esimerkki NAWRUn ennustevoimasta. Vuonna 1999 todellinen työttömyysaste oli 0,2 prosenttiyksikköä pienempi kuin komission NAWRU-arvio eli sen mukaan Suomen talous oli ylikuumentunut ja työvoimareservi negativinen (−5 000). Kuitenkin vuoteen 2007 mennessä, jolloin työllisyysaste−NAWRU oli täsmälleen samansuuruinen (−0,2 %), työllisten määrä oli kasvanut 196 000 henkilöllä. 1990-laman jälkeisellä kasvukaudella NAWRU-pohjaiset rakennetyöttömyyslaskelmat olisivat siis antaneet kovin pessimistisen kuvan talouden työvoimarservistä, mistä ei toki voi päätellä, että arviointimentelmä olisi yhtä harhainen nyt.

NAIRUn perusongelma on se, että se ”ajassa muuttuva havaitsematon suure”, kuten Obstbaum ja Sariola muotoilevat. Rakennetta kuvaava mittari onkin suhdanneherkkä, myötäsyklinen (ongelma, jota Euroopan komission NAWRU-nikkarit ovat yrittäneet uusilla laskentamenetelmillään vähentää). Yllä oleva kuvio kertoo miten Suomen ja Ruotsin NAWRU-arvio ja työttömyysaste sekä niinen erotus ovat muuttuneet vuosina 1965−2016 Euroopan komission laskelmien mukaan (muitakin arvioita on, ks. kuvio Obstbaumin ja Sariolan artikkelissa). NAWRU-arviot seuraavat suhdannetyöttömyyttä viipeellä ja sen jyrkkiä vaihteluja tasoitellen. Suomessa työttömyysaste nousi 1990-luvun laman aikana huomattavsti korkeammalle kuin Ruotsissa, mutta alentui sitten nopeasti, niin että vuosina 2008−2013 työttömyysaste oli kummassakin maassa sama: 7,8  prosenttia. Komission NAWRU-arviossa säilyi  kuitenkin 0,7 prosentiyksikö ero: Suomen NAWRU oli arvion mukaan 7,4 ja Ruotsin 6,7 prosenttia.

Keskustelua rakennetyöttömyyteen − tai luonnolliseen työttömyysasteeseen (natural rate of unemployment) − liittyvistä talousteoreettisista pulmista ja itse käsitteen hyödyllisyydestä on käyty finanssikriisin jälkeen muun muassa siksi, että ilmiön arviointi − mittaamisestahan ei ole kyse − on entistä hankalampaa. Roger Farmer on sitä mieltä, että käsite joutaa romukoppaan. Hänen tiedossaan ei ole teoriaa, joka selittäisi arvioidun luonnollisen työttömysasteen ajallisen vaihtelun, jonka vuoksi käsitteellä ei hänen mielestään ole hitustakaan ennustevoimaa. Farmer lataa: ”Tällainen teoria, jota ei voida falsifioida millään havaintoaineistolla, on lähempänä uskontoa kuin tiedettä.” Olivier Blanchard ei päädy pohdinnoissaan läheskään näin jyrkkään kantaan. Hänen mielestään luonnollinen työttömyysaste on ongelmistaan huolimatta edelleen tarpeellinen käsite talouspolitiikan tekijöiden analyysipakissa. Talousnobelisti Edmund Phelps, jonka − ja Milton Friedmanin − teoreettinen työ on NAIRU-ajattelun taustalla, puolestaan korostaa, että luonnollisessa työttömyysasteessa ei ole mitään luonnollista: se muuttuu rakenteiden sekä ihmisten käyttäytymisen (asenteiden ja normien) muuttuessa.

En tiedä onko NAIRU-arvioista ollut aiemmin iloa Suomen talouspolitiikkaa suunattaessa, mutta hyödyllisyys ei liene lisääntynyt, kun omaa rahapolitiikkaa ei enää ole, sillä keskuspankkien analyysivälineeksihän NAIRU yleensä mielletään (ks. esim. Blanchard). Mutta tämä ei tarkoita, että rakennetyöttmyyden arviointi olisi hyödytöntä. Päinvastoin, Obstbaum ja Sariola ovat  varmasti oikessa todetessaan, että sekä tilastoja että talousteoriaa voitaisiin hyödyntää ”selvästi nykyistä enemmän rakennetyöttömyyden tason ja muutoksen selvittämisessä”. Artikkelissan he käyvät läpi erilaisia työttömyysindikaattoreita mutta päätyvät johtopäätökseen, että laajan työttömyyden huomioon ottaminen ainoastaan nostaa arvioita rakenteellisen työttömyyden tasosta, mutta ei juurikaan muuta käsitystämme sen muutoksista. Siksi virallinen työttömyys kelpaa heidän mielestään edelleen lähtökohdaksi, kun arvioidaan kuinka paljon on ”tilaa työllisyyden suhdanneluonteiselle paranemiselle”. Niinpä ylinnä olevan kuvion laskelma laajasta työttömyydestä ei juuri vaikuttaisi johtopäätöksiin työvoimareservstä, koska se on vaihdellut virallisen työttömyyden mukana (heidän kuvionsa). Mutta tässäkin tapauksessa lienee syytä muistaa, että tilanne on toinen kuin finanssikriisiä edeltäneenä kasvukautena.

Vartiainen pysyy blogikirjoituksessaan haastattelulausuntonsa takana ja toteaa, että ”40 000 on oikea suuruusluokka sille työllisyyskasvulle, jonka voimme talouden elpyessä nykyisillä talouden säännöillä ja instituutioilla saada aikaan”. Hän sanoo uskovansa, ettei ”nykyisellä sosiaaliturvalla ja yleissitovuudella” ole mahdollista päästä alle 7 prosentin työttömyysasteen. Tiukanpuoleinen näkemys, kun muistetaan, että vuosina 2007 ja 2008 tuo raja alittui NAWRUn ollessa komission arvion mukaan vain hiukan korkeampi (7,1 %). Vartiainen ilmoittaa kuitenkin olevansa oikein mielellään väärässä. Tähän toiveeseen on nairunalaiseksi joutumisen uhallakin syytä yhtyä.


1. Esimerkiksi käy vaikkapa Vartiaisen artikkeli ”Saadaanko työvoimareservit käyttöön?” Työpoliittisessa aikakauskirjassa 1/2013.

4 vastausta artikkeliin “Niin syvä on kuin pitkäkin”

  1. Hei Sakari
    Suhteellisen asiallinen kirjoitus, vaikka siinä on hieman ”toimin asianajajana kannalle ’Nairu on alhainen’ -luonnetta”. Mutta muutama lisähuomio:
    1) Vertailusi siihen, mitä tapahtui 1994-2008, on harhaanjohtava, koska työikäinen väestö kasvoi noina vuosina reippaasti ja työllisyys siis kasvoi joka vuosi itsestään. ”Vartiaisen menetelmällä” arvioiden siis työllisyys olisi kasvanut paljon enemmän kuin tuolla 131 tuhannella. Jos olisimme vielä samassa demografisessa vaiheessa, en tietenkään käyttäisi +5000 -nyrkkisääntöä vaan jotain paljon isompaa.
    2) Nairun ja Nawrun arvioinnin vaikeudet ovat kaikille ihan tunnettu juttu, kysymyshän on teoreettisesta, havaitsemattomasta suureesta. Se ei tee itse teoriasta millään tavalla kyseenalaista. Teoria on paras kuvaus todellisuudesta. Ei gravitaatioaaltoakaan helposti havaita mutta totta sekin on. Joka tapauksessa lienemme yhtä mieltä siitä, että jos työttömyys on nolla, niin palkkainflaatio kiihtyy. Jos se nykytasolla ei kiihdy ja jonkinlainen monotoninen Phillipsin käyrä on olemassa, niin jossain on sellainen alin työttömyyden taso jonka kustannusvakaus kestää. Voisit myös todeta sen tosiasian, että Blanchard edustaa valtavirtaa ja Farmer on yksinäinen susi. Se ei sinänsä kerro, että Farmer on väärässä, mutta päättäjän on syytä lähteä liikkeelle valtavirta- eikä friikkiajattelusta.
    3) Apropoo 2007-2008: muista, että noina vuosina käynnistyi kustannuskilpailukyvyn raju heikkeneminen. Se osoitti nimenomaan, että työttömyyden alentuessa tuonne 6-7 prosentin tasolle se ei enää toimi pelotteena kustannusmaltille. Ehkä Kokoomus on oppinut Sari Sairaanhoitaja -kampanjoistaan, mutta jostain muualta saattaa sama prosessi käynnistyä, vaikkapa PAM:in lakosta tai sitten vain palkkaliukumista.
    4) Nairu-ajattelun hyödyllisyys ei riipu valuuttakurssiregiimistä. Sama mekanismi toimii vain eri tavalla siitä riippuen, onko oma kelluva valuutta inflaatiotavoitteineen vai ollaanko eurossa.
    5) Totta kai TEM:in työttömien joukossa on sellaisia, joiden työllistymistodennäköisyys on nolla. Heidän määränsä lienee kuitenkin pieni, enkä haastattelussa muuta sanonut.
    6) Anekdoottitiedolla (tässä rekrytointivaikeuksista) ei tietysti ole paljonkaan arvoa. Mutta sama kuva vahvistuui kyllä elinkeinoelämän barometreista. Anekdoottien kertominen tai kertomatta jättäminen on kaltaiselleni poliitikolle vaikeaa. Jos en lainkaan sido kirjoituksiani yksittäisiin havaintoihin, minulle sanotaan, että olen norsunluutorniteoreetikko joka ei tiedä elämästä mitään. Siksi yritän nojata pääosin teoriaan ja tilastoihin, mutta maustaa esityksiä myös anekdoottihavainnoilla.
    6) Mutta kuten sanottu, olen oikein mielelläni väärässä. Silti olisimme vahvemmilla, jos tekisimme uudistuksia, jotka varmasti tai suurella todennäköisyydellä laskevat Nairua. Tällaisia voisivat olla vaikkapa yleissitovista yleiskorotuksista luopuminen ja työttömyyseläkeputkesta luopuminen. Eduskunnassa käsittelyssä oleva aktiivimalli vaikuttaa myös tähän suuntaan.

    1. Kiitos Juhana,
      suhteellisen asiallisesta kommentistasi. Tarkoitukseni ei ollut niinkään toimia asianajajana ”Nairu on alhainen” -kannalle vaan ennemminkin edustaa epäilevää ”enpä tiedä mitä iloa Nairusta on rakenteellisen työttömyyden arvioinnissa” -kantaa. Mutta reaktioita joihinkin pointteihisi.
      1) Vuosien 1994–2008 tilanne oli tokin toinen kuin nyt, ja sen totesinkin (”ei toki voi päätellä, että arviointimenetelmä olisi yhtä harhainen nyt”). Työikäisen väestön kehitys on aivan toisenlainen nyt: vuodesta 1990 vuoteen 2010 työikäisten (15–64 v.) määrä kasvoi 185 000:lla, mutta vuodesta 2010 vuoteen 2030 se pienentyy väestöennusteen mukaan 138 000:lla. Eikö voisi ajatella, että tämä painaisia työttömyysastetta alas? (Vastaat varmaankin ettei, koska palkkapaineet kasvaisivat, ja työpaikkoja ei siksi syntyisi.)
      2) Nairun havaitsemattomuus ei tietenkään ole ongelma, mutta se ei ole ainoa tapa arvioida rakennetyöttömyyttä; asiaa voidaan lähestyä myös empiirisesti. Tätä yritin Obstbaumin ja Sariolan artikkeliin viittaamalla sanoa. Roger Farmerin luonnehtiminen friikiksi (=friikkiajattelun edustajaksi) ei kuullosta kovin kohteliaalta.
      6.1) Taloushistorioitsijana on tietenkin kohtuutonta moittia toisia anekdoottievidenssin käytöstä, mutta mielestäni haastattelustasi ja blogikirjoituksestasi syntyi käsitys tällaisesta päättelyketjusta: Nairu-teoria + anekdoottievidenssi → mainitsemasi tarjontareformit.
      6.2) Tarvitaanko sellaisia rakenteellisia uudistuksia, joilla työttömyysastetta saadaan alemmaksi ja työllisyysastetta korkeammaksi? Varmasti, ja nousukausi on tietenkin se tilanne, jossa niitä pitää tehdä (ja monenlaisia – myös koulutuksen, liikkuvuuden ja kannustinloukkujen saroilla). Sitä vain jää joskus ihmettelemään, että ovatko kaikki ongelmat työvoiman tarjonnan (=työntekijöiden) puolella. Kaikkiko kunnossa kysynnän (=työnantajien) puolella?

  2. 1) Ei ole perusteita ajatella, että työvoiman kasvuvauhti vaikuttaisi Nairuun. Mortensen-Pissarides-mallin jossain versiossa saattaa muistaakseni tällainen efekti olla, mutta se on aivan minimaalinen.
    2) Nairun estimointimenetelmät ovat empiirisiä – vektoriautoregressio, SVAR, Kalman-suodin … . Oli kohteliasta tai ei, Farmer on yksinäinen susi, Blanchard taas täysin valtavirtaa.
    3) Aika epäkohtelias tulkinta sinulta.
    4) Ei tietenkään vain tarjonta, mutta varmasti tarvitaan tarjintareformeja. Tärkein kysyntäreformi olisi varmaan vapaampi työpaikkasopiminen, jonka kartelli valitettavasti 2016 esti.

    1. 2) Olin kyllä alunperin kirjoittamassa jotain epiteettiä sekä Famerille (”omaperäinen” voisi olla kohtelias muoto) ja Blanchardille (vaikkapa ”IMF:n entinen pääekonomisti”), mutta ajattelin että olkoon. Mutta ei herrojen asemasta kentällä tietenkään ole erimielisyyttä.
      3) No, sanotaan täsmällisemmin: ”haastattelustasi ja blogikirjoituksestasi SAATTOI SYNTYÄ käsitys tällaisesta päättelyketjusta”. En itse ajattele, että politiikkasuosituksesi perustuisivat noin hataraan ketjuun. Kuin piru raamattua -tulkinta, myönnän, ja retorisia tarkoitusperiä palvelevakin, mutta se lienee keskustelussa sallittua.

Kommentit on suljettu.