Talouspolitiikkaa epävarmuuden aikana

Vesa Vihriälän johtama koronakriisin taloudellisia vaikutuksia selvittänyt työryhmä (muina jäseninään Bengt Holmström, Sixten Korkman ja Roope Uusitalo) luovutti raporttinsa työ- ja elinkeinoministeriölle ja valtionvarainministeriölle viime perjantaina (8.5.). Valtiovarainministeriön valtiosihteeri kansliapäällikkönä Martti Hetemäki sanoi julkistustilaisuudessa (36:50−37:15) raportin maalaavan ”hyvin synkän kuvan siitä, mihin olemme taloudessa menossa” ja jatkoi, että ”valitettavasti tuo synkkyys on realismia”. Kielitoimiston sanakirjan mukaan realismi on ”tosiseikkoja tähdentävä katsomustapa”, ja siinä merkityksessä raportti eittämättä onkin realistinen, kunhan muistetaan, että talouden tulevaisuutta koskevat tosiseikat ovat tällä hetkellä huomattavan epävarmoja.

Raportin tekijät korostavatkin heti julkaisunsa saatesanoissa meneillään olevan kriisin poikkeuksellista luonnetta ja sitä, että ”sen kehitys on mitä suurimmassa määrin epäselvä”. Epävarmuudesta muistutetaan kiitettävästi läpi raportin, ja työryhmän johtaja Vihriälä painotti sitä julkistustilaisuudessa (30:00−30:40). Hän totesi kriisin lisänneen luottamusta tutkimustietoon sekä ymmärrystä siihen, että myös se on muuttuvaa. Siksi on viisasta muuttaa politiikkaa, kun tietoa karttuu lisää: ”Tämä takinkääntäminen ei ole synnillistä, vaan se on pikemminkin viisas tapa toimia, silloin kun tietoa karttuu lisää”, Vihriälä sanoi. Ja sitä karttuu lisää viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta. Onko Vihriälän työryhmän raportin synkkyys realisismia vielä puolen vuoden päästä, nähdään silloin.

Työryhmä jakaa koronakriisin talouspolitiikan kolmeen vaiheeseen. Ensimmäinen on akuutti, vahinkojen minimoinnin vaihe; toinen on finanssipolittisen elvytyksen vaihe rajoitusten purkamisen jälkeen; kolmannessa vaiheessa keskitytään talouden vaurioiden korjaamiseen ja julkisen talouden vakauttamiseen sitten, kun talous on saatu jälleen kasvuun. Tämä on järkevä jako talouspolitiikan moninaisten haasteiden jäsentämiseksi ja toimenpiteiden ajoittamiseksi.

Toista ja kolmatta vaihetta koskevissa suosituksissaan työryhmä nojaa tulevaa talouskehitystä koskevaan arvioonsa, joka on pessimistisempi kuin useat aikaisemmat ennusteet. Työryhmä tosin toteaa, että sen skenaario ”ei ole ennuste vaan hahmotelma” (s. 73), mutta kun se näyttää ennusteelta, vaakkuu kuin ennuste ja sukeltaa kun muut ennusteet, sitä voinee verrata muihin ennusteisiin (ks. kuvio 1). Suomen Pankin (SP), valtiovarainministeriön (VM) ja Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) viime kuussa esittelmien ennusteiden (ks. merkintäni) lisäksi on Euroopan komissio (EC) esittänyt viime viikolla oman arvionsa myös Suomen talouskehityksestä lähivuosina.

Vihriälän työryhmä arvioi bruttokansantuotteen (bkt) määrän supistuvan tänä vuonna 9 prosenttia ja jatkavan sitten VM:n optimistisemman (o) perusennusteen kasvuvauhtia. Näin 2024 oltaisiin vielä 5 prosenttia alhaisemmalla kokonaistuotannon tasolla kuin 2019. Vihriälän joukkue arvioi hahmotelemansa olevan ”uskottavampi” kuin VM:n tai SP:n perusennusteet (o) tai pessimistisemmät (p) ennusteet. Se, että bkt supistuu tänä vuonna enemmän kuin 5,0−5,5 prosenttia [SP(o)−VM(o)] mutta vähemmän kuin  12−13 prosenttia [VM(p)−SP(p)], ei tunnu sinänsä epäuskottavalta. Työryhmä ei kuitenkaan esitä näkemykselleen sellaisia perusteita, jotka oikeuttaisivat pitämään sitä vaikkapa Euroopan komision (EC) tuoretta ennustetta osuvampana (sen mukaan Suomen bkt supistuisi 6,3 prosenttia tänä vuonna).

Arviot tämän vuoden bkt:sta vanhentuvat pikavauhtia, kun tilastotietoa karttuu. Kiinnostavampaa Vihriälän työryhmän(kin) arviossa on näkemys ensi vuodesta ja sitä seuraavista eli suhdanteen profiilista. Työryhmä ei piirrä V:n, ei W:n eikä U:n vaan loivan L:n muotoisen käyrän: se ennustaa Suomelle pitkähköä lamaa, joka suuruudessan vertautuisi 1990-luvun lamaan ja finanssikriisin jälkeiseen pitkään taantumaan (ks. kuvio 2). Kokonaistuotannon romahdus olisi hieman syvempi kuin 2009, aivan yhtä syvälle ei upottaisi kuin 1993, mutta toipuminen olisi paljon vaimeampaa 1990-luvulla.

Miksi juuri tämän muotoista kriisikäyrää pitäisi pitää uskottavana, lukija kysyy, mutta ei löydä raportista kovin täsmällistä vastausta. ”Taantumat ovat erilaisia”, työryhmä toteaa raportissaan ja jatkaa historiallisen kokemuksen viittaavan ”vahvasti siihen”, että ”globaalit taantumat ovat syvempiä ja pidempiä kuin yksittäisen maan taantumat” (s. 68). Ei kuitenkaan aina yksittäisen maan kannalta, kuten Suomen 1990-luvun kriisi osoittaa; sehän oli kansallinen, kuten työryhmä itse huomauttaa. Myös finanssikriisin jälkeisessä pitkässä taantumassa oli vahva kotoperäinen erikoistekijä vaikuttamassa: Nokian ongelmat.

Vihriälän kvartetti toteaa nöyrästi, että ”tässä vaiheessa onkin vielä mahdotonta varmuudella sanoa millaisen luonteen kriisi saa” (s. 69)  ja että ”[u]skottavinta vaihtoehtoa on keskeisiä asioita koskevan suuren epävarmuuden takia vaikea täsmentää” (s. 71). Talouspolitiikan pohjaksi tarvitaan kuitenkin joku makrotaloudellinen näkemys, ja siksi työryhmän hahmotelma on tekijöidensä mielestä ”järkevää ottaa epävarmuudestaan huolimatta talouspoliittisen päätöksenteon yhdeksi lähtökohdaksi” (s. 73). Parempaankin lähitulevaisuuteen voidaan ”hyvällä onnella päätyä, mutta myös selvästi huonompaan”, työryhmä kirjoittaa (s. 73). Tätä ei voi kiistää. Lista mahdollisista kehityskuluista, jotka voisivat syventää Suomen ja maailman lamaa on pitkä: koronakriisin ja rajoitusten pitkittyminen, euroalueen kriisiytyminen, Kiinan talouskasvun hidastuminen ja sen kielteinen vaikutus maailmantalouteen, maailmankaupan rajoitustoimet, Suomen viennin kannalta tärkeän investointihyödykekysynnän romahdus jne. jne.

Työryhmän ennusteen tummuutta syventää se, että takanamme on finanssikriisin jälkeinen menetetty vuosikymmen. Vielä viime joukukuussa VM ennusti runsaan prosentin vuotuista kasvua. Jos Vihriälän työryhmän L-käyrä muuttuu todeksi, on bkt:n määrä henkeä kohti 2024 runsaat 10 prosenttia alhaisempi kuin VM:n ennusteessa.

Kootessaan hallitustaan viime toukokuussa Antti Rinne (sd) puhui kahden prosentin kasvusta ”normaalina”. Hallitusohjelmaan tuo löysä lausahdus ei päätynyt, mutta ehkä se heijastelee aiemmasta taloushistoriastamme nousevaa käsitystä normaalista talouskasvusta. Vuosina 1975−2008 bkt henkeä kohti näet kasvoi 2,4 prosentin vuotuista trendivauhtia (ks. kuvio 3). Näin siitä huolimatta, että ajanjaksoon sisältöö 1990-luvun syvä lama.

Finanssikriisin puhjettua oli luontevaa pyrkiä palaamaan vanhalle kasvu-uralle, mutta enää vuosiin se ei ole ollut realismia jo väestön ikääntymisen vuoksi. Vuosi 2008 näyttää nyt kangastukselta. Vuosien 1975−2008 kasvu-uralla jatkaen bkt/asukas olisi 2024 puolet suurempi kuin Vihriälän työryhmän ennusteessa − anteeksi, hahmotelmassa. Näin paljon Suomen talouden kasvunäkymät ovat heikentyneet hyvinvointivaltion rakentamisen vuosista.

Se, kuinka suuresta taloushistoriallisesta murroksesta on kyse, käy vielä havainnollisemmin ilmi tarkasteltaessa henkeä kohti lasketun bkt:n määrän, tuon elintason karkean mittarin kehitystä 1900-luvun alusta (kuvio 4). Vuoteen 2008 mennessä bkt/asukas kasvoi yli 15-kertaiseksi − tasolle, jota ei ole sen jälkeen ylitetty eikä Vihriälän työryhmän arvion mukaan tulla ylittämään lähivuosinakaan. Jos näin käy, meneillään on modernissa taloushistoriassamme ennennäkemätön pitkä pysähdys. Korkean tulotason ylängöllä toki, mutta silti. Kun Vihriälän työryhmä toteaa olevan ”kasvanut tarve saattaa julkinen talous sopusointuun kansantalouden kestokyvyn kanssa” (s. 102), ei arviota voi pitää taloushistoriallisesta näkökulmasta liioitteluna.

Puhuessaan julkisen talouden sopeutustarpeesta Vihriälän raportin sanonta on maltillista. Se punnitsee julkisen talouden tasapainoa kohentavia elementtejä − talouden tuotantopotentiaalin kasvattamista, menojen leikkauksia ja veronkorotuksia − ja olettaa, että kaikkia keinoja tarvitaan. Talouden suorituskyvyn kasvattaminen on työryhmän(kin) mielestä ”ilman muuta parempi vaihtoehto kuin sopeuttaminen menoja leikkaamalla tai veroja korottamalla”. Ryhmää ei voine pitää vainoharhaisena, kun se toteaa, ”että epärealistisia rakennepoliittisia suunnitelmia voidaan käyttää tekosyynä välttää epäsuosittuja menojen lekkauksia tai verojen korotuksia” (s. 99). Siksi se ehdottaa suuren ”kipupaketin” kokoamista julkisen talouden tasapainottamiseksi. ”Hyvä tulos edellyttää huolellista valmistelua, jossa taloudellinen tehokkuus on vain yksi näkökohta”, raportissa todetaan: ”Vähintään yhtä tärkeää on, että kokonaisuus koetaan oikeudenmukaiseksi.” (s. 15) Turhan harvoin ekonomistisen suusta kuultu sana tuo ”oikeudenmukaisuus”, joka vilahtaa raportissa muuallakin ilahduttavasti.

Ei ole Vihriälän työryhmän vika, jos sen raportista poimitaan vain mieluisia asioita tai jos sen arvioita ylitulkitaan äkkinäisten sopeutustoimien perustelemiseksi poliittista ”jämäkkyyttä” tavoitellen (esimerkit molemmista täällä). Työryhmän arviot ja ehdotukset kannataa sulatella kokonaisuutena niitä tarkentuvan tiedon valosssa punniten.