Olkaamme siis optimisteja!

Pessimisti ei pety, tietää sanonta. Kun pahinta odottaa, voi todellisuus yllättää vain myönteisesti.  Niinpä taloushistoriamme lähes surkeinta vuotta viime keväänä ennustaneet voivat vain olla tyytyväisiä, kun ultrasynkät skenaariot eivät käyneetkään toteen. Mutta ei kaltaiseni optimistikaan ole joutunut pettymään. Kirjoitin viime maaliskuun lopulla varovasti, että ”[e]hkä säkkiin pukeutuminen on vielä ennenaikaista”. Uusimpien tilastojen valossa tuokin kuulostaa lähes synkistelyltä, sillä Suomen bruttokansantuote (bkt) supistui viime vuonna ”vain” 2,9 prosenttia.

Ei taloushistoriamme pahimpia vuosia

Vain? On tietenkin osoitus koronavuoden outoudesta, että bkt:n noinkin tuntuva pienentyminen on hyvä uutinen − hyvä siksi, että Suomen kokonaistuotannon supistuminen jäi koronavuoden kansainvälisessä vertailussa vähäiseksi. 2,9 prosenttia miinusta ei ole ole hirmuisesti myöskään taloushistoriaamme suhteutettuna. Bkt-tilastomme ulottuu taaksepäin vuoteen 1860. Sen ja kuluvan vuoden väliin mahtuu 29 vuotta, jolloin reaalinen bkt on pienentynyt. Siis keskimäärin joka kuudes vuosi. Alamäkivuodet eivät ole kuitenkaan jakautuneet tasaisesti eri vuosikymmenille, sillä toisen maailmansodan jälkeisinä ”talouskasvun kultaisina vuosina” bkt ei pienentynyt yli neljään vuosikymmeneen (ks. kuvio 1).

Bkt-historiamme kauhugalleriassa koronavuosi 2020 pääsee vasta sijalle 14 (ks. kuvio 2). Edelle menevät muun muassa finanssikriisin vuosi 2009 (4. pahin), 1990-luvun laman vuodet 1991 (5.) ja 1992 (12.).  Nuo ovatkin 1900-luvun puolelta ainoat ”tavallisten” talouskriisien vuodet, sillä muut bkt:n suuret romahdukset  osuvat maailmansotavuosiin. Suomen modernin taloushistorian pahin kriisi koettiin ensimmäisen maailmansodan aikana. Vallankumousvuodet 1917 ja 1918 vievät tässä vertailussa kärkipaikat: reaalinen bkt supistui kumpanakin vuonna yli kymmenellä prosentilla. Kun vielä huomataan, että myös vuodet 1914 (10.) ja 1915 (9.) pääsevät synkkien vuosien kärkikymmenikköön, ei ole ihme, että vuoden 1918 alhossa bkt oli peräti kolmanneksen pienempi kuin 1913.

Vuosien 1914−1918 kriisin pääsyyt olivat maailmantaloudessa, jonka suursota sysäsi raiteiltaan. Osana Venäjän imperiumia Suomi joutui kärsimään, vaikkei sotaa käynytkään ennen vuoden 1918 sisäistä taistoa. Toisen maailmansodan tilanne oli toinen, kun Suomi oli sotaakäyvä maa.  Pahimpien krisien joukkoon pääsevät vuodet 1939 (11.), 1940 (7.) ja 1945 (6.). 1800-luvulta mukana ovat katovuodet 1862 (8.) ja 1867 (3.). Myös vuonna 1892 (13.) edellisvuoden kato oli yhtenä syynä  kokonaistuotannon supistumiseen.

Suomen talouskasvun pitkä kaari 

Viime kevään synkille ennusteille ja skenaarioille antoi kaikupohjaa finanssikriisin jälkeen Suomea vaivannut pitkä nollakasvun kausi − menetetty vuosikymmen. Ja hyvin poikkeukselliseltahan 2010-luku vaikuttaa taloushistoriamme pitkässä perspektiivissä, kuten kuvio 3 osoittaa. 1860-luvun nälkävusoien jälkeen talous (bkt/asukas) pääsi kasvu-uralle, joka kääntyi vähitellen yhä jyrkempään nousuun. Kaikkein nopeimman kasvun kausi loppui 1990-luvun syvään lamaan, mutta paljolti Nokian menestyksen vetämänä kokonaistuotanto palasi likimain vanhalle kasvu-uralle. Sitten tuli finanssikriisi ja Nokian romahdus.

1800-luvun jälkipuoliskolla ja 1900-luvun alkupuoliskolla metsäteollisuuden kasvu oli tärkeä talouden vauhdittaja. Ensimmäisen maailmasodan jälkeen Suomen vienti yksipuolistui yhä selvemin metsäteolisuuden hallitsemaksi. Sen osuus bkt:sta olikin suurimillaan 1920- ja 1930-luvulla, jos unohdetaan Korean buumin yksittäinen piikki 1951 (ks. kuvio 4).  Metsäteollisuus ja -talous muodostivat symbioottisen ”metsäsektorin”, jonka osuus kokonaistuotannosta oli 1860-luvulta 1940-luvulle viidenneksen luokkaa. Sen jälkeen sen joskus lähes myyttisiin mittoihin paisutettu merkitys on tasaisesti pienentynyt. Metalliteollisuuden tuotanto (bruttoarvonlisäsys) nousi metsäteollisuutta suuremmaksi jo 1950-luvulla, minkä jälkeen se on noussut yhä selvemmin suuremmaksi toimialaksi.

Teollistuminen saavutti huippunsa 1970-luvulla, kun mittarina käytetään toimialan bkt-osuutta. Näin kävi jo aiemmin Suomea kehittyneemmissä talouksissa. Mutta sitten alenevan trendin katkaisi poikkeama nimeltään Nokia. Sen ansioista sähkö- ja elektroniikkateollisuuden osuus kokonaistuotannosta nousi hetkeksi huimiin lukemiin: vuoden 2000 ennätys (8,1 %) teki siitä yhtä merkittävän toimialan kuin metsäteollisuus oli suuruutensa vuosikymmeninä. Samalla teollisuuden kansantuoteosuus palasi tuokioksi vanhalle ennätystasolle.

Finanssikriisin jälkeisen romahduksen jälkeen sähkö- ja elektroniikkateollisuuden bkt-osuus romahti, mutta oli viime vuonna silti selvästi suurempi (2,7 %) kuin metsäteollisuuden (1,7 %). Koronavuonna metsätaloudenkin osuus oli suurempi (2,0 %) kuin puuta käyttävän teollisuuden. Metsätalouden osuus on ollutkin viimeiset runsaat kymmenen vuotta hienoisessa nousussa.  Metsäsektorin bkt-osuus oli viime vuonna silti historiallisessa katsannossa vaatimattomat 3,7 prosenttia. Suomen taloudellinen tulevaisuus ei löydy metsästä, eikä Metsä Groupin viime kuussa ilmoittama suurinvestointi suuntaa muuta.

Tässäkö se oli?

Vuodesta 1860 vuoteen 2008 Suomen reaalinen bkt henkeä kohti kasvoi 27-kertaiseksi (ks. kuvio 5). Hieman tuon tason alapuolella on sitten keikuttu yli vuosikymmenen. Pessimistien puheille tämä kehno kehitys on antanut kaikupohjaa, mutta piintyneen optimistinkin uskoa on koeteltu. Onko Suomen kasvutarina ohi? Ei laaksoa ei kukkulaa − sekö on taloutemme tulevaisuuden maisema?

Tässä vaiheessa on syytä kaivaa esiin John Maynard Keynesin − tuon ikuisen optimistin − kirjoitus yhdeksän vuosikymmenen takaa. Tarkoitan hänen futuristista esseetään Economic possibilities for our grandchildren (1930). ”Kärsimme juuri nyt taloudellisen pessimismin pahasta kohtauksesta”, Keynes aloitti esseensä: ”On tavallista kuulla ihmisten sanovan, että 1800-luvulle ominainen valtavan taloudellisen edistyksen aikakausi on ohi; että elintason nopea kohentuminen tulee nyt hidastumaan.”

Keynes uskoi tämän olevan ”hurjan virheellinen tulkinta” meneillään olevasta talouskehityksestä: ”Me emme kärsi vanhuuden reumasta, vaan − − kahden taloudellisen kauden välisen sopeutumisen tuskasta”. Hän loi katseen sadan vuoden päähän ja ennusti, että elintaso tulisi ”edistyksellisissä maissa” 4−8-kertaistumaan, eikä suurempikaan hyppy olisi mahdoton.

Kuinka oikeaan Keynesin arvaus osui? Maddison-projektin tietokannan mukaan henkeä kohti laskettu reaalinen bkt oli Keynesin kotimaassa 2018 4,4 kertaa niin korkea kuin vuonna 1930. Koko Länsi-Euroopan kasvukerroin oli  6,2, mutta Suomessa bkt/asukas yli peräti yhdeksänkertainen. Ja vielä on kymmenen vuotta aikaa parantaa tilannetta. Keynesin optimismi on siis osoittautunut perustelluksi.

Ikävä kyllä menneisyyden saavutukset eivät takaa menestystä tulevaisuudessa. Suomen kasvuodotuksia vaimentaa tunnetusti väestön ikääntyminen. Jos työköinen väestö ei kasva, syntyy talouskasvu pelkästään työllisyysasteen kohoamisesta ja  työn tuottavuuden parantumisesta. Millaisiin kasvuskenaarioihin erilaiset oletukset johtavat, käy ilmi kuviosta 5, jonka väestönkehitys (työikäiset ja koko väestö) perustuu Tilastokeskuksen uusimpaan väestöennusteeseen (2019:9). Keynesiä vaatimattomammin aikajänne on vain viidenkymmenen vuoden mittainen.

Punainen katkoviiva kuvaa  EU:n ikääntymistyöryhmän tuoreen raportin (2020:11) käsitystä (potentiaalisen) reaalisen bkt:n/asukas kehityksestä. Se olettaa, että tuottavuus kasvaa keskimäärin 1,5 prosenttia vuodessa. Sen mukaan Suomen reaalinen bkt henkeä kohti olisi kaksinkertainen nykyiseen verrattuna, ja kasvu jäisi selvästi pitkän aikavälin (1860−2020) trendiä (sininen katkoviiva) hitaammaksi.

Sen, mitä tapahtuisi, jos työllisyysaste jämähtäisi 72 prosenttiin ja tuottavuus kasvaisi yhtä vähän kuin finanssikriisin jälkeen, kertoo musta katkoviiva. Vuonna 2070 bkt henkeä kohti olisi himpun verran nykytasoa alhaisempi. Tämä nollakasvukauhuskenaario edellyttäisi todella historiallista pysähdystä  tuottavuuskehityksessä sekä vähintään kahdentoista hallituksen epäonnistumista talous- ja työllisyspolitiikassa.

Finanssikriisin jälkeisen superhuonon tuottavuuskehityksen yksi keskeinen syy oli negatiivinen Nokia-šokki, mutta se ei selitä kaikkea − ei enää tuottavuuden supistumista vuosina 2018 ja 2019 (ks. kuvio 6). Taloushistorian valossa viimeinen vuosikymmen on kuitenkin poikkeus. Ajanjaksona 1976−2020, johon mahtuu sentään kolme suuta kriisiä (1990-luvun lama, finanssikriisi ja koronakriisi), työn tuottavuus parantui keskimäärin 2,1 prosenttia vuodessa.

Oletetaanpa optimistisesti, että tuottavuus kohentuisi vuosittain keskimäärin 2,1 prosenttia, ja työllisyysaste (15−64-vuotiaat) nousisi vuoteen 2070 mennessä 85 prosenttiin. Alhaisempikin työllisyysaste riittäisi takamaan saman työpanoksen, jos yli 65-vuotiaiden työlisyysaste nousisi merkittävästi. Tämää ruusunpunainen skenaario (pinkki katkoviiva) kasvattaisi  bkt:een/asukas lähes kolminkertaiseksi nykyisestä. Se kuta kuinkin riittäisi palauttamaan talouskasvun 160 vuoden (1860−2020) trendille.

Entä, mitä tapahtuisi, jos keskimääräinen työaika lyhentyisi samaan aikaan (2070 mennessä)  viidenneksellä eli jos Sanna Marin (sd) SDP:n 120-vuotisjuhlassa esittämä visio kuuden tunnin työpäivästä toteutuisi? Tällöin (kultainen katkoviiva) reaalinen bkt/asukas olisi vuonna 2070 noin 2,3 kertaa niin suuri kuin nyt. Toteutuisiko silloin Keynesin visio vuodelle 2030: ”Ihminen kohtaa ensimmäistä kertaa luomisensä jälkeen todellisen, pysyvän ongelmansa − kuinka käyttää vapauttaan ahdistavista taloudellisista huolista, miten viettää vapaa-aikaa, jonka tiede ja korkoa korolle kasvu ovat hänelle voittaneet, kuinka elää viisaasti, mukavasti ja hyvin.”

Valtion sormi tuottavuusnapille

Tuottavuuden kasvuvauhdin hidastuminen 1900-luvun lopulta lähtien on lietsonut tuottavuuspessimismiä, joka on leimannut viime vuosien talouskeskustelua. Suomen kehitykselle on antanut tummaa lisäväriä se, että kolmisen vuosikymmentä jatkunut kiinniotto suhteessa muuhun Länsi-Eurooppaan loppui finanssikriisiin ja vaihtui alamäeksi (vihreä käyrä kuviossa 7).

Tuottavuuskehitys on ollut Suomessa surkeaa finanssikriisin jälkeen, mutta ei muun Länsi-Euroopankaan kehitys ole ollut kehuttavaa: vuosien 2008−2019 kasvukeskiarvo oli vain 0,7 prosenttia vuodessa. Tätä taustaa vasten ajatus runsaan kahden prosentin vuotuisesta tuottavuuden lisäyksestä tuntuu kaukaiselta haaveelta, vaikka se taloushistoriallisessa katsannossa näyttäisikin mahdolliselta. Mielenkiintoista kyllä, koronavuoden aikana tuottavuusoptimismi näyttää vironneen (perusteluja täällä, täällä ja täällä). Jos nämä toiveet muuttuvat todeksi, voivat talouskasvun edellytykset parantua merkittävästikin.

Tuottavuuden tärkeydestä ei ole epäselvyyttä. Ongelma on sen aikaansaamisessa. ”Ei ole sitä tuottavuusnappia”, jota talouspoliitikot tai muutkaan voisivat painaa, totesi Elikeinoelämän valtuuskunnan ekonomisti Sanna Kuronen A-Talkissa (4:37−). Ja tottahan se on. Tuottavuus syntyy osaavien työntekijöiden, ajanmukaisen teknologian ja fiksun liikkeenjohdon yhteispelinä yrityksissä.  Mutta tämä ei tarkoita sitä, että talouspolitiikan ratkaisuilla ei voisi edistää tuotavuuden paranemista, sillä se mitä tapahtuu yrityksissä, riippuu suuresti siitä, mitä tapahtuu niiden ulkopuolella.  Se, että julkisen vallan toimenpiteet muun muassa koulutuksen ja tutkimuksen edistämiseksi luovat vasta tuottavuuden kasvun yleisiä edellytyksiä, ei tee niistä vähemmän tärkeitä. Vai kuvitteleeko joku, ettei niillä ollut mitään osaa 1980−2000-luvun tuottavuuskiinniottossa (vihreä käyrä kuviossa 7)?

Valtion onkin syytä pitää sormeaan tuottavuusnapilla − tai oikeastaan kaikilla niillä politiikkanapeilla, joilla luodaan tuottavuuden kasvun edellytyksiä.  Marinin hallituksen ohjelmassa moni hyviä tavoitteita, joista yksi on tutkimus-, kehitys- ja innovaatiomenojen nostaminen 4 prosenttiin bkt:sta vuoteen 2030 mennessä.  Työ- ja elinkeinoministeriön asettama työryhmä esittää tuoreessa raportissaan tasokorotuksia julkisen sektorin tutkimus- ja kehitysrahoitukseen tavoitteen saavuttamiseksi. Työryhmä kiinnittää huomiota siihen, että nämä panostukset ovat Suomessa jääneet jälkeen verrokkimaista.

Samaan on kiinnittäyt huomiota Tarmo Lemola kirjoituksessaan (T&Y 4/2020).  Hän kirjoittaa, että hallitusohjelman kauniit tavoitteet eivät toteudu ilman tomeria toimia:  ”Koko 2010-luvun kestäneen tutkimus- ja innovaatiopolitiikan pysähtyneisyyden takia tarvitaan − − merkittävä käänne tutkimus- ja innovaatiopolitiikan sisällöllisissä tavoitteissa, toimenpiteissä, ohjausmekanismeissa ja toiminnan tuloksellisuuden arvioinnissa.” Lemola esittää, että ”pääministerin puheenjohdolla toimivalle tutkimus- ja innovaationeuvostolle samantyyppinen asema kuin sillä oli 2010-luvun vaihteeseen saakka”.

Tarvittaisiin kokoaavaa johtoa, mutta toiminta tuntuu hajautuvan ministeriösiiloihin. Tutkimus- ja innovaatiopolitikkaa on perinteisesti valmistelu opetus- ja kulttuuriministeriösä sekä työ- ja elinkeinoministeriössä. Nyt on uutena pelurina tullut mukaan valtiovarainministeriö, jonne on asetettu teknologianeuvottelukunta. Lemolan mielestä tämä on ”paljon puhuva osoitus siitä, mitä tapahtuu, kun politiikkasektori menettää jatkuvuutensa. Tutkimus- ja innovaatiopolitiikan pakka on pahasti sekaisin.”

Keynesiläinen optimismi kunniaan

Voi olla, että parhaista pyrkimyksistä huolimatta tulevaisuus tarjoilee meille taas vastoinkäymisiä, jotka estävät hyvien tavoitteiden saavuttamisen. Mutta varmaa on, että ilman tavoittelua niitä ei varsinkaan saavuteta.

Keynes kirjoitti marraskuusssa 1931, keskellä maailmantalouden syvenevää lamaa, esseekokoelmansa esipuheessa: ”Sillä jos toimimme johdonmukaisesti optimistisen hypoteesin mukaan, tämä hypoteesi yleensä toteutuu; kun taas toimimalla pessimistisen hypoteesin mukaan voimme pitää itsemme ikuisesti puutteen kuopassa.”

Pessimismi ei meitä pelasta, haihattelu ei auta, olkaamme siis optimisteja!