Kaitafilmien lumo

MrX1pieni.jpg

Ainakin osa meistä lienee ollut kyläpaikassa, joka on yhtäkkiä muutettu kotifilmien esityspaikaksi – osoitti vieras innostusta tai ei. Tosin nykyisin videot ovat syrjäyttäneet kaitafilmauksen, mutta vaikka projektorikin olisi hajonnut aikapäiviä sitten, komeroista saattaa vielä löytyä vanhoja keloja. Jos niihin ei ole merkitty sisältöä, se ei helposti selviä pelkästään filmien pieniä ruutuja tihrustamalla. Verkkosurffaus onneksi paljastaa, että Suomestakin saa teknistä apua filmin siirtämisestä paremmin säilyvään muotoon. Ja mikäli filmauksilleen haluaa laajempaa yleisöä tai mahdollista tutkimuksellista huomiota, sekin on mahdollista: eri tahot keräävät ja arkistoivat kaitafilmejä. Tähän liittyvää keskustelua käydään Agricolassa.

Amatöörit asialla

Kaitafilmauksesta on moneen lähtöön. Näppituntumalla harrastelijafilmaamiseen tuntuu pätevän sama kuin moniin perhevalokuviin: harmain arki ja työnteko sekä ikävät tapahtumat sivuutetaan, hautajaisia ehkä lukuun ottamatta. Sen sijaan elämän merkkipylväät suku- ja vuodenaikajuhlineen ovat amatöörien vakioaiheita. Monesti kamera on kulkenut mukana myös lomalla. Itse esiinnyn isäni filmauksissa heiluttamassa vappuhuiskaa, syömässä syntymäpäiväkakkua ja ihmettelemässä Niagaran putousta Amerikan-serkkuni kanssa.

Harrastelijoiden työt ovat levinneet laajemmalle yleisölle ennen muuta silloin kun amatöörikuvaajat ovat sattumalta ikuistaneet historiallisia kriisejä, kuten poliittisia murhia tai luonnonkatastrofeja. Kaitafilmejä on myös etsitty mitä erilaisimpiin koostedokumentteihin ja tv-ohjelmiin. Moni ammattilainenkin on aikaisemmin aloittanut kuvaamisensa kaitafilmillä; materiaali on varsinkin vaihtoehtoisempien ohjaajien suosiossa. Kaitafilmin rakeisella jäljellä on myös yritetty luoda katu-uskottavuutta kaupallisiin elokuviin ja musiikkivideoihin. New Yorkin modernin taiteen museo puolestaan järjesti superkasi-retrospektiivin 1990-luvulla.

Kuten harrastajakirjoittajien ja –valokuvaajien tuotoksia, myös amatöörikaitafilmejä on muokattu uusiksi kokonaisuuksiksi. Yksi esimerkki ovat kuvataiteilija Tuulikki Pietilän kaitafilmit, joista Kanerva Cederstöm ja Riikka Tanner ovat koostaneet muun muassa elokuvan Tove ja Tooti Euroopassa (2004). Kovan luokan suomalainen uranuurtaja on Kellokosken ruukin viimeinen patruuna Torsten Carlander. Hänen valtavista kokoelmistaan FST:n (Finlands Svenska Television) faktatoimituksen Peter Berndtson tuotti 1990-luvulla 12-osaisen filmatun päiväkirjan, joka on esitetty Tampereen lyhytelokuvafestivaaleilla ja Carlanderia on näytetty televisiossakin. Erityisen viehättäviksi ne tekee kuvaajan innostunut selostus.

Kansainvälinen kaitafilmeihin perustuva kulttifilmi on saksalaisen Robert Van Ackeren Deutschland privat. Eine Anthologie des Volksfilms (”Yksityinen Saksa. Kansanfilmikokoelma”, 1980). Ohjaaja hankki materiaalin lehti-ilmoituksella. Hän yllättyi sekä saamiensa filmien määrästä (yli 200 tuntia materiaalia), että ihmisten alttiudesta luovuttaa niitä julkiseen käyttöön. Ackeren kaitafilmeistä koostama elokuva tarjoaa amatöörikuvauksen koko kirjon perhe-elämästä kotipornoon. Filminpätkiä ryydittävät kommentit, kuten ”tanssin vaimoni kanssa sirtakia Kreikassa”. Vaikka Ackeren kokoama filmi oli kokonaisuudessaan kiinnostava, sen seuraaminen 1980-luvun nuhjuisessa berliiniläisteatterissa aikaansai minussa säälinsekaisen nolouden. Tämänkaltaista julkista voyerismia onkin kuvattu voyerismiksi potenssissa n.

Dokumentti itävaltaisista kaitafilmaajista

Amatöörimateriaalista koostettu – muttei suttuista tirkistelyntunnetta aiheuttanut – on myös Arash T. Riahin dokumentti Die Souvenirs des Herrn X (”Herra X:n matkamuistot”, 2004). Se on kiertänyt monilla festivaaleilla, muttei tietääkseni ole päätynyt Suomeen. Elokuva on kiinnostava esimerkki harrastelijafilmien mielenkiintoisuudesta sekä lähdeaineistona että esteettisenä elämyksenä. Herra X sopisi taustamateriaaliksi ja metodisen keskustelun herättäjäksi vaikkapa elämänkulkua käsitteleviin opintoihin tai piristämään tutkimusmenetelmä- ja arkistokursseja.

Kymmenvuotiaana Iranista Itävaltaan muuttanut Riahi sai idean elokuvaansa tavatessaan kirpputorilla egyptiläisen katukauppiaan, jolta osti matkalaukullisen epämääräisiä kaitafilmikeloja. Elokuvan juoni rakentuu sen varaan, että Riahi alkaa metsästää niiden tekijää (herra X) ympäri Wieniä, kysyen apua poliisilta, postinkantajalta, naapureilta ja kadunmiehiltä. Pala palalta löytyy kätketty maailma: itävaltalaisten kaitafilmaajien kerhotoiminta. Siihen osallistuvillekin Riahi esittää filmilöytönsä, mutta tuloksetta. Kukaan ei tunnista kuvaajaa, joskin kerholaiset pitävät herra X:ää ”peruskaitafilmaajana”.

Salapoliisikertomuksen lailla etenevän filmin kuluessa tutustutaan kuudenkymmenen kovan luokan harrastelijan tuotoksiin, niiden samankaltaisuuksiin, yllätyksiin ja virheisiin (mikrofoni kuvassa, kohde liian kaukana, valaistuksen puute, kameran heiluttaminen jne.). Monet kuvaajista ovat eläkeläisiä, mutta tämä ei tahtia haittaa – päinvastoin. Nämä amatöörit eivät tietenkään työskentele tyhjiössä, vaan ottavat vaikutteita elokuvista, televisiosta ja mainoksista. Osin juuri surkuhupaisuutensa vuoksi kiinnostavia ovat ”eksoottiset” lomamuistot. Niissä kun on saatettu kuvata lähinnä lentokoneen siipeä tai paikan päältä ostettuja postikortteja, varsinaisen matkakohteen tapahtumien jäädessä vähälle – filmin säästämiseksi. Erikoisemmissa otoksissa tekijä on pukenut elämänsä kipupisteitä fiktiiviseen asuun saippuasarjojen tapaan. Varsinkin hippiaate aiheutti kuvallisia irrotteluja.

Ne harrastajat joille esitysmahdollisuudet kotipiirissä tai kerhoilloissa eivät riitä osallistuvat kansallisiin kilpailuihin. Riahin tekemä itävaltalaisen kilpailuraadin haastattelu paljastaa, että joskus tunnustuksen kaipaamisessa on leikki kaukana: pahimmillaan kilpailija on uhannut itsemurhalla huonon sijoittumisen pelossa. Vaikka yksi tuomareista painottaa filmien kulttuurihistoriallista arvoa, hän arvostelee kuvaajien intoa panostaa tekniikkaan kuvaussuunnittelun sijasta.

Filmintekijöidenkin joukossa on omat välineurheilijansa, besserwisserinsä ja tosikkonsa, mutta kaikkiaan kaitafilmaus vaikuttaa melko leppoisalta puuhalta. Riahi antaa kuvaajille myös mahdollisuuden kertoa filmeihin liittyvistä ajatuksistaan. Erityisen liikuttava on aivohalvauksen saanut filmiveteraani, joka konkreettisesti kuvaa itsensä takaisin elämään: hän tekee elokuvan kuntoutumisestaan, ja siirtyy innolla suunnittelemaan seuraavaa hankettaan.

Osa elokuvan jännitteestä muodostuu niistä syrjäpoluista, joille ohjaaja päätyy etsiessään kaitafilmilöydöksensä isää, herra X:ää. Riahi näyttää herra X:n kelakääreiden sisältökirjoituksia muun muassa grafologille. Tämän analyysi on hämmästyttävän osuva: kapean marginaalin perusteella grafologi esimerkiksi epäilee, että herra X:ltä loppuu yleensä filmi kesken, eikä hän juuri sivuilleen katsele. Herra X:ää löytämään auttanut poliisi puolestaan paljastuu kaitafilmaajaksi hänkin ja päätyy näyttämään ohjaajalle tuotoksiaan.

Die Souvenirs des Herrn X:n idea ei siis lopulta ole löytää koko elokuvan alkuun sysännyttä salaperäistä kuvaajaa sinänsä, vaan se esittelee koko joukon herra X:iä – sillä miehiä alan harrastajat ainakin Itävallassa pääsääntöisesti ovat. Näin Riahin teos kasvaa kertomukseksi filmihulluudesta. Se on myös pikkuporvarillisuuden hellä ruumiinavaus, jossa kulkee mukana analyysi amatööriydestä. Elokuvan posetiivimusiikkia muistuttava, töksähtävä ääniraita ja irtokirjaimista sommitellut omatekoiset väliotsikot ovat mainioita. Ryhtiä antavat otteet kaitafilmaajien ”älä tee näin” –ohjeistosta (ja juuri niin he kuitenkin tekevät…) ja Riahin säästeliäästi käyttämä kertojaääni.

Riahin mielestä amatöörejä usein pilkataan suotta. Hänen elokuvassaan piirtyvät esiin kaitafilmaajien unelmat ja halu jättää itsestään joku jälki – yksin ja yhdessä muiden kanssa. Harvoin keskinkertaisuutta on eritelty näin osuvasti – eikä vähiten amatöörien itsensä sanoin: yksi aktiivi toteaa, että heidän kaitafilmikerhonsa jäsenyyden ehtona on ainoastaan se, ”ettei ole epämiellyttävä ihminen”. Toinen jäsen siteeraa Groucho Marxia, joka toteaa ettei haluaisi liittyä mihinkään kerhoon, joka hyväksyy hänet itsensä sen jäseneksi. ”Huumorintajuttoman ei kannata ryhtyä tähän puuhaan”, kiteyttää wieniläinen monikymmenvuotinen kaitafilmiaktiivi. Sanojensa tueksi hän poseeraa Riahin elokuvajulisteessa keskellä auringonkukkapeltoa, hymyssä suin ja kamera kädessään. Puhekuplassa lukee: ”Uskokaa minua, tästä tulee mestariteos!!”

Riahilla on jo parin tuhannen kaifafilmikokoelmam ja elokuvan kotisivuilla käsitelllään teemaa yleisemminkin. Hän ei kuitenkaan varsinaisesti pohdi ovatko filmit parhaassa mahdollisessa tallessa juuri hänellä, eikä sitä millaisia mahdollisia eettisiä ongelmia yksityisten, tuntemattomienkin ihmisten muistojen suurimuotoisempi kuvallinen julkistaminen saattaa sisältää.

Osa 2 – kaitafilmin paluu

Kaitafilmaajilla ympäri maailman on nykyisin monenlaista aktiviteettia. Toimintaa on harrastettu 1920-luvulta alkaen. Ensin siihen oli mahdollisuuksia vain varakkailla, kulta-aika oli suunnilleen 1960-1980 -luvulla. Nykyharrastajien määrää on vaikea arvioida, sillä kuten retrotyyli osoittaa, moni lähimenneisyyden asia on kokenut uuden tulemisen. Kodak puhuu jopa yleisimmin käytetyn superkasi -filmityypin uudesta elämästä. Tuore sukupolvi kaitafilmaajia näkee siinä monia hyviä puolia – kuten ainutlaatuiset värit. Käytettyjä kameroitakin saa halvalla, mutta kolmen minuutin filmirulla maksaa alle kaksikymmentä euroa. Kenties lyhyen filmin käytön suunnittelu on osa viehätystä?

Nähtyäni Die Souvenirs des Herrn X – elokuvan vannoin siirtäväni ainakin osan omista kaitafilmeistä paremmin säilyvään ja helpommin käsiteltävään muotoon. Sillä jotain taianomaista on kuvissa joissa ystävät, sukulaiset ja kuvaan eksyneet ventovieraat heräävät eloon. Olkoonkin että kerronta on hyppelehtivää ja kuva epätarkka. Laajempaa yleisöä niille en kuitenkaan halua. Ne ovat pala kadonnutta maailmaani – ja hyvä niin.

Muokattu artikkelistani “Kaitafilmit, valittuja paloja elämästä”, Elämäntarina 2005:3.

Aiheesta lisää esim.: Kaitafilmi.org

Kuva: Die Souvenirs des Herrn X.

2 Replies to “Kaitafilmien lumo”

  1. katsoin hiljattain vanhoja kotikaitafilmejäni, ja yksi filmi paloi kiinni projektoriin paksusta leikkauskohdastaan. onneksi se irtosi pienellä kiskomisella mutta haju ei ollut hyvä.

Comments are closed.