Pekka Rehumäki: Tasa-arvoa tanssilattialla

Kesäseminaari 2007 abstrakti. Käsityöläisten sivistysseurat esikuvineen ja perillisineen suomalaisen työväenliikkeen varhaishistoriassa. Työväenliikkeen historian tutkiminen ei tunnu kovin muodikkaalta, sillä suuri kertomus on jo kaluttu perin pohjin: kaikki sai alkunsa Helsingin työväenyhdistyksen perustamisesta 1883. Siitä lähti liikkeelle yli maan levittäytynyt wrightiläinen työväenliike, josta puoluemuodostuksen ja Forssan kokouksen jälkeen kehkeytyi 1900-luvun alkuun mennessä itsenäinen työväenliike.

On ehdotettu, että työväellä on sekä pitkä että lyhyt historiansa. Jos ajatusta soveltaa työväenliikkeeseen, on perinteinen kertomus vain liikkeen lyhyttä historiaa. Se on vastannut poliittisen työväenliikkeen itseymmärrystä, mutta ei sellaisenaan kelpaa historiantutkimukselle. Uudemmassa tutkimuksessa työväenliikettä on tarkasteltu mm. paikallisten työmarkkinasuhteiden kautta, ja kansanliiketutkimus löysi raittiusjärjestöt ja vapaapalokunnat työväkeä kokoavana varhaisena yhdistysmuotona. Tässä ei varsinaisesti ole mitään uutta, sillä jo tutkimuksen suomalainen klassikko Väinö Voionmaa avasi näkökulman työväenliikkeen pitkään historiaan. Hän kutsui liikkeen varhaisinta kautta 1860-luvulta työväenliikkeen ”seurallisuuden ajaksi”.

Itse tarkastelen suomalaisen työväenliikkeen varhaishistoriaa voionmaalaisessa perspektiivissä, työväen sivistyksellisiä valmiuksia edistäneiden sivistysseurojen kautta. Sivistysseurojen jälkiä voi Suomessa seurata 1880-luvulta ainakin pari vuosikymmentä taaksepäin, ja vieläkin pitemmälle. Niiden taustalta hahmottuu 1840-luvun ruotsalainen sivistysseuraliike ja vihdoin Keski-Euroopan vaeltavien kisällien lukutuvista kehittynyt sivistysseurasosialismi. Aatteet ja uudet yhdistysmuodot kulkeutuivat saksankielisistä maista Skandinaviaan, vihdoin lyhintä reittä Tukholmasta Turkuun ja sitä tietä muualle Suomeen. täyden palvelun sivistysseuroja perustettiin 1860-luvulla ainakin Turkuun, Helsinkiin ja Ouluun. Suomalaisissa sivistysseuroissa politiikasta puhuminen oli ankarasti kiellettyä, mutta aivan kuten saksalaisessa ja skandinaavisessa sivistysseuraliikkeessä, myös meillä merkittävin osa jäsenkunnasta oli käsityöläisiä. Käytännössä sivistystä levitettiin hyvin käytännöllisesti tuomalla sanomalehdet ja kirjat työväen ulottuville, järjestämällä kansantajuisia luentoja ja ylläpitämällä harrastustoimintaa kuoroissa ja näytelmäkerhoissa. Kaikkein omaperäisin ja suosituin sivistyksen välikappaleista oli kuitenkin sivistysseuroissa harrastettu säätyjen välinen tanssi. Tanssilattialla pyrittiin aivan vakavissaan edistämään tasa-arvoa..

Niina Lappalainen: Teollistumisen jälkimurros ja yhteisöllinen identiteetti

Kesäseminaari 2007 abstrakti. Tutkin keskisuomalaisen metalli– ja asetehtaan (1893-1991) työntekijöiden suullista historiaa. Folkloristiikan oppiaineeseen tehtävän työni keskiöön on noussut erityisesti pilailuperinne ja huumori, niiden käyttöyhteydet, merkitykset ja jatkuvuudet  yhteisöllisen identiteetin ylläpitäjänä teollistumisen jälkimurroksessa.

Teollisuuslaitosten lakkauttamisella ja palvelualatyöpaikkojen lisäämisellä, deindustrialisaatiolla, on suuri vaikutus paikallisiin kulttuureihin, mutta kulttuurien tutkimuksen näkökulmasta katsoen tutkimustietoa aiheesta on toistaiseksi vähän.

Työni pohjautuu mikrohistorian ja muistitietotutkimuksen traditioihin.
Päälähteinä käytän 1996-2006 tekemiäni videohaastatteluja. Olen haastatellut paikallisyhteisön jäseniä sekä heidän jälkeläisiään neljästä eri sukupolvesta, osin samoista suvuista.

Talvella 2007 teetin suuntaa antavan kyselyn sadalle paikallisen yläasteen yhdeksäsluokkalaiselle. Vaikka kysely on huumoriperinteeseen keskittyvässä työssäni vain sivujuonne, niin sen valossa näyttää siltä, että aiempien sukupolvien esiin nostamat asiat, kuten tehdasyhteisön oma paikallisperinne sekä kiinnostus yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, ovat vieraita nykyisille paikkakunnan 16-vuotiaille, tai niiden tulkinta on erilaista.
Useimmat vastaajat eivät usko yhteiskunnalliseen tai sosiaaliseen eriarvoisuuteen, eikä yksikään sadasta 16-vuotiaasta koe kyselyn mukaan kuuluvansa työväenluokkaan – muutamat nuoret ilmoittavat olevansa keskiluokkaa tai yläluokkaa.

Akateemisista ammateista haaveilevat ovat heitä, joilla oli akateemisilla aloilla työskenteleviä perheenjäseniä. Paikkakunnalle on muuttanut uutta väkeä, ja monet heistä työskentelevät läheisessä kaupungissa.

Pohdin, ja haluan herättää keskustelua, ketkä ovat nykyajan työväenluokkaa. Omat haastateltavani mieltävät kuuluvansa työväenluokkaan, mutta osa heistä on sanonut jo 1996 tehdyissä haastatteluissa olevansa ”työttömien luokkaa”. Nyt tutkimusryhmästä jotkut työskentelevät palvelualan työpaikoissa, osa on eläkkeellä, ja osa edelleen työttöminä.

Mirja Österberg: K.-A. Fagerholm sosiaalipoliitikkona ja pohjoismaisten vaikutteiden välittäjänä

Kesäseminaari 2007 abstrakti. Aikaisemmassa Suomen työväenhistorian tutkimuksessa on usein viitattu siihen, että Ruotsi ja muut Skandinaaviset maat ovat tiettyinä ajankohtina toimineet mallina tai vaikuttaneet Suomen työväenliikkeen ja ammattijärjestöjen toimintaan ja ideologiaan sekä tätä kautta myös suomalaiseen sosiaalipolitiikkaan ja sosiaalipoliittiseen keskusteluun (Hentilä 1973; Hentilä 1980). Ruotsi ja muut pohjoismaat on myös yleisemmällä tasolla käsitetty Suomen yhteiskunnan kehityksen mallina, erityisesti sosiaalipolitiikan ja hyvinvointiyhteiskunnan kehitystä koskien.

On kuitenkin olemassa hyvin vähän empiiristä tutkimusta siitä, miten pohjoismaiset yhteydet ja pohjoismainen yhteistyö on muovannut suomalaista sosiaalipolitiikkaa 1920-luvulta aina 1940-luvun loppuun asti. Suomen ja Ruotsin työväenliikkeiden välisiä suhteitakin ja niiden vaikutusta Suomen työväenliikkeen toimintaan on tutkittu varsin vähän. Tutkimusta on tehty joko koskien vanhan työväenliikkeen aikaa (Hentilä 1980) tai kylmän sodan problematiikkaa (Majander 2004). Pauli Kettunen (2006), Klaus Petersen (2006) ja Peter Johansson (2005) ovat osoittaneet, että pohjoismainen yhteistyö on vaikuttanut pohjoismaiden kansallisen sosiaalipolitiikan kehitykseen. Pohjoismainen yhteistyö ei kuitenkaan tarkoittanut, että pohjoismaiden sosiaaliset reformit olisivat olleet identtisiä. Päinvastoin oli tavallisempaa, että uudet vaikutteet sovellettiin kansallisiin olosuhteisiin. Näin ollen voisi olettaa, että Suomen työväenliikkeen edustajien suhteet muihin pohjoismaisiin työväenliikkeiden edustajiin olisivat vaikuttanut heidän toimintaansa sosiaalipolitiikan alalla.

Väitöskirjassani Socialpolitikern Karl-August Fagerholm. Norden som förebild och argument, on tavoitteena tutkia kuinka Fagerholmin pohjoismaiset yhteydet toivat suomalaiseen sosiaalipoliittiseen keskusteluun pohjoismaisia vaikutteita 1920- luvulta 1940-luvulle ja kuinka ne mahdollisesti muuttivat ja muovasivat suomalaista sosiaalipoliittista keskustelua. Fagerholm ei luonnollisesti ollut ainoa suomalainen sosiaalidemokraatti, joka ruotsin kielen taitonsa ja suomenruotsalaisuutensa vuoksi loi pohjoismaisia kontakteja. Mutta päinvastoin kuin K. H. Wiik, josta pohjoismaisista sosiaalidemokraattisista kontakteista huolimatta kehittyi ruotsalaisen reformismin kriitikko vuodesta 1908 lähtien, Fagerholmia on luonnehdittu mm. ”suureksi skandinaaviksi”. Esimerkiksi jo vuonna 1924 Fagerholm piti esitelmän ”Socialiseringsfrågan ur socialdemokratisk synpunkt”, joka perustui ruotsalaisen sosialidemokraatin G. Möllerin kirjoitukseen. Esitelmä ei siis perustunut K. H. Wiikin kirjoittamaan luonnokseen Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen sosialisoimisohjelmasta, joka oli perustana vuonna 1930 hyväksytylle sosialidemokraattisen puolueen sosialisointiohjelmalle.

Tutkimuksessani pyrin selvittämään, kuinka Fagerholm toimi pohjoismaisten vaikutteiden tuojana suomalaiseen sosiaalipoliittiseen keskusteluun aikakautena, jolloin Suomen yhteiskuntakehitys erosi suuresti muista skandinaavisista maista. Keskeinen kysymys on, mihin Fagerholmin argumentaatio ja toiminta sosiaalipoliitikkona perustui. Missä määrin pohjoismaat toimivat hänelle mallina Suomen sosiaalipoliittiselle kehitykselle vai olivatko ”pohjoismaat” ainoastaan argumentti, jolla Fagerholmille tuki omia poliittisia näkemyksiään kansallisella areenalla? Suomen sosiaalilainsäädäntö ja työmarkkinajärjestely eivät 1920-luvulta 1940-luvulle muistuttaneet muiden skandinaavisten maiden olosuhteita. Kettunen on mm. tutkinut, kuinka suomalaiset sosiaalidemokraatit käyttivät ”pohjoismaista demokratiaa” ja ”pohjoismaista yhteiskuntaa” 1930-luvulta saakka immanenttina kritiikkinä vallitsevia suomalaisia yhteiskunnallisia olosuhteita vastaan ja on nostanut esiin erityisesti E. Wuoren, joka Kettusen mukaan ennen muita 1930-luvun alkupuolella kehitteli argumentteja työsuhteiden ”pohjoismaisen” järjestämisen puolesta (Kettunen 2002, 2004, 2005, 2006). Kiinnostavaa on näin ollen tutkia muun muassa missä mielessä Fagerholm käytti ”pohjoismaisuutta” immanenttina kritiikkinä ja mikä suhde hänen ja Wuoren ”pohjoismaisuuden” argumentoinnin välillä oli.

Tapio Bergholm: Ammattiyhdistysliike ja työväenhistoria

Kesäseminaari 2007 abstrakti. Työväenliike ja työväen ammattiyhdistysliike on ollut hyvin tietoinen historiallisesta merkityksestään. Tulevan sosialistisen vallankumouksen tekijät ja uuden yhteiskunnan rakentajat tiesivät olevansa mukana tärkeissä historiallisissa prosesseissa. Tämä selittää sen, että Suomessa työväenpuolueiden ja ammattiyhdistysliikkeen liitto- ja edustajakokouksien pöytäkirjat painettiin jo ensimmäisestä kokouksesta alkaen, että hallintoelinten pöytäkirjoihin kirjattiin käyty keskustelu ja  eriävät mielipiteet, ja että järjestötoiminnasta syntynyt runsas arkistoaineisto on yleensä hyvin säilynyt.

Tämä työväenliikkeen historiatietoisuus näkyi myös vahvana kiinnostuksena oman toiminnan historiankirjoitukseen. Esimerkiksi ensimmäiset ammattiliittojen historiikit julkaistiin jo kymmenen vuoden toiminnan jälkeen.

Kotimaiset ja kansainväliset historiantutkimuksen virtaukset ovat merkittävästi vaikuttaneet tutkimusten painopisteisiin. Tämä yliopistojen ja järjestöhistoriahankkeiden välinen vuorovaikutus sai jo vähitellen viralliset puitteet, kun tutkijat ovat ajoittain tehneet samasta aineistosta tai aiheesta sekä tilaustutkimuksen että akateemisen opinnäytteen.

Suomen työväenliikkeen ja Suomen työmarkkinajärjestöjen historiantutkimus on tapahtunut paljolti yliopistojen ulkopuolella ja vailla julkista rahoitusta, vaikka myös akateemista tutkimuksia ja sekarahoituksella syntyneitä teoksia löytyy. Tutkimuksen painopiste on alkanut muuttua vasta viime vuosina, mutta tutkimuksen rahoitus on edelleenkin ensisijaisesti ammattiyhdistysliikkeen oman kulttuuritahdon varassa.

Se onkin ollut ajoittain hyvin voimakasta. Mittavasti oman historiansa tutkimiseen ovat panostaneet esimerkiksi Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto, Liikealan Ammattiliitto (nyk. PAM) Paperiliitto, Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö (SAK), Suomen Kirjatyöntekijäin Liitto (nykyään Viestintäalan ammattiliitto), Suomen Metallityöväen Liitto ja Suomen Puutyöväen Liitto/Puu- ja Erityisalojen Ammattiliitto.

Historiantutkimus ja ammattiyhdistysliike

Liitteenä Tapio Bergholmin esitelmä Historiantutkimus ja ammattiyhdistysliike – järjestökuvauksista valtataisteluihin, työkulttuureihin ja työehtoihin, joka on pidetty alunperin seminaarissa "Mellan parti politik och vetenskap – Historieskrivning i Norden",  Seminarium inom ramen för 100 års jubileum av Arbetarrörelsens arkiv och bibliotek 10. april 2002, Stockholm.

 

THPTS:n kesäseminaarin abstraktit verkossa

Työväen Historian ja Perinteen tutkimuksen seuran kesäseminaarin Työväki lähtee – mihin suuntaa tutkimus? (Kiljavanrannassa Nurmijärvellä 20.–21. elokuuta) abstraktit julkaistaan kesän aikana tässä blogissa. Abstrakteja voi kommentoida tai jättää esittäjillä jo etukäteen kysymyksiä tai ehdotuksia esille otettavien asioiden osalta. Toivomme vilkasta "ennakko-osallistumista" kesäseminaariin.

Kaikki abstraktit löytyvät jatkossa myös blogin koontisivulta kesäseminaari2007.

 

THPTS jäsenkirje 2/2007

Jäsenkirje 2/2007                                Helsingissä 6.6.2007

Hyvä seuran jäsen!

Seuran vuosikokous pidettiin 27. helmikuuta 2007 SAK:n hallituksen kokoushuoneessa Helsingissä. Kokouksessa valittiin vuoden 2007 hallitus, johon kuuluvat puheenjohtajana Eläketurvakeskuksen tutkija Matti Hannikainen, jäseninä Katri Kaunisto (Helsinki), Kimmo Kestinen (Tampere), Aappo Kähönen (Helsinki), Pia Lohikoski (Helsinki), Liisa Lähteenmäki (Turku) ja Marko Tikka (Tampere) sekä varajäseninä Inkeri Ahvenisto (Turku), Niina Lappalainen (Helsinki) ja Kirsi Nurmio (Tampere). Sihteerinä jatkaa Oona Ilmolahti ja taloudenhoitajana Raimo Parikka.

Vuosikokouksessa vahvistettiin jäsenmaksuksi 10 €, vuosikirjan tilaajille 20 € ja yhteisöjäsenille 100 €. Jäsenmaksu pyydetään maksamaan postitse lähetetyn jäsenkirjeen mukana tulleella maksukaavakkeella 15.7.2007 mennessä tilille Sampo 800010-465030. Muista käyttää lomakkeessa olevaa viitenumeroa!

Uusi vuosikirja on työn alla. Maksamalla 20 euron jäsenmaksun saat sen kotiin kannettuna heti ilmestymisen jälkeen! Pärjäämisen ajat – horjuvat työt -artikkelikokoelma on Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran vuoden 2007 vuosikirja (Väki voimakas 20). Kirjan toimittavat Anu-Hanna Anttila ja Anu Suoranta. Teos ilmestyy loppusyksystä 2007. Kirjassa otetaan kantaa palkkatyön moraaliseen oikeutukseen, perustulohahmotelmiin ja muuttuvaan työelämään.

Seuran hallitus pyrkii tänä vuonna kehittämään seuran toimintaa verkossa. Verkkosivut tullaan uudistamaan ja liittämään jo nyt toimivan Työväenhistorian uutisvirtaa -blogin yhteyteen. Lisäksi pohditaan verkkojulkaisemista ja muita mahdollisuuksia edistää työväentutkimusta internetissä. Käykäähän tutustumassa blogiin osoitteessa http://blogit.helsinki.fi/thpts/

Olette kaikki tervetulleita seuran perinteiseen kesäseminaariin, joka on tänä vuonna nimeltään Työväki lähtee – mihin suuntaa tutkimus? Kiljavanrannassa Nurmijärvellä 20.–21. elokuuta 2007 järjestettävässä seminaarissa pohditaan työväentutkimuksen tilaa ja tulevaisuutta. Seminaarissa on mahdollisuus saada infoa myös edellä kerrotusta verkkojulkaisuhankkeesta. Seminaariin ilmoittaudutaan 10.8.2007 mennessä Oona Ilmolahdelle (oona.ilmolahti@helsinki.fi, 040-7323 988). Seminaarin ohjelma  

Hyvää kesää toivottaen,

Matti Hannikainen                Oona Ilmolahti
Puheenjohtaja                       Sihteeri

KASVATUS & AIKA: uusi verkkolehti tulossa

ammattioppia.JPG

Moni- ja poikkitieteinen, historiaan suuntautunut verkkojournaali KASVATUS & AIKA julkaisee kasvatusta ja koulutusta käsitteleviä artikkeleita, katsauksia, uutisia ja kirja-arvioita. Lisäksi lehti on kiinnostunut kirjoituksista, jotka käsittelevät kulttuuriin ja yhteiskuntaan liittyviä kysymyksiä laajemminkin.

Ensimmäinen numero ilmestyy loka-marraskuussa 2007. Sen deadline on 13.8 (artikkelit) ja 10.9. (katsaukset, kirja-arvostelut ja muut kirjoitukset) . Numeron 2008:1 deadline on 9.11. 2007 (artikkelit) ja 10.1. 2008 (katsaukset, kirja-arvostelut ja muut kirjoitukset).

Jatkossa julkaisun on tarkoitus ilmestyä neljä kertaa vuodessa. Tulossa on myös teemanumeroita.

Lehden päätoimittaja on prof. Jukka Rantala, HY (jukka.rantala et helsinki.fi). Häneen ja lehden toimittajiin voi ottaa yhteyttä kaikissa julkaisuun liittyvissä asioissa. Yhteystiedot, kirjoitusohjeet ja muut lisätiedot löytyvät lehden kotisivuilta.

Tervetuloa lukijaksi ja kirjoittajaksi!

Kuva: Riitta Oittinen 2006.

Moniottelija Mikko Niemi

mikkoniemi1.JPG

Mikko Niemi: Sivistynyt lääkäri. Kirjoituksia. Helsinki: Kustannus Oy Kunnia 2004.

Turun yliopiston anatomian emeritusprofessori, lisääntymistutkija, korkeakoulupoliitikko, yhteiskunta-aktivisti Mikko Niemi kuoli 69-vuotiaana tammikuussa 1999. En tavannut häntä koskaan henkilökohtaisesti, mutta jo 1970-luvun lopulla tamperelaisena nuorena opiskelijana huomasin, että Turun lääketieteen professorien joukossa on eräs, joka mielellään ottaa aktiivisesti kantaa mitä moninaisimpiin asioihin.

Niemi oli todellakin moniottelija. Tiedemaailmassa hän profiloitui lisääntymisen tutkimukseen ja perusti  mm. spermapankin. Politiikassa hän oli aktiivinen sosiaalidemokraatti, joka toimi mm. kansanterveyslakia luotaessa 1970-luvun alussa. Ehdolla hän oli ainakin Lääkintöhallituksen pääjohtajaksi ja Sosiaali- ja terveysministeriön kansliapäälliköksi, mutta päätyi Opetusministeriön korkeakoulu- ja tiedeosaston johtoon vuosiksi 1973-1979. Oppikirjailija ja aktiivinen keskustelija hoiti vapaa-aikanaan lampaita Sauvossa.

Toinen yhteiskunnallinen moniottelija Ilkka Taipale on tehnyt ystävälleen postuumisti kunniaa ja koonnut hänen suomenkielisistä kirjoituksistaan valikoiman. Sen julkaisi Taipaleen oma kustantamo, kun Niemelle tärkeä Duodecim ei syystä tai toisesta halunnut ottaa kirjaa listoilleen.

Kirjan kirjoitukset ovat neljältä vuosikymmeneltä ja ne tarjoavat herkullisen näköalan sekä Mikko Niemen persoonaan ja työhön että kulloiseenkin ajankohtaan. Joukossa on teräviä havaintoja  vuosikymmenien takaa (”eriytyneet tieteenalat ovat kohdanneet toisensa solutasolla” (1966!)), reippaita ja ennakkoluulottomia kannanottoja (”kohdunvuokraus saisi toteutua luvanvaraisena” (1991)) sekä pieleen menneitä ennusteita (”raskauden toteuttaminen tekokohdussa, jopa miehessä … on näköpiirissä” (1991)).   

Tieteen arvosidonnaisuus näkyy jännittävällä tavalla Uudessa Suomessa v. 1968 julkaistussa kirjoituksessa ”Sukupuolen biologinen pohja”, jonka sanoma – otsikosta huolimatta – on paljolti se, että ”ihmislapsi on syntyessään psykoseksuaalisesti täysin neutraali”. Mieleen tulee helposti, että 1960-luvun poliittiset tuulet ovat värittäneet nuoren Mikko Niemen tulkintoja omasta tutkimusalastaan. Tämän päivän näkökulmasta aika jyrkkä väite on myös se, että ”sekä homoseksuaalisuus että monet muut psykologisen sukupuolikäyttäytymisen poikkeavuudet johtuvat valtaosaltaan poikkeavista sosiaalisista kokemuksista ja lapsuuden ihmissuhteista”.

Niemi teki siis perustutkimusta lisääntymislääketieteen alalla, mutta matka käytännön hoitoihin oli lyhyt ja jo mainittu spermapankki oli suora silta käytäntöön. Hän otti myös aktiivisesti kantaa esimerkiksi aborttioikeuden ja sukupuolen valinnan puolesta. Melkein hupaisa yksityiskohta on erään kirjoituksen viite Armas Niemisen vuodelta 1951 olevaan teokseen Taistelu sukupuolimoraalista. Siinä kirjoittaja puhuu ”kulttuurin yleisestä erotisoitumisesta”. Mitähän arvostettu sosiaalipoliitikko ja Tampereen yliopiston kansleri tuumisi jos olisi elossa ja avaisi tänä päivän television tai vaan kulkisi kadulla…

Mielenkiintoinen ajankuva on Suomen Kuvalehden artikkeli vuodelta 1970, jolloin aborttilaki oli juuri tullut voimaan. Lehti järjesti tapaamisen Niemen ja gynekologian professori Paavo Varan kanssa. Jälkimmäinen koki uuden tilanteen ongelmallisena, mutta Niemi tokaisi suoraan, että potilaita ei saa diskriminoida ja aborttia pyytävä nainen on sairas. En tiedä oliko lehdillä tuohon aikaan tapana lähettää haastattelut tarkistettavaksi, mutta tuskin Niemi olisi edes vuonna 1970 tunnistanut tuota tokaisua omakseen. Hän lienee tarkoittanut vain sitä, että julkisen terveydenhuollon tulee huolehtia tällaisistakin asioista."

Vaikka 1960-luku oli poliittisesti hyvin aktiivista aikaa, lääkärien politikointi oli tuolloin vielä uusi  ilmiö, etenkin vasemmistolainen lääkäri oli outo olento. Mikko Niemi ajautui ja ehkä ajoi itsekin itseään paitsioon yliopistossa ja tiedekunnassa, mutta nimitettiin aikanaan kolmen yliopiston kunniatohtoriksi.

Tiedepoliitikko harrasti myös tieteenalansa perusteiden pohdintaa, mistä kirjassa on muutama hyvä esimerkki. Rudolf Virchowin, solubiologian isän, lausahdus ”Lääketiede on yhteiskuntatiede, eikä politiikkakaan sitten ole muuta kuin suurten mittojen lääketiedettä” saa ymmärrystä Niemeltä. Hän esitteli myös kollegansa, tieteenfilosofian klassikon Ludwik Fleckin teoksen suomalaisille lukijoille vuonna 1991, kun kovin moni muu Suomessa ei ollut Fleckistä kuullutkaan.

Lääkärikoulutuksessa Niemi peräänkuulutti laaja-alaisuutta. Lääketiede voisi hänen mukaansa toimia siltana yli ”kahden kulttuurin” kuilun. Georg Henrik von Wrightin Tiede ja ihmisjärki tai Humanismi elämänasenteena voisivat olla vaikka pääsykoekirjoina lääkärikouluun.

Vuonna 1995 Niemi valitteli sitä, että tieteenteorian harrastus tuntui lähes kokonaan kadonneen lääketieteilijöiden keskuudesta. Jos hän olisi saanut meidän aikaamme asti, hän olisi varmaan ilolla pannut merkille, että tuota harrastusta sentään on ja se on pikku hiljaa laajenemassa.

Pekka Louhiala

Kirjoittaja toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston kansanterveystieteen laitoksella ja lääketieteen etiikan dosenttina Tampereen yliopistossa