Päivi Uljas: Hegemoninen muutos ja muutoksen agentit

 

Hyvinvointivaltio, jossa talous- ja budjettipolitiikan avulla jaetaan suuri osa kansantulosta uudelleen, on historiallisessa mielessä uutuustuote. E. P. Thompsonia lukeva ei näe rahvaan toiminnan syitä ”painelaisessa kiihotuksessa” vaan olettaa 1700-luvun nälkämellakoiden liittyvän nälkään. Pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden  menestystarinat ovat puolestaan hyvin tuoreita ja niiden syntyyn liittyvät ristiriidat ovat aivan toisella tavalla ajankohtaisia kuin ”painelaisuus”. Hyvinvointivaltiokeskustelun jatkuva ajankohtaisuus ja eturistiriitojen elävä todellisuus onkin tuottanut sosiaalivaltion synnystä hyvin monipuolisia ja keskenään ristiriitaisia tutkimustuloksia.

Rakennetutkijat ja taloustieteilijät näkevät maaltamuuton tai yritystalouden investointitarpeiden muodostaman passiivisen pakon, virkamiehet vähättelevät parlamentin vaikutusta korostaen komiteatyöskentelyä ja virkamiesten merkitystä sosiaaliturvan synnylle, eräs kestävin eetos on, että juuri tohtori Pekka Kuusi ja muut sosiaalipoliitikot saivat aikaan käänteen hyvinvointivaltioon. Poliittisen historian tutkijat ovat löytäneet asevelihengen, maalaisliiton historioitsija Hokkanen kertoo, miten Kelan historian mukaan juuri maalaisliitto sai aikaan sairausvakuutuksen. Ay-liikkeen tutkijat painottavat ay-liikkeen roolia. Eric Hobsbawm tai Heikki Ylikangas ovat korostaneet sosialistisen maailmanleirin tuottamaa poliittista uhkaa, jonka pelosta länsimaisiin demokratioissa kansalle ”annettiin” hyvinvointia. Useimpiin tulkintoihin sisältyy enemmän tai vähemmän piilossa olevia ideologisia latauksia, jotka ovat ajankohtaisen väittelyn kohteena sosiaalipoliittisissa ratkaisuissa.

Vaikka yhteisöllisen turvan järjestäminen vanhuuden, sairauden tai työttömyyden ajalle on eräs lajimme elämisen keskeisiä ongelmia, ei tutkimus ole juurikaan etsinyt vastauksia tavallisten ihmisten näkökulmasta. Muutosvoimina nähdään tutkijat, poliitikot tai virkamiehet tai rakenteelliset passiivit, mutta kansalaiset puuttuvat. Sotien jälkeinen maaltamuutto ja teollistuminen muutti koko suomalaisen yhteiskunnan ja sen jäseninä olleiden kansalaisten elinolosuhteet. Eräs keskeinen tavoitteeni on tutkia, mitä suuri maaltamuutto merkitsi kansalaisten sosiaaliselle turvalle ja miten ja ketkä toimivat toisenlaisen tulevaisuuden puolesta. Tavoitteeni on etsiä siltaa rakenteen ja toimijuuden välille selvittämällä niiden ihmisten olosuhteita, näkemyksiä ja toiveita, jotka kokivat suuren murroksen omassa elämässään.

Sosiaalivakuutuksen syntyä käsitelleen graduni antamien tulosten pohjalta esitän, että yhteiseksi ideologiaksi hyvinvointivaltio alkoi muuttua vasta 1960-luvun alkuvuosien jälkeen koko poliittisessa puoluekentässä, kun se aiemmin oli ollut vain osa vasemmiston kaukaista ja epärealistisena pidettyä  ideologista utopiaa. Väitöskirjatutkimukseni tavoitteena on tutkia vuosina 1956-1964 tapahtuneen hegemonisen muutoksen luonnetta ja siihen vaikuttaneiden tekijöiden keskinäissuhteita hyvin monipuolisesti. Viimeisten vuosikymmenien suuret murrokset tuntuvat vaativan uudenlaisia kysymyksiä ja vastauksia. Yhteiskunnallinen muutostutkimus onkin lisääntynyt erityisesti sosiologian, sosiaalipolitiikan ja kulttuurintutkimuksen alueilla. Juha Siltala on tutkinut markkinaliberalismin vaikutuksia työelämän muutokselle ja Anu Kantola ja Raija Julkunen ovat pyrkineet selvittämään 1990-luvun laman merkitystä sille, miksi suomalaisessa yhteiskunnassa on omaksuttu uusliberalistisia käytäntöjä. Tavoitteeni on osallistua tähän keskusteluun tuottamalla uutta tietoa ja tulkintaa edellisen ”käänteen”, murroskauden prosesseista.