Harrastajatutkijatapaaminen

Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura järjestää yhteistyössä Työväenmuseo Werstaan kanssa harrastajatutkijatapaamisen. Tilaisuus pidetään Työväenmuseo Werstaassa Tampereella (Väinö Linnan aukio 8) lauantaina 8.3.2008 klo 10-17. Sinne ovat tervetulleita kaikki, jotka parhaillaan kirjoittavat jonkin järjestön, työpaikan, paikallisyhteisön, suvun tai vaikkapa jonkin henkilön historiaa. Tilaisuus soveltuu niin ikään myös niille, jotka vasta suunnittelevat tutkimuksen aloittamista tai teettämistä.

 

Järjestöjen juhlavuodet ovat lisänneet innokkuutta kirjoittaa omia historioita ja muistelmateoksia. Myös jatkuvan muutoksen keskellä eläviä ovat kiinnostaneet oman työ- tai lähiyhteisön menneisyys ja traditiot. Vaikka omien muistelmien ja yhteisöjen historian julkaiseminen onkin helpottunut, julkaisijoita askarruttavat usein samankaltaiset ongelmat. Millaista kirjallisuutta pitäisi tutkimusta varten lukea? Miten käytän pöytäkirjoja, tilastoja tai muistitietoa? Miten viittaan erilaisiin lähteisiin? Mistä löydän sopivat kuvat?

Seminaarissa on mahdollista saada palautetta suunniteltua julkaisua varten laaditusta työsuunnitelmasta ja käsikirjoituksesta tai vain vaihtaa kokemuksia muiden työväen historian harrastajien kanssa. Seminaarin vetäjät ovat työväen historian ammattitutkijoita. Tilaisuuteen sisältyy myös tutustuminen Työväenmuseo Werstaan Väinö Linna -näyttelyyn ja kokoelmiin, ja museon työntekijät esittelevät museon aineistoja.

Lähetä ilmoittautumisen yhteydessä lyhyt, noin 1-5 sivuinen työsuunnitelma tai esimerkki käsikirjoituksestasi, johon toivot saavasi kommentteja. Voit osallistua seminaariin myös ilman omaa paperia. Seminaari on osanottajille maksuton.

Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura

Työväenmuseo Werstas

Ilmoittautumiset viimeistään 7.2.2008.

Lisätietoja:

Matti Hannikainen, matti.hannikainen@helsinki.fi, 050-3393824

Ilmoittautumiset:

Oona Ilmolahti

oona.ilmolahti@helsinki.fi, puh. 040-7323988

Jossittelu ja jälkiviisaus eivät kuulu historiantutkimukseen

hs1918

Tunnustan! Olen osallistunut historiantutkijana jossittelun siitä, mitä olisi tapahtunut, jos Suomen sisällissota – tämä Silvo Hietasen aikanaan eräällä luennollaan nerokkaan neutraasti nimeämä ”Suomen vuoden 1918 sisäpoliittinen kriisi” – olisi päättynyt toisin. (Tarkoitan tekstiäni ”Punainen painajainen vai saksalainen sekametelisoppa – entä jos vuoden 1918 sisällissota olisi mennyt toisin” kirjassa Entäs jos… Vaihtoehtoinen Suomen historia, toim. Ville Pernaa ja Mari K. Niemi, Ajatus kirjat 2005.)

Koska minulla on siis kokemusta sekä oikeasta että kontrafaktuaalisesta historiankirjoituksesta, otan seuraavassa kantaa ajankohtaiseen kysymykseen siitä, miten vuoden 1918 sotaa pitäisi tulkita, erityisesti, miten tulisi ottaa huomioon se, jos punaiset olisivat voittaneet.  

Tämä keskusteluhan sai alkunsa 17.10.2007 Helsingin Sanomissa julkaistusta tiedotusopin prof. emeritus Esko Salmisen kirjaa ”Päättymätön sota 1918” koskevasta uutisesta ja sitä seuranneesta jutusta, jossa 18.10. kysyttiin useammaltakin historian professorilta miten Suomelle olisi käynyt, jos punaiset olisivat voittaneet vuoden 1918 sodan.

Jossitteluhistoriassa on yksi perustavaa laatua oleva ongelma – ainakin tällaisen tavallisen tutkijan näkökulmasta. Jossittelussa tutkija nimittäin saattaa huomaamattaan tuoda esiin henkilökohtaisia poliittisia käsityksiään, jotka eivät muuten tutkimuksessa yleensä näy. Itse yritin välttää paljastamasta maalaisliittolaisuuttani (vitsi) ja esitin tuossa omassa jossitteluartikkelissani useita kilpailevia vaihtoehtoja: jos punaiset olisivat voittaneet (mikä oli kaluston ja miehet huomioon ottaen mahdotonta), jos saksalaiset olisivat ottaneet vallan Suomessa (mikä ei ollut kaukana) tai jos valkoiset olisivat oikeasti voittaneet (kuten Virossa kävi). Onhan nimittäin niin, että jos-vaihtoehtoja on historiassakin aina useita, ei vain yksi.  

Jossittelua ja jälkiviisastelua voi mielestäni harjoittaa, kunhan tiedostaa miksi jossittelee tietyllä tavalla. Jossittelua ja jälkiviisastelua voi myös harjoittaa, kunhan sitä ei sotketa tutkimukseen.

Ajatus, että historiantutkimuksessa pitäisi huomioida a) se mitä tapahtui myöhemmin tai b) se, mitä ei tapahtunut, ovat kumpikin jotenkin outoja vaatimuksia. Kohta a tarkoittaisi, että tekisimme historiantutkimusta kuten Neuvostoliitto-vainaassa tehtiin: kaikki historian tapahtumat alistettaisiin tulkinnallisesti lopputulokselle. Tällainen tutkimus on tietenkin täysin kestämätöntä, ja myös täysin järjetöntä. Lievemmässä muodossa vastaavanlaista historian altistamista senhetkisille poliittisille realiteeteille olivat aikoinaan Suomessa esimerkiksi vuoden 1918 historiaa politisoivat vapaussota- kansalaissota- ja luokkasotakäsitykset. Tämä merkitsisi siis miedoimmillaankin sitä, että tekisimme väkivaltaa sille, mitä tapahtui ja pahimmillaan sitä, että valehtelisimme.

Kohta b taas tarkoittaisi, että hylkäisimme historiantutkimuksen perustavaalaatua olevat periaatteet ja tekisimme lehtijuttuja tai politiikkaa. Kumpikaan, juttuilu tai politikointi, ei ole historian t u t k i m u k s e n tehtävä.

Kun tutkija tekee väitöskirjaa tai vastaavaa akateemisesta tutkimusta, tutkimuksen laadun takeena niin tarkastajat kuin muut kollegatkin. Tutkimuksen tasapuolisuutta ruokkii usein myös itse tutkimustyö: mitä syvemmälle tutkija sukeltaa aineistoihin, sitä nopeammin hän huomaa sen, että ihmiset toimivat kriisitilanteessa vaarallisesti, typerästi, epäjohdonmukaisesti tai oudosti; tämä siksi, että he ovat eläneet historiassa senhetkistä nykyhetkeä. Tämä huomio johtaa tulkintoihin, jotka ovat aina aivan muuta kuin se mielipide, mikä meillä juuri nyt työpaikan kahvipöydässä näistä tapahtumista on.  Kun näin on, on selvää, että tutkijoiden tulkinnat eivät myöskään aina miellytä, varsinkaan niitä, joilla historialle on identiteettiin liittyvä poliittinen merkitys. Tällaisten ”asiantuntijoiden” puheissa leimataan poliittisesti  tai selitetään muuten epäluotettavaksi: itse tutkimuksen sisällöllä harvemmin kyetään keskustelemaan.

Eräs sisällissodan tulkintojen osalta jälkiviisastelun tarvetta vähentävä seikka on mielestäni aika. Suomen sisällissota on muuttunut oikeasti 1990-luvun mittaan historiaksi: osittain Neuvostoliiton romahdettua, mutta myös varsin suuresti sisällissodan kokeneen sukupolven ja myös sodasta traumoja saaneen seuraavan sukupolven muututtua historiaksi. Tästä seuraa, että olemme kyenneet nyt käsittelemään tuota historian tapahtumaa avoimemmin kuin aikaisemmin. Näin jotenkin luulisi, että myös edelläkuvatut vaatimukset a ja b – jotka valitettavasti pitkään meilläkin vaikuttivat sisällissodan historiantulkintoihin – olisi jo kuopattu ja syvälle. Aina jaksaa yllättä, että näin ei tunnu vielä olevankaan.

Vuoden 1918 sodalla ei ole enää kosketuspintaa tämän päivän politiikkaan tai yhteiskuntaan. Ja tämä on mielestäni äärimmäisen tervettä. Olin erittäin iloinen lukiessani Nyt-liitteestä Anna Abreun vastauksen kysymykseen, mitä nimitystä hän käyttää vuoden 1918 tapahtumista: ”Turhaa luettavaa. En tykkää historiasta. Miksi jäädä menneeseen kun voi ajatella tulevaa? Historiaan juuttumisen takia ei ole keksitty, miten Afrikan lapsille saataisiin ruokaa.” Toivottavasti kukaan historiatietoinen käppänä ei ole pitänyt tämän seurauksena hänelle luentoa siitä, miksi vapaussota, kansalaissota tai luokkasota olisi ehdottomasti tunnettava ja käsitettävä mainittujen termien sisältämän arvomaailman kautta.

Mikään vakavasti otettava poliittinen ryhmä ei vuonna 2007 edusta vuoden 1918 punaisten tai valkoisten arvoja – elleivät puhujalta lääkkeet ole jääneet ottamatta, kuten silloin tällöin tapahtuu. Tietysti poliitikoilta ja ay-johtajilta lipsuu suusta punaisia ja valkoisia, mutta tutkijoita – ainakin minua –  etoo aina ja välittömästi, kun poliitikot käyttävät historiaa hyväkseen. Siitähän näissä poliitikkojen, ay-johtajien ja muiden veitikoiden julkisissa puheissa on aina kyse, ei historian tutkimuksesta, eikä historian tutkijoiden luomista tulkinnoista.

Leivän tähden Rotundassa

Kansalliskirjaston Rotundassa on 24.11.2007 asti esillä suomalaista työtä eri näkökulmista esittelevä “Oodi suomalaiselle työlle” -kirjanäyttely on hyvä esimerkki siitä kuinka työ ja työn tutkiminen on ollut suomalaisille läheinen aihe. Näyttelyesitteen mukaan näyttelyn tekijät, Tiina Harpf ja Josetta Ryynänen-Brotherus, olivat kärsineet runsauden pulasta ja karsiminen oli ollut haastavaa. Kuitenkaan näyttelyyn liittynyt Leivän tähden -tilaisuus ei houkutellut Kansalliskirjaston Kupolisaliin lokakuun 11. päivä kuin kourallisen kuulijoita. Tilaisuudessa professori Pekka Laaksosen ja SKS:n Kansanrunousarkiston tutkija Juha Nirkon Kansanrunousarkiston työväenperinteen keruutoiminnasta. Lausuntaryhmä “Siitä pitäen” esitti tilaisuudessa otteita ammattiperinteen keruuaineistoista.

Keruuarkiston ammattikuntaperinnettä tallentavan keruutoiminta alkoi Pekka Laaksosen mukaan 1960-luvun lopulla eräänlaisena irtiottona perinnelajikohtaisesta keruutoiminnasta. Keruuarkistoon oli toki tätä ennenkin tallennettu vanhoja työnkuvauksia, joita esimerkiksi Kustaa Vilkuna oli hyödyntänyt kootessaan aineistosta talkootyön kuvauksia vuonna 1946 julkaistuun Työ ja ilon pito -teokseen. Laaksonen kertoi, että Kansanrunousarkiston ensimmäinen varsinainen ammattikuntiin ja työperinteeseen kohdistunut keruukilpailu järjestettiin Jätkän kulttuuripäivien yhteydessä. Vuosina 1968–69 toteutetun kirjoituskilpailun kutsu oli otsikoitu “Pokasahan aika on ohi”.

Keruuarkiston ammattiryhmiä koskevat kilpakeruut ovat Juha Nirkon mukaan sittemmin kohdistuneet muun muassa rakennusperinteeseen, kaivostyöhön, metallialaan, hoivatyöhön, kotiapulaisiin, maanviljelijöihin sekä työttömiin. Osa keruista on toteutettu uudelleen aiheiden ajankohtaisuuden mukaan. Keruut ovat tuoneet esille uudenlaista 1900-luvusta kertovaa aineistoa, vapaasti kirjoitettuja työnkuvauksia, kuvauksia elämän edellytyksistä ja ympäristöstä, joita on jo hyödynnetty useissa tutkimuksissa.

Oodi suomalaiselle työlle -näyttelyyn liittyvistä tilaisuuksista löytyy tietoa osoitteesta: http://www.kansalliskirjasto.fi/tapahtumat/1188385201897.html

Lisätietoja Kansanrunousarkiston keruutoiminnasta: http://www.finlit.fi/arkistot/keruut.htm

London Socialist History Group

lshgnewsletter

London Socialist History Groupin syksyn uutiskirje ilmestyi verkkoon jokin aika sitten. Linkki Newsletterin verkkosivulle löytyy myös blogimme oikeasta sivupalkista Lehdet otsikon alta. Uutiskirje on yleensä ilmestynyt kolmasti vuodessa, mutta juuri ilmestynyt numero on vasta tämän vuoden ensimmäinen. Sivuja on yleensä kahdeksan. Sisältö koostuu muutamasta lyhyehköstä artikkelista ja kirjaesittelyistä elikä se melko lailla kotimaisen  Työväentutkimus -lehden kaltainen julkaisu, joskin suppeampi..

Uusimmassa numerossa esitellään Tony Blairin lehdistöpäällikön Alastair Campbellin vastajulkaistuja päiväkirjoja 1997-2003, The Blair Years ja niistä käytävän keskustelun merkityksiä, Useful History?. Toisessa kirjoituksessa Dougal McNeill esittelee käynnissä olevaa tutkimustaan Barker, Ford, Gibbbon: Reading Against the War.  Lajina on siis kirjallisuudentutkimus ja kohteena ensimmäisen maailmansodan vastustus. Kirjoituksensa loppuun McNeill on laittanut seuraavan nootin:

"As well as warfiction, I’m also researching fictions of the Great Miners’ Strike. I’d love to get criticisms, suggestions and comments from interested LSHG members."

 Kirja-arvosteluissa käsitellään chartismin uutta historiaa (Malcom Chase, Chartism a new history), vuoden 1956 brittiläisessä mielessä traumaattisia tapahtumia (Suezin kanava ja Unkari), (Keith Flett ed, 1956 and All That), sosialistia sodassa  (Harry Ratner, A Socialist at War – With the Pioneer Corps) ja varhaista keski-aikaa (Chris Wickham, Framing the Early Middle Ages: Europe and the Mediterranea, 400-800). Viimeksi mainittu kertoo sen että LSH ryhmän mieleenkiinto kohdistuu historian tutkimukseen ja tulkintoihin yleensä, ei pelkästään työväestön ja työväenliikkeen historiaan. Ryhmää yhdistää tutkimuskohdetta enemmän jäsenten poliittinen ja maailmankatsomuksellinen asemoituminen. eli painopiste on sanalla Socialist. Toki suurin osa teksteistä ja myös tilaisuuksista kohdentuu työväestön ja työväenliikkeen historiaan.

Newsletterissä mainostetaan myös LSHG:n järjestämiä tilaisuuksia. Tänä  syksynä meneillään on 6 osainen seminaarisarja New Books in Socialist History ja ensi helmikuussa (2.2) päivän kestävä seminaari, jossa käsitellään 70-vuotta sitten ilmestynyttä C.L.R Jamesin tutkimusta, The Black Jacopins Haitin vallankumouksesta/orjakapinasta.

London Socialist History Groupin kotisivulta voi tarkemmin seurata ryhmän toimintaa.

Pohjoismainen työväenhistorian tutkijoiden verkosto

Professori Ingar Kaldal Trondheimin yliopistosta on perustanut pohjoismaisen työväenhistorian tutkijoiden verkoston. Sähköpostilistan nimi on
arbeidsnettet@arbeidsarven.net, ja siihen voivat kaikki halukkaat ilmottautua. Listalle tuleva informaatio tulee olla ruotsiksi tai englanniksi.

Lista on tarkoitettu yhteydenpitovälineeksi kaikille työväenhistorian ja perinteen tutkijoille. Listalla on tarkoitus välittää informaatiota ajankohtaisista työväenhistorian tutkimukseen liittyvistä asioita, esimerkiksi uutuuskirjoista ja konferensseista, ja sen välityksellä voi myös keskustella ajankohtaisista asioista sekä antaa vinkkejä ja esittää kysymyksiä.

Listalle ilmottautuminen ks.

http://www.arbeidsarven.net/arbeidsnettet.htm

Minne suuntaat työmarkkinahistoria?

 Työväenliikkeen kirjastossa vietettiin keskiviikkona 3.10.2007 ay-historiailtaa. Tapio Bergholmin SAK:n historia, Eino Ketolan Metalliliiton historia ja Erkki Vasaran Sähköliiton historia osoittavat, että jälleen on moni järjestö saanut kelpo historian ja paksun kirjan. Herrojen monisanainen kerronta teki kuulijoille selväksi, että menneen voi nähdä monella tavalla: tulisiko ammattiyhdistystä tarkastella sen oman toimintalogiikan ehdoilla vai pitäisikö selityksiä hakea enemmänkin puolueiden toiminnasta tai jopa rajan takaa? Sähkömiesten ammattikuntaidentiteetti on taas sähköistänyt myös liittojen ja keskusjärjestöjen elämää. Entä mikä merkitys on rakenteella, taloudellisella kehityksellä, toiminnalla ja paikallistason kokemuksella? Miten muutoksia pitäisi selittää?

 Keskustelua käytiin näistä ja monista muista teemoista. Jopa niin paljon, että puheenjohtaja Päivi Uljaksen piti lopulta päättää ilta, vaikka tuntui, että väellä sanottavaa olisi ollut enemmänkin. Pari tuhatta sivua ay-historiaa sai kuuntelijan ja lukijan pohtimaan myös rahaa, tekijöitä ja organisaatioita. Niistähän ay-liikkeessä näyttää myös olleen kyse. 

 Satavuotisjuhlat on juhlittu. Vaurastuneen ammattiyhdistysliikkeen rahoista on herunut jokunen tippa myös tutkijoille. Itse asiassa on eletty varsin onnekkaita aikoja moneen muuhun tutkimuskohteeseen verrattuna. Ehkäpä historiantutkimuksessa vain yrityshistorian tutkijat ovat voineet nauttia näin huomattavasta, ei-akateemisesta tutkimuksen rahoituksesta. Aika näyttää, löytyykö järjestöillä intoa rahoittaa historiantutkimusta myös jatkossa.

 Tulevan ajan voi käyttää muuhunkin kuin seuraavien kirjojen odotteluun. Voi vaikka pohtia, mitä on saatu aikaan ja mitä voisi tehdä toisin. Mietinnässä ei tarvitse onneksi turvautua tyhjään tauluun. Esimerkiksi Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran seminaareissa on viime vuosina jo kolme kertaa pohdittu varsin ansiokkaasti seuran ja tutkimuksen tilaa ja myös suunnattu katsetta eteenpäin.

 Yleiskuva on mielestäni varsin selvä: työväestöä, työmarkkinoita ja yleisemmin työelämää koskeva tutkimuksen määrä on lisääntynyt valtavasti, tasokin on pysynyt vähintään entisellään ja kohtuullisena, tutkimuskohteiden kirjo on monipuolistunut ja kanssakäyminen muiden (maiden) tutkijoiden kanssa on lisääntynyt. Sama on tapahtunut ainakin Akatemiaa ja yliopistoja koskevien arviointien perusteella myös muussa tutkimuksessa. Lisääntynyt tutkimusrahoitus ja monelta osin toimiva rahoitusjärjestelmä on tuonut myös tuloksia.

 Jotkut ovat esittäneet, ettei työväestöä koskeva tutkimus ole enää entisenkaltainen johtava, yhteiskuntatutkimusta ja sen paradigmaa olennaisesti muuttava ala. Ei varmaankaan. En kyllä usko, että mikään muukaan on. Toiset vain pitävät enemmän melua itsestään. En myöskään usko tai ainakaan tiedä, että työväestöä koskeva tutkimus olisi koskaan ollut aivan niin uutta ja ihmeellistä kuin joskus kuulee väitettävän. On vain muotia löytää käännekohtia ellei jopa historiallisia käänteitä milloin mistäkin.

 Ongelmat ovat arkisempia ja siksi vakavampia. Työväestöä ja työmarkkinahistoriaa koskevan tutkimuksen tärkeimmät tulevaisuuden haasteet ovat resurssit ja houkuttelevuus tutkimuskohteena. Joku voisi sanoa, että kysymys on yhdestä ja samasta asiasta. Jos on rahaa ja mielekäs työympäristö, löytyy tutkijoita, ja erinomaiset tutkijat ja tutkimuskohteet löytävät ennemmin tai myöhemmin myös rahoittajan. Yhtä lailla voi todeta, että sama tilanne on toki lähestulkoon kaikella muullakin tutkimuksella. Jos näin on, haaste tai ongelma on vielä polttavampi.

 Jos rahaa ei tule lisää tai jos se vähenee, on myös pohdittava resurssien uudelleen kohdentamista. Sitä voi tehdä, vaikka rahaa tulisi lisääkin. Työmarkkinajärjestöt suunnittelevat ja toteuttavat organisaatiomuutoksia ja keskittävät toimintojaan. Voisiko tutkimusinfrastruktuuri olla myös toisenlainen?