Tunnustan! Olen osallistunut historiantutkijana jossittelun siitä, mitä olisi tapahtunut, jos Suomen sisällissota – tämä Silvo Hietasen aikanaan eräällä luennollaan nerokkaan neutraasti nimeämä ”Suomen vuoden 1918 sisäpoliittinen kriisi” – olisi päättynyt toisin. (Tarkoitan tekstiäni ”Punainen painajainen vai saksalainen sekametelisoppa – entä jos vuoden 1918 sisällissota olisi mennyt toisin” kirjassa Entäs jos… Vaihtoehtoinen Suomen historia, toim. Ville Pernaa ja Mari K. Niemi, Ajatus kirjat 2005.)
Koska minulla on siis kokemusta sekä oikeasta että kontrafaktuaalisesta historiankirjoituksesta, otan seuraavassa kantaa ajankohtaiseen kysymykseen siitä, miten vuoden 1918 sotaa pitäisi tulkita, erityisesti, miten tulisi ottaa huomioon se, jos punaiset olisivat voittaneet.
Tämä keskusteluhan sai alkunsa 17.10.2007 Helsingin Sanomissa julkaistusta tiedotusopin prof. emeritus Esko Salmisen kirjaa ”Päättymätön sota 1918” koskevasta uutisesta ja sitä seuranneesta jutusta, jossa 18.10. kysyttiin useammaltakin historian professorilta miten Suomelle olisi käynyt, jos punaiset olisivat voittaneet vuoden 1918 sodan.
Jossitteluhistoriassa on yksi perustavaa laatua oleva ongelma – ainakin tällaisen tavallisen tutkijan näkökulmasta. Jossittelussa tutkija nimittäin saattaa huomaamattaan tuoda esiin henkilökohtaisia poliittisia käsityksiään, jotka eivät muuten tutkimuksessa yleensä näy. Itse yritin välttää paljastamasta maalaisliittolaisuuttani (vitsi) ja esitin tuossa omassa jossitteluartikkelissani useita kilpailevia vaihtoehtoja: jos punaiset olisivat voittaneet (mikä oli kaluston ja miehet huomioon ottaen mahdotonta), jos saksalaiset olisivat ottaneet vallan Suomessa (mikä ei ollut kaukana) tai jos valkoiset olisivat oikeasti voittaneet (kuten Virossa kävi). Onhan nimittäin niin, että jos-vaihtoehtoja on historiassakin aina useita, ei vain yksi.
Jossittelua ja jälkiviisastelua voi mielestäni harjoittaa, kunhan tiedostaa miksi jossittelee tietyllä tavalla. Jossittelua ja jälkiviisastelua voi myös harjoittaa, kunhan sitä ei sotketa tutkimukseen.
Ajatus, että historiantutkimuksessa pitäisi huomioida a) se mitä tapahtui myöhemmin tai b) se, mitä ei tapahtunut, ovat kumpikin jotenkin outoja vaatimuksia. Kohta a tarkoittaisi, että tekisimme historiantutkimusta kuten Neuvostoliitto-vainaassa tehtiin: kaikki historian tapahtumat alistettaisiin tulkinnallisesti lopputulokselle. Tällainen tutkimus on tietenkin täysin kestämätöntä, ja myös täysin järjetöntä. Lievemmässä muodossa vastaavanlaista historian altistamista senhetkisille poliittisille realiteeteille olivat aikoinaan Suomessa esimerkiksi vuoden 1918 historiaa politisoivat vapaussota- kansalaissota- ja luokkasotakäsitykset. Tämä merkitsisi siis miedoimmillaankin sitä, että tekisimme väkivaltaa sille, mitä tapahtui ja pahimmillaan sitä, että valehtelisimme.
Kohta b taas tarkoittaisi, että hylkäisimme historiantutkimuksen perustavaalaatua olevat periaatteet ja tekisimme lehtijuttuja tai politiikkaa. Kumpikaan, juttuilu tai politikointi, ei ole historian t u t k i m u k s e n tehtävä.
Kun tutkija tekee väitöskirjaa tai vastaavaa akateemisesta tutkimusta, tutkimuksen laadun takeena niin tarkastajat kuin muut kollegatkin. Tutkimuksen tasapuolisuutta ruokkii usein myös itse tutkimustyö: mitä syvemmälle tutkija sukeltaa aineistoihin, sitä nopeammin hän huomaa sen, että ihmiset toimivat kriisitilanteessa vaarallisesti, typerästi, epäjohdonmukaisesti tai oudosti; tämä siksi, että he ovat eläneet historiassa senhetkistä nykyhetkeä. Tämä huomio johtaa tulkintoihin, jotka ovat aina aivan muuta kuin se mielipide, mikä meillä juuri nyt työpaikan kahvipöydässä näistä tapahtumista on. Kun näin on, on selvää, että tutkijoiden tulkinnat eivät myöskään aina miellytä, varsinkaan niitä, joilla historialle on identiteettiin liittyvä poliittinen merkitys. Tällaisten ”asiantuntijoiden” puheissa leimataan poliittisesti tai selitetään muuten epäluotettavaksi: itse tutkimuksen sisällöllä harvemmin kyetään keskustelemaan.
Eräs sisällissodan tulkintojen osalta jälkiviisastelun tarvetta vähentävä seikka on mielestäni aika. Suomen sisällissota on muuttunut oikeasti 1990-luvun mittaan historiaksi: osittain Neuvostoliiton romahdettua, mutta myös varsin suuresti sisällissodan kokeneen sukupolven ja myös sodasta traumoja saaneen seuraavan sukupolven muututtua historiaksi. Tästä seuraa, että olemme kyenneet nyt käsittelemään tuota historian tapahtumaa avoimemmin kuin aikaisemmin. Näin jotenkin luulisi, että myös edelläkuvatut vaatimukset a ja b – jotka valitettavasti pitkään meilläkin vaikuttivat sisällissodan historiantulkintoihin – olisi jo kuopattu ja syvälle. Aina jaksaa yllättä, että näin ei tunnu vielä olevankaan.
Vuoden 1918 sodalla ei ole enää kosketuspintaa tämän päivän politiikkaan tai yhteiskuntaan. Ja tämä on mielestäni äärimmäisen tervettä. Olin erittäin iloinen lukiessani Nyt-liitteestä Anna Abreun vastauksen kysymykseen, mitä nimitystä hän käyttää vuoden 1918 tapahtumista: ”Turhaa luettavaa. En tykkää historiasta. Miksi jäädä menneeseen kun voi ajatella tulevaa? Historiaan juuttumisen takia ei ole keksitty, miten Afrikan lapsille saataisiin ruokaa.” Toivottavasti kukaan historiatietoinen käppänä ei ole pitänyt tämän seurauksena hänelle luentoa siitä, miksi vapaussota, kansalaissota tai luokkasota olisi ehdottomasti tunnettava ja käsitettävä mainittujen termien sisältämän arvomaailman kautta.
Mikään vakavasti otettava poliittinen ryhmä ei vuonna 2007 edusta vuoden 1918 punaisten tai valkoisten arvoja – elleivät puhujalta lääkkeet ole jääneet ottamatta, kuten silloin tällöin tapahtuu. Tietysti poliitikoilta ja ay-johtajilta lipsuu suusta punaisia ja valkoisia, mutta tutkijoita – ainakin minua – etoo aina ja välittömästi, kun poliitikot käyttävät historiaa hyväkseen. Siitähän näissä poliitikkojen, ay-johtajien ja muiden veitikoiden julkisissa puheissa on aina kyse, ei historian tutkimuksesta, eikä historian tutkijoiden luomista tulkinnoista.
