When workers took power

trotsky

Dublinin keskustan lyhtypylväät olivat marraskuun alussa tänä syksynä täynnään kuvan kaltaisia mainoksia. Perinnönjako kiinnostaa? Wikipedian yksi laajimmista henkilöesittelyistä on Lev Davidovich Bronstein. Jaa, kuka hän on/oli? Käy katsomassa. Suomalainen versio on jo paljon vaatimattomampi. Vielä enemmän löytyy materiaalia The Leon Trotsky Internet Archive'n sivuilta. Se on osa laajempaa Marxists Internet Archive -sivustoa.  Klassikot kiinnostavat edelleen ja tekstit ovat saatavilla. Hyvä niin.

YLE-Teeman teemalauantain 10.11.2007 aiheena oli Venäjän vallankumouksesta 90-vuotta:

"Illan elokuvana nähdään aivan vastikään valmistunut uusi, restauroitu versio Sergei Eisensteinin elokuvasta Lokakuu (Oktjabr, Neuvostoliitto 1927, 140'). Sergei Eisensteinin ja Grigori Aleksandrovin vuonna 1927 ohjaamasta Lokakuusta on pitkään ollut nähtävillä vain vuonna 1967 Neuvostoliitossa tehty juhlaversio, jossa elokuvaa oli kuitenkin merkittävästi muokattu uudelleen. Teema sen sijaan näyttää nyt maailman ensi-iltana uunituoreen restauroidun version, jossa Venäjän johtavan Eisenstein-tutkijan avulla kohtaukset on laitettu oikeaan järjestykseen, puuttuvia kohtauksia lisätty ja välitekstit korvattu alkuperäisillä. Nyt nähtävä versio on siten lähempänä Eisensteinin alkuperäistä tulkintaa kuin mikään muu Lokakuun aikaisempi restaurointi. "

Teemaillan aloitti ohjaaja Paul Jenkinsin vastavalmistunut dokumentti Lokakuu 1917 (1917 Lenin's Victory). Dokumentti on toteutettu Arten ja YLE Teeman yhteistuotantona.

Esittelysivulle on koottu myös muutama aiheeseen liittyvä linkki YLEn Elävä Arkisto -sivuille. 

Eisensteinin Lokakuu elokuvaa tai Jenkinsin uutta dokumenttia ei voi katsella YLE-Teeman nettisivun kautta, mutta kuinka ollakaan YouTube tarjoilee valittuja paloja Eisensteinin leffasta hakusanalla october revolution. Ja paljon muutakin. Tässä hieman toimitettu versio (välitekstit englanniksi eikä musiikkikaan taida olla ihan alkuperäistä):

Näetkö rahan liikkeen? Näetkö minne se menee?

majanderkansi

Mikko Majander: Demokratiaa dollareilla. SDP ja puoluerahoitus pulataloudessa 1945-1954. Otava 2007, 348 s. SDP:n puoluehistoriaa kirjoittava Mikko Majander sai kesällä 2006 haltuunsa puolueen taloudenhoitaja Aarne Paanasen Tukholmaan säilötyt tilikirjat. Se kuuluisa yhden dokumentin dosentti olisi tyytynyt julkistamaan arkistolöydökset kissankorkuisin otsikoin. Majander malttoi kuitenkin kaivaa lihaa kovan ytimen ympäriltä. Puuttuva pala ohjasi katsomaan uusin silmin pitkään avoinna olleita suomalaisarkistoja. SDP:n puoluerahoituksen erottaminen omaksi tutkimuksekseen oli perusteltua. Osana varsinaista puoluehistoriaa ulkomainen raha ja sen lieveilmiöt eivät olisi saaneet yhtä kattavaa käsittelyä.

Lopputulos Demokratiaa dollareilla. SDP ja puoluerahoitus pulataloudessa 1945-1954 ei ole ainoastaan kirja sodanjälkeisen sosialidemokratian kiistellystä rahoituksesta vaan moniulotteinen tutkimus Suomen pulatalouden arjesta, kuluttamisesta ja kansainvälisistä vaikutteista Euroopan reunalla. Tutkimus etenee kronologisesti ja rakentuu luvuista, joita voisi kuvata puoluerahoituksen pääväylältä haarautuviksi poluiksi. Taloussotkuja, henkilökuvia ja matkakertomuksia piisaa, mutta rönsyt on maltettu katkoa ajoissa. Ne viestivät tekijän innostusta aiheeseensa.

Suomen puolueiden rahoituksen villeimmät vuodet osuivat toisen maailmansodan ja puoluetuen säätämisen (1967) väliseen aikakauteen. Moskova kanavoi rahaa kommunistisille veljespuolueille, mutta Suomessa ottajia löytyi myös K-linjalta ja SDP:n skogilaisesta oppositiosta. Sosiaalidemokratian valtavirta sai dollarinsa lännestä, skandinaavisilta ammattiliitoilta tai amerikansuomalaiselta työväenliikkeeltä. Tanakamman Amerikan-avun lähteeksi täsmentyvät CIA:n liepeillä toimivat peitejärjestöt. Majanderin mukaan ”SDP oli siten Suomen puolueista kaikkein voimallisimmin sidoksissa kylmän sotaan, halusi se sitä tai ei”.

Puolueiden rahantarve kasvoi rauhan tultua. SKP laillistettiin, ja sen ympärille kasvoi kokonainen kansandemokraattinen järjestöperhe. Teorian mukaan etujoukon piti viipaloida ”uuden demokratian” imuunsa sosialidemokratian vasemmistosiipeä, kunnes reformistinen työväenliike kuihtuisi mahdottomuuteensa. Vallan valtaaminen ei edennyt kommunistien toivomalla tavalla. Kommunistien hallitusvastuu päättyi sosialidemokraattisen vähemmistöhallituksen nimittämiseen vuonna 1948. Katkera kamppailu työväenliikkeen suunnasta jatkui ruohonjuuritasolla ay-liikkeessä. Lännessä Suomen kehitys ja etenkin SDP ratkaiseva osuus tulkittiin kommunismin patoamiseksi, jota kannatti tukea dollareilla.

SDP oli puolueista taitavin hyödyntämään sekä läntisiä rahoittajia että Suomen valuuttasäädöksiä, mitä Majander selittää monen keskeisen toimijan taustalla osuuskauppaliikkeessä. Eri puroista kootut varat vaihdettiin sveitsiläisissä pankeissa dollareiksi ja sijoitettiin tuottavuusodotuksiltaan parhaisiin kulutushyödykkeisiin. Amerikan-päässä dollarit koottiin tilille, jonka turvin alan ammattilainen, liikemies Frank Aaltonen osti New Yorkista käsin parhaaksi katsomiaan tuotteita. Toinen dollariavun kummisetä oli amerikansuomalaisen työväenliikkeen legenda Oskari Tokoi. Majander ei ole löytänyt viitteitä siitä, että demarien välikädet olisivat ohjanneet varoja omiin taskuihinsa. Talousmiesten luontaisetuihin kuului kyllä poikkeuksellinen mahdollisuus matkustaa maailmalla ja laskuttaa lounaistaan.

Rahahanojen avaus ulkomailla oli SDP:n isojen poikien hommaa. Amerikan meininkiin kävivät vuorollaan tutustumassa monet puolueen ja ay-liikkeen johtohahmot. Kuvaukset äijäporukoiden kiertokäynneistä ja luentomatkoista markkinatalouden mallimaahan ovat eläviä. SDP:n vuorovaikutus rapakon takana oli uraauurtavaa suomalaisille poliitikoille. Amerikka oli mahtava maa mutta samalla melkoisen tuntematon. Suomalaiskommunistien harjoittama mustamaalaus kaipasi vastavoimakseen asiallisempaa Amerikka-tietoutta. Esimerkiksi autot tehtaiden parkkipaikoilla todistivat, että työläiset saivat osansa yleisestä elintason kohoamisesta.

SDP toi Suomeen muutamia amerikkalaisen autoteollisuuden herkkuja, aikakautensa markkinatalouden kruunuja. Majanderin tutkimus kuvittaa kauniisti kulttuurisen kylmän sodan tutkimuksen perusajatusta, jonka mukaan järjestelmien kamppailua käytiin mielikuvien tasolla. SDP korotti rahapottiaan nimenomaan sillä, että suomalaiset kuluttajat olivat valmiita maksamaan ylimääräistä länsimaisista laatutuotteista. Säännöstelytalouden ja neuvostouhan nujertamat suomalaiskuluttajat mielsivät vetävänsä keuhkoihin savukkeellisen ”vapaata maailmaa”. Venäläisten mahorkkaan liittyi kovin toisenlaisia mielikuvia. 

Ulkomainen raha pantiin Suomessa poikimaan ns. hyväntekeväisyyskaupalla, tullivapausjärjestelmällä, joka oli luotu ulkomaisille lahjoituksille talvisodan jälkeen. Sittemmin oikeus hyödyntää tullivapautta lavennettiin koskemaan yleishyödyllisiä avustusjärjestöjä, säätiöitä, seurakuntia ja korkeakouluja. Mauno Pekkalan hallituksen päätöksellä hyväntekeväisyyskaupasta pääsivät hyötymään myös poliittisen puolueet. Ulkomaisina lahjoituksina saadut varat sijoitettiin kahviin, makeisiin, hedelmiin tai muihin ylellisyystarvikkeisiin, joiden myynnillä oli Suomen hintasäännöstelystä huolimatta hyvä kate. Vaikka hyväntekeväisyyskauppa tavallaan hyödytti kaikkia osapuolia, se oli lähtökohtaisesti poikkeusolojen väliaikainen järjestely, joka mahdollisti hämäräperäisen keinottelun.

Oliko demarien ulkomainen raha likaista ja toiminta moraalitonta? Tutkija jättää johtopäätösten tekemisen lukijoille. Raha ei haissut kilpailevissa puolueissa, joiden vyörytystä tyhjätaskuinen SDP ei ehkä olisi kestänyt. Amerikan dollariapu kuitattiin paikallisten ammattiliittojen kassoista, joiden kytkennät CIA:han selvisivät vasta myöhemmin. Juridisesti vastuusta päästiin, kun puolueen talousmiehiä ei tuomittu rikoksista hyväntekeväisyyskauppoihin liittyneissä oikeudenkäynneissä.

Entä mitä ulkomaiset rahoittajat saivat panostuksensa vastineeksi? Tiedustelutietoa suomalaisesta kommunismista? – Varmasti, mutta sitä SDP keräsi ja välitti joka tapauksessa. Lojaalisuutta lännelle? – Kenties, mutta muutaman vuoden kuluttua jotkut veijarit saattoivat jo vastaanottaa Moskovan dollareita. Teoksen otsikonkin mukaan ulkomainen raha vahvisti SDP:tä kamppailussa Suomen demokratian puolesta. Suomi oli Euroopassa siitä harvinainen maa, että amerikkalaiset kokivat tuellaan vaikuttavansa kehityksen suuntaan. Näin sekä SDP:n talousmiehet että CIA:n kylmän sodan strategit toimintaa perustelivat. Majander toteaa maltillisesti, että raha ei kamppailua Suomen suunnasta ratkaissut. Rahalla saa politiikassa melkein kaikkea muuta paitsi kannatusta. Ulkomaisella rahalla kamppailtiin kommunismia vastaan, mutta sosiaalidemokratian oma myönteinen vetovoima oli luotava muilla keinoilla.  

Kamppailu työväenliikkeen suunnasta nieli valtavasti SDP:n varoja sodan jälkeisinä vuosina. Rahaa käytettiin puoluelehdistön sekä puolueen ja ay-liikkeen sos.dem. toimitsijoiden verkoston ylläpitoon. Tutkimuksessa tätä lankaa ei kuitenkaan seurata päähän asti: mitä oli se käytännön työ, jolla kommunismin eteneminen Suomessa padottiin? Miten ruohonjuuritason kylmää sotaa käytiin, juntattiin, tiedusteltiin ja tehtiin propagandaa? Muutaman yksityiskohtaisen kuvauksen kahvi- tai hedelmälastien toimittamisesta Suomeen olisi sen sijaan voinut karsia tutkimuksen todistusvoiman kärsimättä.  

Mikä tekee Demokratiaa dollareilla -tutkimuksesta toimivan? Ensinnäkin se vastaa vakuuttavasti kysymykseen SDP:n ulkomaisesta rahoituksesta, joka on askarruttanut tutkijoita ja journalisteja vuosikausia. Rahan liikkeiden selvittäminen antaa mahdollisuuden kuvata kokonaista aikakautta ja rikkoa historiantutkimuksen vakiintuneita kaavoja. Jos tämä tutkimus pitäisi jotenkin lokeroida, ehdottaisin nimilapuksi kylmän sodan poliittista talous- ja sosiaalihistoriaa. Taitavasti kirjoitettuna teos avautuu kaikille lukijoille, mikä ei tarkoita tutkimuksellisesta tasosta tai lähdeviitteiden tarkkuudesta tinkimistä.

Lisää netissä:

Katso myös Eino Ketola arviota Uutispäivä Demarissa: Dollarit ruplia vastassa

Tunnustus emeritusprofessori Hannu Soikkaselle

soikkanen

Alfred Kordelinin yleinen edistys- ja sivistysrahasto myönsi vuosipäivänään 6.11.2007 Helsingin yliopiston yhteiskuntahistorian laitoksen emeritusprofessori Hannu Soikkaselle tunnustuksena suurista ansioista historiantutkijana ja yhteiskunnallisena keskustelijana 30.000 euroa.

 Lue lisää Hannu Soikkasesta

ja hänen ajatuksistaan työeläkkeistä 

Tai kuuntele nettiradio Mikaelin haastattelu vuodelta 1998: Tarkkaa markkaa ja muita oppeja, jossa Hannu Soikkanen käsittelee sosialidemokraattisen liikkeen ajatusmaailmaa 1900-luvun alkupuoliskolla.

Identiteetit liikkeessä. Suomalaisten kokemuksia Belgiasta

OpenAtelier_gent.JPG

Viime perjantaina julkaistu artikkelikokoelma Identiteetit liikkeessä.  Suomalaisten kokemuksia Belgiasta (2007) tuo osaltaan esille Belgiassa asuvien suomalaisten kirjoa. Teos tarjoaa monipuolisen ja ajatuksia herättävän kokonaisuuden belgiansuomalaisten arjesta kodin, työn, sukupuolen, iän ja yhteisöllisyyden näkökulmista. Kirjan ovat toimittaneet Maria Lähteenmäki ja Minna Aalto.

Artikkelit avaavat näkyviä alati muokkautuviin identiteetteihin, ulkosuomalaisuuteen ja nykyeurooppalaisuuden rakentamiseen. Useammalla kirjoittajista on historiallinen näkökulma. Kokoelma haastaa pohtimaan ”suomalaisuutta” ja siihen liitettyjä myönteisiä ja kielteisiä stereotypioita. Teksteissä on mukana sekä omakohtaisia kokemuksia että tutkimustietoa. Esimerkiksi Matti Haapanen kirjoittaa aiheesta ”Mitä on olla kotona?” Hän peilaa omaa koti-isän arkeaan kansakoulutarkastaja-isoisänsä ja tämän vaimon mietteisiin, lähdeaineistonaan 1900-luvun alun kirjekokoelma. Paula Raitis kertoo Belgian yli satavuotiaasta merimieskirkosta, ja Satu Hassi siitä millaista on olla töissä lentomatkan päässä. Heidän ja toimittajien ohella kirjoittajina ovat  Leena Koivu-Kulmala, Jarmo Lähteenmäki, Antti Majander, Riitta Oittinen, Päivi Reijonen ja Salla Saastamoinen.

Kaikki Belgiassa asuvat suomalaiset eivät suinkaan työskentele EU:n palveluksessa, toimistossa tai edes asu Brysselissä. Gentin Suomi Klubin kotisivuilla  kerrotaan, mitä  suomalaiset kaupungissa tekevät: ”He opiskelevat Erasmus-ohjelmassa, toimivat vapaaehtoisina (mm. Friends of the Earth -organisaatiossa), työskentelevät Volvolla, Stora Enson tehtailla, Netlogin Euroopan päätoimistossa, Gentin yliopistolla, Nieuwpoort teatterissa… Jotkut heistä ovat myös taiteilijoita, muusikkoja ja ravintoloitsijoita.”. Kuvassa Open Atelier  -käsityöliikettä Gentissä pitävä Mira Heija, joka on tehnyt seinän monikielisen sanataideteoksen. ©  Riitta Oittinen

KASVATUS & AIKA 2007:1 verkolla

kasvatusjaaikalogo1.jpg

Kasvatuksen historiallis-yhteiskunnallinen julkaisu Kasvatus & Aika (2007:1) on ilmestynyt. Kasvatus & Ajassa ilmestyy vertaisarvioituja tieteellisiä artikkeleita, katsauksia, arvosteluja ja uutisia. Ensimmäisessä numerossa käsitellään muun muassa keskustelua ylioppilastutkinnon merkityksestä (Minna Vuorio-Lehti) ja sokeainopetuksen uranuurtajanaisiin liittyvää äiti-myyttiä (Kari Huuskonen). Kaikki artikkelit ovat vapaasti verkossa luettavissa. Mukana on lukemista myös erityisesti työväenhistoriasta kiinnostuneille:

Harrastajatutkijatapaaminen

Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura järjestää yhteistyössä Työväenmuseo Werstaan kanssa harrastajatutkijatapaamisen. Tilaisuus pidetään Työväenmuseo Werstaassa Tampereella (Väinö Linnan aukio 8) lauantaina 8.3.2008 klo 10-17. Sinne ovat tervetulleita kaikki, jotka parhaillaan kirjoittavat jonkin järjestön, työpaikan, paikallisyhteisön, suvun tai vaikkapa jonkin henkilön historiaa. Tilaisuus soveltuu niin ikään myös niille, jotka vasta suunnittelevat tutkimuksen aloittamista tai teettämistä.

Järjestöjen juhlavuodet ovat lisänneet innokkuutta kirjoittaa omia historioita ja muistelmateoksia. Myös jatkuvan muutoksen keskellä eläviä ovat kiinnostaneet oman työ- tai lähiyhteisön menneisyys ja traditiot. Vaikka omien muistelmien ja yhteisöjen historian julkaiseminen onkin helpottunut, julkaisijoita askarruttavat usein samankaltaiset ongelmat. Millaista kirjallisuutta pitäisi tutkimusta varten lukea? Miten käytän pöytäkirjoja, tilastoja tai muistitietoa? Miten viittaan erilaisiin lähteisiin? Mistä löydän sopivat kuvat?

Seminaarissa on mahdollista saada palautetta suunniteltua julkaisua varten laaditusta työsuunnitelmasta ja käsikirjoituksesta tai vain vaihtaa kokemuksia muiden työväen historian harrastajien kanssa. Seminaarin vetäjät ovat työväen historian ammattitutkijoita. Tilaisuuteen sisältyy myös tutustuminen Työväenmuseo Werstaan Väinö Linna -näyttelyyn ja kokoelmiin, ja museon työntekijät esittelevät museon aineistoja.

Lähetä ilmoittautumisen yhteydessä lyhyt, noin 1-5 sivuinen työsuunnitelma tai esimerkki käsikirjoituksestasi, johon toivot saavasi kommentteja. Voit osallistua seminaariin myös ilman omaa paperia. Seminaari on osanottajille maksuton.

Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura

Työväenmuseo Werstas

Ilmoittautumiset viimeistään 7.2.2008.

Lisätietoja:

Matti Hannikainen, matti.hannikainen@helsinki.fi, 050-3393824

Ilmoittautumiset:

Oona Ilmolahti

oona.ilmolahti@helsinki.fi, puh. (09)191 24143, 040-7323988

Naisten työn historiasta auf Deutsch

arbeitsam.jpg

Saksalaiset ovat innostuneet Suomen PISA-menestyksestä niin paljon, että paikalliset sosialidemokraatit ovat jopa joku aika sitten tehneet kirjasen Von dem Besten lernen. Wie viel Finnland brauchen unsere Schulen? Vaikkei esimerkiksi Suomen työmarkkinajärjestelmä aiheutakaan koululaitoksen kaltaista hypeä, mielenkiintoa riittää varsinkin suomalaisten naisten asemaa kohtaan.

Nyt saksankielisellä väestöllä on mahdollisuus tutustua suomalaisten naisten työnteon historiaan – ja hieman  nykytilanteeseenkin: lokakuun lopulla Suomen Saksa -instituutissa Berliinissä julkistettiin Marjatta Rahikaisen ja Kirsi Vainio-Korhosen toimittama teos Arbeitsam und gefügig. Zur Geschichte der Frauenarbeit in Finnland (2007). Siihen ovat toimittajien ohella kirjoittaneet Anu Lahtinen, Johanna Ilmakunnas, Ann-Catrin Östman, Anu Suoranta, Marjaliisa Hentilä, Anne Ollila ja Kaisa Kauppinen. Suomalaisille kirja ei sinänsä tuo uutta tietoa, sillä käännettäviksi valikoidut tekstit ovat kokoomateoksista Työteliäs ja uskollinen: Naiset piikoina ja palvelijoina keskiajalta nykypäivään (2006) ja ”Työllä ei oo kukkaan rikastunna”. Naisten töitä ja toimeentulokeinoja 1800- ja 1900-luvulla (2001).

Arbeitsam und gefügig -kirjaan liittyen Berliinin Friedrich Ebert -Stiftung järjesti seminaarin, johon  osallistui suomalaisten ohella myös saksalaisia  työelämän tutkijoita, nimittäin Uta Kletzing, Gisela Notz ja Birgit Pfau-Effinger. Maiden vertailu  osoittautui hedelmälliseksi, eikä osallistujilta  joutunut lypsämään  kommentteja.

Teoksen on kääntänyt Gabriele Schrey-Vasara

Lisätietoja: BWV, Berliner Wissenschafts-Verlag