Ympäristötaidetta Helsingin Kivinokassa

luontopolku.jpg

Helsingin Kivinokassa on 28.9 asti  ilmainen, jo kuudetta kertaa järjestetty ympäristötaidenäyttely. Tämän vuoden teema on 1918 – Linnut. Mukana on parikymmentä taiteilijaa, joiden väliaikaiset teokset on aseteltu luontopolun varrelle.

Kivinokan ulkoilu- ja virkistysalueen sijaitsee Helsingissä Vanhakaupunginselällä Kulosaaren ja Herttoniemen metroasemien välissä. Kulkuyhteydet Kivinokkaan: Metro Herttoniemeen tai Kulosaareen; bussi 16 Herttoniemeen, josta noin kilometrin kävelymatka (HPY karttasivu 53/77-89,90).

hyvaksikaytetyt.jpg

Otto Santala: Hyväksikäytetyt. Kuvia vuoden 1918 lapsisotilaista (kuva: Riitta Oittinen)

Kivinokka, ympäristötaidenäyttelyt

Lisätietoja Kivinokasta ja alueen kartta täällä

horte-garner.jpg

Hanne Horge-Garner (kuva: Riitta Oittinen)

Rajaton kokemus – muistaminen ja tulkinta. Näkökulmia toiseen tietoon

 

Abstrakti Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran kesäseminaariin
Työväki ja kokemus 18.8.2008, Kiljavanranta, Nurmijärvi

Ulla-Maija Peltonen
dosentti Helsingin yliopisto, Kulttuurien tutkimuksen laitos
arkistonjohtaja, SKS Kirjallisuusarkisto

Ns. uudet historiat: mikrohistoria, muistitietotutkimus ja naishistoria ovat nostaneet esiin kysymyksen laadullisten aineistojen merkityksestä tutkimukselle.Virallisen ja julkisen tiedon rinnalla kulkee ns. toinen tieto, jota voidaan kutsua hiljaiseksi tiedoksi, vastatiedoksi ja heikoksi tiedoksi. Hiljainen tieto viittaa muun muassa kokemukseen, johon ihmiset käytännöissään nojaavat, mutta joka on vaikeasti selitettävissä ja tulkittavissa.

Miten ihmiset ilmaisevat itseään ja omaa menneisyyttään? Kokemukseen liittyy olennaisena osana muisti ja muistaminen, jossa voidaan jaotella kaksi kerrostumaa: Historiallinen kokemus (tunnemuisto), joka liittyy mentaalisiin syväraketeisiin ja historiallinen tietoisuus (harkittu muisto), joka liittyy ideologioihin. Mitä kokemuksellinen tieto on? Millaisin kysymyksenasetteluin ja tutkimuskäsittein kokemuksellinen on mahdollista tavoittaa?

Muistamiseen liittyy aina tulkinta. Kenen kokemuksia, kenen muistia ja muistamista, kenen tietoa ja traditioita viime kädessä tutkimme? Arvostelua on esitetty esimerkiksi siitä, että kokemuksista lähtevä historia unohtaa ne pakot, rajoitukset ja prosessit, jotka vaikuttavat ihmisten valintoihin ja tulkintoihin menneestä heidän tiedostamattaan.

Tutkimuksen haasteena on laadullisesti informatiivisemman tiedon tavoittaminen aikaisempaan nähden. Se edellyttää monitieteistä lähestymistapaa ja kokonaisvaltaista näkökulmaa. Miten yhteisesti merkitsevä, jaettu menneisyys avautuu käsitteiden kokemus ja kokemuksellisuus, muisti ja muistaminen avulla. Käytän aineistoesimerkkeinä muistitetoa 1918 sisällissodasta ja Stalinin ajan vankileireiltä sekä kaunokirjallisuudesta. Haasteellisin tehtävä: uskottava tulkinta jää aina kuitenkin tutkijalle.

Ulkopuolisten kokemus työväestön järjestäytymisestä 1900-luvun alun Urjalassa

Abstrakti Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran kesäseminaariin 18.–19.8.2008

Sami Suodenjoki, FM
Historiatieteen ja filosofian laitos, Tampereen yliopisto

Valmistelen väitöskirjaa työväestön järjestäytymisestä ja vuoden 1905 suurlakon murroksesta suomalaisessa maaseutuyhteisössä. Tutkimuskohteeni on lounaishämäläisen Urjalan pitäjän työväestö. Keskeisiä tutkimusongelmia on kolme:

Miten työväestö mobilisoitui ja organisoitui erilaisiin kansanliikkeisiin ja yhdistyksiin 1900-luvun taitteen molemmin puolin?
Miksi työläiset organisoituivat eli mitä olivat järjestäytymisen motiivit?
Millainen merkitys syksyn 1905 suurlakolla oli mobilisoitumiselle?

Syvennyn väitöskirjatyössäni myös sen työväestön osan kokemukseen, joka ei liittynyt työväenjärjestöihin. Työväenliike pysyi Urjalassa ennen suurlakkoa varsin pienen ihmisjoukon toimintana, ja suuri enemmistö maalaistyöläisistä suhtautui liikkeeseen joko hiljaisen myötämielisesti tai epäluuloisesti. Lisäksi liikkeen rivijäsenet ja sen ulkopuoliset antoivat liikkeeseen kuulumiselle hyvinkin omaleimaisia sisältöjä.

Suurlakon jälkeen työväenliikkeen kannatus kasvoi räjähdysmäisesti, niin että seuraavan vuoden loppupuolella peräti viidennes Urjalan aikuisväestöstä kuului työväenjärjestöihin. Äkillinen järjestäytymisvyöry vaikutti merkittävästi myös työväestön käsitykseen työväenliikkeen joukkovoimasta ja vaikutusmahdollisuuksista. Pyrin tutkimuksessani hahmottamaan sitä, miten suurlakko muutti paitsi työväenliikkeen jäsenten myös liikkeeseen kuulumattomien kokemusta poliittisesta toiminnasta. Jäsenmäärän lisääntyessä paine liittyä työväenjärjestöihin kasvoi, eikä työantajien ja säätyläisten painostuksella enää ollut aiempaa merkitystä liittymisen ehkäisemisessä.

Aikaisemmassa tutkimuksessa on kiinnitetty varsin niukasti huomiota työväenliikkeeseen kuulumattomien työväestön kokemukseen. Myös liikkeen rivijäsenten käsitykset on helposti sivuutettu työväen historiaa luotaavissa tutkimuksissa, vaikka esimerkiksi työväestön käsityksiä sosialismin aatesisällöstä on ohimennen kommentoitu. Syynä tutkimuksen puuttumiseen on se, että rivijäsenten ja etenkin liikkeen ulkopuolelle jääneiden työläisten kokemukseen on työväenjärjestöjen pöytäkirjojen kaltaisten lähteiden avulla vaikea päästä kiinni. Kokemuksesta voi saada kuitenkin vihjeitä esimerkiksi sanomalehtien paikalliskirjeistä sekä muistelu- ja kansanperinneaineistosta. Hedelmällisiä avauksia tähän suuntaan on tehnyt Raimo Parikka kommentoidessaan Risto Alapuron Suomen synty -tutkimusta. Työväestön kokemusta paikallistasolla on pyrkinyt tavoittamaan muun muassa Kirsti Salmi-Niklander väitöskirjassaan käyttämällä yhtä erityistä lähdetyyppiä, käsinkirjoitettuja lehtiä. Selittäessäni Urjalan työväestön järjestäytymisen motiiveja tukeudun myös verkostotutkimukseen, jota on viime vuosina hyödynnetty Suomessa entistä enemmän työväenhistorian tutkimisessa.

Työläisurheiluseurojen rooli nuorten poliittisessa sosialisaatiossa

Abstrakti Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran kesäseminaariin 18.–19.8.2008

Lauri Keskinen
Turun yliopisto

On selvää, että sosiaalistuminen mihin tahansa aatteeseen on pitkäkestoinen prosessi, joka alkaa varhaislapsuudesta, kodista ja yhteisöstä. Yleisesti katsotaan, että politisoituminen saavuttaa täyden mittansa 25 ikävuoden paikkeilla. Samaan ikävuoteen sijoitetaan myös – sattumaltako? – moraalisen kehityksen päätepiste. Tämä ikävuosirajaus mielessä olen rajannut väitöskirjani tutkimuskohteeksi työläisurheiluseuroissa tapahtuvan nuorten aatteellisen oppimisen. Pieni osa tutkimuksestani käsittelee virallisia aatteen levittämis- ja opettamistilanteita, kuten iltamia ja niissä pidettyjä puheita. Tutkimuksen pääpaino on nuorten omissa oppimiskokemuksissa ja epävirallisissa oppimistilanteissa. Hypoteesini onkin, että virallista opettamista tehokkaampaa oli vertaisryhmissä oppiminen – ja etenkin tiedostamaton oppiminen.

Olen rajannut tarkasteluni koskemaan urheiluseurassa vietettyä aikaa, koska se muodosti erittäin tiiviin, aatteellisesti homogeenisen ja vertaisryhmiltään vahvan ympäristön, joka vaikutti nuorten aatteelliseen kasvuun noin kymmenennestä ikävuodesta eteenpäin. Urheiluseuraympäristöllä ja siellä sidotuilla suhteilla oli siis merkittävä vaikutus nuoren elämään. Lisäksi urheiluseura tarjoaa ympäristön, josta voi poimia erilaisia aatteen oppimistilanteita, niin virallisia kuin epävirallisiakin. Yksi esimerkki epävirallisesta on urheilutovereiden aatteellisesti latautunut puhe pukuhuoneissa tai kentän laidalla. Vertailun vuoksi on hyvä tarkastella myös virallisia tilaisuuksia ja niille asetettuja tavoitteita.

Tällä hetkellä suunnittelen aiheen tarkastelua tapaustutkimuksena. Yksittäisiksi tapauksiksi valitsen työläisurheilijoita, joilta on jäänyt dokumentteja aatteellisesta kokemuksesta urheiluseurassa. Tähän sopivat tunnetut urheilijat, kuten Tapio Rautavaara, Hannes Kolehmainen jne. Tutkimukseni yhdistelee vahvasti kasvatustieteitä, sosiologiaa ja historiaa. Erityinen kiinnostuksen kohde ovat oppimisteoriat, joilla tulkitsen oppimiskokemuksia. Tutkimukseni on rajattu löyhästi 1900-luvun kolmeen ensimmäiseen vuosikymmeneen, kun työläisurheiluseuroja perustettiin kasvavassa määrin, kansalaissota vaikutti mielipiteisiin ja TUL perustettiin ja se alkoi järjestää virallista valistusta.

Aihettani voi pitää vastineena niille tutkimuksille, jotka näkevät työväenaatteen levittämisen toimivan urheiluseuroissa ”automaattisesti”, ts. aatteelliset opit omaksutaan juhlapuheista ja julistuksista lähes kyseenalaistamatta. Lisäksi työläisurheilututkimus on pahasti sivuuttanut aatteellisuuden. Iltamia ja propagandaa sekä muita aatteen levittämistapoja toki tutkitaan, mutta niiden vastaanottoa ja henkilökohtaista kokemusta ei. Tutkimusaiheeni liittyy lähemmin työväenkulttuuriin kuin työläisurheiluun. Lähellä tutkimusaihettani on mm. Elina Väätäinen tutkimuksellaan Työväenkulttuuri osakulttuurina, Martti Kempas tutkimuksellaan Pyhä urheilu, Pirjo Kaihovaara tutkimuksellaan Juurella lipun punaisen, Vesa Kurkela tutkimuksellaan Taistojen tiellä soiteltiin – ja soiton tahdissa tanssittiin ja tuoreimpana Kirsti Salmi-Niklander tutkimuksellaan Itsekasvatusta ja kapinaa.

Nokian tehdasyhdyskunta, Nokia-yhtiö ja deindustrialisaatio

Abstrakti Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran kesäseminaariin 18.–19.8.2008

Keijo Rantanen
Historiatieteen laitos, Tampereen Yliopisto

Nokia lienee tällä hetkellä maailmalla tunnetuimpia suomalaisia paikannimiä vaikka harvemmin nimeä yhdistetään pirkanmaalaiseen tehdaspaikkakuntaan. Vuonna 1966 toteutetussa fuusiossa Suomen Kaapelitehdas ja Suomen Kumitehdas sulautuivat Nokia Osakeyhtiöön (Nokia Aktiebolag) muodostaen nykyisen Oy Nokia Ab:n. Suomen kumitehdas ja Nokia Osakeyhtiön puunjalostus- ja voimateollisuus olivat hallinneet Nokian tehdasyhdyskunnan elämän menoa vuosikymmenien ajan. Nokia-yhtiön tehtaat olivat paikkakunnan suurimmat työnantajat, mutta eivät suinkaan Nokian ainoat teollisuuslaitokset. Hämeen teollistuneimmalla paikkakunnalla toimi  myös elintarvike-, metalli- sekä vaatetusteollisuutta.

Väitöstutkimukseni tavoitteena on tarkastella Nokian tehdasyhdyskunnan sodanjälkeistä kehitystä deindustrialisaatio-käsitteen näkökulmasta. Tutkimukseni on osa Suomen Akatemian rahoittamaan Deindustrialisaation historia- hanketta. Deindustrialisaatiota on ollut esillä varsin runsaasti 1970-luvulta lähtien varsinkin anglo-saksisessa tutkimuksessa. Perinteisen teollisuuden merkityksen väheneminen teollisessa yhteiskunnassa on johtanut yleensä työttömyyteen ja yhteisöjen hajoamiseen. Osittain näistä syistä tutkimuskirjallisuudessa on korostunut käsitys deindustrialisaatio yhteiskunnallisena ongelmana eikä suinkaan osana teollisen yhteiskunnan laajempaa kehityskaarta. Suomessa kehitys on ollut esimerkiksi Yhdysvaltoja tai Englantia huomattavasti pehmeämpää ja niinpä teollisen yhteiskunnan murrosta on kuvattu mm. rakennemuutoksen ja  restrukturaation käsitteillä.

Viime vuosina kiihtynyt teollisten työpaikkojen katoaminen Suomesta on lisännyt tarvetta käsitellä deindustrialisaation käsitettä myös suomalaisessa historiantutkimuksessa. Nokian tehdasyhdyskunnan ja Nokia-yhtiön suhde tarjoaa tähän mielenkiintoiseen mahdollisuuden. Keskityn tällä hetkellä tutkimuksessani perinteisen puunjalostuksen päättymiseen Nokialla ja siihen, miten tämä prosessi koettiin radikaalista työväestöstään tunnetulla paikkakunnalla.

Esittelen seminaariesitelmässäni Nokian tehdasyhdyskunnan kehitystä ja käsittelen tarkemmin Nokia-yhtiön fuusion vaikutuksia paikallisella tasolla. Miten uudenlaista kilpailukyky ajattelua pyrittiin ajamaan osaksi perinteistä tehdasyhteisö ja miten työväestö reagoi yrityskultuurin muuttumiseen? Samalla pyrin pohtimaan deindustrialisaation käsitettä ja sitä, miten termi luontuu työväentutkimukseen.

Työläisten kokemuksia elämästä Penttilän sahayhteisössä: muistitietohaastattelut, valokuvat ja kartat.

Abstrakti Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran kesäseminaariin 18.–19.8.2008

FL Kaisu Kortelainen (Joensuun yliopisto):

Väitöskirjatutkimukseni kohteena on Joensuussa sijainnut Penttilän saha, joka toimi vuosina 1871–1988. Aloitin kenttätyöt jo vuonna 1989 eli noin vuosi sen jälkeen, kun teollisuuslaitoksen toiminta lakkautettiin. Haastattelin silloin entisiä sahatyöläisiä perinteentutkimuksen pro gradu –tutkielmaani varten, joka valmistui vuonna 1992. Vuosina 1994–1995 tein lisää haastatteluja ja myöhemmin jatkoin aiheesta tehden lisensiaatintutkielman, joka valmistui vuonna 2003. Kenttätyö samalla alueella ja osittain samojen ihmisten parissa on jatkunut muutamien vuosien välein tähän päivään saakka. Suullinen haastattelupuhe on tutkimukseni keskeisaineistoa, mutta sen lisäksi olen koonnut myös muita haastateltavien muisteluaineistoja. Nämä kirjoitetut tekstit, kartat ja valokuvakertomukset ovat esimerkkejä siitä, miten monella tavalla muistelukertomuksia voidaan tuottaa. Kenttätyön aikana Penttilä ja haastateltavien elämäntilanteet ovat ehtineet muuttua monella tavalla. Niin on käynyt myös tutkimuksen tavoitteille ja omille käsityksilleni muistelukerronnasta.

Tutkimuksessani keskeisiksi aiheiksi nousivat kertojien käsitykset ajasta ja paikasta sekä vallasta, vastuusta ja yhteishengestä. Tuon väitöskirjassani esille kerronnasta hahmottuvia erilaisia aikakehyksiä ja kuvaan sitä, miten lineaarinen, syklinen ja yksittäisiin tapahtumiin kiinnittynyt aika esiintyvät muistelukertomuksissa rinnakkain. Pohdin myös sitä, mikä on kertojille, työläisperheille ja sahayhteisölle relevantti oma aika. Tarkastelen työssäni muistellun paikan merkityksiä, toisin sanoen sahayhteisön rajoja, paikan muuttumista, sen tuntemista ja kokemista. Nostan esille myös kolme muistelulle tehdasyhteisölle ja työläisidentiteetille keskeistä kerronnan teemaa: valta, vastuu ja yhteishenki. Nämä ovat kerronnan teemoja, joissa yhteisöllisyys ja työläisyys nousevat keskeisinä esille, tai jotka määrittävät niitä. Tehdasyhteisön hierarkkinen järjestys, politiikka ja ay-liike, työ, asuminen, vapaa-aika, koti, naapuruus, työura, ammattitaito, sukupuoli, perhe ja yhteisön ulkopuoliset ovat aiheita, joissa näistä asioista keskustellaan. Tehdastyöläisyyden periytyminen on tässä aineistossa usein esillä, koska monet kertojat ovat toisen tai kolmannen polven penttiläläisiä. Monet haastatelluista miehistä ovat perineet konkreettisesti isänsä työtehtävän tehtaalla. Kaikkia näitä edellä mainittuja kerronnan aiheita leimasi muutos ja sen merkitykset. Erityisesti se tulee esille elämäntavan muuttumisena sekä sahan lakkauttamisen jälkeen tapahtuneina muutoksina Penttilän ympäristössä ja alueen identiteetissä.

Yksi tavoitteeni on ollut hahmottaa sitä, mitä muistelukerronta kuvaa ja miten se välittää työläisten kokemuksia elämästään tehdasyhteisössä. Tähän olen ottanut avukseni tilan käsitteen keskittyen erityisesti merkityksellisen tilan hahmottamiseen. Pitkän pohdiskelun jälkeen päädyin jakamaan käsitteen kahteen: elettyyn tilaan ja muistitietoaineissa esitettyyn tilaan. Eletty tila hahmottuu reaalisessa havaitussa ajan ja paikan kokemuksessa, kenttätyöni aikana eletyssä Penttilässä ja muutoksessa. Se on tila, jota olen myös itse ollut kokemassa ja jakamassa haastateltavieni kanssa. Esitetty tila hahmottuu tutkimuksen aineistoissa. Siinä korostuu havaitun sijasta tilan konstruktiivinen luonne, ja sitä tarkastelen ulkopuolisena muistelukerronnan tulkitsijana. Eletty tila ja esitetty tila ovat limittyneet toisiinsa, koska kerronta on aina kiinni nykyisyydessä ja kerrontatilanteessa. Ajattelen, että eletty tila on esitetyn tilan tuottamisen ja tulkinnan konteksti. Eletyn ja esitetyn tilan välinen yhteys on joustava, ja siihen vaikuttavat kerrontatilanne ja se mistä kerrotaan.

Seminaariesitelmässäni keskityn siihen, miten nämä penttiläläisten kokemusten välittymisessä keskeiset ulottuvuudet – eletty ja esitetty – nousivat esille tutkimusprojektissani ja erilaisissa muisteluaineistoissa. Näytän esitykseni aikana esimerkkejä haastateltavien tuottamista visuaalisista aineistoista, valokuvista ja kartoista.

Politisoituneet kädet – käsityöväen liikkeestä työväenliikkeeksi

Abstrakti Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran kesäseminaariin 18.–19.8.2008 

FM Jarkko Liedes
jarkko.liedes@helsinki.fi

Christopher Laschin mukaan 1800-luvun työväenliikkeen ja työväenkulttuurin tutkijat ovat erimielisiä monista kysymyksistä lukuun ottamatta yhtä yleisesti tunnettua tosiasiaa: Työväenliikkeitä teollistumisen ensimmäisinä vuosikymmeninä hallitsivat taitavat käsityöläiset, eivät tehdastyöläiset. Miksi? Tähän pyrin esittämään alustavia vastauksia sekä kartoittamaan näkökulmia, joista kysymystä voisi lähestyä.

Työn tutkimuksessa käsityöläiset nousivat tutkimuksen keskiöön 1970-luvulla vuosikymmentä aikaisemmin mm. englantilaisten marxilaisten tutkijoiden E.P. Thompsonin ja Eric Hobsbawmin julkaisemien sosiaalihistoriallisten tutkimusten vanavedessä. Kuuluisassa teoksessaan Englannin työväenluokan synnystä Thompson esittää, että työväenluokka syntyi prosessissa, jossa uusi teollisuus törmäsi jo olemassa olevaan yhteiskuntaan traditioineen, ideologioineen ja valtasuhteineen. Thompson korostaa työtätekevien omaa aktiivista roolia tässä prosessissa, jossa vanha oli mukana synnyttämässä uutta. Itseäni kiinnostaa erityisesti, mikä oli käsityöläisten rooli tässä poliittisessa prosessissa.

Tässä esitelmässä pyrin osoittamaan käsien poliittisen painoarvon. Käsillä on tehty paitsi työtä ja käsityötä myös rakennettu ja jälleenrakennettu kansakuntaa. Kädet ovat olleet sekä sosiaalisesti että sukupuolen mukaan politisoituneet. Varsinkin naisten käsiä haluttiin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa kontrolloida eri tavoin työväenliikkeen ulkopuolella. Käsityöläiset ovat olleet useassa maassa työväenliikkeen alkuunpanijoita. Käsityöläisten yhteiskunnallinen valveutuminen ja liikkuvuus sekä taloudellinen ja poliittinen järjestäytyminen juontaa juurensa jo keskiajalle kuten mm. Emmanuel Le Roy Ladurie on mikrohistoriallisissa klassikkoteoksissaan osoittanut. Keskiaikaisia käsityöläisten ammattikuntia ei kuitenkaan voida suoraan pitää työväenliikkeen edeltäjinä.

Käsityöläiset liittyvät mielenkiintoisella tavalla myös suomalaisen työväenliikkeen ja sosialismin alkuvaiheeseen. Työväenliikkeen johtohahmoista mm. Eetu Salin ja Yrjö Mäkelin olivat suutareiden poikia ja itsekin suutareita toimien Väinö Linnan esikuvana myös Pentinkulman räätäli Halmeelle. Käsityöläiset ovat aina olleet alttiita uusille tuulille ja kuulleet monenlaista kiertävässä ja asiakaslähtöisessä ammatissaan. Juuri kiertävä käsityöläisammatti tarjosi oivan keinon agitointiin. Pyrin vastaamaan kysymykseen, miksi juuri käsityöläinen itsenäisenä ammatinharjoittajana tahtoi omaksua 1900-luvun taitteen Suomessa työläisen arvomaailman. Teoreettisen viitekehyksen käsityöläiskäsien tarkasteluun työväenliikkeen syntyvaiheessa tarjoaa lähinnä ruumiin fenomenologia.

Puolipuhtaasta tynkäkarsintaan, urakasta aikapalkkaan – metsätyön palkkauksen muutoksesta 1950–2008

Abstrakti Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran kesäseminaariin 18.–19.8.2008

VTT Jaana Laine
Yhteiskuntahistorian laitos
PL 54, 00014 Helsingin yliopisto

Metsätyömiesten työtehtävät ja palkkausperusteet ovat muuttuneet merkittävästi vuosina 1950–2008. Seminaariesitelmässä tarkastelen, miten puunkorjuun muutokset ovat vaikuttaneet palkkaukseen ja miten haastatellut metsätyömiehet nämä muutokset ovat kokeneet. Lähdeaineistona ovat mm. alan työehtosopimukset ja metsätyömiesten (metsurien) haastatteluaineistot. Keskeisin kysymys on, miten yhteiskunnan ja metsäalan muutokset ovat vaikuttaneet palkkauksen määrittämiseen.

Metsätyön muutoksen taustalla oli lukuisia eri tekijöitä. Keskeisiä olivat puunkorjuun koneellistaminen, maatilojen avustavien perheenjäsenten ja työntekijöiden määrän väheneminen 1950-luvulta ja maanviljelijöiden määrän väheneminen 1960-luvulta alkaen, metsätyön muuttuminen ympärivuotiseksi työksi, metsätyöntekijöiden ammatillinen järjestäytyminen sekä metsänhoitotapojen muutokset. Edellisten ohella palkkauksen määrittymiseen vaikutti 1930-luvulla luotu metsäpalkkatarkkailujärjestelmä, joka ulottui 1990-luvun alkuun saakka. Erillinen metsäpalkkalaki ja metsäalan työehtosopimukset ohjasivat palkkausta 1960-luvulta alkaen.

Vielä 1950-luvulla puunkorjuu perustui maaseudulla asuvaan työvoimaan, joka talvisin työskenteli hakkuutyömailla ja kesäisin maatalouden tehtävissä. Metsätöihin osallistui muutaman talvikuukauden ajan enimmillään lähes 200 000 miestä. Jo ennen 1950-luvun loppua puunkorjuussa kohdattiin paikoittain työvoimapulaa, johon ratkaisua etsittiin puunkorjuun koneellistamisesta. Ensin työmaille tulivat moottorisahat ja maataloustraktorit, myöhemmin metsätraktorit, prosessorit, harvesterit ja 2000-luvulla vihdoin korjurit. Koneellistaminen muutti metsätyömiehen työtehtäviä ja merkitystä puunkorjuun ketjussa. Palkkaus ja sen perusteet oli määriteltävä uudestaan; pokasahan käyttöön perustuvat taksat eivät soveltuneet moottorisahauksen palkkaperusteeksi. Metsien virkistyskäyttö ja luonnon monimuotoisuuden huomioiminen ovat monipuolistaneet metsureiden työnkuvaa 1990-luvulta alkaen.

Työnantajat halusivat turvata ammattitaitoisen työvoiman saannin metsätyömaille työsuhteita vakinaistamalla. Päätoimisten metsätyömiesten määrän kasvu ja työsuhteiden vakinaistaminen loivat aiempaa paremmat edellytykset ammatilliselle järjestäytymiselle. Suomen Maatyöväen Liitto edusti metsätyöntekijöitä työnantajien, erityisesti Suomen Puunjalostusteollisuuden Työnantajaliiton, suuntaan. Järjestäytymisasteen nousu, ammattiliiton vahvistuminen ja metsätyömiesten palkkauksen arvioiminen ”kansalliseksi häpeäksi” jouduttivat valtakunnallisia sopimuksia. Metsätyöntekijöiden edustajien vaikutusvalta palkkausperusteiden määrittelyyn kasvoi. Haastatteluaineistossa metsurit arvioivat työehtosopimuksia, palkkauksen tasoa ja määräytymisperusteita puunkorjuuteknologian muutosten myötä.

Perinteisesti metsätyön palkkaus on pohjautunut valmistetun puun määrään, useimmiten puutavaran tilavuuteen. Jo 1970-luvun lopulla keskusteltiin aikapalkkauksesta. Tähän innoitti metsätyön muutos, metsureiden ikääntyminen ja pula ammattitaitoisista metsureista. Aikapalkkausta kokeiltiin vuonna 1980, mutta se ei saanut työnantajien eikä myöskään työntekijöiden kannatusta. Vuonna 1994 otettiin käyttöön palkkausjärjestelmä, jossa käytettiin rinnakkain urakka- ja aikapalkkaa.