Kaukana kavala maailma: talvi-idylli jouluna 1913. Tässä kansipiirroksessa savu tupruaa vain oman talon piipusta, ei taustalla olevasta tehtaasta, kuten joissain varhaisten työväenlehtien joulunajan kansikuvissa.
Joulukalenterissa jo esillä olleen Työläisnaisen tekstit tarjoavat johtolankoja myös siihen, miten elämästä saattoi saada irti pieniä iloja, olipa sitten kyse leningin ompelemisesta, uimaan opettelemisesta, kodin sisustamisesta tai hammasharjan hankkimisesta. Lehden kirjoituksissa painotettiin, että työväellä oli oikeus ja velvollisuuskin elämäniloon ja optimismiin, vaikka luokkatietoisen onnen todisteltiin osin koostuvan eri asioista kuin porvarillisen. Pahimpana pidettiin toivottomuutta, kun kaikki oli samantekevää eikä ihminen enää tuntenut mitään, kuten varhainen kansanedustaja Maiju Raunio kirjoitti Työläisnaisessa vuonna 1910.
Työläisnainen julkaisi jonkun verran käsityöohjeita, kuten tämän jugend-vaikutteisen kirjontamallin vuonna 1911. Samassa yhteydessä esiteltiin myös Koiviston puku.
Käsitöiden teko oli olennainen osa monen työläisnaisen arkea, joko harrastuksena, ammattina tai molempina. Käsityökerhot ja ompeluseurat olivat osa työväenliikettä sen alkuajoista lähtien. Käsitöiden myynti toi työväenyhdistyksille huomattaviakin tuloja. Arpajaisilmoituksia julkaistiin 1900-luvun alussa työväenlehdissä harva se päivä. Esimeriksi Hämeessä sijaitseva kone- ja metalliammattiosasto mainosti arpajaistensa palkintoina olevan kattokruunu, urkuharmoni sekä “erittäin suuri kokoelma naisten arvokkaita käsitöitä.” Sittemmin käsityökerhot keräsivät varoja muun muassa lakkolaisille ja avustivat vuonna 1918 orvoiksi jääneiden punaisten lapsia ja poliittisia vankeja.
Lehden toimitus joutui usein toteamaan, että kohderyhmän kiinnostusta ohjasi muu kuin “aatteellisen kohotuksen tarve”. Pelkästään järjestökenttääkin kiinnosti johtoa enemmän ruumiin ravinto: Lukijat vaativat – ja saivat – ruokaohjeita, lehden toimittajien suhtautuessa niihin penseämmin.
Leivän lisäksi työväkeä kiinnosti huvi. Vaatimusta “leipää ja ruusuja” käyttivät alunperin newyorkilaiset vaatetyöläiset vuonna 1908, kun yli kymmenentuhatta naista ja lasta osallistui pieniä palkkoja, pitkiä työpäiviä ja huonoja työoloja protestoivalle marssille. Muutaman vuoden päästä iskulause ilmestyi erään teollisuuskaupungin tekstiilityöläisten lakkobanderolliin. Tästä yli kaksi kuukautta kestäneestä lakosta ammattiyhdistysmies James Oppenheimer kirjoitti toivoa herättävän runon Bread and roses, joka kuvaa kuinka pimeisiin keittiöihin tulvahtaa auringon valoa.
Iskulause jäi elämää, tähdentämään toivon ja ilon tärkeyttä jokapäiväisen leivän ohella.
Tosta ylimmäisestä, idyllisestä? kuvasta tuli mulle voimakkaana mieleen omat kokemukseni elämisestä työläisperheen lapsena. Sain hyvin voimakkaan, henkisesti huonon olotilan.
Biologinen vaarini, oma isäni sekä isäpuoleni joivat itsensä kuoliaaksi. Lasteni isä osoitti suurta taipumusta alkoholismiin. Yksi ainoa läheinen mieshenkilö, joka ei juonut alkohoolia, oli vaaripuoleni. Tosin hänen ensimmäinen vaimonsa oli alkoholisti.
Onko tästä, työmiesten tai -naisten hillittömästä alkohoolinjuomisesta, tehty tutkimusta?
Jouluun liittyvät kuvat – kuten nämä blogiin poimitut kannet – eivät tosiaankaan aina vastaa ihmisten omia kokemuksia tai muistikuvia. Itse asiassa koko joulukorttiteollisuus perustuu voimakkaasti nostalgiaan, eli se kuvaa ja luo sellaista menneisyyttä jota ei varsinaisesti koskaan ollut – tai joka on koskettanut vain hyvin harvoja ihmisiä.
Tästä Työläisnaisen joululehden kansikuvasta – varsinkin kirveestä – itse asiassa minullekin tuli mieleen Eppu Normaalin kappale Murheellisten laulujen maa, joten ymmärrän hyvin jos piirroksen näkee esisoittona painajaiselle.
Alkoholinkulutuksesta on Suomessa tehty monenlaista tutkimusta. Siitä voisi varmaan saada tarkempaa tietoa vaikka Stakesin Alkoholi- ja huumetutkimusryhmälltä, jossa työskentelee parikymmentä tutkijaa:
http://groups.stakes.fi/AHTU/FI/Historia/index.htm