Professori Seppo Hentilän Työväentutkimus 2009 -vuosikirjan julkistamistilaisuudessa 25.11.2009 pitämä puheenvuoro Työväentutkimuksen historiasta, nykyisyydestä ja hieman tulevastakin:
Haasteellisempaa otsikkoa kuin työväentutkimuksen tulevista haasteista puhuminen minun on vaikea kuvitella. Vaikka olen ollut vuosikymmenten varrella sekä tutkijana että opettajana mukana monessa sellaisessa, joka voisi mahtua käsitteen työväentutkimus piiriin, koen tätä nykyä monestakin syystä olevani jotenkin väärä mies työväentutkimuksen tulevaisuuden haasteita arvioimaan. Niinpä alustukseni pakostakin käsittelee enemmän menneisyyttä kuin nykyisyyttä tai tulevaisuutta.
Vuosina 1969 – 1987 pidin itseäni nimenomaan työväenliikkeen historian tutkijana. Paino on yhdyssanan molemmilla osilla. Voisin melkeinpä viettää 40-vuotista taiteilijajuhlaa: aloittaessani poliittisen historian pro gradun tekemisen syksyllä 1969 Ruotsin sosialidemokraattisen puolueen SAP:n nuordemokraattisesta oppositiosta astuin ensi kertaa Matti Niemisen, Heimo Huhtasen ja Maire Lindholmin valtakuntaan Työväen arkistoon. Urani työväenliikkeen historian tutkijana päättyi kuitenkin ja 22 vuotta sitten, 1987, jolloin sain TUL:n historian kolmannen osan valmiiksi. Sen jälkeen olen tutkinut jokseenkin aivan muita asioita, enkä ole ollut aktiivisesti mukana siinä muutoksessa, joka alan tutkimuksessa on 1980-luvulta lähtien tapahtunut.
Vuonna 1969 Suomessa oli vain kaksi työväenliikkeen historian tutkijaa, Hannu Soikkanen Helsingissä ja Juhani Paasivirta Turussa. Sen lisäksi yliopistojen ulkopuolella tehtiin tilaustöinä erityisesti ammattiyhdistysliikkeen historiaa, aivan kuten nykyäänkin. 1970-luvulla alkoi kuitenkin tapahtua: TSL:n yhteyteen muodostui työväenliikkeen historian tutkimusryhmä, jonka tärkeimmäksi yhteiseksi saavutukseksi jäi monen mielestä ehkäpä surullisenkin kuuluisa Suomen työväenliikkeen historia. Mutta samainen ryhmä käynnisti myös yhteydet Pohjoismaihin ja Linzin kansainvälisen työväenliikkeen historian konferensseihin, ja nämä yhteydet ovat yhä olemassa.
Helsingin yliopiston poliittisen historian laitoksella työväenliikkeen historia etabloitui melkoisen tappelun jälkeen sallituksi historiantutkimuksen genreksi. Sama tapahtui hieman myöhemmin prof. Olli Vehviläisen ansiosta Tampereen yliopistossa. Näiden kahden keskuksen yhteistyöstä syntyi 1984 Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, joka on jo neljännesvuosisadan harjoittanut aktiivista seminaari-, julkaisu- ja gradunohjaustoimintaa. Siinä en ole ollut mukana, koska, kuten mainitsin, tutkimusintressini suuntautuivat pian seuran perustamisen jälkeen aivan muualle. Syynä muuten oli semmoinen tapaus kuin Berliinin muurin murtuminen, mikä kertaheitolla avasi pääsyn itäblokin arkistoihin.
1980-luvun myötä työväenliikkeen, paino yhdyssanan jälkimmäisellä osalla, historian tutkimus tietyllä tavalla kuihtui ja muuttui akateemisesti vanhanaikaiseksi. Siitä lähtien on puhuttu lähinnä työväenhistoriasta. Tutkimusaiheiden kirjo on kasvanut, ja akateemisen historiantutkimuksen muoteja seuraillen työväentutkimuksestakin on tullut osa kulttuurien tutkimusta. Työväenhistorian infrastruktuuri, arkistot, työväenliikkeen kirjasto, Työväenperinne r. y., jonka puheenjohtajanakin toimin muutaman vuoden 1990-luvulla, on luonut jo pitkään hyviä edellytyksiä työväentutkimukselle.
Valtaosa tilaustutkimuksista on järjestöhistorioita, sen sijaan enin osa yliopistoissa tehtävästä työväentutkimuksesta, sikäli kuin tutkimusgenreä voidaan edes jollakin tarkkuudella määritellä, koskee työväenkulttuuria tai työväestön arkipäivää. Valitettavasti en tunne tilannetta kovin tarkasti, mutta työväenliikkeen ja ylipäätään työväen järjestömaailman tutkimimen on yliopistoissa kovasti ehtynyt, melkeinpä kuollut pois. Esimerkiksi omalla laitoksellani poliittisessa historiassa on kerrallaan 30–40 aktiivista graduntekijää, mutta työväenhistorian aiheita on tekeillä nykyään yksi tai enintään kaksi. Syynä on se, että niin poliittinen kuin ammatillinenkin työväenliike ovat asioita, jotka eivät voisi nykyopiskelijoita vähempää kiinnostaa.
Tässä kai sitten olisi se tulevaisuuden haaste, mutta kokemuksesta voin sanoa, että opiskelijoiden saaminen innostumaan poliittisen työväenliikkeen tai ay-liikkeen historiasta on jokseenkin toivoton tehtävä. Poliittista työväenliikettä käsitellään korkeintaan sellaisissa opinnäytteissä, joissa ylipäätään on kyse puolueista ja niiden politiikasta jonkin laajemman yhteiskunnallisen tai sisäpoliittisen ilmiön osana.
Esitystäni vaivaa koko ajan se, että en osaa sanoa, mitä työväentutkimus voisi olla? Käsitettä on mahdotonta määritellä niin tyhjentävästi, että määrittelystä olisi jotakin hyötyä. Kun kirjoitin vuoden 2008 Työväentutkimukseen jutun Työväen Berliinin jäljistä, kyselin lukijoilta, kuuluvatko esimerkiksi Stasin kidutuskammiot työväenhistoriaan, olihan niiden takana joka tapauksessa puolue, joka alkujaan oli työväenpuolue. Esimerkkejä, jotka kuvastavat määrittelyn ongelmallisuutta, voisi luetella vaikka kuinka paljon.
Onhan meillä toki ainakin muutamia tutkijoita, jotka kokevat vielä olevansa työväentutkijoita. Jälleen minun on syyllistyttävä Helsinki-keskeisyyteen, koska en tunne tilannetta esimerkiksi Tampereella. Viime vuosien julkaisutoiminnan perusteella nimenomaan Tampere näyttäisi kuitenkin olevan positiivisessa mielessä työväentutkimuksen aktiivisin pesäke.
Helsingin yliopistossa on jo toistakymmentä vuotta pidetty yllä ns. osaamistietokantoja, joista yksi on ASTI eli asiantuntijatietokanta. Siihen periaatteessa kaikki yliopistolla toimivat tutkijat ovat ilmoittaneet erikoisalansa (yhden tai useamman), jotta asiantuntijaa, päivystävää dosenttia, etsivät tiedotusvälineet tai erilaisten seminaarien järjestäjät voisivat löytää oikeat henkilöt. Koko asiantuntijatietokannassa on noin kaksi tuhatta henkilöä, ja ilmoitettuja erikoisaloja on satamäärin. Vakinaisten opettajien ja tutkijoiden ohella mukana on suuri osa dosenteista ja osa väitöskirjaa tekevistä jatko-opiskelijoista.
Aakkosellisen asiasanahakemiston perusteella tietokannasta voi etsiä myös erilaisia työväen-alkuisia asiantuntijuuksia. Niinpä tein tätä alustusta varten haun, johon otin kaikki mahdolliset vähänkin työväentutkimukseen viittaavat asiasanat. Tulos on tuttu ja turvallinen, mutta samalla se kertoo karua kieltä siitä, miten vähissä kantimissa ainakin määrällisesti työväentutkimus Helsingin yliopistossa on.
Työväenliikkeen historia: Kettunen Pauli, Kujala Antti, Lähteenmäki Maria, Saarela Tauno
Työväestön historia: Parikka Raimo
Työväenhistoria: Hentilä Marjaliisa
Työväenperinne: Salmi-Niklander Kirsti
Työväenkulttuuri: Lappalainen Niina
Työmarkkinahistoria: Bergholm Tapio
Ammattiyhdistysliikkeen historia: Hentilä Marjaliisa
Kommunismin historia: Krekola Joni, Katainen Elina
Sosialismin historian tutkijoita ei Helsingin yliopistossa ole ainoatakaan.
Työväentutkimuksen päätoimittaja Erkki Vasara on ilmoittanut erikoisaloikseen urheilun poliittisen historian, suojeluskuntajärjestön ja 1920- ja 1930-lukujen historian. Entinen työväenliikkeen historian tutkija Seppo Hentilä kylmän sodan tutkimuksen, Saksan lähihistorian ja historiapolitiikan.
Myönnettäköön toki, ettei asiantuntijatietokantaan tehty haku anna kuin karkean yleiskuvan työväenhistorian asemasta, ja senkin vain Helsingin yliopistossa, joka väittää olevansa yksi eurooppalaisista huippuyliopistosta. No, työväentutkimuksen alalla se ei sitä varmastikaan ole.
Jotta ei syntyisi väärinkäsityksiä, inhorealistisen näkökulmani tarkoitukseni ole millään tavalla vähätellä sitä, mitä tälläkin alalla on aikaan saatu. Esimerkiksi vuosittain ilmestyvä Työväentutkimus, jonka julkistamistilaisuutta olemme viettämässä, on kuitenkin vähäisiin voimavaroihin nähden kelpo saavutus.
Kiinnostus työväentutkimusta kohtaan seurailee yleisiä poliittisia suhdanteita ja ajan henkeä, eli työväenliikkeen jo vuosia jatkunut matalasuhdanne ei ole omiaan houkuttelemaan nuoria tutkijoita. Se on vaikuttanut erityisesti poliittisen työväenliikkeen suosion romahtamiseen opinnäytteiden aiheena, eikä ammattiyhdistysliikkeen tutkimuskaan ilman tilaustöitä kovin kehuttavalla pohjalla ole.
Lopuksi puhe tietysti aina juontuu rahaan. Olen pakostakin joutunut olemaan mukana niissä elimissä, joissa tutkimusrahaa jaetaan. Tärkein on Suomen Akatemia. Yksityisistä säätiöistä tietenkin Kansan Sivistysrahasto on työväentutkimuksen näkökulmasta erityisasemassa, mutta kuten tiedämme, sillä ei ole mahdollisuutta jakaa apurahoja päätoimiseen tutkimukseen, esimerkiksi väitöskirjaan, jonka tekemiseen kuluu vähintään neljä vuotta. Mutta toki KSR:n apurahat ovat tärkeitä lyhyempien tutkimusjaksojen rahoittajana ja mahdollisen muun rahoituksen lisänä.
Työväen-alkuisiin aiheisiin haettujen tutkimussuunnitelmien kohtalo on Akatemian hauissa ollut jo pitkään kovin karu. Käytännössä liike- ja järjestöhistoriaa koskevilla tutkimuksilla, joissa on jokin konkreettinen teema tai tutkimusongelma, ei ole Akatemian haussa ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia. Jos minä tai joku muu suomalainen professori päättäisi perustaa tutkimusryhmän selvittämään perinpohjaisesti esimerkiksi TPSL:n historian, niin merkittävä kansallisen poliittisen historian teema kuin kyseessä onkin, rahoituksen saantimahdollisuudet olisivat yhtä kuin nolla. Vanhanaikaista, perinteistä poliittista historiaa, joka ei ole tieteellisesti millään tavoin kiinnostavaa. Yhtä kova kohtalo olisi varmasti myös hakemuksella, jonka tarkoituksena olisi selvittää MTK:n historiaa. Työväenkulttuuria jollakin tapaa kansainvälisesti vertailevien ja vahvasti teoriaorientoituneiden tutkimushankkeiden, siis akateemisen muodin aallonharjalla ratsastavien teemojen, rahoitusmahdollisuudet ovat jossain määrin paremmat.
Suomen Akatemian rahoituksella – siis veronmaksajien rahoilla – ei työväentutkimuksen tulevaisuutta rakenneta, ellei sitten akateeminen muoti muutu jotenkin suosiollisemmaksi. Yliopistoissa tehdään jatkossakin aina silloin tällöin opinnäytetöitä ja työväenliike rahoittaa kykynsä mukaan tilaustutkimusta. Optimisti kun olen, uskon, että tilanne työväentutkimuksen saralla säilyy suurin piirtein ennallaan, vaikka siinäkin on nykyisen laman oloissa haastetta kyllikseen.