Työväenkirjallisuus ennen ja nyt

Blogimme julkaisee FT, kirjallisuudentutkijan ja seuramme varapuheenjohtajan aiemmin Kiiltomato.net verkkosivuilla julkaistun työväenkirjallisuuden tutkimusta ruotivan pääkirjoituksen.

Olen viime viikkoina uponnut työväenkirjailija Esa Paavo-Kallion (1858–1936) uskomattomaan elämään ja kirjoituksiin kuin pahimpaan hetteeseen. Paavo-Kallion tie kulki raittiusliikkeestä kuppiloiden ja puistonpenkkien boheemiksi, maallikkosaarnaajasta uskonkieltäjäksi ja työväenliikkeeseen. Häntä parempaa (lue: sekavampaa) opasta viime vuosisadan taitteen modernisoituvaan Suomeen ei juuri voi toivoa. Ihmiselämä oli Paavo-Kalliolle jatkuvaa muutosta, narrin hommaa. ”Joka tämän narrittelevan ihmiselämän ottaa täydestä ja vakavalta kannalta, sen täytyy vähintäin olla mielisairaan” hän kirjoittaa omakustannekokoelmansa Beelzebubin raamattu (1909) takakansitekstissä.

Paavo-Kallio on nimi, joka useimmille nykyihmisistä ei sano mitään. Hän kuului vanhan työväenliikkeen (1895–1918) kirjailijoihin, joiden elämä ja tuotanto on melko tarkkaan esitelty Raoul Palmgrenin tutkimuksessa Joukkosydän. Vanhan työväenliikkeemme kaunokirjallisuus I-II (1966). Sitten Palmgrenin päivien työväenkirjallisuuden historiaa on katseltu uusista näkökulmista muun muassa Aimo Roinisen, Kirsti Salmi-Niklanderin ja Elsi Hyttisen tutkimuksissa. Arkistoihin unohtuneita kirjoituksia ja uusia aineistoja on nostettu esiin, ja luokan rinnalle valokeilaan on nostettu muita eron tekijöitä, keskeisimpänä niistä sukupuoli.

Historiaa kun katsoo, sukupuolen ja luokan nidos kirjailijuudelle onkin ollut erityisen merkittävä. Marssijärjestys kirjalliselle kentälle meni Suomessa karkeasti ottaen niin, että rinnan 1800-luvun puolivälin sivistyneistömiesten, J. L. Runebergin ja kumppaneiden, kanssa askelsivat sivistyneistönaiset. Työväen oman kirjallisen instituution nousu puolisen vuosisataa myöhemmin madalsi luokkaestettä kirjailijuuden tieltä.

Moni työläismies tarttuikin tähän tilaisuuteen, samoin muutama työväenliikkeeseen sitoutunut sivistyneistönainen, kuten Elviira Willman (1875–1925), Hilja Pärssinen (1876–1935) ja Hilda Tihlä (1870–1944). Työläistaustaiset naiskirjailijat sen sijaan loistavat poissaolollaan. Heidän tiellään oli luokan ja sukupuolen muodostama kaksoismuuri, joka toimi kirjailijuuden esteenä – vaikkakin toinen este, luokka, oli parhaillaan murtumassa.

Luokan nousu

Nykyinen kiinnostus työväenkirjallisuutta ja -kulttuuria kohtaan liittyy tutkimusmaailmassa tapahtuneisiin muutoksiin, kuten arjen historiaa ja luokkaa kohtaan virinneeseen intoon. Historiaan kohdistuvassa tutkimuksessa ”pienellä” (kuten naisilla, arjella ja työväellä!) on nykyisin väliä, ja luokkatutkimuksen kulta-ajan eli 1960- ja 1970-lukujen jälkeinen hiljaisuus on murtumassa.

Luokka onkin kokenut voimallisen uuden tulemisen niin yhteiskunnallisessa keskustelussa, kaunokirjallisuudessa kuin tutkimuksessakin. Ruotsissa Susanna Alakosken Sikalat (Svinalängorna 2006), kuvaus ruotsinsuomalaisten elämästä, nostatti vilkkaan keskustelun lahden kumminkin puolin. Suomessa aiheeseen on hiljattain tartuttu esimerkiksi teoksessa Me muut / De andra – en bok om klass (2009), missä joukko tunnettuja suomalaisia kirjoittaa omista luokkakokemuksistaan. Nykyinen taantuma ja työelämän rajut muutokset tuskin ainakaan vähentävät luokkaa koskevien kysymysten ajankohtaisuutta.

On myös hyvä muistaa, että sellaiset yhdistykset ja seurat kuin Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura ja Työväenperinne ry ovat jatkuvasti pitäneet esillä työväen kulttuuria, asemaa ja roolia muuttuvassa maailmassa. Ensi elokuussa Tampereella Työväenmuseo Werstaalla järjestetään ensimmäinen Työväenkirjallisuuden päivä, joka etsii vastausta siihen, mitä työväenkirjallisuus nykyään on. Kiinnostavaa olisi lukea myös siitä, millaisena suomalainen yhteiskunta ja sen luokkajaot näyttäytyvät maahanmuuttajien kirjoittamassa kirjallisuudessa, josta Eila Rantonen jokin aika sitten kirjoitti tällä pääkirjoituspalstalla (6.11.2009).

Työväenkirjailijoita, onko heitä?

Vanhan työväenliikkeen kirjailijoiden – Esa Paavo-Kallion, Hilja Pärssisen tai vaikkapa Kössi Kaatran (1882–1928) – kirjoituksia lukiessa ei tarvitse kahdesti miettiä, ovatko ne työväenkirjallisuutta. Malliesimerkistä käy vaikkapa seuraava Hilja Pärssisen kirjoittama ”Proletaarilapsen kehtolaulu” vuodelta 1913:

Sulje silmät ja uinahda,
taistelo suo vuottaa!
Sosialistiksi vartuthan,
äitisi siihen luottaa!

Runon tekee työväenkirjallisuudeksi useampikin seikka. Se on poliittisesti sitoutunut runo, joka tähtää yhteiskunnan muutokseen ja ajaa työväen ja sosialismin asiaa. Sen kirjoittaja on aikanaan tunnettu ja laajalti luettu työväenliikkeen kirjailija. Kokoelma Musta virta, josta runo on peräisin, on kustannettu työväen omassa kustantamossa. Myös runon lukijakunta koostui oletettavasti pääosin työväestä.

Mutta tituleeraako joku nykykirjailijoistamme itseään työväenkirjailijaksi tai -runoilijaksi? Jos tituleeraa, mitä hän tällä tahtoo sanoa?

Otetaan selvää. Kustannusliike Robustos esittelee nettisivuillaan kirjailija Hannu Häklin esikoisrunokokoelman Seuraajat (2008) ja kuvailee Häkliä ”tamperelaiseksi työläiskirjailijaksi”. Kysyin termistä Häkliltä. Hänen mukaansa se kumpuaa työläistaustasta ja siitä, että hän on ”kouluttautunut ns. työläiseksi ja tehnyt työtä erilaisissa ns. työläisammateissa.”

Lukijoille titteli on kuulemma aiheuttanut yllätyksiä. Vastaan kun ei välttämättä ole tullutkaan ”kommunismiin kallellaan olevaa paatosta” eikä poliittisia kannanottoja vaan jotakin muuta. Seuraajista arvostelun (Kiiltomato 15.12.2008) kirjoittanut Esa Mäkijärvi luonnehtii tekijän liikkuvan ”työläisromantiikkaa” herkemmissä maisemissa, luonnossa ja lähellä unta, tunteissa ja tunnelmissa. Luonnehdinta sisältää jo oletuksen työläisrunoudesta nostokurkien, rakennustyömaiden ja betonin runoutena. Aika muuttuu ja termit sen myötä, mutta romukoppaan tämä sata vuotta sitten lanseerattu käsite ei selvästikään ole joutumassa.

Kati Launis
FT Kati Launis on kirjallisuudentutkija, joka on perehtynyt työväenkirjallisuuteen ja luokan merkityksiin suomalaisessa kirjallisuudessa.

2 Replies to “Työväenkirjallisuus ennen ja nyt”

  1. Esa Paavo-Kallio oli isoisäni äidin veli. Olisi mielenkiintoista tietää hänestä persoonana enemmän; mahtaisiko blogin kirjoittajalla olla jotain infoa?

  2. Hei, mielenkiintoinen artikkeli – tosiaankin. Tulee vain miettineeksi, että mitenkä tuon vanhan työväenperinteen saisi nettiin. Esim. Wikipedian aineisto sivuston tapaan. Se olisi siellä kaikille avoinna.

    Terveisin
    OL

Comments are closed.