Vera Hjelt: Tutkimus ammattityöläisten toimeentuloehdoista Suomessa 1908-1909. Työtilasto XIII. Helsinki, Keisarillisen Senaatin kirjapaino 1912. 255 + 213 s.
Jos klassikon tunnusmerkkinä pitää sitä, että kirjaan palataan uudestaan ja uudestaan, Vera Hjeltin Tutkimus ammattityöläisten toimeentuloehdoista Suomessa 1908-1909 omaa hyvät mahdollisuudet pysyä sellaisena. Ensimmäisenä yksityiskohtaisena kotitalousbudjettitutkimuksena työväestön toimeentulosta Hjeltin teos on ollut välttämätön lähde aihepiiriä sivuavalle historiankirjoitukselle. Viimeaikaiset tutkimussuuntaukset kannustavat myös palaamaan sen äärelle uusin eväin.
Kiinnostus aineistojen taloushistorialliseen uudelleenanalyysiin on voimistunut 1970-luvulta alkaen osana taloustieteen tilastolliseen, tietokoneavusteiseen soveltamiseen perustunutta ”kliometristä” liikehdintää, ja saanut uusia hedelmällisiä vaikutteita kehitystaloustieteellisestä mikroekonometriasta. Ironista kyllä, pidäkkeettömän kapitalismin asianajajana tunnetun Chicagon koulukunnan näkemys kotitalouksista rationaalisina, aktiivisina toimijoina on ollut tärkeä inspiraation lähde kulutuksen, työmarkkinakäyttäytymisen ja muiden yksityisten toimien mittaavaan analyysiin perustuvalle tutkimukselle työläisperheiden selviytymisstrategioista.
Foucault-vaikutteinen näkökulma itse tilastojen historiaan on puolestaan suunnannut sosiaalihistorioitsijoiden huomion siihen, miten tilastot ovat luoneet ja muokanneet yhteiskunnallista todellisuutta ja millaisia hallinnan tekniikoita niihin on nivoutunut. Sosiaalitilastot on nähty tärkeänä osana myöhäisautonomian ajan valtioeliitin strategiaa, jonka mukaan perifeerinen maa saattoi oppia tulevista haasteistaan tarkkailemalla kehittyneempiä maita ja ennaltaehkäistä ongelmia ylhäältä johdetuilla yhteiskunnallisilla reformeilla. Pääongelma oli työväenkysymys.
Hjeltin tutkimus ei ollut ihka ensimmäinen laatuaan[1] mutta lähestymistapansa ja perusteellisuutensa puolesta uraauurtava. Le Playn 1800-luvun puolivälistä tunnetuksi tekemä, sittemmin etnografian piirissä jatkunut monografinen lähestymistapa inspiroi Hjeltiä osittain, ja teokseen sisällytettiin kymmenen lyhyttä perhetutkielmaa (monografi). Suuren otoskoon mahdollistavaa ja nykyään hallitsevaan asemaan noussutta haastattelumenetelmää pidettiin ongelmallisena, koska tietoa saatiin kustakin tapauksesta vähän. Kulutuksen mittaaminen perustui muistitietoon, eikä esimerkiksi kestokulutushyödykkeiden hankintojen tavoittaminen ollut vaivatonta. Hjeltin käyttämä, kansainvälisestikin suosittu ratkaisu oli päiväkirjamenetelmä, jossa joukko kotitalouksia piti tutkijoiden avustuksella itse kirjaa tuloistaan ja menoistaan vuoden ajan.
Syntyvä aineisto oli rikkaampaa kuin haastateltaessa. Yhteydenpito kotitalouksiin mahdollisti ongelmien selventämisen, ja prosessi paransi laadullista ymmärrystä tutkimuskohteiden elämästä. Modernin, todennäköisyyslaskentaan perustuvan edustavuuden näkökulmasta tämä Suomessa ainakin 1950-luvun alkuun asti käytetty, uusia kehitystaloustieteellisiä kokeilujakin innostanut[2] metodi oli melko katastrofaalinen. Tutkittaviksi valikoitui vakaassa tilanteessa eläviä, riittävän koulutettuja työläisiä, jotka monissa tapauksissa omasivat jonkinlaista yhteiskunnallista harrastuneisuutta. Lisäksi kirjanpidon julkilausuttuna tarkoituksena oli usein vaikuttaa mitattavaan käyttäytymiseen, esimerkiksi lisäämällä ”säästäväisyyttä”.
Sosiaalireformin moniosaaja Hjelt rakensi tutkimusorganisaationsa hyödyntämällä teollisiin työpaikkoihin suuntautuvien ammattientarkastajan virkamatkojensa aikana saamiaan kontakteja.”Talouskirjakaavoja” painettiin alun perin tuhat kappaletta, mutta käyttökelpoiseksi katsottua aineistoa saatiin lopulta 380 kotitaloudesta. Päähuomio oli vanhemmat ja alaikäisiä lapsia käsittävissä ns. ”normaaliperheissä” (210 kpl). Aineisto käsitti myös toisin muunlaisia perheitä (140) ja yksineläjiä (30), joita kaikkia analysoitiin tutkimuksessa. Valittujen kotitalouksien ”huonekuntien johtajille” asetettiin melko korkea 3000 markan tulokatto.[3] Vaikka päiväkirjamenetelmän seurauksia eri tulo- ja kulutustietojen luotettavuudelle kommentoidaan paikoitellen, edustavuuden ongelmasta ei yleisellä tasolla juuri keskustella.
Historiallisena aineistokokoelmana teos on joka tapauksessa rikas. Kun kotitalousbudjettiaineistojen hankinta edellyttää usein pitkää ja kapeaa arkistotyötä, kaikki alkuperäisbudjetit on painettu julkaisuun ainakin kohtalaisella tarkkuudella. Kirja sisältää myös muun muassa kuukausitason dataa 50 kotitalouden tulojen ja menojen vaihtelusta vuoden sisällä. Mahdollisuuksia ekonometriseen jälleenanalyysiin siis on, joskin se edellyttää työläitä kannanottoja edustavuuskysymykseen. Teokseen sisältyvät kymmenen budjetteihin linkitettyä laadullista perhetutkielmaa eivät välttämättä tarjoa Le Playn monografioiden veroista kohdetta uudelleentarkasteluille[4], mutta ovat helppo tapa löytää perhetalouden kuvauksia viime vuosisadan alun Suomesta.
Tilastollisessa analyysissaan Hjelt tarkastelee tulojen ja menojen absoluuttista tasoa, ”Engelin lain” mukaan köyhyyttä mittaavaa ruokamenojen osuutta kokonaismenoista ja perherakenteen vaikutuksia kulutukseen ja toimeentuloon. Erikokoisten perheiden toimeentulon vertailussa Hjelt hyödyntää iän, sukupuolen ja perhekoon perusteella eri painotuksen antavaa kulutusyksikköasteikkoa. Tämä nykyäänkin käytetty menetelmä on intuitiivisesti vakuuttava, mutta painojen määritys ei yleensä ole empiirisesti johdettavissa vaan merkittävä valintakysymys: vaikutukset esimerkiksi köyhiksi luokiteltavien kotitalouksien määrään ja laatuun voivat olla huomattavat. Hjelt suorittaa myös vertailuja saksalaisiin ja ruotsalaisiin tutkimuksiin; paikoin Engelin lain ja lihan määrällisen kulutuksen kaltaisilla yhteismitallisilla suureilla, paikoin hämmentävästi eri valuutoissa ilmaistuja summia rinnastaen.
Suoraan aineiston tilastollisesta ja laadullisesta tarkastelusta esiin nousevat keskeiset tulokset eivät ole kovin monilukuisia tai yllättäviä. Tutkimuksessa mukana olleet työläiset olivat usein vähävaraisia, ja esimerkiksi kulutuksen rakenteen perusteella selvästi köyhempiä kuin rikkaammissa maissa. ”Huonekuntien johtajien” – joista 16 prosenttia oli naispuolisia – tulot eivät riittäneet elättämään perheitä, vaan muiden ansiot olivat välttämättömiä. Tämä koski myös ”normaaliperheitä”. Koska naiset joutuivat ansiotöiden lisäksi vastaamaan palkattomista kotitaloustöistä ja lastenhoidosta, heidän työtaakkansa oli erityisen rasittava. Niukka ja epävarma toimeentulo vaikeutti säästämistä ja vakuutusten hankintaa. Lainoja Hjelt piti lähtökohtaisesti ongelmana enemmän kuin mahdollisena riskien hallinnan tapana.
Päähuomio on usein kohdistunut kirjan johtopäätöksiin ja toimenpidesuosituksiin. Ne eivät oikeastaan perustu tutkimuksen empiiriseen osaan vaan edustavat paremminkin aikalaisdiagnoosia ja –keskustelua. Hjeltin mukaan palkat eivät voineet pysyä jatkuvasti kohoavien hintojen perässä koska elinkeinoelämä ei sitä kestäisi, vaan oli löydettävä muita keinoja alentaa elinkustannuksia. Ruoka-aineita voisi korvata halvemmilla, yhtä ravitsevilla vaihtoehdoilla. Tieteellinen ravitsemusoppi, josta oli lukuisia kansainvälisiä esimerkkejä, olisi välttämätön tuki. Suurissa erissä ostamalla olisi myös mahdollista laskea yksikköhintoja.
Keskeisin Hjeltin käsittelemä ajan sosiaalinen innovaatio oli kuitenkin ruoanlaiton ulkoistaminen kotitalouksista kansankeittiöihin. Juuri ammattimainen suuren mittakaavan organisaatio mahdollistaisi sekä kustannustehokkaat tukkuostot että tieteellisen ravitsemuksen periaatteiden noudattamisen, tuottaen perheille helposti edullisia, terveellisiä aterioita. Valmis ruoka pitäisi voida noutaa koteihin. Erityisesti naisten kohtuuton työtaakka helpottuisi näin huomattavasti. Oma-apuperiaatteen mukaisesti ja esimerkkeihin viitaten Hjelt kannattaa toiminnan organisointimuotona ennen kaikkea työväen omia osuuskuntia. Hän nostaa esiin myös ”kotineuvojattaret” ja jopa pakolliset ruoanlaittokurssit naisille – kuitenkin työajalla järjestettävinä.
Hjeltin moniongelmaisten lukujen pohjalta määriteltiin kulutuskorin painot, joiden avulla laskettiin virallinen elinkustannusindeksi aina vuoteen 1935 asti. Taloushistoriallinen tutkimus on hyödyntänyt ja kehittänyt lukuja. Matti Hannikainen on 1930-luvun lamaa Helsingin rakennussektorin työmarkkinoiden kautta käsittelevässä tutkimuksessaan säätänyt painoja uuden analyysin pohjalta vuoden 1928 elinkustannustutkimuksen kulutuskoritietojen avulla ja osoittanut työläisten elinkustannusten nousseen virallisen indeksin osoittamaa enemmän 1920-luvulla.[5] Perustavanlaatuisessa tutkimuksessaan palkkatyön, palkkojen ja elintason kehityksestä 1850-1913 Sakari Heikkinen taas on rakentanut painot Hjeltiä edeltävälle ajanjaksolle hyödyntämällä makrotilastoja ja arvioita eri hyödykkeiden tarjonnasta ja kokonaiskulutuksesta Suomessa.[6]
Työväen- ja sosiaalihistoriassa Hjeltin käyttötavat ovat olleet innovatiivisia, mutta osin myös ongelmallisia. Usein katsotaan, että Hjelt määrittelee tutkimuksessaan jonkinlaisen absoluuttisen köyhyysrajan. Kahdessa vuonna 1994 julkaistussa uraauurtavassa artikkelissaan viime vuosisadan alun työväestön toimeentulosta Raimo Parikka jopa lanseerasi käsitteen ”Hjeltin minimi” kuvaamaan rajaa, jota hän sovelsi elinkustannusindeksiin ja perhekokoon liittyvien muunnosten avulla erilaisten tulonlähteiden riittävyyden arviointiin aina toiseen maailmansotaan asti. Tulokset todistivat työväestön syvää köyhyyttä 1930-luvun laman aikana ja sekatyöläisten palkkojen riittämättömyyttä aina 1940-luvulle asti.[7]
Vaikka johtopäätökset ovat täysin uskottavia, itse Hjeltin tutkimus tarjoaa käsitteelle heikon pohjan. Teoksessa esitetään ohimennen ilman tarkempia perusteluja että yhdessä monografiassa esiintyvä perhe edustaa kulutustasoa, joka Alfred Marshallia lainaten ”salli elää nälkää näkemättä, suoranaista ruumiillista puutetta tuntematta, mutta joka ei myöskään tarjoa juuri enempää”. Hjelt ei itse käytä tätä ”minimiä” tutkimuksen kvantitatiivisessa osassa. Elinkustannusindeksin ja kulutusyksikköasteikon ongelmat lisäävät Parikan minimin epävarmuustekijöitä. Joka tapauksessa köyhyysrajat ovat pohjimmiltaan valintoihin perustuvia tilastollisia tapoja luokitella väestöä köyhiin ja ei-köyhiin, eivät fyysisen selviytymisminimin ilmauksia. Tämä käy selväksi myös Parikan tuloksista, joiden mukaan suuret ihmisjoukot elivät jatkuvasti hänen konstruoimansa rajan alapuolella.
Hjeltin tutkimus on myös usein esitetty niin sanotun kotitalousideologian edustajana.[8] Sosiaalihistorioitsijoiden hahmotteleman mallin mukaan 1900-luvun alun kotitalousideologian pääelementit olivat seuraavat: paternalististen siteiden rapautuessa ydinperhe voi kiinnittää työläiset yhteiskuntaan terveellä tavalla; perheen sisällä vaimo vastaa säästäväisestä ja järkevästä kulutuksesta; työläisperheiden toimeentulo-ongelmat johtuvat etupäässä taitojen puutteesta, ja ratkaisu on vaimojen koulutus. Kotitalousideologia kytkeytyi kulutusmoralismiin ja -valistukseen, joka kannusti ostamaan halvempaa ja käyttämään paremmin. Yksityiskohtainen mielenkiinto erilaisten ruoka-aineiden käyttöön ajan kotitalousbudjeteissa liittyi haluun tarkkailla kulutuskäyttäytymistä.[9]
Hjeltin tekstissä kotitalouksien valintoja ei kuitenkaan kommentoida tästä näkökulmasta oikeastaan lainkaan. Tietoisesti tehdyt tekniset ratkaisut eivät aina edes mahdollista tätä, vaan esimerkiksi valmiin leivän ja jauhojen ostot on tilinpidossa niputettu yhteen. Jopa nautintoaineiden kulutusta käsitellään neutraalisti. Hjelt puolustaa kahvin käyttöä ruoan substituuttina: ”… vähävaraisten taloudessa on kahvi välttämättömästi pidettävä ravintoaineena eikä nautintoaineena, sillä kahvi on ateriaan kuuluva, usein ainoa lämmin keitos köyhän perheen pöydällä.” Alkoholin osalta todetaan viileästi, että kun suurempi juominen tapahtuu useimmiten kodin ulkopuolella, ”tässä suhteessa kohtuuton henkilö tuskin kyennee kotiin palatessaan tekemään selkoa kulutuksen raha-arvosta”. Kotitalousideologian kritiikki ei ilmene vain rivien välistä, vaan liittyy johdonmukaisesti ulkoistamisen ja kansankeittiöiden kannattamiseen.
Edellä olevaan tutkimukseen kuuluvat taloustilit osoittavat, että useimmissa kodeissa on vaimojen täytynyt hankkia perheen elantoon tarvittavia lisätuloja kodin ulkopuolella tehdyn ansiotyön kautta. Hyvin monen vaimon on pidettävä huolta ei ainoastaan ansiotyöstään, vaan sen ohessa kotinsa järjestämisestä ja useiden pienten lasten hoitamisesta. Niin ollen ei perhe aina ole autettu sillä, että sitä neuvotaan miten taloutta olisi hoidettava. Missä muodossa vähävaraistenkin taloudessa enemmän asiantuntemusta tulisi käytetyksi ostoksien tekemisessä ja ruoan valmistamisessa on kysymys, joka voi tulla tyydyttävästi ratkaistuksi myöskin tälle alalle ulottuvan osuustoiminnan kautta.
Hjeltin ajattelu oli vuonna 1912 lähempänä työväenliikkeen kiinnostuksen kohteena ollutta mallia, jossa tehtäviä lastenhoidosta ruoanlaittoon siirretään ulos kodista erilaisten kollektiivisten organisaatioiden hoidettavaksi ja naiset vapautuvat kaksoistaakan alta ammattityöhön, kuin familistista kotitalousideologiaa.[10] Jälkimmäisen kultakautena pidetään vasta maailmansotien välistä aikaa, jolloin valtaosa vasemmistostakin sen jossain muodossa omaksui. Kotitalouden sisäistä sukupuolenmukaista työnjakoa Hjeltkään ei toki osannut kyseenalaistaa.
Voi myös kysyä, mitä uutta työväenhistorian perinteisen ”käytännön filosofian” täydentäminen tai korvaaminen foucaultlaisella viitekehyksellä on Hjeltin luentaan oikeastaan tuonut ja mitä se voisi tuoda. Tutkimuksen käsittelyn yhteydessä muistetaan edelleen mainita, että työväenliike suhtautui siihen epäluuloisesti ja vastusti tietojen keräämistä muun muassa Helsingissä.[11] Samalla jätetään kuitenkin mainitsematta toinen mielenkiintoinen seikka. Hjelt nimittäin kertoo monien tutkittavien suhtautuneen harjoitukseen suurella innostuksella; esimerkiksi tehneen hälyttäviä havaintoja omasta taloudenpidostaan, pitäneen kaksinkertaista kirjaa voidakseen säilyttää kopion budjetistaan ja tarjoutuneen jatkamaan tilinpitoa seuraavanakin vuonna.
Tutkimuksesta saa sen vaikutelman, että maalle koituisi melkoinen kansantaloudellinen voitto vähävaraisille henkilöille ilmaiseksi tarjolla pidettävistä talouskirjakaavoista. Tämä näyttää olevan kansantaloudellisen kasvatuksen tehokkaimpia keinoja säästäväisyydenharrastuksen kehittämiseksi.
Kommentissa kiteytyy kotitalousbudjetin kaksoishistoria sekä tutkimuksen että kasvatuksen teknologiana. Talouskirjanpito oli keskeinen osa kotitalousideologien opetusohjelmaa, ja erilaisia budjettipohjia kehiteltiin ja markkinoitiin laajasti erityyppisille kotitalouksille. Ajan mittaan työväenliikekin alkoi kannattaa kotitalousbudjettien pitämistä ja työläisperheiden taloudenpidon rationalisointia, mutta omista lähtökohdistaan. Tutkimus todistaisi, että työläisperheiden köyhyys oli huonon taloudenpidon syy eikä päinvastoin. Toisaalta paremmin järjestäytyneet kotitaloudet kykenisivät maksamaan jäsenmaksunsa sekä tuottamaan paremmin järjestäytyneitä työläisiä. Maailmansotien välisenä aikana kotitalousalan ammattilaiset alkoivat myös muodostaa oman professionaalisen intressiryhmänsä, jonka etujen mukaista oli kasvattaa toiminnan yhteiskunnallista arvostusta politikoinnista riippumatta. Kirjanpidon ja rationalisoinnin kannustamisesta työväestön kotitalouksissa syntyi näin moniaineksinen konsensus erilaisten eliittien ja valtakeskusten välillä.[12]
Foucaultlaisittain kotitalousbudjetissa oli kysymys uudella tavalla käyttäytyviä subjekteja muovaamaan pyrkivästä ”minätekniikasta”. Mutta millaisesta? Viime vuosisadan alun kotitalousbudjettien kantama rationaalisuus ei ollut chicagolaista utilitarismia – yksilön johdonmukaista käyttäytymistä omien tavoitteidensa saavuttamiseksi – sillä siihen liittyi kotitalouksien valintojen järkeistäminen palvelemaan erilaisia korkeampia päämääriä. Se ei myöskään ollut homogeenisen liberaalin hallinnan ilmaus vaan erilaisten kilpailevien pyrkimysten solmukohta. Siitä, miten budjetointi vaikutti työläissubjektiin, tiedämme edelleen kovin vähän. Hjeltin tutkimuksen syntytarinan toisenkin puolen muistaminen auttaisi ainakin tunnistamaan kysymyksen. Se on kiinnostava paitsi taloudellisen rationaalisuuden historiallistamisen mahdollisuutena, myös haasteena uudelleenkäytölle. Muiden edustavuusongelmiensa lisäksi aineistot edustavat aina vain sellaisia kotitalouksia, jotka laskivat taseitaan.
[1] Ks. Groundstroem, Oskar: Helsingin työväen taloudellisista oloista. Esitelmiä kansantaloudellisessa yhdistyksessä. Kansantaloudellisen yhdistyksen toimituksia. 2:nen osa. 1897. Porvoo: Werner Söderström. 92–117; Heikkinen, Sakari: Labour and the Market:Workers, Wages and Living Standards in Finland, 1850-1913. Commentationes Scientiarum Socialium 51. The Finnish Society of Sciences and Letters and The Finnish Academy of Sciences and Letters 1997, 160-162, 172-173.
[2] Morduch, Jonathan, Collins, Daryl, Rutheford, Stuart & Ruthven, Orlanda: Portfolios of the Poor: How the World’s Poor Live on $2 a Day. Princeton University Press 2009.
[3] Sakari Heikkisen lukujen perusteella “täyden”, 300 päivän työvuoden keskiansio teollisuudessa olisi ollut vuosina 1908-1909 noin 1100 markkaa. Heikkinen 1997, 237.
[4] Vrt. Gribaudi, Maurizio: Percorsi individuali ed evoluzione storica: Quattro percorsi operai attraverso la Francia dell.Ottocento. Quaderni Storici 106 / a. CCCVI, n. 1, aprile 2001, 115-150.
[5] Hannikainen, Matti: Rakentajat suhdanteissa: Palkat, työttömyys ja työmarkkinakäytännöt Helsingin rakennustoiminnassa 1930-luvun laman aikana. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 162. Suomen tiedeseura 2004, 120-126.
[6] Heikkinen 1997, 162-171, 215-223.
[7] Parikka, Raimo: 1930-luvun pula ja työttömän selviytyminen. Parikka, Raimo (toim.): Työ ja työttömyys. Väki voimakas 7. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 1994. 108-178; Parikka, Raimo: Pitkä varjo – Huono-osaisuus historiallisena jatkuvuutena. Heikkilä, Matti & Vähätalo, Kari (toim.): Huono-osaisuus ja hyvinvointivaltion muutos. Gaudeamus 1994. 51-89.
[8] Esim. Markkola, Pirjo: Työläiskodin synty: Tamperelaiset työläiskodit ja yhteiskunnallinen kysymys 1870-luvulta 1910-luvulle. Historiallisia tutkimuksia 187. Suomen Historiallinen Seura 1994, 183; Kettunen, Pauli: Suojelu, suoritus, subjekti: Työsuojelu teollistuvan Suomen yhteiskunnallisissa ajattelu- ja toimintatavoissa. Suomen Historiallinen Seura 1994, 83; kulutusmoralismin osalta myös Ahlqvist, Kirsti: Kulutus, tieto, hallinta : Kulutuksen tilastoinnin muutokset 1900-luvun Suomessa. Tutkimuksia 252. Tilastokeskus 2010. 73-74 (vrt. kuitenkin 65, 85).
[9] Esim. Ahlqvist 2010, 65-66; Lähteenmäki, Maria: Mahdollisuuksien aika: Työläisnaiset ja yhteiskunnan muutos 1910-30-luvun Suomessa. SHS 1995. 201-213; Markkola 1994, 171, 177-183; Ollila, Anne: Suomen kotien päivä valkenee… : Martta-järjestö suomalaisessa yhteiskunnassa vuoteen 1939. Historiallisia tutkimuksia 173. Suomen Historiallinen Seura 1993, 124, 131-132, 272-276; Vattula, Kaarina: Lähtöviivallako? Naisten ammatissatoimivuudesta, tilastoista ja kotitaloudesta. Laine, Leena & Markkola, Pirjo (toim.): Tuntematon työläisnainen. Tampere: Vastapaino 1989. 13-31.
[10] Ahlqvist 2010, 65, 85.
[11] Ahlqvist 2010, 77; Stenvall, Kirsti & Holmalahti, Timo: Tutkimus ja työväenkulttuuri. Väki Voimakas 2. Työväen Historian ja Perinteen Tutkimuksen Seura 1987, 39-40.
[12] Saaritsa, Sakari: Beneath Moral Economy: Informal Assistance in Early 20th Century Finland. European University Institute 2008. 208-215.
Sakari Saaritsa
Gia Virkkunen väitteli viikko sitten lauantaina ( 9.10.2010) Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa aiheesta “”Köyhyydestä ei puhuttu, sitä vaan elettiin.” – Köyhyyden kokemus ja selviytyminen 1930-luvun pulan oloissa Suomen maaseudulla”. Ne jotka eivät ehtineet väitöstilaisuuteen voivat kuunnella väitöskirjaan sisältyviä ajatuksia radiosta.