Fokus på arbetarhistoria

Centrum för Arbetarhistoria on Lundin yliopiston yhteydessä toimiva yksikkö. Sen asema on viime vuosina vahvistunut: Vuoden 2009 alusta lähtien professori Lars Berggren on voinut käyttää suurimman osan työajastaan keskuksen toimintaan.  Yksikölle on nimetty myös oma Tieteellinen neuvosto (vetenskapligt råd) toimintaa kehittämään.

CfA järjestää tämän vuotisen (järjestetään joka toinen vuosi) tieteellisen konferenssinsa 26-27.5.2001 teemalla  Fokus på arbetarhistori:

2011 års arbetarhistoriska konferens på CfA har rubriken Fokus på arbetarhistoria, och kommer att äga rum tors den 26:e och fre den 27:e maj. Det är vår ambition att mobilisera ett så brett startfält som möjligt av forskare med inriktning på arbetarhistoria. På konferensen vill vi dock lyfta fram tre teman som vi ser som särskilt angelägna, dels transnationell arbetarhistoria, som under det senaste decenniet kommit att inta en allt mer central position i det internationella forskningsläget, dels arbetarrörelsen och de andra, som med sin mångtydighet och sitt kritiska imperativ förhoppningsvis ska inspirera till nya intressanta infallsvinklar, och för det tredje ett tema som vid föregående konferens efterlystes av flera deltagare, nämligen arbetarhistoria med genusperspektiv.

Konferenssi lopullinen ohjelma näyttää olevan vielä viimeistelyssä. “Ett detaljerat program med uppgift om sessioner, tider m m, kommer att sändas ut samt läggas upp på hemsidan i god tid före konferensen.”

CfA:n toimintaan voi seurata myös Facebookissa olevan fanisivun kautta. Pitäisiköhän THPTS:kin ?

Call for papers: Työväestö maahanmuuttajana – THPTS:n kesäseminaari Työväenmuseo Werstaalla Tampereella 8.-9.8.2011

Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran (THPTS) kesäseminaarin teemana on tänä vuonna työväestö maahanmuuton toimijana ja kokijana. Maahanmuuttajat ovat historiallisesti olleet liikkeellä työn ja toimeentulon takia. Yli 50 miljoonaa eurooppalaista muutti paremman elämän perässä Atlantin taakse 1800-luvulta alkaen. Toisen maailmansodan jälkeen vaurastuvat Länsi-Euroopan maat alkoivat itse vastaanottaa runsaasti ulkomaista työvoimaa. Aikaisemmin köyhissä ja perifeerisissä maissa, kuten Irlannissa, Italiassa ja Suomessa, matka maahanmuuton lähtömaasta kohdemaaksi on ollut nopea. Suomesta on muutettu leivän perässä 1900-luvun taitteessa Pohjois-Amerikkaan ja 1960–1970 –luvuilla Ruotsiin, keisariaikana Pietariin ja 1930-luvun pula-aikana Neuvostoliittoon. Kanadan kautta Neuvosto-Karjalaan kulkeneen metsätyöväen tarina kertoo ilmiön moniulotteisuudesta. Viimeaikainen hoitoalan työvoiman liike Norjaan ja kauemmas on osoittanut, että myös maastamuutto voi asettaa haasteita hyvinvointivaltiolle.

Taloushistorian valossa siirtolaisuus on kaventanut globaaleja palkkaeroja ja nostanut ansiotasoa lähtömaissa. Nykyään kehitysrahoitusta suuremmaksi arvioidusta maahanmuuttajien kotiin lähettämästä tuesta muistetaan Suomessakin sodanaikaiset Amerikan-paketit. Vastaanottajamaissa siirtolaisuus on kuitenkin paitsi tukenut vaurastumista, myös lisännyt tuloeroja ja uhannut joidenkin alojen palkkakehitystä. Työväestö on historiallisesti esiintynyt sekä maahanmuuttajana että maahanmuuton vastustajana – joskus omasta siirtolaistaustastaan huolimatta. Toisaalta maahanmuuttajat ovat tuoneet merkittävän panoksensa eri maiden työväenliikkeeseen. Kulttuurin- ja perinteentutkimus on kiinnittänyt muuttoliikkeessä huomiota yksilön ja yhteisöjen suhteisiin, kodin ja kuulumisen tunteen merkityksiin ja arvojen ja normien välittymiseen siirtolaispolvien välillä. Kaikesta tästä on versonut monenlaista kohtaamisten, konfliktien, rinnakkaiselon ja yhteistoiminnan historiaa.

Suomalaisten maahanmuuttajien ohella esitelmät voivat käsitellä työväestön maahanmuuttoa Suomeen tai lyhytaikaisempia työvoiman kansainvälisen liikkumisen muotoja, myös lähempänä nykypäivää. Kaikki tieteenalat ja lähestymistavat sekä kaikissa uravaiheissa olevat tutkijat ovat tervetulleita. Seuraavassa esimerkkiaiheita:

*Maastamuuton ja siirtolaisuuden vaikutukset työväestöön lähtömaassa * Toimeentulo ja kansainväliset sosiaaliset verkostot * Siirtolaisuus, työmarkkinakilpailu ja ay-liike * Siirtolaisuus ja työväenliike kotona ja kaukomailla * Kausityöläisyys ennen ja nyt / ulkomainen ja kotimainen kausityöläisyys * Työväen paluumuutto * Työväen perinne ja kansainvälinen liikkuvuus * Muuttavan työväen kulttuuriset kuvat kirjallisuudessa, kuvataiteissa ja lehdistössä *

Seminaari järjestetään Työväenmuseo Werstaalla Tampereella 8.–9.8.2011. Esitelmien pituus on 20 minuuttia + 10 minuutin keskustelu. Kotimaan matkakulut korvataan esiintyjille. Seminaarin pohjalta toimitetaan valituista esityksistä artikkelikokoelma, joka ilmestyy vuonna 2012.

Lähetä yhden liuskan mittainen abstrakti esitelmäsi sisällöstä doc- tai pdf-tiedostona viimeistään 25.3.2011 Sakari Saaritsalle (sakari.saaritsa[at]helsinki.fi) tai Kirsi Hänniselle (kirsi.m.hanninen[at]jyu.fi). Valinnasta tiedotetaan huhtikuun 2011 aikana.

Lisätietoja: Sakari Saaritsa (sakari.saaritsa[at]helsinki.fi) ja Kirsi Hänninen (kirsi.m.hanninen[at]jyu.fi)

Kimmo Rentola YLE Puheessa vasemmiston puoluehistoriasta

Tiistaina 2.2.2011 Radio YLE Puheen ohjelmasarjassa Suomalaiset puolueet oli vuorossa Vasemmistoliitto ja sen edeltäjät:

“Länsieurooppalaisten monipuoluedemokratioiden joukossa Suomi kuului 1900-luvulla Italian ja Ranskan ohella niin sanottuihin vahvan kommunismin maihin. Sotienjälkeisessä Suomessa kommunistien ja laitavasemmiston vaalikannatus oli vuosikymmenestä toiseen korkea, SKDL:n ollessa hetkittäin jopa parlamentin suurin eduskuntaryhmä. Nykyeduskunnassa laitavasemmiston perinnettä edustaa Vasemmistoliitto, joka perustettiin vuonna 1990, ja jonka juuret ovat syvällä suomalaisen kommunismin historiassa. Suomalaiset puolueet -sarjan ensimmäisessä jaksossa professori Kimmo Rentola kertoo suomalaisen kommunismin syntyvaiheista ja analysoi, mistä laitavasemmiston laaja kannatus aikoinaan kumpusi. Kimmo Rentolaa haastattelee Tapio Pajunen.”

Ohjelman kesto 39:07 min.

Ohjelmaa voi kuunnella YLE Areenan kautta eikä sille ole määritetelty poistumispäivää (“Poistuu: Esitysaikaa ei rajattu”). Ohjelmaa voi kuunnella myös ulkomailta käsin.

Eija Stark: Suomalaisen työläisen maalaiset juuret

Pekka Haatanen: Suomen maalaisköyhälistö tutkimusten ja kaunokirjallisuuden valossa. Porvoo – Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö 1968. 365 s. Blogimme Klassikkosarjan toinen kirja-arvio

Pekka Haatasen Suomen maalaisköyhälistö tutkimusten ja kaunokirjallisuuden valossa on laaja kuvaus suomalaisen maaseudun rahvaaksi nimetystä väestönosasta. Tutkimuksessa tarkastellaan maaseudun muuttunutta köyhyyttä 1600-luvulta 1960-luvulle. Huolimatta pitkästä aikajänteestä teoksen rakenne painottuu kuitenkin 1800- ja 1900-luvuille.

Teoksen kohottaminen yhdeksi työväentutkimuksen klassikoiksi on perusteltua suomalaisen työväestön historian ja itseymmärryksen vuoksi, jonka juuret olivat maaseudulla ja köyhissä oloissa. Täällä työväenliikkeen kannattajat olivat toiminnan alkuaikoina, 1900-luvun alussa, pääosin vähävaraisia maatyöläisiä tai torppareita. Jos siis haluaa ymmärtää työväestön ajattelua ja arvoja, tulee tutustua siinä taustalla vaikuttaneeseen maalaiskulttuuriin.

Haatasen maalaisköyhyys-tutkimus herättää huomiota ainakin kahdella tapaa. Ensiksikin sen jälkeen Suomessa ei ole kukaan yrittänyt piirtää köyhyyden historian kaarta yhtä laajalla pensselillä. Tähän on varmasti syynä Haatasen teos. Se on tarkasti rajatussa kohteessaan niin kattava, ettei myöhemmällä tutkimuksella ole ollut pakonomaista tarvetta ryhtyä selittämään köyhyyden historiaa uudestaan. Haatasen tutkimuskohteen ajallisen laajuuden mahdollisti tietysti aiempi tutkimus ja siellä esimerkiksi Veikko Piiraisen yksityiskohtainen kuvaus itäsuomalaisesta kerjäläisyydestä ja vaivaistoiminnasta (1958).[1] Toiseksi, Haatasen tutkimus erottuu edukseen kiihkottomalla tutkimusotteellaan ja analyysi on viileän terävää ilman paatoksellista myötäeläytymistä yhteiskunnan huono-osaisimpien asemaan.

Haatasen tutkimus on sosiaalipolitiikan väitöskirja. Ulkoisesti se avaa uusia uria ensinnäkin siinä, miten teokseen on sisällytetty valokuvia maaseudun savutuvista, metsäsaunoista ja tietysti köyhistä ihmisistä itsestään. Moni siihenastinen tutkimus oli ulkoiselta olemukseltaan minimalistista – tekstiä, numeroita ja taulukoita, kuten tieteellisen tiedon paljastavuudessaan oletettiin olevan. Innovatiivista tutkimuksessa on kuitenkin siinä käytetty kokonaisvaltainen ote tutkimuskohteeseensa: tutkimuksessa yhdistyvät taitavasti sosiaalipolitiikan, sosiaalihistorian, antropologian ja kirjallisuuden tutkimusten lähestymistavat.

Kun tutkimus valmistui 1960-luvun lopulla, kaunokirjallisuuden käyttäminen sosiaalipolitiikan tutkimuksissa ei ollut yleistä niin kuin ei ole vieläkään. Kenties tämän vuoksi Suomen maalaisköyhälistön lopussa on liitteenä menetelmäosio, jossa tekijä perustelee kaunokirjallisuuden etuja tutkittaessa historiallista todellisuutta. Osio on itsenäinen kokonaisuus ja toimisi sinällään omana artikkelinaan, sillä siinä Haatanen jaottelee ja analysoi köyhyyttä kuvaavan kaunokirjallisuuden kertojatyypit. Osion lopuksi hän perustelee sitä, miksi yhteiskuntatieteiden ja siellä erityisesti sosiaalihistorian tulisi enemmän hyödyntää kaunokirjallisia lähdeaineistoja. Haatasen mukaan erityisesti Suomessa siihen olisikin hyvät perustelut, sillä täällä on vankka realistisen kaunokirjallisuuden perintö, johon hän lukee kuuluvaksi Pietari Päivärinnan, Ilmari Kiannon, Joel Lehtosen, F. E. Sillanpään, Pentti Haanpään, Toivo Pekkasen ja Väinö Linnan. Tähän haasteeseen on myöhemmin tarttunut Matti Peltonen Matala katse -esseekokoelmallaan (1992).[2]

Haatasen tutkimuksen päätehtävä on rakentaa kokonaiskuva köyhyydestä pitkällä ajanjaksolla ilman, että kaikki sanottu perustuisi perinpohjaiseen arkistotyöskentelyyn. Tutkimuksensa alussa hän pyytelee anteeksi aiheensa laajuutta. Kuitenkin jälkipolville tuo laajuus on ollut kirjan yksi tukevimmista pilareista. Historiantutkimuksena – jos Haatasen työtä sellaisena luetaan – se oli aikaansa edellä: menneisyyden ilmiöitä voidaan kuvata ja selittää myös ilman arkistolähteitä. Haatasen lähteinä kaunokirjallisuuden lisäksi ovat sanomalehtikirjoitukset, tilastot sekä aiempi tutkimus Suomen väestöoloista. Vielä 1960-luvulla tällaiseen tutkijanotteeseen tarvittiin jonkin toisen yhteiskuntatieteen edustaja – ja sitähän Haatanen oli – jotta tutkimus oli sellaisenaan mahdollista tehdä.

Sosiaalipolitiikan tutkimuksessa historiaa on toisinaan tarkasteltu tiedetty lopputulos silmällä pitäen. Oppialansa tyypillinen edustaja Haatanen onkin siinä mielessä, että tämä asenne löytyy myös häneltä – vahvimmillaan esimerkiksi tapauksessa, kun Haatanen kirjoittaa torpparilain ja Lex Kallion syntyvaiheista (s. 180):

“Oikeudellinen kysymys – torppariasia – valtasi maatalouspoliittisessa  keskustelussa etualan kokonaan tilattoman väestön kysymykseltä, jota   suuremmassa määrin voitiin pitää taloudellisena kysymyksenä, suuren väestöryhmän toimeentulo-ongelmana. Autonomian ajan kaksi viimeistä  vuosikymmentä kuluikin yhteiskuntapolitiikan tällä sektorilla torppareiden merkeissä, kunnes jälleen oli palattava tilattoman väestön kysymyksen pariin.”

Aikalaisille ja asianosaisille maanomistuskysymysten tulevat päämäärät tuskin olivat näin hahmottuneita. Seppo Knuuttilan ytimekkään kiteytyksen mukaan: ”Kukaan ei palaa menneisyyteen viattomana.”[3] Menneisyyttä tutkiva ja tulkitseva tietää, miten tutkittaville ihmisille lopulta kävi ja tätä refleksiivisyyttä olisi syytä odottaa kaikilta menneisyyteen kiinnostuksenkohteensa suuntaavilta tutkijoilta.

Haatasen tutkima ajankohta ja etenkin 1800- ja 1900-luku olivat suurten muutosten aikaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Ei liene liioiteltua väittää, että yksistään tuon noin vajaan kahdensadan vuoden aikana yhteiskuntamme muuttui rajummin kuin yhteensä sitä edeltäneenä viitenäsatana vuotena. Väestönkasvu, maatilatalouden rakenteelliset tekijät, elinajan odotteen nousu, koulutuksen laajeneminen, metsäteollisuuden synty ja teollistuminen ylipäätään, vaurauden kasvu ja teknologian kehitys ja moni muu seikka vaikuttivat siihen, millaiseksi laajamittainen maalaisköyhyys ensin muodostui ja miten siitä sitten päästiin eroon.

Läpi valitun aikajänteen Suomen maalaisköyhälistö tarkastelee suomalaisen köyhälistöksi nimitetyn sosiaaliryhmän koostumusta. Tutkimuksesta käy ilmi, miten tuon sosiaaliluokan koostumus vaihteli eri vuosikymmenellä. Haatanen kuvaakin niitä prosesseja, joilla yhteiskuntaluokka – jos maalaisköyhälistöä voi sellaiseksi nimittää – muodostuu ja miten ja minne tästä luokasta on siirrytty johonkin toiseen sosiaaliluokkaan. Maalaisköyhälistöä rajaava tekijä Haataselle, kuten monelle muullekin ennen häntä ja hänen jälkeen,[4] on maanomistusolot, mutta sen lisäksi myös asumisolot, ruoka, terveys ja työ. Tämän vuoksi tutkimuskohde pysyy tarkkana koko ajan.

Teoksessa käydään läpi maaseudun 1800-luvun jälkipuolen suuret muutokset: väestön lisääntyminen ja maata omistamattoman yhteiskuntaluokan kasvu. Tähän prosessiin liittyi köyhyyden laajeneminen. Työtä ja toimeentuloa ei tahtonut riittää kaikille. Kulttuurisesti tämä tuotti käytäntöjä, joissa vaurastuva isäntäväki alkoi etääntyä alustalaisistaan: isäntäväki siirtyi kamariin nukkumaan ja rupesi syömään eri ruokaa, alkoi pukeutua ja käyttäytyä säätynsä mukaisella arvokkuudella, kun taas köyhtyvä ja vanhoja nautintaoikeuksiaan menettävä tilaton väestö muuttui yhä selvemmin omaksi rahvaanluokaksi.

Maatalousväestön keskelle repesi yhteiskuntaluokan mittainen kuilu. Oman yhteiskuntaluokan kokeminen tuotti ja tuottaa etnosetrisiä tuntemuksia: kyse on asenteesta, jonka mukaan omassa yhteisössä vallitsevat tavat ja tottumukset ovat oikeita ja parhaita mahdollisia, kun taas muissa yhteisöissä noudatetut käyttäytymis- ja menettelytavat ovat vääriä ja nurinkurisia. Usein maalaisköyhälistöön kuuluvien miespuolisten elämää leimasi vajaatyöllisyys, mikä sai aikaan sen, että talolliset ja muu yläluokka piti näitä laiskoina.

Kaunokirjallisuudesta löytyy esimerkkejä tästä ajattelusta, minkä Haatanen tuo esiin. Myös osaamattomuus ja passiivisuus nähtiin maaseutuköyhälistölle ominaisina piirteinä. Tähän tulkintaan varmaan vaikutti juuri kaunokirjallisuus, esimerkiksi Joel Lehtosen Putkinotkon kuvaus saamattomasta Juutas Käkriäisestä (1920). Haatanen kirjoittaa parempaa väkeä ärsyttäneen loisväen ”kevytmielisyys”, siis se, miten nämä eivät olleet kohtalonsa lyömiä ja katumuksen murtamia, vaan päinvastoin, he olivat yhtä hyvällä tuulella ja laskivat leikkiä siinä, missä tilallisetkin (s. 77).

Haatasen tutkimus tuleekin lähelle folkloristiikkaa ja muuta kulttuurintutkimusta, jossa tarkastelukulma kohdentuu ihmisten totuttuihin ajattelumalleihin ja tapoihin. Haataslaisesti ajateltuna köyhyys elämänmallina on myös perinnettä, perinteellisiä käsityksiä, tietoa ja taitoa toimia maailmassa. Folkloristeille ja siellä esimerkiksi vanhojen kansansatujen, kaskujen tai sananlaskujen tutkijoille Haatasen teos onkin ollut arvokas väylä sellaiseen maailmaan, ”tutkimuskenttään”, jota ei enää ole.[5] Tutkimusaineisto ja tutkimusongelmat, kuten kansansaduissa kuninkaiden ja köyhän rahvaan väliset ristiriidat, avautuvat uudella tavalla, kun ne voidaan suhteuttaa 1800- ja 1900-luvun sadunkertojien sosiaaliseen todellisuuteen.

Suomen maalaisköyhälistön selitysvoimasta kertonee jotain se, että sitä siteerataan yhä lähes kaikissa suomalaisissa menneisyyteen suuntaavissa huono-osaisuus- tai yhteiskuntaluokkia käsittelevissä tutkimuksissa.[6] Yksi syy tähän lienee Haatasen tavassa tulkita köyhyyttä historiallisesti toteutuneena mutta samalla ylisukupolvisena ilmiönä. Köyhyys oli joillekin elinikäinen kohtalo, toisin sanoen se fyysisenä olotilana ja sosiaalisena paikkana periytyi sukupolvelta toiselle ja se myös tuotti tapoja havainnoida maailmaa.

Mitä sitten muuttui 1800-luvulta 1960-luvulle tultaessa? Vuosisatojen ajan Suomessa elettiin luonnon armoilla. Suuret nälkävuodet harvensivat väestön rivejä ja hengissä selvinneillä oli katastrofin jälkeen joitain vuosia, ellei jopa vuosikymmeniä helpompaa. 1800-luvun jälkipuolelta lähtien teollistuminen, muuttoliike ja maatalouden kehittäminen vaikuttivat siihen, miksi maalaisköyhälistön ongelmia ei ratkaistu vain luonnon sanelemalla tavalla. Teollinen tuotanto, teknologian kehitys ja ihmisten muuttaminen teollisuuskeskuksiin työn perässä olivat avaintekijöitä, jotka haastoivat maaseudun mökkiläisyyden ja myöhemmin pienviljelijyyden järkevyyden.

Maaseudulta kotoisin olevien mutta aikuistuttuaan teollisten elinkeinojen ja palvelujen piirissä työllistyvien ihmisten elintaso kohosi pienviljelijöiden edelle. Köyhyys alkoi keskittyä suurten maareformien jälkeen alueille, joilla pientilojen omistajilla ei ollut mahdollisuuksia lisäansioihin elinkeinorakenteen yksipuolisuuden vuoksi. Suomalainen maalaisköyhyys on aina ollut myös maalaistyöttömyyttä, ja luonteeltaan se on ollut rakenteellista.

Tästä pitkästä jatkumosta huolimatta maalaisköyhien elämä myös muuttui 1800- ja 1900-lukujen kuluessa. Haatasen mukaan siinä missä 1800-luvun köyhän elämää leimasivat ajoittaiset nälkäjaksot, pettuleipä ja kerjuulla käynti, 1960-luvulla ruokaa riitti jo kaikille ”ja vieläpä varsin monipuolisesti.”  Kirjoitusajankohdan olemassa oleva sosiaaliturva työttömyyden, sairauden, lapsirunsauden tai vanhuuden varalta saakin Haatasen aivan aiheellisesti toteamaan, että ero entisen ja uuden maalaisyhteiskunnan olosuhteiden välillä on suuri, eikä eri aikakausien ihmisten köyhyyttä voi verrata keskenään. Vertailu on kelpo menetelmä, kun halutaan tietää muutoksen laajuus tai syvyys, tai kun yksinkertaisesti ollaan kiinnostuneita ilmiön jatkuvuudesta ja ilmiöstä prosessina, mikä Suomen maalaisköyhälistö -tutkimuksen suuri anti nuoremmille tutkijasukupolville on. Pekka Haatasen klassikkotutkimuksen julkaisusta seuraava vaihe 1970-luvulla voidaan lukea esimerkiksi Matti Kortteisen Lähiöstä, jossa analyysin kohteena olivat maaseudulta kotoisin olevat kaupunkiin muuttaneet suuret ikäluokat.[7]

Hämmästyttävintä on huomata se, että se, mikä 2000-luvulla Suomessa on köyhintä aluetta, niin sitä se on ollut jo 1800-luvulla. Haatasen tutkimuksen kirjoitusajankohtana, 1960-luvun lopulla, teollistuneen yhteiskunnan maalaisköyhälistön muodosti syrjäisillä alueilla asuva, vielä osin luontoistaloudesta elantonsa saava vanheneva ja määrällisesti vähenevä joukko. Ennen kaikkea Kainuu ja Itä- ja Pohjois-Suomi, jotka Haatasen tutkimuksessa edustivat viimeisiä maalaisköyhyyden pesäkkeitä, ovat tälläkin hetkellä väestä ja työmahdollisuuksista tyhjeneviä periferioita, joiden vetovoimaa yritetään nostattaa erämaaluonnolla hilloineen ja karhusafareineen.

Pekka Haatanen on myös siksi oivallinen klassikkoteoksen luoja, että hän on vuosikymmenien saatossa noussut juuri tällä teoksella suureen suosioon ja valokeilaan. Haatanen ei jatkanut maalaisköyhyyden, maalaisuuden tai köyhyyden teemoissa myöhemmissä tutkimuksissaan. Tässä voinee olla myös yksi syy Suomen maalaisköyhälistön ammentavuuteen: sen luonut tutkija ei ole ryvettänyt itseään myöhemmin muotiin tulleilla paradigmoilla.


[1] Piirainen, Veikko: Kylänkierrolta kunnalliskotiin. Savon ja Pohjois-Karjalan maaseudun vaivaishoitotoiminta vaivaishoidon murroskautena 1800-luvun jälkipuoliskolla. Suomen Historiallinen Seura 1958.

[2] Peltonen, Matti: Matala katse. Kirjoituksia mentaliteettien historiasta. Hanki ja Jää 1992.

[3] Knuuttila, Seppo: Tyhmän kansan teoria. Näkökulmia menneestä tulevaan. SKS 1992.

[4] Soininen, Arvo: Maatalousväestö v. 1910 – tilasto ja todellisuus. Historiallinen Aikakauskirja 3/1976, 211–225; Markkola, Pirjo: Maaseudun työläisvaimot. Laine, Leena & Markkola, Pirjo (toim.): Tuntematon työläisnainen. Vastapaino 1989.

[5] Apo, Satu: Ihmesadun rakenne. Juonien tyypit, pääjaksot ja henkilöasetelmat satakuntalaisessa kansansatuaineistossa. SKS 1986; Knuuttila, Seppo: Kansanhuumorin mieli. Kaskut maailmankuvan aineksena. SKS 1992; Stark, Eija: Köyhyyden perintö. Tutkimus kulttuurisen tiedon sisällöistä ja jatkuvuuksista suomalaisissa elämäkerta- ja sananlaskuaineistoissa. SKS 2011.

[6] Esim. historiantutkimuksesta Suodenjoki, Sami: Kuriton suutari ja kiistämisen rajat. Työväenliikkeen läpimurto hämäläisessä maalaisyhteisössä 1899–1909. SKS 2010; sosiaalipolitiikan tutkimuksesta Karisto, Antti et al.: Matkalla nykyaikaan. Elintason, elämäntavan ja sosiaalipolitiikan muutos Suomessa. WSOY 1997; folkloristiikan tutkimuksista Apo, Satu: Viinan voima. Näkökulmia suomalaisten kansanomaiseen alkoholiajatteluun ja -kulttuuriin. SKS 2001.

[7] Kortteinen, Matti: Lähiö. Tutkimus elämäntapojen muutoksesta. Otava 1982.

Eija Stark

Kirja-arvio: Vuoden 1918 sodan tulkinnat Sammatissa

Kirjoittaja: Andreas McKeough

Kirja: Heimo, Anne 2010. Kapina Sammatissa. Vuoden 1918 paikalliset tulkinnat osana historian yhteiskunnallisen rakentamisen prosessia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1275, tiede. Helsinki: SKS. 295 sivua.

Folkloristi Anna Heimo tutkii väitöskirjassaan Kapina Sammatissa Vuoden 1918 paikalliset tulkinnat osana historian yhteiskunnallisen rakentamisen prosessia vuoden 1918 sodan muistamista ja tulkintoja paikallistasolla, Sammatissa ja sen lähiseuduilla. Heimo esittelee tutkimuksessaan sammattilaisten vuotta 1918 käsitteleviä kertomuksia ja tulkintoja sekä tarkastelee historiantutkimuksellisten ja sammattilaisten tulkintojen välistä vuorovaikutuksellisuutta. Tutkimuksen läpäisevä ja keskeisin teema on se, miten sotaan liittyvät käsitykset ja muistitieto rakentuvat ja välittyvät paikallistasolla neuvottelevana ja kollektiivisena prosessina, joka on vuorovaikutuksellisessa yhteydessä muun muassa historiantutkimukseen, sosiaalisiin tekijöihin, paikallisiin identiteettitekijöihin sekä välittäjiensä elämänhistorioihin.   Tutkimuksen aineisto on laaja ja heterogeeninen, koostuen muun muassa haastatteluista, teemakirjoituksista, muistelmista, kalenterimuistiinpanoista, lehtikirjoituksista ja viranomaisasiakirjoista. Heimo yltää asettamiinsa tavoitteisiin: tutkimuksen kautta välittyy monipuolisesti kuva sammattilaisten sotatulkintojen muodostumisesta, välittymisestä ja erityispiirteistä sekä näiden yhteyksistä moninaisiin konteksteihin.

Tutkimuksensa alussa Heimo esittelee laajasti siihen liittyvää tutkimushistoriaa sekä teoreettista ajattelua; esimerkiksi muistin, muistitiedon ja historiakulttuuriin teorioita ja tutkimustuloksia. Tämä ohella tarkasteltavana ovat vuoden 1918 sodan kulku Sammatin seudulla sekä paikkakunnan historia ja sosiaalinen rakenne. Analyysissaan Heimo nostaa tarkastelun kohteeksi, aineiston painotuksia seuraten, esimerkiksi sodan verisen jälkipyykin Sammatissa, sotaan liittyvät sankari- ja viholliskuvat sekä kertomuksiksi kiteytyneet sotatulkinnat. Heimo operoi analyysissaan paikallisuutta ja sen vaikutuksia painottaen. Tarkasteltavana ovat sekä punaisten että valkoisten tulkinnat, muistot ja muistamiset tavat, tasapuolisesti ja -painoisesti. Heimo ottaa analyysissaan huomioon sosiaalisia aspekteja, kuten paikkakunnan sosiaalisen rakenteen ja dynamiikan. Tämän kautta muodostuu yhteys myös työväenhistorian tutkimukseen. Vaikka sosioekonomiset ja poliittiset tekijät ovatkin tutkimuksessa esillä lähinnä aineiston merkityksien ja paikallisuutta korostavan näkökulman taustalla, avautuu niiden kautta mielenkiintoinen näkökulma työväestön ja muiden sosiaalisten kerrostumien erilaisiin käsitys- ja kokemistapoihin Sammatissa ja vuoden 1918 sotaan liittyen.

Heimon tutkimusotteessa painottuu empiria; aineisto on hyvin laaja ja tutkimus etenee sen ehdoilla. Tutkimuksen teoreettinen anti on niukempi, sillä siihen ei sisälly selkeärajaista teoreettista viitekehystä. Heimo kyllä käy läpi tutkimuksensa aiheisiin ja näkökulmiin liittyvää teoreettista ajattelua ennen analyysiaan, mutta paikoitellen nämä teoriat jäävät  irrallisiksi tutkimuksen analyysiosioihin nähden. Tutkimuksessa ei myöskään ole selkeästi rajattua analyysimenetelmää, sillä Heimo operoi analyysissaan erilaisten perinteisten laadullisten menetelmien, kuten esimerkiksi teema-analyysin, avulla. Vakiintuneisiin menetelmiin tukeutuminen ei ole selkeän aineistolähtöiselle tutkimukselle haitaksi, koska Heimon tutkimuskysymykset liikkuvat niin konkreettisella tasolla, että niiden tavoittaminen ei vaadi spesifisien teorioiden soveltamista vaan ennemminkin laajan aineiston tuntemusta ja empiiristä silmää. Tämä johtaa siihen, että Kapina Sammatissa–tutkimuksen teoreettinen anti on niukka, sen vahvuuksien ja antien kiinnittyessä ennen kaikkea tutkimuksen kautta avautuvaan empiirisen tutkimuksen prosessialisuuksiin, aineistokysymyksiin ja tuloksiin.

Laajan aineiston avulla Heimo muodostaa kuvan sammattilaisen, vuoden 1918 sotaa käsittelevän muistitiedon erityispiirteistä ja vuorovaikutuksellisuudesta muihin aineistoihin ja diskursseihin.  Nämä erityispiirteet näyttäisivät heijastuvan parhaiten sotaa koskevissa erilaisissa – moninaisissa ja dynaamisissa – kollektiivisista käsitystavoista, jotka Heimo taiten tavoittaa. Vaikka tutkimukseen sisältyy paljon muutakin aineistoa kuin muistitietoa, on se – lähinnä haastatteluaineisto ja kertomukset – tutkimuksen keskeisin aineisto. Ammattitaitoisen empiirisen otteen ja työskentelyn ohella Heimon tutkimuksen vahvuus onkin nähdäkseni laajan, kontekstualisoivan tutkimusrakenteen kautta avautuva näköala muistitiedon paikallisuuteen, prosessuaalisuuteen ja dynaamisuuteen, niin vuoden 1918 sodan kontekstissa kuin laajemminkin. Heimon tutkimus kuvaa muistitiedon rakentumista, välittymistä ja dynaamisuutta sekä näihin vaikuttavia, tutkimuksessa luonnollisesti korostetun paikallisia kulttuurisia ja sosiaalisia tekijöitä onnistuneesti.

Katso myös näitä:

  • Elore 2/2010 Anne Heimon Lectio praecursoria Turun yliopistossa 8.5.2010: Kapina Sammatissa. Vuoden 1918 paikalliset tulkinnat osana historian yhteiskunnallisen rakentamisen prosessia.
  • Työväentutkimus 2010 (sivut 70-72):  Tiina Kinnunen, Elävä kertomus, muisti ja menneisyys. Arvio Anne Heimon väitöskirjasta.

Andreas McKeough

Tukeva Amerikan-paketti kirjallisuutta Työväenliikkeen kirjastoon

Sakari Saaritsa:

THPTS ja Työväenliikkeen kirjasto mukaan Tieteellisen kirjallisuuden vaihtokeskuksen toimintaan

Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura on Työväenliikkeen kirjaston tukemana tämän vuoden aikana lähtenyt mukaan  Tieteellisen kirjallisuuden vaihtokeskuksen toimintaan. Vaihtokeskus on kanava, jonka kautta kotimaiset tieteelliset seurat ja muut julkaisijat voivat välittää sarjojaan ulkomaisille vaihtokumppaneille, ja saada vastavuoroisesti ulkomaisia julkaisuja omiin kokoelmiinsa – ilmaiseksi. Verkoston varsinaiset jäsenet ovat julkisia kirjastoja ja arkistoja, ja vaihdetut julkaisut ovat yleisön saatavilla.

Koska tärkeimmät suomalaiset työväenhistorialliset julkaisusarjat (Väki Voimakas, Työväentutkimus) ovat suomenkielisiä, ulkomaisiksi vaihtokumppaneiksi on keskukselle ehdotettu sellaisia tahoja, joiden kokoelmat ovat monikielisiä ja joiden asiakaskuntaan todennäköisesti kuuluu sekä työväenhistoriasta kiinnostunutta että suomen kieltä ymmärtävää väkeä. Vaihtokeskuksen kautta julkaisuja pyritään toimittamaan mm. Kansainväliseen sosiaalihistorian instituuttiin Amsterdamiin, pohjoismaisiin työväenarkistoihin ja –kirjastoihin sekä pohjoismaisten yliopistojen kirjastoihin, suomalaisen siirtolaisuuden historiallisesti vahvoilla alueilla sijaitseviin yliopistoihin Pohjois-Amerikassa sekä muun muassa Petroskoin Valtionyliopistoon.

Toimintaan osallistuminen on myös erinomainen tapa saada lisää kansainvälistä työväenhistoriallista kirjallisuutta Suomeen vähin kustannuksin. Amsterdamin IISG-instituutin sarjojen ohella eräs kiinnostavimmista mahdollisuuksista on Yhdysvaltain kongressin kirjaston kiintiö, josta on mahdollista tilata ylimääräisiä kaksoiskappaleita teoksista tämän maailman suurimman kirjaston kokoelmissa.  Tutustuminen sähköiseen tietokantaan paljasti huomattavan määrän relevanttia kirjallisuutta, joka odotti ottajaansa.

Syksyllä teimmekin ensimmäisen, 83 kirjaa käsittäneen tilauksen, joka on ollut saatavilla Työväenliikkeen kirjastossa jo lokakuusta lähtien. Kirjat on luetteloitu normaaliin tapaan Helka-tietokantaan ja sijoitettu TYLin kokoelmiin. Helkasta tilauksen sadon saa näkyviin kirjoittamalla asiasanahakuun ”THPTS 2010”.

Valikoima on rikas, joskin etupäässä Yhdysvalloissa tehtyyn tutkimukseen rajoittunut. Erässä painottuvat seuraavat teemat:

  • Siirtolaisuus ja siirtolaisyhteisöt
  • Sukupuolihistoria
  • Kolonialismi ja postkolonialismi, etnisyys, epävapaa työ
  • Sosiaalipolitiikka
  • Perhehistoria

Mukana on melko runsaasti uutta amerikkalaista työväenhistoriaa, jonka uskon olevan mielenkiintoista mm. menetelmien puolesta, elämäkertoja, muistitietoantologioita, ja kommunismia koskevaa kirjallisuutta. Yhdysvaltojen lisäksi kirjallisuudessa käsitellään muun muassa Britanniaa, Aasian maita, Pohjois-Afrikkaa, Latinalaista Amerikkaa ja erinäisiä Euroopan maita. Joukossa on myös muutamia jälleenpainoksia klassikoista 1800- ja 1900 -luvuilta.

Oheen linkitetyssä tiedostossa on vielä erillinen luettelo saadusta kirjallisuudesta.

THPTS:n hallituksessa suhteita vaihtokeskukseen hoitaa Sakari Saaritsa (sakari.saaritsa ( ät ) helsinki.fi, (09) 191 24924).

Sakari Saaritsa

Köyhyyden kokemus pula-ajan maaseudulla

Gia Virkkunen väitteli viikko sitten lauantaina ( 9.10.2010)  Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa aiheesta “”Köyhyydestä ei puhuttu, sitä vaan elettiin.” – Köyhyyden kokemus ja selviytyminen 1930-luvun pulan oloissa Suomen maaseudulla”.  Ne jotka eivät ehtineet väitöstilaisuuteen voivat kuunnella väitöskirjaan sisältyviä ajatuksia radiosta.

Kalle Haatanen haastatteli radio-ohjelmassaan Gia Virkkusta ma 20.9

Mitä köyhyys oli ja kuinka se koettiin 1930-luvun pulan aikana Suomen maaseudulla? Mitä se merkitsi miehille, naisille ja lapsille? Köyhyyteen liittyi aina häpeää, leimaamista, eikä kunnan elättinä kukaan olisi halunnut olla, vaikka hätä olisi kuinka suuri.

Köyhyyden aineeton puoli, sen kokemus, piirsi rajoja ihmisten välille niin koulussa, työssä kuin niukkana vapaa-aikana. Koettu nöyryytys ja ajoittain viha eivät kuitenkaan olleet ainoita tunteita. Myös huumorilla ja herroille nauramisella oli sijansa kurjissa olosuhteissa.

Ohjelma on kuunneltavissa joulukuun 20. päivään asti Radio 1:n nettisivulla Kalle Haatanen.

Ohjelma näyttää kirvoittaneen jo muutaman kuuntelijapuheenvuoronkin. Tässä niistä kaksi:

“Harvinaisen hyvä ohjelma. Juuri niin kuin vanhempani ym. muistelivat. Kirja hankittava”

“Jep. Journalismi ei ole kuollut. Nämä puheenvuorot muuttavat maailmaa.”

Kannattaa katsoa myös Iisalmen Sanomien  (9.10.2010)  näyttävää esittelyä Gian väitöskirjasta: “Pula-ajan varjo oli pitkä“.

Tärkeä tutkimus suomalaisen työväenteatterin varhaisvaiheiden merkityksestä

Tiina Hurskainen (Turun yliopisto) arvioi Mikko-Olavi Seppälän kirjaa
Suomalaisen työväenteatterin varhaisvaiheet (SKS 2010).

Mikko-Olavi Seppälän teos Suomalaisen työväenteatterin varhaisvaiheet pohjaa hänen vuonna 2007 ilmestyneeseen väitöskirjaansa. Onkin selvää, että tämä teos on väitöskirjaa ”yleiskielellisempi” ja lähdeviittauksiltaan typistetympi versio. Seppälän tutkimuskohteena ovat työväenjärjestöjen yhteydessä toimineet näytelmäseurat ja teatterit eli työväenteatterit. Työväenteatterit olivat työväenyhdistyksen organisaatioon kuuluneita näytelmäseuroja.

Takakannen lupauksen mukaan Seppälä pohtii teoksessaan, miten työväenteatterin nouseminen harrastajapohjaisesta julkisesti tuettuun teatterikenttään 1900-luvun alussa tapahtui, ja mihin tämä ainutlaatuinen menestystarina perustui. Lupaus lunastetaan. Itselleni teos kuitenkin näyttäytyy ennen kaikkea tutkimuksena, joka avaa, mitkä ovat olleet (ja edelleen ovat) työväenteattereiden anti ja merkitys suomalaiselle kulttuurille.

Tutkimus painottaa työväenteattereita, jotka esitystasoltaan lähenivät ammattiteattereita, ja jotka palkkasivat taideohjaajia. Kyseiset teatterit myös nousivat julkisella teatteripolitiikalla tuettaviksi laitoksiksi.  Työväen- teattereista tuli elinvoimaisia vuosisadan vaihteessa. Syitä vitaalisuuteen on löydettävissä Seppälän mukaan työväenliikkeen suosiosta, teatteriohjaajien palkkaamisesta ja yksittäisten yhdistysten laajasta ja uskollisesta jäsenkunnasta. Elinvoimaisuuteen vaikutti myös se, etteivät näyttelijät vaihtuneet tiuhaan, jolloin teattereiden tason oli mahdollista nousta. Merkityksellistä ylipäätään työväenteatterin suosion kannalta oli lisäksi se, että Suomen ammattiteatterikenttä ei ollut kehittynyttä, vaan 1890-luvulla maassa toimi vain muutama ammattiteatteri.

Seppälä hyödyntää tutkimuksessaan asiaankuuluvaa lähdeaineistoa. Tutkimuskirjallisuuden lisäksi lähteinä toimivat esimerkiksi pöytäkirjat, lehdet ja toimintakertomukset. Teos on kokonaisvaltainen teatterihistoriallinen tutkimus työväenteattereiden juurista. Seppälä esimerkiksi pohtii työväenteatterin rakennetta ja hallintoa. Samalla hän pohtii työväenteatterin asemaa, sen yleisöodotuksia ja tehtävää ajan kontekstissa. Mutta mikä tärkeintä, pohdinnat ulottuvat yksityisestä yleiseen: yksittäisistä työväenteattereista yleisesti käsityksiin teatterin olemuksesta, toiminnasta ja tehtävästä. Teos käsitteleekin työväenkulttuuria sekä teatteri- ja järjestöhistoriaa, esimerkiksi oman lukunsa saa työväenteattereiden keskusjärjestö Työväen Näyttämöiden Liitto.

Koska suomalaiset työväenteatterit ja pääasiassa 1900-luvun alkupuolisko ovat tutkimuksen kohteena, on tutkijan mahdotonta olla pohtimatta, miten suurlakko, ensimmäinen maailmansota ja sisällissota vaikuttivat työväenteattereiden toimintaan. Seppälä tuokin esille, miten vuoden 1905 suurlakon jälkeen Kansallisteatterin vanhasuomalainen johtoporras sai haastajan nuorsuomalaisista kulttuuriradikaaleista. Toki jo 1890-luvulta lähtien ”kansanteatteria” syytettiin konservatiivisuudesta ja heikosta taiteellisesta tilasta. Toivottiin laajojen joukkojen tarpeen huomioimista – ja tähän työväenteatterit pyrkivät vastaamaan.

Vaikka vuoden 1918 sisällissota osaltaan tyrehdytti työväenteattereiden toimintaa, sodan jälkeen niillä oli myös terapeuttinen tehtävä. Seppälä argumentoi, ettei työväenteattereilla kuitenkaan ollut tarvetta ja kysyntää jyrkentää ohjelmistollaan vastakkainasettelua – tällaista esiintyi vähissä määrin marginaalissa. Sittemmin institutionaalistuneet työväenteatterit eivät halunneet sotkeutua vallankumoukselliseen teatteriin, vaan osoittivat ohjelmistollaan sitoutuneensa taidevalistukseen, kasvatukseen ja rauhantyöhön. Mielenkiintoista onkin, että kaiken kaikkiaan myös työväenteattereiden jäsenet näkivät, että teatterilla on ensi sijassa kansansivistyksellinen tehtävä. Toki näkemyksellä oli merkitystä julkisen tuen saamisen kannalta.

Pohtiessaan työväenteattereiden nousemista julkisiksi taidelaitoksiksi Seppälä valottaa samalla, miten ja millä perustein taidetta tuolloin tuettiin. Jälleen kerran kytköksiä voi johtaa yleisemmin, myös tämän päivän, kulttuuripolitiikkaan. Seppälän mukaan julkinen teatteripolitiikka ei ennen 1920-lukua erityisesti sortanut työväenteattereita. Tukia jaettiin enemminkin alue- ja sosiaalispoliittisin perustein. Eduskunnan merkitys taas näkyi siinä, että se korosti alueellista tasa-arvoa ja sosiaalista moniarvoisuutta. Itsenäisen Suomen aikaan valtion avun saamisen ehtona oli osoittaa ”puhtoisuutensa”. Seppälä muistuttaa osuvasti, kuinka julkinen tukeminen on myös aina kontrollin väline, jolla saadaan tietoa teattereiden toiminnasta ja voidaan hillitä, erityisesti työväenteattereiden tapauksessa, mahdollista vallankumoushalua.

Yksi teoksen merkityksellisimmistä anneista on mielestäni se, että se käsittelee suomalaista teatteriharrastamista. Suomessa harrastetaan paljon – teatteria ja usein samalla yhdistystoimintaa. Näytelmäharrastus oli osa 1870-luvulla virinnyttä kokous- ja huvikulttuuria, johon liitettiin kansallisuusajatus. Teatteriharrastus levisi työyhteisöihin 1800-luvun lopulla nousten suosioon 1890-luvun puolivälistä alkaen.

Miksi vuosisadan vaihteessa sitten harrastettiin niin paljon teatteria? Seppälän mukaan teatteriesitys oli omaksuttu osaksi järjestötoimintaa. Järjestökulttuurilla oli Suomessa pitkät perinteet. Syy harrastamiseen löytyy myös siitä, että ihmisillä oli tarve jäsentää maailmaa, luoda yhteyksiä ja kasvattaa sosiaalisia taitoja. Näihin teatteri oli oiva väline. Myös puhetaidon ja lausuntataidon opetteleminen olivat tärkeitä työväenliikkeen harrastustoiminnassa 1800-luvun lopulla ja siitä eteenpäinkin. Ne olivat aseita ajaa omaa asiaa.

Seppälä muistuttaa, että työväenteatterit olivat monelle väylä ammattilaisuuteen, ja tällä taas oli merkitystä yleisesti teatterikentän kannalta. Vakinaisten teattereiden ulkopuolella työskenteli myös ammattinäyttelijöitä, jotka eivät olleet saaneet kiinnitystä maan harvoihin vakinaisiin teattereihin, mutta joille työväenteatterit tarjosivat työpaikan. Harrastajateatterit alkoivat tarjota toimeentulon mahdollisuuden.

Työväenteattereiden annin kannalta merkityksellistä on Seppälän esitys siitä, että työväenteatterit oppositioasemassaan olivat väylä esteettisille uudistuksille, vaikka yleisesti ottaen niiden esitystyyli ei ollutkaan erityisen uudistavaa ja mullistavaa. Työväenteatterit kuitenkin tarjosivat mahdollisuuden. Erityisesti työväenliikkeen kasvun myötä 1900-luvun alussa työväenteatterit tarjosivat myös ”sivuraiteille” joutuneelle näyttelijälle tai ohjaajalle paikan, jossa toteuttaa vapaammin itseään.

Seppälän tutkimus tuo myös hyvin esille sen, miten oleellista teatterin toiminnan kannalta on tila. Teatterit ovat aina joutuneet taistelemaan tilaongelman kanssa, olipa kyse sitten harrastajaryhmästä tai ammattilaisista. Työväen näytelmäseuran onnistuminen ja säilyminen olivat kiinni tilasta. Taloudellisen menestyksen edellytys oli, että työväentaloon mahtui riittävästi yleisöä. Työväentalot mahdollistivat yhteisöllisyyteen monessa mielessä: ne olivat houkuttelevia paikallisia kulttuurikeskuksia.

Erittäin tärkeää on myös Seppälän argumentti siitä, että työväenteattereiden valtavat esitysmäärät olivat oleellisia näytelmäkirjallisuuden leviämisen kannalta Suomessa. Työväenteatterit esittivät paljon niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin kantaesityksiä. Asiaa selittää osittain se, ettei Suomi kuulunut kansainvälisen tekijänoikeuslain piiriin. Seppälä puhuu työväenteattereiden kirjallisuuden vastakaanonista, jolla haastettiin vakiintuneet ammattiteatterit. Vuosisadan vaihteessa katsottiin, että työväenteattereilla voisi olla tehtävä yhteiskunnallisen draaman esittäjänä.

Työväen vastakaanonin tärkein näytelmä oli Seppälän mukaan Minna Canthin Kovan onnen lapsia. Näytelmästä tuli työväenteattereiden tunnusnäytelmä. Se käsitteleekin yhteiskunnallista epätasa-arvoa työläiskansan näkökulmasta katsottuna, mutta valintaan vaikutti varmasti myös näytelmän ympärille kehkeytynyt skandaali. Näytelmä vedettiin pois Suomalaisen Teatterin (nyk. Kansallisteatterin) ohjelmistosta heti ensi-illan jälkeen vuonna 1888.

Työväenteattereiden elinvoimaisuus perustui lopulta Seppälän mukaan itse teatteriin, esittämiseen ja vastaanottamiseen, ei niinkään yksittäisten näytelmien sisältöön. Suurta yleisöä kiinnostaneita näytelmiä esitettiin ja vieläpä edulliseen hintaan – aivan kuten muiden maiden populaarit kansanteatterit tekivät.

Mikko-Olavi Seppälän tutkimus on kaiken kaikkiaan varsin kattava selvitys työväenteattereiden varhaisvaiheista, ”menestysvuosista” ja merkityksestä. Työväenteattereilla on ollut tärkeä rooli suomalaisessa kulttuurissa. Teoksen loppuun olisin ehkä kaivannut jonkinlaisen kokoavan luvun. Toisaalta erinomainen tapa päättää teatterihistoriallinen teos on keskittyä viimeiseksi ohjelmistoon, sillä onhan ohjelmisto teatterin käyntikortti ja henkilötodistus.

Suomalaisen työväenteatterin varhaisvaiheet -teos herättää lukijassa viimeiseksi kysymyksen: miksi monet vakiintuneemmat työväenteatterit kuolivat tai miksi ne sulautettiin kaupungin toiseen ammattiteatteriin? Ja mikä merkitys näillä sulautumisilla on suomalaisen teatterikentän kannalta? Toki teos käsittelee sitä, mitä lupaakin eli työväenteattereiden varhaisvaiheita vuoteen 1923 asti. Vasta 1930-luvulla valtio alkoi voimakkaasti ajaa paikallisteattereiden yhdistymistä. Teos herättääkin jatkokysymyksiä ja ennen kaikkea halun selvittää lisää työväenteattereiden historiaa ja niiden kohtaloa – ja mikä olisikaan tutkimuksen kannalta parempi saavutus.

Tiina Hurskainen