Mustaa huumoria Tanskasta

getridoftheothers2.jpg

Valmiina lähtöön (© Hvordan vi slipper afmed de andre)

Klaus Härön Uusi ihminen -elokuvan yleisteemaa yhteiskuntakelpoisuudesta käsittelee sangen rankalla tavalla Tanskan lähitulevaisuuteen sijoitettu poliittinen satiiri Hvordan vi slipper afmed de andre (How to Get Rid of the Others). Sen ohjaaja on Anders Ronnow Klarlund.

”Tämä elokuva ei ole ollut erityisen suosittu Tanskassa”, totesi filmin edustaja Brysselin fantasiafilmifestivaalien  loppuunmyydyssä esityksessä; muun kritiikin ohella elokuvan henkilöitä on moitittu yksiulotteisiksi. Filmin visioimassa Tanskassa valitsevat ”uudet Kööpenhaminan kriteerit”, jonka mukaan tuottamattomat ja muuten kelvottomat kansalaiset – kuten juopot, pitkäaikaistyöttömät, rikolliset ja avustuksilla keinottelijat – voidaan tuhota. Heidän ainoa pelastuksensa on osoittaa, että ovat tehneet menneisyydessään edes jotain yhteiskunnallisesti hyödyllistä…

Arvostelu Variety -lehdessä 2.2.2007.

Globalisaatiota filmillä

burtynsky.jpg

“Manufacturing #18” Cankun Factory, Zhangzhou, Fujian Province, China. Kuva: Edward Burtynsky.

Kanadalaisen Jennifer Baichwalin dokumentti Manufactured Landscapes (2006) on palkittu useilla festivaaleilla. Elokuva seuraa valokuvaaja Edward Burtynskyn työskentelyä varsinkin Kiinassa, jossa hän ikuistaa teollisen toiminnan muovaamaa ympäristöä: kaivosalueita, kaatopaikkoja, valtavia tehtaita ja varustamoalueita. Kuvat ovat oudolla tavalla kauniita, mutta kaukana teollisuusromantiikasta

Vaikka täyspitkien dokumenttielokuvien suosio on kasvanut, ei tämän filmin tulosta Suomen kaupalliseen ohjelmistoon ole tietoa. Maaliskuussa 2007 ilmestynyt dvd -versio maksaa noin 20 euroa. Lisätietoja ja traileri täällä.

Burtynskyn valokuvia on ollut esillä Helsingin Kaapelitehtaalla vuonna 2003. Virtuaalisesti  hänen tuotantoonsa voi tutustua  esimerkiksi täällä. Kuvia kannattaa klikata. Silloin ne näkyvät erittäin suurina, kaikkine yksityiskohtineen.

�Local films for local people�

Ylläoleva mainoslause ei luonnehdi tv-sarja Herrasmiesliigaa, vaan harvinaista elokuva-arkistoa nimeltään Mitchell & Kenyon. Sen löysi vuonna 2002 historiantutkija Peter Worden. Filmikokoelmassa on paljon arkielämää käsittelevää materiaalia. Varhaisimmat työt ovat 1900-luvun alusta. Elokuvista tehtyä laajaa kuvagalleriaa – kuten jalkapallo-otteluiden innokasta yleisöä tai Blackpoolin rantaelämää – voi tarkastella täältä. Lisätietoa aiheesta myös BBC:n sivuilla, joilla on myös videoklippi.

Venezuelan ruokakoripolitiikka

ruohonenblogi.jpg

Venezuelassa, kuten useissa muissakin maissa, valtiovallan kulloisetkin edustajat määrittelevät kansalaisille tarpeellisista peruselintarvikkeista koostuvan ruokakorin hinnan. Venezuelassa tämä kansallinen ruokakori l. la cesta básica on monin tavoin yhteiskunnassa esillä oleva asia. La cesta básica on kriittisesti läsnä poliittisessa ja sosiaalisessa kanssakäymisessä siksi, että miljoonilla työväestön ihmisillä ei perinteisesti ole ollut mahdollisuus kuin pieneen osaan ruokakorin peruselintarvikkeista. La cesta básica ongelmineen on niin keskeinen Venezuelassa, että se myös karnevalisoidaan.

Hieman ennen vuoden 1997 karnevaalia el Gallo –niminen mies suti pensselillään maalia harjateräskehikkoon, jonka hän oli hitsannut kiinni pyörillä kulkevaan lavaan. El Gallo selitti kädessään pensseliä heilutellen, että vaunu oli viesti yhteisölle – kyseessä oli allegoria. Allegoria sisälsi protestin cesta básican kalleutta ja poliitikkojen vinoutuneita toimia vastaan. El Gallo oli jo aiemmin hitsannut teräsraudat valtavan suuren korin muotoiseksi. Oman asuinalueen ihmiset kuulemma tajuavat heti viestin.

Myös karnevaaliin saapuvat turistit ja muut juhlijat saisivat nähdä tämän protestin. Painokkaasti el Gallo ja kaikki muutkin allegorisen ruokakorin ympärille kokoontuneet miehet toistivat, että Carnaval oli ainoa paikka ja aika tällaisen vastalauseen esittämisen. Tuolloin kymmenen vuotta sitten Venezuelassa elettiin nk. neljäkymmentävuotisen demokratian viimeisiä vaiheita ja karnevaalin alla tuskastumisen aiheuttama kapinahenki oli vahva. Presidenttinä oli vanhan eliitin Rafael Caldera, joka puheissaan usein esiintyi työväenluokan puolustajana. Hänen hallitusaikanaan jo ennestään valtava köyhyys vain lisääntyi työväestön ja köyhien maattomien keskuudessa. Niinpä vuonna 1996 tässä maailman viidenneksi suurimmassa öljyntuottajavaltiossa saavutettiin inflaatioennätys: 103%. Venezuelalaisen työväen perheet olivat ahtaamalla kuin koskaan. Elinkustannukset kasvoivat ilman hidastumista. Edes niillä, joilla oli työtä, ei ollut mahdollisuuksia ruokakorin peruselintarvikkeisiin.

Samanaikaisesti alkoi hyvin toimeen tulleen venezuelalaisen ammatillisen keskiluokan jyrkkä köyhtyminen. Maahan oli syntynyt varsin vauras keskiluokka 1970-luvun öljybuumin seurauksena. Mutta nyt vuonna 1997 el Gallon rakentaman ruokakorikehikon ympärillä seisoi kiivaita miehiä, jotka olivat niin autonkorjaajia, kauppiaita, veneenrakentajia, myyjiä kuin opettajiakin. Nyt oli selvä karnevalistinen protesti rakentumassa. El Galloa ei sinänsä kiinnostanut se, miten hänen hitsaamansa karnevaalivaunu, l. garroza, kulmakunnan eräällä toisella pihalla lopulta koristeltaisiin. Selvää kuitenkin oli, ettei siihen laiteta oikeita protestin kohteena olevia peruselintarvikekorin saavuttamattomia tuotteita tai kurjuutta ilmaisevia nälkäisen näköisiä tyttöjä.   

Paradoksin karnevalisoiminen

Toisella pihalla suuri metalliruokakori koristeltiin loistavan kauniiksi erilaisilla värikkäillä kukilla ja pohja vuorailtiin vihreäksi kuin satumetsän pehmeä maaperä. Karnevalistinen nurinpäin kääntäminen sai paradoksaalisen huipennuksensa, kun ruokakorivaunun perään asetettiin viehättävästi koristemaalattu taulu, jossa luki tämän karnevaalivaunun nimi: Alegria de las Flores l. Kukkien Ilo.

 Alegria de las Flores –karnevaalivaunu valmistui latinalaisella rauhallisuudella, sillä kun viimeinen kukkanen oli saatu asetettua täydentämään protestia, jättiruokakori kiinnitettiin yskivän vanhan maastoauton vetokoukkuun. Kauniit nuoret venezuelalaiset neitoset hyppäsivät viehättävissä bikineissään maastoauton kyytiin. Auto kukkien täyttämine perävaunuineen ajoi kaupungin toiseen päähän. Karnevaali oli alkamassa. Kymmenen neitosta asettautui kukin omalle paikalleen garrozaan.  

Sitten karnevaali-illan ja –yön kuumassa romminhöyryisessä karibialaisessa musiikki- ja tanssimäiskeessä Alegria de las Flores lipui muiden karnevaalivaunujen jatkumossa pitkin ihmisiä täynnä olevan kaupungin pääkatua.  

Kauniit hymyilevät tytöt vilkuttivat karnevaaliväelle kukkien täyttämästä ruokakoristaan samalla tanssien kaikkialla kaikuvan karnevaalisalsan tahdissa. Alegria de las Flores liukuu pitkin karnevaalikatua häipyen ajoittain ikään kuin äänimaailman täyttävän musiikin tahdissa vellovan ihmismassan taakse. Nyt kaikki näkevät protestin, nyt kaikki ymmärtävät. Vähitellen kukka-garroza häipyy karnevaalikadun päädyn ihmistungokseen, vielä näkyy vilahdus ruokakorin peräosasta: ”KUKKIEN ILO”.   

Uusi ruokakori

Ilo näiden ihmisten osalta jatkuu, sillä seuraavana vuonna marginaalista noussut Hugo Chávez valittiin suurella äänten enemmistöllä Venezuelan presidentiksi. Hän nousi presidentiksi omalla karismallaan, mutta myös juuri noilla tuntemuksilla, joilla allegorista ruokakoria el Gallon takapihalla rakennettiin. Niin kutsuttu (demokraattinen?) Venezuelan Neljäs Tasavalta siirtyi historiaan.

Vaalikampanjastaan lähtien Chávez on ollut rakentamassa oikeudenmukaisempaa V tasavaltaa. Työväestön olot, myös omanarvontunto, ovat nousseet jaloilleen. Mutta perusruokakori on pysynyt keskusteluissa. Ruokakorin tasolla valtavan köyhyyden haihduttaminen ei ole helppoa – Venezuelan öljytuloista huolimatta. Tällä hetkellä perusruokakorin arvo on noin 125 euroa henkeä kohden ja suurin osa venezuelalaisista tienaa keskimäärin 115 euroa. Ongelma on siinä, että köyhimmissä perheissä on yleensä 6-7 lasta.

Tilanne on kuitenkin parantunut ja yhteiskunta toimii hieman erilailla kuin ennen. Sen vuoksi tuntuisi helpommalta unohtaa koko césta básica ja perustaa toiminta uudelle yhteiselle ajatukselle. Tätä Chávezin hallinto on pyrkinyt synnyttämään osuuskuntatoiminta-ajattelulla ja erilaisilla sosiaalis-kulturaalis-ekonomisilla missioillaan. Missioista ruokakoriongelmaan läheisimmin liittyy la Misión Mercal. Tämän yhteiskunnallisen mission keinoilla on pyritty turvaamaan köyhimpien miljoonien kansalaisten perusruokatalous. Elintarvikkeet tuotetaan tälle suurelle väestönosalle ilman tavanomaisia välikäsiä ja sitä kautta perusruoka on lähes kaikkien tavoitettavissa ja sen myötä myös noin 900 000 venezuelalaista saa päivittäisen perusravintonsa erityisissä las Casas de Alimentación l. ravitsemustaloissa.

Joka tapauksessa la césta básica kuitenkin pysynee ainakin antropologisena tutkimuskohteena venezuelalaisissa karnevaaleissa.

Kirjoitus perustuu kokemuksiin, joita FT Ilkka Ruohonen hankki tehdessään antropologista elokuvaa La Risa Carnavalesca (Karnevaalinauru),
2001, Mini-DV, DVD.

* Lisätietoja Venezuelaa koskevasta näyttelystä joka pohjautui Helsingin yliopiston antropologian sekä Taideteollisen korkeakoulun Medialaboratorion opiskelijoiden ja tutkijoiden siellä pääsiäisenä kokoamaan audiovisuaaliseen aineistoon

* Joensuun kansainvälinen visuaalisen kulttuurin festivaali Viscult 

 

Fantastic Politics

Fantastisk politikk/ Fantastic Politics  21.10.2006 – 25.02.2007
Nasjonalmuseet for kunst, arkitektur og design, Oslo  Näyttelyn seniorkuraattorina on Andrea Kroksnes yhteistyössä museon henkilökunnan kanssa.

Tämän vuosituhannen alulle luonnetta antavana tekijöinä olivat poliittiset, taloudelliset ja sosiaaliset levottomuudet ja muutokset. Aivan kuten 1960-luvullakin, jolloin taitelijat reagoivat poliittisia tapahtumia, jotka toivat markkinatalouden takaa esille epähumaaneja ja julmia tekoja. Tekijöinä valtiot, kaupungit ja talouselämän parhaiten menestyvät yhtiöt kaikkialla maailmassa. Ilmapiiriä kylmensivät Kylmä sota, Berliinin muuri, Vietnamin sota Kuuban kriisi ja J.F.Kennedyn murhamysterio ja rotukysymykset. Ne antoivat tietä terrorismille, globalisaation kritiikille ja maailman pankin toiminnalle. ”Kaikki julmuudet olivat yhdysvaltojen talouskasvun ja ulkomaan politiikan ansiota.” sanoo seniorkuraattori.

Näyttelyssä on 100 työtä. Suurin osa vanhoja mutta on joukossa muutama uusikin teos. Näyttely esittelee 14 eri maan taiteilijaa. Kyse on globaalista tilasta taiteessa. Alkuperäisiä 1960-luvun töitä on seuraavilta taitelijoilta Öyvind Fahlström, Kjartan Slettemark, Leon Golub, ja Valie Export.

Näyttelyssä on vanhoja ja uusia elokuvia; aikalaisdokumenttejä. Istuin katsomaan 1960- ja 1970-luvun maailmaani. Noin me teimme, juuri noin, kokeilimme kuinka pitkälle voidaan mennä että saadaan päättäjät heräämään. Kaikki tehtiin ”katuteatterin” keinoin. Meillä oli slogan ”katu on meidän estradimme ja kaikki ihmiset sen näyttelijöitä”.

Näyttely vei mennessään. Työt toivat mieleen 1970-luvun ja Tukholman. Oli kuin olisi tavannut itsensä nuorena. Monet teokset olivat vanhoja tuttuja nuoruudestani. Muistatko, muistatko, kuului ääni teoksista. Näyttely oli rakennettu koko museon kattavaan tilaan intensiiviseksi kokemukseksi. Näyttely oli täynnä ihmisiä. Siellä näki niin nuoria kuin vanhempia vierailijoita, myös omaa sukupolvea ja itsensä kaltaisia ihmisiä. Keskustelimme hymyilimme ja puistelimme päätämme. Välillä nauratti ja välillä itketti. Samaa mieltä olimme siitä, ettei mikään ole muuttunut struktuuriltaan. Tekniikka on kehittynyt. Media ja valta saavuttavat meidät nykyisin tehokkaammin ja salakavalalla tavalla. Kuvamaailma on osa uutisvirtaa ja mielikuvamaailmaa. Valtaa pitävät peittävät teot ja puheet edelleen, terminologia on vain muuttunut ja manipulaatio saanut uudet puitteet.

Näyttelyn kirjan ovat kirjoittaneet taidekriitikot Anne Karin Jortveit ja Jan Verwoert sekä seniorkuraattorina toiminut Andrea Kroksnes (hinta 148 NOK). Kirja on korkeatasoinen katsaus poliittisesta taiteesta 1960-luvulta tähän päivään.

 

Eurobeing

Thomas Kvam 18.11. – 17.12.2006.  UKS Unge kunstneres samfund Galleria, 20 min. Poliittinen satiiri. Animaatio ja dokumenttielokuva

Nuorten taiteilijoiden seuran galleria on muutettu elokuvateatteriksi, jossa on todella luksustuolit ja tilat katsojille.

Elokuva alkaa Tyrolin maisemaa maalaavasta Hitlerin näköisestä miehestä, joka kertoo kuinka kaunis maailma on maalattavaksi. Päähenkilö muuttuu vähitellen naamareiden ja maskien avulla Stalinin, Saddamin, Hitlerin ja Moshe Dayanin yhdistelmäksi, eurabialaiseksi henkilöksi, joka on kotoisin United States of Eurabia nimisestä maanosasta.

Eurabialainen saa vakituisen aseman CNN:n toimittajana. Ohjelma tulee nk. suorana lähetyksenä. Päähenkilö parodioi arabian ja englannin kielen sekatyylillä ase kädessään suorassa lähetyksessä. Sotatilanne on yhdistetty kaikista tämän hetken sota-alueista. Lopuksi toimittaja menee itsekin sekaisin mistä hän tulikaan, mitä hänen piti sanoa ja kenen asialla hän oikein on tässä CNN:n suorassa lähetyksessä. Elokuva on viimeistä piirtoa myöten huolella tehty korkeatasoinen näköiselokuva CNN:n uutislähetyksille. Elokuvan tekstin ymmärtäminen vaatii katsojalta tarkkaavaisuutta ja sotatietoutta.. Toimittaja alkaa sotkeutua vähitellen sanoissaan ja sanoo mitä ei saisi sanoa. Ilman suurempaa sotaviisauttakin elokuva puree ja kovaa.

18. joulukuuta

18_12_2006.JPG

Hallo, allo!? – Globaaleja kontaktinottoja Kuva isompana.

Suomessa on vaikea nähdä filmiä tai televisiosarjaa, jossa kännykkä ei jotenkin olisi mukana kuvioissa – pelastajana, toimimattomana, väärään aikaan pirisevänä tai vain arkisena kommunikaatiovälineenä. Malilainen ohjaaja Abderrahmane Sissako sen sijaan näyttää hyvin toisenlaisen maailman elokuvassaan La vie sur Terre (esitetty Suomessa nimellä Life on Earth). Melankolisen filmin tapahtumapaikka on Malin Sokolo, joka ei läntistä informaatioyhteiskuntaa juuri muistuta. Tästä huolimatta viestit kulkevat. Radioita näkyy kaikkialla. Eurooppaan lähteneiltä ystäviltä ja sukulaisilta saapuu kirjeitä ja puheluita Afrikkaan. Filmin vilkkain paikka on kylän postitoimisto, jossa on yleinen puhelin. Sen ympärillä pyörivät tapahtumat paljastavat, miten työlästä yhteyden saaminen – sekä soittaminen että puhelun vastaanottaminen – voi olla.

Malilaisen postikonttorin kaltaisiin paikkoihin otetaan puheluja eri puolilta Eurooppaa päivittäin. Tänäänkin, siirtotyöläisten päivänä, monen suurkaupungin halpaa kaukopuheluaikaa myyvissä liiketiloissa on tungosta. Brysselissä paikoilla on sellaisia nimiä kuin ”Ali Baba”, ”Halloo Maman!”, ”Tam Tam phone” tai ”Global Communication Service”. Joskus yleisöpuhelimen olemassaoloon viitataan vain seinään piirretyllä luurin kuvalla. Ikkunoihin liimatut paperilaput ilmoittavat puhelujen hinnat eri maihin, joskus jopa erikseen lankapuhelimesta ja kännykästä. Kongo, Benin, Algeria, Iran, Pakistan, Venäjä, Puola ja Meksiko ovat vain murto-osa soittokohteista.

Monessa ”kommunikaatiopalvelupisteessä” on hatarat kopit, jollaisesta vähänkin kovaäänisemmän soittajan ääni kaikuu kaikille korville. Varakkaammat puhelunvälittäjät tarjoavat lisäksi internettiä ja faksia. Mahdollisesti nurkassa seisoo kopiokonekin. Jokunen puhelukioskinpitäjä jopa mainostaa antavansa apua virallisten kaavakkeiden täyttämisessä ja lupaa korjaavansa tietokoneita. Lisäksi osa myy sivu- tai pääelinkeinonaan elintarvikkeita ja alkoholiakin – jos uskonto salli jälkimmäisen pitämisen valikoimissa. Kaupan saattaa myös afrikkalaisten käyttämiä painokankaita, joskus jopa tukanleikkuutakin erityispalveluna.

Kaikkiaan liikeyritykset ovat suosittuja kokoontumispaikkoja. Niiden asiakaskuntaan kuuluu molempia sukupuolia, toisin kuin lukemattomien yleishyödyllisten – ja verottomien – urheiluyhdistysten ylläpitämiin kahviloihin, joissa naisten paikka on rajattu korkeintaan tarjoiluun ja mahdollisesti siivoamiseen.

Siirtolaisuudesta yleisesti

Kuva: Riitta Oittinen 2006, Bryssel.

Diashow aiheesta täällä.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Hanna Snellmanin kirja “Sallan suurin kylä – Göteborg. Tutkimus Ruotsin lappilaisista” (SKS 2003) kertoo joulusta seuraavasti:

Tuttua tekemistä uudella kotiseudulla

Vuotuisjuhlat

Suomalaisuus ei siis ollut sidottu vain vanhaan kotiseutuun, vaan yhtä lailla suomalaisuutta saattoi pitää yllä uudella kotiseudulla. Göteborgissa asuvat suomalaiset ovat tuoneet palan Suomea mukanaan.

Vuodessa on tiettyjä päiviä, jolloin suomalainen tausta korostuu. Haastattelujen perusteella näitä ovat varsinkin joulu ja juhannus. Ovathan suomalaiset viettäneet tropiikissakin joulua kuusin kynttilöin.

Osa vietti joulun Suomessa osa Ruotsissa

Reino ja Ronja korostavat lappilaisuuttaan kysyttäessä vuotuisjuhlien vietosta Göteborgissa. Jouluna tärkeää on joulukuusen hakeminen itse metsästä, joulusauna ja joulukirkko.

Raili vietti joulun Göteborgissa. Hän vietti joulun ”vähän puolittain, suomalainen ja ruotsalainen joulu”.

Joulutavoissa on tapahtunut muutos. Aiemmin pidettiin kunnia-asiana, että kaikki jouluruoat tehdään itse, mutta nykyisin moni ostaa valmiit ruoat kaupasta.

”Täältä voi ostaa, mutta mä teen myös ite. Aikaisemmin mä oon tehnyt alatoopitkin itse, sianpäästä kuule. Mä oon kuule tehny, mutta nyt on porukka vähentyny, niin nyt mä oon niinku lopettanu sen tekemisen. Et se oli se puoli sikaa, joka joulun alla piti ostaa, siitä sitten ruvettiin tekemään sorkista hernekeitot.” Hän kertoo myös että ”Göteborgin kaupoissa osataan leikata kinkku suomalaiseen tapaan luun kanssa, kun ruotsalaisilla kinkku on ilman luuta.”

Monet muutkin ovat Raisan tapaan omaksuneet joulupöytäänsä suomalaisten ruokien rinnalle ruotsalaisia jouluruokia. Vaikutteita on saatu työpaikan joulupöydästä ja sukuun tulleista uusista tulokkaista, puolisoista, vävyistä, miniöistä ja lapsenlapsista. ”se pitää olla tää Janssonin kiusaus ja ne lihapullat (joulupöydässä). Eihän ne alussa sillä tavalla tietenkään maistunu.” Ruotsalaisia juhlaruokia pidettiin liian arkisina ja hämmästeltiin myös sitä, että samanlainen juhlapöytä katettiin niin jouluna, pääsiäisenä kuin juhannuksenakin.

Joulu on monelle perhejuhla, jolloin sukulaiset – niin Suomessa kuin Ruotsissakin – kokoontuvat yhteen. Riikalle parasta joulussa oli ns. sukulaisbussi, joka tuli joulun ja pääsiäisen aikaan Kemijärveltä Göteborgiin. Linja-autossa kulkivat niin ihmiset kuin lahjapaketitkin (s. 233).

Tekstin etsi ja valikoi Leena Louhivuori

Ulla Aatsingin arvostelu kirjasta on Työväentutkimuksessa 2004.

Kaitafilmien lumo

MrX1pieni.jpg

Ainakin osa meistä lienee ollut kyläpaikassa, joka on yhtäkkiä muutettu kotifilmien esityspaikaksi – osoitti vieras innostusta tai ei. Tosin nykyisin videot ovat syrjäyttäneet kaitafilmauksen, mutta vaikka projektorikin olisi hajonnut aikapäiviä sitten, komeroista saattaa vielä löytyä vanhoja keloja. Jos niihin ei ole merkitty sisältöä, se ei helposti selviä pelkästään filmien pieniä ruutuja tihrustamalla. Verkkosurffaus onneksi paljastaa, että Suomestakin saa teknistä apua filmin siirtämisestä paremmin säilyvään muotoon. Ja mikäli filmauksilleen haluaa laajempaa yleisöä tai mahdollista tutkimuksellista huomiota, sekin on mahdollista: eri tahot keräävät ja arkistoivat kaitafilmejä. Tähän liittyvää keskustelua käydään Agricolassa.

Amatöörit asialla

Kaitafilmauksesta on moneen lähtöön. Näppituntumalla harrastelijafilmaamiseen tuntuu pätevän sama kuin moniin perhevalokuviin: harmain arki ja työnteko sekä ikävät tapahtumat sivuutetaan, hautajaisia ehkä lukuun ottamatta. Sen sijaan elämän merkkipylväät suku- ja vuodenaikajuhlineen ovat amatöörien vakioaiheita. Monesti kamera on kulkenut mukana myös lomalla. Itse esiinnyn isäni filmauksissa heiluttamassa vappuhuiskaa, syömässä syntymäpäiväkakkua ja ihmettelemässä Niagaran putousta Amerikan-serkkuni kanssa.

Harrastelijoiden työt ovat levinneet laajemmalle yleisölle ennen muuta silloin kun amatöörikuvaajat ovat sattumalta ikuistaneet historiallisia kriisejä, kuten poliittisia murhia tai luonnonkatastrofeja. Kaitafilmejä on myös etsitty mitä erilaisimpiin koostedokumentteihin ja tv-ohjelmiin. Moni ammattilainenkin on aikaisemmin aloittanut kuvaamisensa kaitafilmillä; materiaali on varsinkin vaihtoehtoisempien ohjaajien suosiossa. Kaitafilmin rakeisella jäljellä on myös yritetty luoda katu-uskottavuutta kaupallisiin elokuviin ja musiikkivideoihin. New Yorkin modernin taiteen museo puolestaan järjesti superkasi-retrospektiivin 1990-luvulla.

Kuten harrastajakirjoittajien ja –valokuvaajien tuotoksia, myös amatöörikaitafilmejä on muokattu uusiksi kokonaisuuksiksi. Yksi esimerkki ovat kuvataiteilija Tuulikki Pietilän kaitafilmit, joista Kanerva Cederstöm ja Riikka Tanner ovat koostaneet muun muassa elokuvan Tove ja Tooti Euroopassa (2004). Kovan luokan suomalainen uranuurtaja on Kellokosken ruukin viimeinen patruuna Torsten Carlander. Hänen valtavista kokoelmistaan FST:n (Finlands Svenska Television) faktatoimituksen Peter Berndtson tuotti 1990-luvulla 12-osaisen filmatun päiväkirjan, joka on esitetty Tampereen lyhytelokuvafestivaaleilla ja Carlanderia on näytetty televisiossakin. Erityisen viehättäviksi ne tekee kuvaajan innostunut selostus.

Kansainvälinen kaitafilmeihin perustuva kulttifilmi on saksalaisen Robert Van Ackeren Deutschland privat. Eine Anthologie des Volksfilms (”Yksityinen Saksa. Kansanfilmikokoelma”, 1980). Ohjaaja hankki materiaalin lehti-ilmoituksella. Hän yllättyi sekä saamiensa filmien määrästä (yli 200 tuntia materiaalia), että ihmisten alttiudesta luovuttaa niitä julkiseen käyttöön. Ackeren kaitafilmeistä koostama elokuva tarjoaa amatöörikuvauksen koko kirjon perhe-elämästä kotipornoon. Filminpätkiä ryydittävät kommentit, kuten ”tanssin vaimoni kanssa sirtakia Kreikassa”. Vaikka Ackeren kokoama filmi oli kokonaisuudessaan kiinnostava, sen seuraaminen 1980-luvun nuhjuisessa berliiniläisteatterissa aikaansai minussa säälinsekaisen nolouden. Tämänkaltaista julkista voyerismia onkin kuvattu voyerismiksi potenssissa n.

Dokumentti itävaltaisista kaitafilmaajista

Amatöörimateriaalista koostettu – muttei suttuista tirkistelyntunnetta aiheuttanut – on myös Arash T. Riahin dokumentti Die Souvenirs des Herrn X (”Herra X:n matkamuistot”, 2004). Se on kiertänyt monilla festivaaleilla, muttei tietääkseni ole päätynyt Suomeen. Elokuva on kiinnostava esimerkki harrastelijafilmien mielenkiintoisuudesta sekä lähdeaineistona että esteettisenä elämyksenä. Herra X sopisi taustamateriaaliksi ja metodisen keskustelun herättäjäksi vaikkapa elämänkulkua käsitteleviin opintoihin tai piristämään tutkimusmenetelmä- ja arkistokursseja.

Kymmenvuotiaana Iranista Itävaltaan muuttanut Riahi sai idean elokuvaansa tavatessaan kirpputorilla egyptiläisen katukauppiaan, jolta osti matkalaukullisen epämääräisiä kaitafilmikeloja. Elokuvan juoni rakentuu sen varaan, että Riahi alkaa metsästää niiden tekijää (herra X) ympäri Wieniä, kysyen apua poliisilta, postinkantajalta, naapureilta ja kadunmiehiltä. Pala palalta löytyy kätketty maailma: itävaltalaisten kaitafilmaajien kerhotoiminta. Siihen osallistuvillekin Riahi esittää filmilöytönsä, mutta tuloksetta. Kukaan ei tunnista kuvaajaa, joskin kerholaiset pitävät herra X:ää ”peruskaitafilmaajana”.

Salapoliisikertomuksen lailla etenevän filmin kuluessa tutustutaan kuudenkymmenen kovan luokan harrastelijan tuotoksiin, niiden samankaltaisuuksiin, yllätyksiin ja virheisiin (mikrofoni kuvassa, kohde liian kaukana, valaistuksen puute, kameran heiluttaminen jne.). Monet kuvaajista ovat eläkeläisiä, mutta tämä ei tahtia haittaa – päinvastoin. Nämä amatöörit eivät tietenkään työskentele tyhjiössä, vaan ottavat vaikutteita elokuvista, televisiosta ja mainoksista. Osin juuri surkuhupaisuutensa vuoksi kiinnostavia ovat ”eksoottiset” lomamuistot. Niissä kun on saatettu kuvata lähinnä lentokoneen siipeä tai paikan päältä ostettuja postikortteja, varsinaisen matkakohteen tapahtumien jäädessä vähälle – filmin säästämiseksi. Erikoisemmissa otoksissa tekijä on pukenut elämänsä kipupisteitä fiktiiviseen asuun saippuasarjojen tapaan. Varsinkin hippiaate aiheutti kuvallisia irrotteluja.

Ne harrastajat joille esitysmahdollisuudet kotipiirissä tai kerhoilloissa eivät riitä osallistuvat kansallisiin kilpailuihin. Riahin tekemä itävaltalaisen kilpailuraadin haastattelu paljastaa, että joskus tunnustuksen kaipaamisessa on leikki kaukana: pahimmillaan kilpailija on uhannut itsemurhalla huonon sijoittumisen pelossa. Vaikka yksi tuomareista painottaa filmien kulttuurihistoriallista arvoa, hän arvostelee kuvaajien intoa panostaa tekniikkaan kuvaussuunnittelun sijasta.

Filmintekijöidenkin joukossa on omat välineurheilijansa, besserwisserinsä ja tosikkonsa, mutta kaikkiaan kaitafilmaus vaikuttaa melko leppoisalta puuhalta. Riahi antaa kuvaajille myös mahdollisuuden kertoa filmeihin liittyvistä ajatuksistaan. Erityisen liikuttava on aivohalvauksen saanut filmiveteraani, joka konkreettisesti kuvaa itsensä takaisin elämään: hän tekee elokuvan kuntoutumisestaan, ja siirtyy innolla suunnittelemaan seuraavaa hankettaan.

Osa elokuvan jännitteestä muodostuu niistä syrjäpoluista, joille ohjaaja päätyy etsiessään kaitafilmilöydöksensä isää, herra X:ää. Riahi näyttää herra X:n kelakääreiden sisältökirjoituksia muun muassa grafologille. Tämän analyysi on hämmästyttävän osuva: kapean marginaalin perusteella grafologi esimerkiksi epäilee, että herra X:ltä loppuu yleensä filmi kesken, eikä hän juuri sivuilleen katsele. Herra X:ää löytämään auttanut poliisi puolestaan paljastuu kaitafilmaajaksi hänkin ja päätyy näyttämään ohjaajalle tuotoksiaan.

Die Souvenirs des Herrn X:n idea ei siis lopulta ole löytää koko elokuvan alkuun sysännyttä salaperäistä kuvaajaa sinänsä, vaan se esittelee koko joukon herra X:iä – sillä miehiä alan harrastajat ainakin Itävallassa pääsääntöisesti ovat. Näin Riahin teos kasvaa kertomukseksi filmihulluudesta. Se on myös pikkuporvarillisuuden hellä ruumiinavaus, jossa kulkee mukana analyysi amatööriydestä. Elokuvan posetiivimusiikkia muistuttava, töksähtävä ääniraita ja irtokirjaimista sommitellut omatekoiset väliotsikot ovat mainioita. Ryhtiä antavat otteet kaitafilmaajien ”älä tee näin” –ohjeistosta (ja juuri niin he kuitenkin tekevät…) ja Riahin säästeliäästi käyttämä kertojaääni.

Riahin mielestä amatöörejä usein pilkataan suotta. Hänen elokuvassaan piirtyvät esiin kaitafilmaajien unelmat ja halu jättää itsestään joku jälki – yksin ja yhdessä muiden kanssa. Harvoin keskinkertaisuutta on eritelty näin osuvasti – eikä vähiten amatöörien itsensä sanoin: yksi aktiivi toteaa, että heidän kaitafilmikerhonsa jäsenyyden ehtona on ainoastaan se, ”ettei ole epämiellyttävä ihminen”. Toinen jäsen siteeraa Groucho Marxia, joka toteaa ettei haluaisi liittyä mihinkään kerhoon, joka hyväksyy hänet itsensä sen jäseneksi. ”Huumorintajuttoman ei kannata ryhtyä tähän puuhaan”, kiteyttää wieniläinen monikymmenvuotinen kaitafilmiaktiivi. Sanojensa tueksi hän poseeraa Riahin elokuvajulisteessa keskellä auringonkukkapeltoa, hymyssä suin ja kamera kädessään. Puhekuplassa lukee: ”Uskokaa minua, tästä tulee mestariteos!!”

Riahilla on jo parin tuhannen kaifafilmikokoelmam ja elokuvan kotisivuilla käsitelllään teemaa yleisemminkin. Hän ei kuitenkaan varsinaisesti pohdi ovatko filmit parhaassa mahdollisessa tallessa juuri hänellä, eikä sitä millaisia mahdollisia eettisiä ongelmia yksityisten, tuntemattomienkin ihmisten muistojen suurimuotoisempi kuvallinen julkistaminen saattaa sisältää.

Osa 2 – kaitafilmin paluu

Kaitafilmaajilla ympäri maailman on nykyisin monenlaista aktiviteettia. Toimintaa on harrastettu 1920-luvulta alkaen. Ensin siihen oli mahdollisuuksia vain varakkailla, kulta-aika oli suunnilleen 1960-1980 -luvulla. Nykyharrastajien määrää on vaikea arvioida, sillä kuten retrotyyli osoittaa, moni lähimenneisyyden asia on kokenut uuden tulemisen. Kodak puhuu jopa yleisimmin käytetyn superkasi -filmityypin uudesta elämästä. Tuore sukupolvi kaitafilmaajia näkee siinä monia hyviä puolia – kuten ainutlaatuiset värit. Käytettyjä kameroitakin saa halvalla, mutta kolmen minuutin filmirulla maksaa alle kaksikymmentä euroa. Kenties lyhyen filmin käytön suunnittelu on osa viehätystä?

Nähtyäni Die Souvenirs des Herrn X – elokuvan vannoin siirtäväni ainakin osan omista kaitafilmeistä paremmin säilyvään ja helpommin käsiteltävään muotoon. Sillä jotain taianomaista on kuvissa joissa ystävät, sukulaiset ja kuvaan eksyneet ventovieraat heräävät eloon. Olkoonkin että kerronta on hyppelehtivää ja kuva epätarkka. Laajempaa yleisöä niille en kuitenkaan halua. Ne ovat pala kadonnutta maailmaani – ja hyvä niin.

Muokattu artikkelistani “Kaitafilmit, valittuja paloja elämästä”, Elämäntarina 2005:3.

Aiheesta lisää esim.: Kaitafilmi.org

Kuva: Die Souvenirs des Herrn X.

Lapsuuden sankarit!

Sosialistiset valtiot romahtivat ketjussa reippaat 15 vuotta sitten. Maailma muuttui. Jotain jäi kuitenkin eloon. Sosialistisen järjestelmän lapsuuden sankarit elävät ja touhuavat.

Pastellinsävyisen DDR:n komeimmaksi tuotokseksi on tituleerattu Nukkumattia, joka heitettyään unihiekkaa ilta toisensa jälkeen poistuu paikalta mitä mielikuvituksellisimmilla vempaimilla. Puolalaisten lahja maailman lapsille on Nalle Luppakorva. Pikkukakkosessa Nalle on seikkaillut jo vuodesta 1979. Suuri ja mahtava Neuvostoliitto jätti jälkeensä Susi ja jänis piirretyt, ilmiselvän sosialistisen vastineen Tomille & Jerrylle. Suden perushuudahdus kuuluu