Joulukalenteri päättyi

pukkipieni.jpg

Joulukalenteri on tuonut blogille uusia lukijoita Pohjolan ja Euroopan ohella Amerikoista, Aasiasta ja Australiasta asti. Tervetuloa sivuille jatkossakin. Vuonna 2007 on tarjolla lisää kirjoittajia, kuvia ja linkkejä.

Valokuvan näköispatsas muistuttaa omalla tavallaan joulusta halki vuoden. Teoksen esikuva on monitoimimies Osmo Saraniemi: insinööri, kiertävä moottorisahamyyjä, kalastaja ja muusikko. Haitaria soittava, valkopartainen ja -hapsinen Osku tunnettiin myös nimellä Joulupukki, koska hän esiintyi sellaisenakin. Taidekahvila Musta-Maijan asiakkaiden ja muutaman kuvanveiston ammattilaisten toimesta Oskusta tehtiin 1990-luvun lopulla patsas. Se pystytettiin osoitteeseen Hiihtomäentie 36

Sittemmin Joulupukki -patsas on siirretty Helsingin Kivinokkaan, josta tämä kuva on otettu pari vuotta sitten. Työn yksityiskohdat – kuten haitarin päällä istuva pikkulintu – ovat peittyneet lumen alle. Patsas ei ole Helsingin julkiset veistokset -tietokannassa. Kuva: Maija Hyvönen.

24. joulukuuta

24joulukuuta.jpg

Tämä parivaljakko tuskin esittelyä kaipaa. Karl Marx ja Friedrich Engels ovat Berliinissä, lähellä Alexanderplatzia ja kuuluisaa tv-tornia. Vaikka pönäkkä näköispatsas on samankaltainen kuin lukuisat muut suurmiesten mainetta juhlistavat veistokset, se muistuttaa meitä myös henkisen toiminnan yhteistyöstä.

Patsaan takana häämöttää Itä-Saksan olemassaolosta muistuttanut Palast der Republik. Kuvaushetkellä, keväällä 2006, sen purkutyömaan aitaan oli kiinnitetty suuria, virallisia tekstejä, joilla haluttiin korostaa rakennuksen hävittämispäätöksen demokraattisuutta. Yksi banderolli julisti: “Berlin�s Historical City Centre � On Its way to a Distinctive New Shape”. Toisessa luki “Ein Land diskutiert � und findet den Weg; A National Debate – a Collective Conclusion”. Joku oli kuitenkin omatoimisesti lisännyt tussilla suuren kysymysmerkin kollektiivista päätöksentekoa korostavan lauseen perään.

Kommunistisen manifestin 150-vuotisjuhlan kunniaksi siitä julkaistiin uusi käännös vuonna 1998. Loppuunmyydyn teoksen esipuheessa Eric Hobsbawm toteaa: �Tarve laajentaa alituiseen tuotteittensa menekkiä ajaa porvaristoa kaikkialle maapallolla. Kaikkialle sen täytyy pesiytyä, kaikkialle asettua viljelemään, kaikkialle solmia yhteyksiä.�

Tätä voi miettiä katsoessaan webbikamerasta patsaan lähituntumassa olevia saksalaisia joulumarkkinoita:

  • Webbikameran Berliiniin on viritellyt Deutsches Historisches Museum.

23. joulukuuta

23joulukuu2006

Helsinkiläinen Heinosen perhe nauttii jouluateriaa 1950-luvulla. Liekö työläiskodeissa ollut tapana koristella kuusi työväenliikkeen internationaalisuutta korostavalla lippurivistöllä? Tähän viittaisi myös eilen julkaistu kuva Inkoon lastenkartanosta. Jouluaterialle pantiin kravatit kaulaan, mutta emäntä ei luopunut juhlapöydässäkään esiliinastaan. Kuva on Kerttu Heinosen valokuva-albumista.

22. joulukuuta

22joulukuu2006

Joulunviettoa Inkoon lastenkartanossa. Kansandemokraattiseen liikkeeseen ja eritoten sen naisjärjestöön kytköksissä ollut Parasta Lapsille ry perustettiin syyskuussa 1945. Yhdistys vuokrasi sodan jälkeen Inkoosta tilan, jossa vuosina 1948

19. joulukuuta

19joulukuu2006

Osuusliike Voiman Naiset mukaan -toimikunnan järjestämä joulukoristeiden
askartelukurssi Tampereen työväentalolla vuonna 1948. Kuva Työväen keskusmuseo.

Käsityökerhoja oli kaikkien puolueiden naisilla. Työväenliikkeen järjestöjen
ompeluseuroilla yritettiin houkutella naisia mukaan politiikkaan
järjestämällä heille tuttuja askareita. Ompeluksien myynnillä hankittiin
työväenyhdistyksille huomattavia tuloja. Sotien välillä kerhot keräsivät
rahaa muun muassa lakkolaisille sekä avustivat vuonna 1918 orvoiksi
jääneiden punaisten lapsia ja poliittisia vankeja.

Kun 1920-luvulta alkaen työväenliikkeen vasemmiston toimintaa alettiin
rajoittaa ja pitää silmällä moni tavoin, olivat ompeluseurat – tai
sellaisiksi kutsutut – viattomalta vaikuttava järjestäytymismuoto.

Toisen maailmansodan jälkeen naiset opettelivat
valmistamaan “vanhasta uutta”, tallukkaita, lampunvarjostimia,
helmityynyjä, rottinki- ja revinnäistöitä, shaaleja ja koruja.

Päivän kuvamme naiset tekevät koristeita oljista, mikä on sangen vanha perinnäistapa:

Joulukoristelu

Suomalaiseen kansanomaiseen joulunviettoon sisältyy sekä pakanuudenaikaista että kristillistä perintöä. Pakanallisesta syysjuhlasta periytyneisiin hedelmällisyysmenoihin liittyvät jouluvarustuksista oljet, joululeipä. kinkku ja olut. Olkia on vanhastaan jouluksi levitetty lattialle.
Oljista tehtiin ukkoja ja akkoja ja olkilaitteitten kruununa on ollut katossa riippuva himmeli. Jouluolkien voiman takana piilee usko viljanhaltijaan. Myöhemmin olkien katsottiin edustavan Vapahtajan syntysijan pehmikkeitä. On muistettava myös että huoneet ovat olleet yleensä vetoisia ja niiden kalustus niukka.

Erilaiset kodeissa käytettävät vanhat joulukoristeet ovat nykyäänkin suosittuja esim. puusta veistetty joulu- tai tuomaanristi ja olkinen jouluhimmeli, joka aikaisemmin tunnettiin vain maan etelä- ja länsiosissa. Jouluoljet, joita aikaisemmin levitettiin tuvan lattialle, ovat tietenkin jääneet pois käytöstä

Himmeli on vanha suomalainen joulukoriste. Se valmistetaan puimattomista, eheistä rukiinoljista, jotka leikataan eripituisiksi pilleiksi ja lankaan pujotettuina muodostavat geometrisiä kuvioita, kuutioita, pyramideja jne. Himmeli kokonaisuudessaan on näiden osien taidokas yhdistelmä, kattokruunun tapainen, pöydän kohdalla kattoon ripustettu koriste, joka on niin kevyt, että heiluu ja pyörii pienimmästäkin ilmanvedosta. Himmelinteko on jäänyt viime aikoina unohduksiin, mutta olisi syytä elvyttää se uudelleen käytäntöön (Emännän tietokirja, 1953 / Ilmar Talve, Suomen kansankulttuuri, 1980/ Toivo Vuorela, Suomalainen kansankulttuuri, 1973.)

Nykyperinnettä

Himmelin teko-ohje (sivun viimeinen)

Elohelmi-tuotteita valmistava maaseudun kehittämistyössä syntynyt naisten yhteistyöryhmä Nummi-Pusulassa valmistaa himmeleiden ohella muitakin olkitöitä

18. joulukuuta

18_12_2006.JPG

Hallo, allo!? – Globaaleja kontaktinottoja Kuva isompana.

Suomessa on vaikea nähdä filmiä tai televisiosarjaa, jossa kännykkä ei jotenkin olisi mukana kuvioissa – pelastajana, toimimattomana, väärään aikaan pirisevänä tai vain arkisena kommunikaatiovälineenä. Malilainen ohjaaja Abderrahmane Sissako sen sijaan näyttää hyvin toisenlaisen maailman elokuvassaan La vie sur Terre (esitetty Suomessa nimellä Life on Earth). Melankolisen filmin tapahtumapaikka on Malin Sokolo, joka ei läntistä informaatioyhteiskuntaa juuri muistuta. Tästä huolimatta viestit kulkevat. Radioita näkyy kaikkialla. Eurooppaan lähteneiltä ystäviltä ja sukulaisilta saapuu kirjeitä ja puheluita Afrikkaan. Filmin vilkkain paikka on kylän postitoimisto, jossa on yleinen puhelin. Sen ympärillä pyörivät tapahtumat paljastavat, miten työlästä yhteyden saaminen – sekä soittaminen että puhelun vastaanottaminen – voi olla.

Malilaisen postikonttorin kaltaisiin paikkoihin otetaan puheluja eri puolilta Eurooppaa päivittäin. Tänäänkin, siirtotyöläisten päivänä, monen suurkaupungin halpaa kaukopuheluaikaa myyvissä liiketiloissa on tungosta. Brysselissä paikoilla on sellaisia nimiä kuin ”Ali Baba”, ”Halloo Maman!”, ”Tam Tam phone” tai ”Global Communication Service”. Joskus yleisöpuhelimen olemassaoloon viitataan vain seinään piirretyllä luurin kuvalla. Ikkunoihin liimatut paperilaput ilmoittavat puhelujen hinnat eri maihin, joskus jopa erikseen lankapuhelimesta ja kännykästä. Kongo, Benin, Algeria, Iran, Pakistan, Venäjä, Puola ja Meksiko ovat vain murto-osa soittokohteista.

Monessa ”kommunikaatiopalvelupisteessä” on hatarat kopit, jollaisesta vähänkin kovaäänisemmän soittajan ääni kaikuu kaikille korville. Varakkaammat puhelunvälittäjät tarjoavat lisäksi internettiä ja faksia. Mahdollisesti nurkassa seisoo kopiokonekin. Jokunen puhelukioskinpitäjä jopa mainostaa antavansa apua virallisten kaavakkeiden täyttämisessä ja lupaa korjaavansa tietokoneita. Lisäksi osa myy sivu- tai pääelinkeinonaan elintarvikkeita ja alkoholiakin – jos uskonto salli jälkimmäisen pitämisen valikoimissa. Kaupan saattaa myös afrikkalaisten käyttämiä painokankaita, joskus jopa tukanleikkuutakin erityispalveluna.

Kaikkiaan liikeyritykset ovat suosittuja kokoontumispaikkoja. Niiden asiakaskuntaan kuuluu molempia sukupuolia, toisin kuin lukemattomien yleishyödyllisten – ja verottomien – urheiluyhdistysten ylläpitämiin kahviloihin, joissa naisten paikka on rajattu korkeintaan tarjoiluun ja mahdollisesti siivoamiseen.

Siirtolaisuudesta yleisesti

Kuva: Riitta Oittinen 2006, Bryssel.

Diashow aiheesta täällä.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Hanna Snellmanin kirja “Sallan suurin kylä – Göteborg. Tutkimus Ruotsin lappilaisista” (SKS 2003) kertoo joulusta seuraavasti:

Tuttua tekemistä uudella kotiseudulla

Vuotuisjuhlat

Suomalaisuus ei siis ollut sidottu vain vanhaan kotiseutuun, vaan yhtä lailla suomalaisuutta saattoi pitää yllä uudella kotiseudulla. Göteborgissa asuvat suomalaiset ovat tuoneet palan Suomea mukanaan.

Vuodessa on tiettyjä päiviä, jolloin suomalainen tausta korostuu. Haastattelujen perusteella näitä ovat varsinkin joulu ja juhannus. Ovathan suomalaiset viettäneet tropiikissakin joulua kuusin kynttilöin.

Osa vietti joulun Suomessa osa Ruotsissa

Reino ja Ronja korostavat lappilaisuuttaan kysyttäessä vuotuisjuhlien vietosta Göteborgissa. Jouluna tärkeää on joulukuusen hakeminen itse metsästä, joulusauna ja joulukirkko.

Raili vietti joulun Göteborgissa. Hän vietti joulun ”vähän puolittain, suomalainen ja ruotsalainen joulu”.

Joulutavoissa on tapahtunut muutos. Aiemmin pidettiin kunnia-asiana, että kaikki jouluruoat tehdään itse, mutta nykyisin moni ostaa valmiit ruoat kaupasta.

”Täältä voi ostaa, mutta mä teen myös ite. Aikaisemmin mä oon tehnyt alatoopitkin itse, sianpäästä kuule. Mä oon kuule tehny, mutta nyt on porukka vähentyny, niin nyt mä oon niinku lopettanu sen tekemisen. Et se oli se puoli sikaa, joka joulun alla piti ostaa, siitä sitten ruvettiin tekemään sorkista hernekeitot.” Hän kertoo myös että ”Göteborgin kaupoissa osataan leikata kinkku suomalaiseen tapaan luun kanssa, kun ruotsalaisilla kinkku on ilman luuta.”

Monet muutkin ovat Raisan tapaan omaksuneet joulupöytäänsä suomalaisten ruokien rinnalle ruotsalaisia jouluruokia. Vaikutteita on saatu työpaikan joulupöydästä ja sukuun tulleista uusista tulokkaista, puolisoista, vävyistä, miniöistä ja lapsenlapsista. ”se pitää olla tää Janssonin kiusaus ja ne lihapullat (joulupöydässä). Eihän ne alussa sillä tavalla tietenkään maistunu.” Ruotsalaisia juhlaruokia pidettiin liian arkisina ja hämmästeltiin myös sitä, että samanlainen juhlapöytä katettiin niin jouluna, pääsiäisenä kuin juhannuksenakin.

Joulu on monelle perhejuhla, jolloin sukulaiset – niin Suomessa kuin Ruotsissakin – kokoontuvat yhteen. Riikalle parasta joulussa oli ns. sukulaisbussi, joka tuli joulun ja pääsiäisen aikaan Kemijärveltä Göteborgiin. Linja-autossa kulkivat niin ihmiset kuin lahjapaketitkin (s. 233).

Tekstin etsi ja valikoi Leena Louhivuori

Ulla Aatsingin arvostelu kirjasta on Työväentutkimuksessa 2004.