Category: kesäseminaari2007

Työväestä, työväenkulttuurista ja työväenliikkeestä tuli 1970-luvulla valtavan suosittuja tutkimusaiheita Länsi-Euroopan yliopistoissa. Kaikki me tiedämme työväen ja työväenliikkeen akateemisen tutkimuksen virstapylväät Suomessa, mutta ennen 1970-lukua näitä virstapylväitä oli harvassa. Miksi tämä muuttui 1970-luvulla? Samaisesta 1970-luvusta lähtien työväki on tehnyt lähtöä Euroopasta. Miten nämä kaksi ilmiötä liittyivät toisiinsa?

Globalisaatio on viimeistään 1800-luvulta vaikuttanut myös Suomen työväen elämään (ostokyvyn nousu 1800-luvun lopussa näkyi kahden siirtomaatuotteen, kahvin ja sokerin, kulutuksen kasvuna). Silti Suomen työväen historiaa on kirjoitettu nostamatta katsetta kotoisesta maaperästä. Toisen maailmansodan jälkeisen taloudellisen kasvun vuosikymmeninä täkäläisistä työläisistä tuli osa maailman rikkaita (työväen muistitiedoissa perusjuonena on usein puutteesta hyvinvointiin), mutta työväenliikkeen suureen kertomukseen kuuluu, että tämä oli meidän oman ahkeruutemme ansiota. Ehkä tätäkin suurta kertomusta olisi syytä ravistella, sillä samoina vuosikymmeninä maailma jakautui entistä jyrkemmin rikkaisiin ja köyhiin maihin, ja kuten aina rikkaat hyötyivät köyhien köyhyydestä.

Koska maailmassa edelleen kulutetaan huomattavia määriä tuotteita, joiden tekemiseen on tarvittu ihmistyötä, niin myös työväkeä täytyy olla huomattavan paljon. Mihin työväki siis on lähtenyt? Missä työväki nyt on? Keitä he ovat? Eikö globalisoituvassa maailmassa tutkijoiden pitäisi nostaa katsettaan niin, että näkisimme Suomen ja Euroopan rajojen yli? Vaikka kaikkien maiden työläiset eivät koskaan yhtyisikään, niin kaikkien maiden työläiset ovat samassa globaalissa veneessä.

Hyvinvointivaltio, jossa talous- ja budjettipolitiikan avulla jaetaan suuri osa kansantulosta uudelleen, on historiallisessa mielessä uutuustuote. E. P. Thompsonia lukeva ei näe rahvaan toiminnan syitä ”painelaisessa kiihotuksessa” vaan olettaa 1700-luvun nälkämellakoiden liittyvän nälkään. Pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden  menestystarinat ovat puolestaan hyvin tuoreita ja niiden syntyyn liittyvät ristiriidat ovat aivan toisella tavalla ajankohtaisia kuin ”painelaisuus”. Hyvinvointivaltiokeskustelun jatkuva ajankohtaisuus ja eturistiriitojen elävä todellisuus onkin tuottanut sosiaalivaltion synnystä hyvin monipuolisia ja keskenään ristiriitaisia tutkimustuloksia.

Rakennetutkijat ja taloustieteilijät näkevät maaltamuuton tai yritystalouden investointitarpeiden muodostaman passiivisen pakon, virkamiehet vähättelevät parlamentin vaikutusta korostaen komiteatyöskentelyä ja virkamiesten merkitystä sosiaaliturvan synnylle, eräs kestävin eetos on, että juuri tohtori Pekka Kuusi ja muut sosiaalipoliitikot saivat aikaan käänteen hyvinvointivaltioon. Poliittisen historian tutkijat ovat löytäneet asevelihengen, maalaisliiton historioitsija Hokkanen kertoo, miten Kelan historian mukaan juuri maalaisliitto sai aikaan sairausvakuutuksen. Ay-liikkeen tutkijat painottavat ay-liikkeen roolia. Eric Hobsbawm tai Heikki Ylikangas ovat korostaneet sosialistisen maailmanleirin tuottamaa poliittista uhkaa, jonka pelosta länsimaisiin demokratioissa kansalle ”annettiin” hyvinvointia. Useimpiin tulkintoihin sisältyy enemmän tai vähemmän piilossa olevia ideologisia latauksia, jotka ovat ajankohtaisen väittelyn kohteena sosiaalipoliittisissa ratkaisuissa.

Vaikka yhteisöllisen turvan järjestäminen vanhuuden, sairauden tai työttömyyden ajalle on eräs lajimme elämisen keskeisiä ongelmia, ei tutkimus ole juurikaan etsinyt vastauksia tavallisten ihmisten näkökulmasta. Muutosvoimina nähdään tutkijat, poliitikot tai virkamiehet tai rakenteelliset passiivit, mutta kansalaiset puuttuvat. Sotien jälkeinen maaltamuutto ja teollistuminen muutti koko suomalaisen yhteiskunnan ja sen jäseninä olleiden kansalaisten elinolosuhteet. Eräs keskeinen tavoitteeni on tutkia, mitä suuri maaltamuutto merkitsi kansalaisten sosiaaliselle turvalle ja miten ja ketkä toimivat toisenlaisen tulevaisuuden puolesta. Tavoitteeni on etsiä siltaa rakenteen ja toimijuuden välille selvittämällä niiden ihmisten olosuhteita, näkemyksiä ja toiveita, jotka kokivat suuren murroksen omassa elämässään.

Sosiaalivakuutuksen syntyä käsitelleen graduni antamien tulosten pohjalta esitän, että yhteiseksi ideologiaksi hyvinvointivaltio alkoi muuttua vasta 1960-luvun alkuvuosien jälkeen koko poliittisessa puoluekentässä, kun se aiemmin oli ollut vain osa vasemmiston kaukaista ja epärealistisena pidettyä  ideologista utopiaa. Väitöskirjatutkimukseni tavoitteena on tutkia vuosina 1956-1964 tapahtuneen hegemonisen muutoksen luonnetta ja siihen vaikuttaneiden tekijöiden keskinäissuhteita hyvin monipuolisesti. Viimeisten vuosikymmenien suuret murrokset tuntuvat vaativan uudenlaisia kysymyksiä ja vastauksia. Yhteiskunnallinen muutostutkimus onkin lisääntynyt erityisesti sosiologian, sosiaalipolitiikan ja kulttuurintutkimuksen alueilla. Juha Siltala on tutkinut markkinaliberalismin vaikutuksia työelämän muutokselle ja Anu Kantola ja Raija Julkunen ovat pyrkineet selvittämään 1990-luvun laman merkitystä sille, miksi suomalaisessa yhteiskunnassa on omaksuttu uusliberalistisia käytäntöjä. Tavoitteeni on osallistua tähän keskusteluun tuottamalla uutta tietoa ja tulkintaa edellisen ”käänteen”, murroskauden prosesseista.

Tutkimukseni kohteena on työväenpoliitikko ja -runoilija Hilja Pärssinen (1876–1935). Pärssinen oli yksi ensimmäiseen eduskuntaan valituista naiskansanedustajista, joka tunnetaan erityisesti työläisnaisliikkeen kansainvälistäjänä ja teoreetikkona. Saksalaisen Clara Zetkinin kanssa käymänsä kirjeenvaihdon pohjalta Pärssinen hahmotti liikkeen toimintaperiaatteita ja työläisnaisen roolia uudessa, sosialistisessa yhteiskunnassa, kuten Maria Lähteenmäki on tutkimuksissaan tuonut esiin.

Mutta Pärssinen oli paitsi poliitikko myös seitsemän kokoelmaa julkaissut runoilija, jonka kaksoisroolista käsin aukeaa näkymä 1900-luvun alun poliittiseen ja kirjalliseen elämään. Millaiseksi työläisnaiseus hahmottuu, kun lukee rinnakkain Pärssisen poliittisia tekstejä ja runoja? Onko työläisnainen hänen runoissaan ja poliittisissa kirjoituksissaan ensisijaisesti luokkansa vai sukupuolensa edustaja? Naistenväliset, luokkaan kytketyt erot nousevat korostetusti esiin Pärssisen tarkastellessa työläisnaisia sorretuista sorretuimpina, ”orjattarina” ja ”porraspuina”, kun taas porvarillinen naisasia näyttäytyy hänelle ”tautina”, joka peittää näkyvistä tärkeitä yhteiskunnallisia epäkohtia.

Tutkimukseni uutta antia on Pärssisen runoilijuuden tutkiminen, sillä poliitikkona häntä on jonkin verran tutkittu (esim. Sylvi-Kyllikki Kilpi ja Maria Lähteenmäki). Kynä oli Pärssisen vahvin ase, ja sitä hän tarvitsi sekä runoilijana että poliitikkona. Tavoitteenani on pohtia uudelleen niitä näkemyksiä, joita suomalaisen työläiskirjallisuuden pioneeri Raoul Palmgren esittää tutkimuksissaan Työläiskirjallisuus (1965) ja Joukkosydän (I ja II). Vanhan työväenliikkeemme kaunokirjallisuus (1966). Oma tutkimukseni jatkaa Palmgrenin aloittamaa perinnettä, mutta erona on muun muassa sukupuolen nostaminen esiin ja sen kytkeminen tiiviisti luokkakysymykseen. Tutkimukseni myös keskustelee kahden tämän hetken työläiskirjallisuuden tutkijan, Kirsti Salmi-Niklanderin ja Elsi Hyttisen, kirjoitusten kanssa.

Tutkimuksen aiheena on Algot Untola (1868 – 1918) yhteiskuntakriittisenä kirjailijana. Untola tunnetaan paremmin nimimerkeillä Irmari Rantamala ja Maiju Lassila. Kirjailijantyönsä lisäksi hänet muistetaan Työmies -lehden avustajana sisällissodan aikana ja tästä aiheutuneesta kuolemantuomiosta. Julkisen toimintansa alussa hän työskenteli vanhasuomalaisten fennomaanien riveissä. Kysyn tutkimuksessani, mitkä tekijät johtivat Untolan siirtymään vanhasuomalaisen politiikan kannattajasta sosialistien tukijaksi. Pohdin, minkälaisessa suhteessa Untolan elämä ja teokset ovat siihen kriisiin, joka syveni tutkimusjakson (1906 – 1918) kuluessa sivistyneistön ja työväestön välillä.

Työni yhdistää historian- ja kirjallisuuden tutkimusta. Tekstianalyysiin yhdistetään kirjoittajat ja heidän intentionsa sekä kirjoittamisajankohdan kulttuurinen, poliittinen ja taloudellinen konteksti. Maiju Lassilan nimellä julkaistut teokset liittyvät selkeästi karnevalistisen kirjallisuuden traditioon. Se on taiteellinen yhteiskuntakritiikin muoto, joka pohjautuu ikivanhaan, kansainväliseen kansan naurukulttuuriin.  Teoreettisena viitekehyksenä toimii karnevalistiseen kirjallisuuteen erikoistuneen Mihail Bahtinin kieli- ja kirjallisuusteoria. Hänen mukaansa karnevalistisen kirjallisuuden kritiikki kohdistuu aina vallalla olevaa, virallista kulttuuria vastaan. Sen vuoksi päähuomioni on Untolan teosten sisältämässä yhteiskuntakritiikissä ja sen suhteessa muiden aikakauden keskeisten kirjailijoiden tai kulttuurielämän vaikuttajien kirjoituksiin ja niistä ilmeneviin mielipiteisiin.

Aikaisempi tutkimus on pääosin kirjallisuudentutkijoiden tekemää. Biografisen kirjallisuudentutkimuksen ongelmana on ollut sisällissodan värittämä näkökulma Untolan persoonaan.  Tutkimuksessa ei ole menty historiantutkimukselle ominaiseen tapaan aikalaisten kokemustasolle. Metodiin sisältyy lisäksi asenne, joka suosii sivistyneistöstä nousseita kirjailijoita, ja pyrkii rakentamaan kirjailijoista suurmies/naiskuvia.  Suurimpana ongelmana on kuitenkin se, että tutkimuksessa on käytetty Untolan kaunokirjallista teosta omaelämäkerrallisena lähteenä. Seurauksena on, että Untolan kirjailijakuva on vääristynyt ja osittain fiktiivinen.

Marxilaiseen kirjallisuudentutkimukseen puolestaan on sisältynyt vaatimus, että teosten tulisi ilmentää työväenluokan puolesta taistelevaa, tietoista henkeä.  Untolan kirjailijanlaatu on kuitenkin enemmän yleisinhimillinen kuin poliittinen. Näyttääkin siltä, että hän samastui vahvasti työväestöön ja heidän ongelmiinsa, mutta ei aikakautensa sosialistiseen poliittiseen ideologiaan.

Uudemmissa kirjallisuudentutkimuksen suuntauksissa strukturalismissa ja poststrukturalismissa päähuomio on kaunokirjallisten tekstien analyysissä, ja kirjailija teostensa tuottajana sivuutetaan.  Näin ollen kirjailijat, jotka haluavat osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun teostensa välityksellä, jäävät helposti tämänhetkisessä kirjallisuudentutkimuksessa katveeseen. Tutkimukseni sijoittuu tälle historian tutkimuksen kannalta keskeiselle alueelle.

Työväenliikkeen kirjasto on työväen ja työväenliikkeen historian erikoiskirjasto. Kirjaston yhtenä tärkeänä tehtävänä on dokumentoida työväkeä ja työväenliikettä koskeva kotimainen aineisto. Kirjaston työ on päivittänyt Ilkka Liikasen kokoamaa bibliografiaa: Suomen työväenliikkeen historiallinen bibliografiaa (Helsingin yliopiston poliittisen historian laitoksen julkaisuja 1/1979).

Työväenliikkeen kirjasto on tallentanut opinnäytebibliografiaan yliopistojen ja korkeakoulujen eri tieteenalojen työväenliikettä ja sen eri toimintamuotoja sekä työväestöä, työväenluokan elämäntapaa ja elinoloja käsittelevät opinnäytteet. Siihen on otettu mukaan aatehistoriaa, kansainvälistä työväenliikettä, ammattiyhdistystoimintaa, työväen lehdistöä, työväenkulttuuria, työväenperinnettä, työläisurheilua ja työväenliikkeen vaikuttajia käsittelevät työt. Opinnäytebibliografia-aineisto on haettavissa kansalliskirjaston ARTO-tietokannassa.

Opinnäytebibliografian aineiston avulla haluaisin kertoa määrällisesti, millaisia opinnäytteitä on tehty Suomen yliopistoissa ja korkeakouluissa eri aikoina. Haluaisin tutkia oppiaineittain, minkälaisista aiheista on tehty opinnäytteitä. Haluaisin tietää, onko eri yliopistojen ja korkeakoulujen välillä eroja aihesisältöjen painotuksissa. Olisin kiinnostunut tietämään eroaako naisten ja miesten tutkimuskohteet. Olisi myös mielenkiintoista nähdä, onko esimerkiksi 2000-luvun työväentutkimus sisällöltään erilaista kuin vaikkapa 1970-luvun.