Category: Kirja-arviot

Posted on

Love and Capital and the Birth of a Revolution

Vastikään ilmestynyt Mary Gabrielin kirja “Love and Capital” porautuu Karl Marxin ja hänen vaimonsa Jenny von Westphalenin avioliittoon.

Troy Jollimoren laajahko kirja-arvio ja siitä käytävä keskustelu on luettavissa Review -verkkolehdessä 

Marx-seuran puheenjohtajan, professori Vesa Oittisen mukaan

“Opus on lähes 800-sivuinen tiiliskivi ja antaa ennakkotietojen mukaan hieman toisenlaisen kuvan Karlin ja Jennyn avioliitosta kuin ne taannoin julkaistut teokset, joiden mukaan Marx oli viktoriaaniset seksuaalikoodistot sisäistänyt kotityranni.”

Posted on

Eija Stark: Suomalaisen työläisen maalaiset juuret

Pekka Haatanen: Suomen maalaisköyhälistö tutkimusten ja kaunokirjallisuuden valossa. Porvoo – Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö 1968. 365 s. Blogimme Klassikkosarjan toinen kirja-arvio

Pekka Haatasen Suomen maalaisköyhälistö tutkimusten ja kaunokirjallisuuden valossa on laaja kuvaus suomalaisen maaseudun rahvaaksi nimetystä väestönosasta. Tutkimuksessa tarkastellaan maaseudun muuttunutta köyhyyttä 1600-luvulta 1960-luvulle. Huolimatta pitkästä aikajänteestä teoksen rakenne painottuu kuitenkin 1800- ja 1900-luvuille.

Teoksen kohottaminen yhdeksi työväentutkimuksen klassikoiksi on perusteltua suomalaisen työväestön historian ja itseymmärryksen vuoksi, jonka juuret olivat maaseudulla ja köyhissä oloissa. Täällä työväenliikkeen kannattajat olivat toiminnan alkuaikoina, 1900-luvun alussa, pääosin vähävaraisia maatyöläisiä tai torppareita. Jos siis haluaa ymmärtää työväestön ajattelua ja arvoja, tulee tutustua siinä taustalla vaikuttaneeseen maalaiskulttuuriin.

Haatasen maalaisköyhyys-tutkimus herättää huomiota ainakin kahdella tapaa. Ensiksikin sen jälkeen Suomessa ei ole kukaan yrittänyt piirtää köyhyyden historian kaarta yhtä laajalla pensselillä. Tähän on varmasti syynä Haatasen teos. Se on tarkasti rajatussa kohteessaan niin kattava, ettei myöhemmällä tutkimuksella ole ollut pakonomaista tarvetta ryhtyä selittämään köyhyyden historiaa uudestaan. Haatasen tutkimuskohteen ajallisen laajuuden mahdollisti tietysti aiempi tutkimus ja siellä esimerkiksi Veikko Piiraisen yksityiskohtainen kuvaus itäsuomalaisesta kerjäläisyydestä ja vaivaistoiminnasta (1958).[1] Toiseksi, Haatasen tutkimus erottuu edukseen kiihkottomalla tutkimusotteellaan ja analyysi on viileän terävää ilman paatoksellista myötäeläytymistä yhteiskunnan huono-osaisimpien asemaan.

Haatasen tutkimus on sosiaalipolitiikan väitöskirja. Ulkoisesti se avaa uusia uria ensinnäkin siinä, miten teokseen on sisällytetty valokuvia maaseudun savutuvista, metsäsaunoista ja tietysti köyhistä ihmisistä itsestään. Moni siihenastinen tutkimus oli ulkoiselta olemukseltaan minimalistista – tekstiä, numeroita ja taulukoita, kuten tieteellisen tiedon paljastavuudessaan oletettiin olevan. Innovatiivista tutkimuksessa on kuitenkin siinä käytetty kokonaisvaltainen ote tutkimuskohteeseensa: tutkimuksessa yhdistyvät taitavasti sosiaalipolitiikan, sosiaalihistorian, antropologian ja kirjallisuuden tutkimusten lähestymistavat.

Kun tutkimus valmistui 1960-luvun lopulla, kaunokirjallisuuden käyttäminen sosiaalipolitiikan tutkimuksissa ei ollut yleistä niin kuin ei ole vieläkään. Kenties tämän vuoksi Suomen maalaisköyhälistön lopussa on liitteenä menetelmäosio, jossa tekijä perustelee kaunokirjallisuuden etuja tutkittaessa historiallista todellisuutta. Osio on itsenäinen kokonaisuus ja toimisi sinällään omana artikkelinaan, sillä siinä Haatanen jaottelee ja analysoi köyhyyttä kuvaavan kaunokirjallisuuden kertojatyypit. Osion lopuksi hän perustelee sitä, miksi yhteiskuntatieteiden ja siellä erityisesti sosiaalihistorian tulisi enemmän hyödyntää kaunokirjallisia lähdeaineistoja. Haatasen mukaan erityisesti Suomessa siihen olisikin hyvät perustelut, sillä täällä on vankka realistisen kaunokirjallisuuden perintö, johon hän lukee kuuluvaksi Pietari Päivärinnan, Ilmari Kiannon, Joel Lehtosen, F. E. Sillanpään, Pentti Haanpään, Toivo Pekkasen ja Väinö Linnan. Tähän haasteeseen on myöhemmin tarttunut Matti Peltonen Matala katse -esseekokoelmallaan (1992).[2]

Haatasen tutkimuksen päätehtävä on rakentaa kokonaiskuva köyhyydestä pitkällä ajanjaksolla ilman, että kaikki sanottu perustuisi perinpohjaiseen arkistotyöskentelyyn. Tutkimuksensa alussa hän pyytelee anteeksi aiheensa laajuutta. Kuitenkin jälkipolville tuo laajuus on ollut kirjan yksi tukevimmista pilareista. Historiantutkimuksena – jos Haatasen työtä sellaisena luetaan – se oli aikaansa edellä: menneisyyden ilmiöitä voidaan kuvata ja selittää myös ilman arkistolähteitä. Haatasen lähteinä kaunokirjallisuuden lisäksi ovat sanomalehtikirjoitukset, tilastot sekä aiempi tutkimus Suomen väestöoloista. Vielä 1960-luvulla tällaiseen tutkijanotteeseen tarvittiin jonkin toisen yhteiskuntatieteen edustaja – ja sitähän Haatanen oli – jotta tutkimus oli sellaisenaan mahdollista tehdä.

Sosiaalipolitiikan tutkimuksessa historiaa on toisinaan tarkasteltu tiedetty lopputulos silmällä pitäen. Oppialansa tyypillinen edustaja Haatanen onkin siinä mielessä, että tämä asenne löytyy myös häneltä – vahvimmillaan esimerkiksi tapauksessa, kun Haatanen kirjoittaa torpparilain ja Lex Kallion syntyvaiheista (s. 180):

“Oikeudellinen kysymys – torppariasia – valtasi maatalouspoliittisessa  keskustelussa etualan kokonaan tilattoman väestön kysymykseltä, jota   suuremmassa määrin voitiin pitää taloudellisena kysymyksenä, suuren väestöryhmän toimeentulo-ongelmana. Autonomian ajan kaksi viimeistä  vuosikymmentä kuluikin yhteiskuntapolitiikan tällä sektorilla torppareiden merkeissä, kunnes jälleen oli palattava tilattoman väestön kysymyksen pariin.”

Aikalaisille ja asianosaisille maanomistuskysymysten tulevat päämäärät tuskin olivat näin hahmottuneita. Seppo Knuuttilan ytimekkään kiteytyksen mukaan: ”Kukaan ei palaa menneisyyteen viattomana.”[3] Menneisyyttä tutkiva ja tulkitseva tietää, miten tutkittaville ihmisille lopulta kävi ja tätä refleksiivisyyttä olisi syytä odottaa kaikilta menneisyyteen kiinnostuksenkohteensa suuntaavilta tutkijoilta.

Haatasen tutkima ajankohta ja etenkin 1800- ja 1900-luku olivat suurten muutosten aikaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Ei liene liioiteltua väittää, että yksistään tuon noin vajaan kahdensadan vuoden aikana yhteiskuntamme muuttui rajummin kuin yhteensä sitä edeltäneenä viitenäsatana vuotena. Väestönkasvu, maatilatalouden rakenteelliset tekijät, elinajan odotteen nousu, koulutuksen laajeneminen, metsäteollisuuden synty ja teollistuminen ylipäätään, vaurauden kasvu ja teknologian kehitys ja moni muu seikka vaikuttivat siihen, millaiseksi laajamittainen maalaisköyhyys ensin muodostui ja miten siitä sitten päästiin eroon.

Läpi valitun aikajänteen Suomen maalaisköyhälistö tarkastelee suomalaisen köyhälistöksi nimitetyn sosiaaliryhmän koostumusta. Tutkimuksesta käy ilmi, miten tuon sosiaaliluokan koostumus vaihteli eri vuosikymmenellä. Haatanen kuvaakin niitä prosesseja, joilla yhteiskuntaluokka – jos maalaisköyhälistöä voi sellaiseksi nimittää – muodostuu ja miten ja minne tästä luokasta on siirrytty johonkin toiseen sosiaaliluokkaan. Maalaisköyhälistöä rajaava tekijä Haataselle, kuten monelle muullekin ennen häntä ja hänen jälkeen,[4] on maanomistusolot, mutta sen lisäksi myös asumisolot, ruoka, terveys ja työ. Tämän vuoksi tutkimuskohde pysyy tarkkana koko ajan.

Teoksessa käydään läpi maaseudun 1800-luvun jälkipuolen suuret muutokset: väestön lisääntyminen ja maata omistamattoman yhteiskuntaluokan kasvu. Tähän prosessiin liittyi köyhyyden laajeneminen. Työtä ja toimeentuloa ei tahtonut riittää kaikille. Kulttuurisesti tämä tuotti käytäntöjä, joissa vaurastuva isäntäväki alkoi etääntyä alustalaisistaan: isäntäväki siirtyi kamariin nukkumaan ja rupesi syömään eri ruokaa, alkoi pukeutua ja käyttäytyä säätynsä mukaisella arvokkuudella, kun taas köyhtyvä ja vanhoja nautintaoikeuksiaan menettävä tilaton väestö muuttui yhä selvemmin omaksi rahvaanluokaksi.

Maatalousväestön keskelle repesi yhteiskuntaluokan mittainen kuilu. Oman yhteiskuntaluokan kokeminen tuotti ja tuottaa etnosetrisiä tuntemuksia: kyse on asenteesta, jonka mukaan omassa yhteisössä vallitsevat tavat ja tottumukset ovat oikeita ja parhaita mahdollisia, kun taas muissa yhteisöissä noudatetut käyttäytymis- ja menettelytavat ovat vääriä ja nurinkurisia. Usein maalaisköyhälistöön kuuluvien miespuolisten elämää leimasi vajaatyöllisyys, mikä sai aikaan sen, että talolliset ja muu yläluokka piti näitä laiskoina.

Kaunokirjallisuudesta löytyy esimerkkejä tästä ajattelusta, minkä Haatanen tuo esiin. Myös osaamattomuus ja passiivisuus nähtiin maaseutuköyhälistölle ominaisina piirteinä. Tähän tulkintaan varmaan vaikutti juuri kaunokirjallisuus, esimerkiksi Joel Lehtosen Putkinotkon kuvaus saamattomasta Juutas Käkriäisestä (1920). Haatanen kirjoittaa parempaa väkeä ärsyttäneen loisväen ”kevytmielisyys”, siis se, miten nämä eivät olleet kohtalonsa lyömiä ja katumuksen murtamia, vaan päinvastoin, he olivat yhtä hyvällä tuulella ja laskivat leikkiä siinä, missä tilallisetkin (s. 77).

Haatasen tutkimus tuleekin lähelle folkloristiikkaa ja muuta kulttuurintutkimusta, jossa tarkastelukulma kohdentuu ihmisten totuttuihin ajattelumalleihin ja tapoihin. Haataslaisesti ajateltuna köyhyys elämänmallina on myös perinnettä, perinteellisiä käsityksiä, tietoa ja taitoa toimia maailmassa. Folkloristeille ja siellä esimerkiksi vanhojen kansansatujen, kaskujen tai sananlaskujen tutkijoille Haatasen teos onkin ollut arvokas väylä sellaiseen maailmaan, ”tutkimuskenttään”, jota ei enää ole.[5] Tutkimusaineisto ja tutkimusongelmat, kuten kansansaduissa kuninkaiden ja köyhän rahvaan väliset ristiriidat, avautuvat uudella tavalla, kun ne voidaan suhteuttaa 1800- ja 1900-luvun sadunkertojien sosiaaliseen todellisuuteen.

Suomen maalaisköyhälistön selitysvoimasta kertonee jotain se, että sitä siteerataan yhä lähes kaikissa suomalaisissa menneisyyteen suuntaavissa huono-osaisuus- tai yhteiskuntaluokkia käsittelevissä tutkimuksissa.[6] Yksi syy tähän lienee Haatasen tavassa tulkita köyhyyttä historiallisesti toteutuneena mutta samalla ylisukupolvisena ilmiönä. Köyhyys oli joillekin elinikäinen kohtalo, toisin sanoen se fyysisenä olotilana ja sosiaalisena paikkana periytyi sukupolvelta toiselle ja se myös tuotti tapoja havainnoida maailmaa.

Mitä sitten muuttui 1800-luvulta 1960-luvulle tultaessa? Vuosisatojen ajan Suomessa elettiin luonnon armoilla. Suuret nälkävuodet harvensivat väestön rivejä ja hengissä selvinneillä oli katastrofin jälkeen joitain vuosia, ellei jopa vuosikymmeniä helpompaa. 1800-luvun jälkipuolelta lähtien teollistuminen, muuttoliike ja maatalouden kehittäminen vaikuttivat siihen, miksi maalaisköyhälistön ongelmia ei ratkaistu vain luonnon sanelemalla tavalla. Teollinen tuotanto, teknologian kehitys ja ihmisten muuttaminen teollisuuskeskuksiin työn perässä olivat avaintekijöitä, jotka haastoivat maaseudun mökkiläisyyden ja myöhemmin pienviljelijyyden järkevyyden.

Maaseudulta kotoisin olevien mutta aikuistuttuaan teollisten elinkeinojen ja palvelujen piirissä työllistyvien ihmisten elintaso kohosi pienviljelijöiden edelle. Köyhyys alkoi keskittyä suurten maareformien jälkeen alueille, joilla pientilojen omistajilla ei ollut mahdollisuuksia lisäansioihin elinkeinorakenteen yksipuolisuuden vuoksi. Suomalainen maalaisköyhyys on aina ollut myös maalaistyöttömyyttä, ja luonteeltaan se on ollut rakenteellista.

Tästä pitkästä jatkumosta huolimatta maalaisköyhien elämä myös muuttui 1800- ja 1900-lukujen kuluessa. Haatasen mukaan siinä missä 1800-luvun köyhän elämää leimasivat ajoittaiset nälkäjaksot, pettuleipä ja kerjuulla käynti, 1960-luvulla ruokaa riitti jo kaikille ”ja vieläpä varsin monipuolisesti.”  Kirjoitusajankohdan olemassa oleva sosiaaliturva työttömyyden, sairauden, lapsirunsauden tai vanhuuden varalta saakin Haatasen aivan aiheellisesti toteamaan, että ero entisen ja uuden maalaisyhteiskunnan olosuhteiden välillä on suuri, eikä eri aikakausien ihmisten köyhyyttä voi verrata keskenään. Vertailu on kelpo menetelmä, kun halutaan tietää muutoksen laajuus tai syvyys, tai kun yksinkertaisesti ollaan kiinnostuneita ilmiön jatkuvuudesta ja ilmiöstä prosessina, mikä Suomen maalaisköyhälistö -tutkimuksen suuri anti nuoremmille tutkijasukupolville on. Pekka Haatasen klassikkotutkimuksen julkaisusta seuraava vaihe 1970-luvulla voidaan lukea esimerkiksi Matti Kortteisen Lähiöstä, jossa analyysin kohteena olivat maaseudulta kotoisin olevat kaupunkiin muuttaneet suuret ikäluokat.[7]

Hämmästyttävintä on huomata se, että se, mikä 2000-luvulla Suomessa on köyhintä aluetta, niin sitä se on ollut jo 1800-luvulla. Haatasen tutkimuksen kirjoitusajankohtana, 1960-luvun lopulla, teollistuneen yhteiskunnan maalaisköyhälistön muodosti syrjäisillä alueilla asuva, vielä osin luontoistaloudesta elantonsa saava vanheneva ja määrällisesti vähenevä joukko. Ennen kaikkea Kainuu ja Itä- ja Pohjois-Suomi, jotka Haatasen tutkimuksessa edustivat viimeisiä maalaisköyhyyden pesäkkeitä, ovat tälläkin hetkellä väestä ja työmahdollisuuksista tyhjeneviä periferioita, joiden vetovoimaa yritetään nostattaa erämaaluonnolla hilloineen ja karhusafareineen.

Pekka Haatanen on myös siksi oivallinen klassikkoteoksen luoja, että hän on vuosikymmenien saatossa noussut juuri tällä teoksella suureen suosioon ja valokeilaan. Haatanen ei jatkanut maalaisköyhyyden, maalaisuuden tai köyhyyden teemoissa myöhemmissä tutkimuksissaan. Tässä voinee olla myös yksi syy Suomen maalaisköyhälistön ammentavuuteen: sen luonut tutkija ei ole ryvettänyt itseään myöhemmin muotiin tulleilla paradigmoilla.

[1] Piirainen, Veikko: Kylänkierrolta kunnalliskotiin. Savon ja Pohjois-Karjalan maaseudun vaivaishoitotoiminta vaivaishoidon murroskautena 1800-luvun jälkipuoliskolla. Suomen Historiallinen Seura 1958.

[2] Peltonen, Matti: Matala katse. Kirjoituksia mentaliteettien historiasta. Hanki ja Jää 1992.

[3] Knuuttila, Seppo: Tyhmän kansan teoria. Näkökulmia menneestä tulevaan. SKS 1992.

[4] Soininen, Arvo: Maatalousväestö v. 1910 – tilasto ja todellisuus. Historiallinen Aikakauskirja 3/1976, 211–225; Markkola, Pirjo: Maaseudun työläisvaimot. Laine, Leena & Markkola, Pirjo (toim.): Tuntematon työläisnainen. Vastapaino 1989.

[5] Apo, Satu: Ihmesadun rakenne. Juonien tyypit, pääjaksot ja henkilöasetelmat satakuntalaisessa kansansatuaineistossa. SKS 1986; Knuuttila, Seppo: Kansanhuumorin mieli. Kaskut maailmankuvan aineksena. SKS 1992; Stark, Eija: Köyhyyden perintö. Tutkimus kulttuurisen tiedon sisällöistä ja jatkuvuuksista suomalaisissa elämäkerta- ja sananlaskuaineistoissa. SKS 2011.

[6] Esim. historiantutkimuksesta Suodenjoki, Sami: Kuriton suutari ja kiistämisen rajat. Työväenliikkeen läpimurto hämäläisessä maalaisyhteisössä 1899–1909. SKS 2010; sosiaalipolitiikan tutkimuksesta Karisto, Antti et al.: Matkalla nykyaikaan. Elintason, elämäntavan ja sosiaalipolitiikan muutos Suomessa. WSOY 1997; folkloristiikan tutkimuksista Apo, Satu: Viinan voima. Näkökulmia suomalaisten kansanomaiseen alkoholiajatteluun ja -kulttuuriin. SKS 2001.

[7] Kortteinen, Matti: Lähiö. Tutkimus elämäntapojen muutoksesta. Otava 1982.

Eija Stark

Posted on

Kirja-arvio: Vuoden 1918 sodan tulkinnat Sammatissa

Kirjoittaja: Andreas McKeough

Kirja: Heimo, Anne 2010. Kapina Sammatissa. Vuoden 1918 paikalliset tulkinnat osana historian yhteiskunnallisen rakentamisen prosessia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1275, tiede. Helsinki: SKS. 295 sivua.

Folkloristi Anna Heimo tutkii väitöskirjassaan Kapina Sammatissa Vuoden 1918 paikalliset tulkinnat osana historian yhteiskunnallisen rakentamisen prosessia vuoden 1918 sodan muistamista ja tulkintoja paikallistasolla, Sammatissa ja sen lähiseuduilla. Heimo esittelee tutkimuksessaan sammattilaisten vuotta 1918 käsitteleviä kertomuksia ja tulkintoja sekä tarkastelee historiantutkimuksellisten ja sammattilaisten tulkintojen välistä vuorovaikutuksellisuutta. Tutkimuksen läpäisevä ja keskeisin teema on se, miten sotaan liittyvät käsitykset ja muistitieto rakentuvat ja välittyvät paikallistasolla neuvottelevana ja kollektiivisena prosessina, joka on vuorovaikutuksellisessa yhteydessä muun muassa historiantutkimukseen, sosiaalisiin tekijöihin, paikallisiin identiteettitekijöihin sekä välittäjiensä elämänhistorioihin.   Tutkimuksen aineisto on laaja ja heterogeeninen, koostuen muun muassa haastatteluista, teemakirjoituksista, muistelmista, kalenterimuistiinpanoista, lehtikirjoituksista ja viranomaisasiakirjoista. Heimo yltää asettamiinsa tavoitteisiin: tutkimuksen kautta välittyy monipuolisesti kuva sammattilaisten sotatulkintojen muodostumisesta, välittymisestä ja erityispiirteistä sekä näiden yhteyksistä moninaisiin konteksteihin.

Tutkimuksensa alussa Heimo esittelee laajasti siihen liittyvää tutkimushistoriaa sekä teoreettista ajattelua; esimerkiksi muistin, muistitiedon ja historiakulttuuriin teorioita ja tutkimustuloksia. Tämä ohella tarkasteltavana ovat vuoden 1918 sodan kulku Sammatin seudulla sekä paikkakunnan historia ja sosiaalinen rakenne. Analyysissaan Heimo nostaa tarkastelun kohteeksi, aineiston painotuksia seuraten, esimerkiksi sodan verisen jälkipyykin Sammatissa, sotaan liittyvät sankari- ja viholliskuvat sekä kertomuksiksi kiteytyneet sotatulkinnat. Heimo operoi analyysissaan paikallisuutta ja sen vaikutuksia painottaen. Tarkasteltavana ovat sekä punaisten että valkoisten tulkinnat, muistot ja muistamiset tavat, tasapuolisesti ja -painoisesti. Heimo ottaa analyysissaan huomioon sosiaalisia aspekteja, kuten paikkakunnan sosiaalisen rakenteen ja dynamiikan. Tämän kautta muodostuu yhteys myös työväenhistorian tutkimukseen. Vaikka sosioekonomiset ja poliittiset tekijät ovatkin tutkimuksessa esillä lähinnä aineiston merkityksien ja paikallisuutta korostavan näkökulman taustalla, avautuu niiden kautta mielenkiintoinen näkökulma työväestön ja muiden sosiaalisten kerrostumien erilaisiin käsitys- ja kokemistapoihin Sammatissa ja vuoden 1918 sotaan liittyen.

Heimon tutkimusotteessa painottuu empiria; aineisto on hyvin laaja ja tutkimus etenee sen ehdoilla. Tutkimuksen teoreettinen anti on niukempi, sillä siihen ei sisälly selkeärajaista teoreettista viitekehystä. Heimo kyllä käy läpi tutkimuksensa aiheisiin ja näkökulmiin liittyvää teoreettista ajattelua ennen analyysiaan, mutta paikoitellen nämä teoriat jäävät  irrallisiksi tutkimuksen analyysiosioihin nähden. Tutkimuksessa ei myöskään ole selkeästi rajattua analyysimenetelmää, sillä Heimo operoi analyysissaan erilaisten perinteisten laadullisten menetelmien, kuten esimerkiksi teema-analyysin, avulla. Vakiintuneisiin menetelmiin tukeutuminen ei ole selkeän aineistolähtöiselle tutkimukselle haitaksi, koska Heimon tutkimuskysymykset liikkuvat niin konkreettisella tasolla, että niiden tavoittaminen ei vaadi spesifisien teorioiden soveltamista vaan ennemminkin laajan aineiston tuntemusta ja empiiristä silmää. Tämä johtaa siihen, että Kapina Sammatissa–tutkimuksen teoreettinen anti on niukka, sen vahvuuksien ja antien kiinnittyessä ennen kaikkea tutkimuksen kautta avautuvaan empiirisen tutkimuksen prosessialisuuksiin, aineistokysymyksiin ja tuloksiin.

Laajan aineiston avulla Heimo muodostaa kuvan sammattilaisen, vuoden 1918 sotaa käsittelevän muistitiedon erityispiirteistä ja vuorovaikutuksellisuudesta muihin aineistoihin ja diskursseihin.  Nämä erityispiirteet näyttäisivät heijastuvan parhaiten sotaa koskevissa erilaisissa – moninaisissa ja dynaamisissa – kollektiivisista käsitystavoista, jotka Heimo taiten tavoittaa. Vaikka tutkimukseen sisältyy paljon muutakin aineistoa kuin muistitietoa, on se – lähinnä haastatteluaineisto ja kertomukset – tutkimuksen keskeisin aineisto. Ammattitaitoisen empiirisen otteen ja työskentelyn ohella Heimon tutkimuksen vahvuus onkin nähdäkseni laajan, kontekstualisoivan tutkimusrakenteen kautta avautuva näköala muistitiedon paikallisuuteen, prosessuaalisuuteen ja dynaamisuuteen, niin vuoden 1918 sodan kontekstissa kuin laajemminkin. Heimon tutkimus kuvaa muistitiedon rakentumista, välittymistä ja dynaamisuutta sekä näihin vaikuttavia, tutkimuksessa luonnollisesti korostetun paikallisia kulttuurisia ja sosiaalisia tekijöitä onnistuneesti.

Katso myös näitä:

  • Elore 2/2010 Anne Heimon Lectio praecursoria Turun yliopistossa 8.5.2010: Kapina Sammatissa. Vuoden 1918 paikalliset tulkinnat osana historian yhteiskunnallisen rakentamisen prosessia.
  • Työväentutkimus 2010 (sivut 70-72):  Tiina Kinnunen, Elävä kertomus, muisti ja menneisyys. Arvio Anne Heimon väitöskirjasta.

Andreas McKeough

Posted on

Tärkeä tutkimus suomalaisen työväenteatterin varhaisvaiheiden merkityksestä

Tiina Hurskainen (Turun yliopisto) arvioi Mikko-Olavi Seppälän kirjaa
Suomalaisen työväenteatterin varhaisvaiheet (SKS 2010).

Mikko-Olavi Seppälän teos Suomalaisen työväenteatterin varhaisvaiheet pohjaa hänen vuonna 2007 ilmestyneeseen väitöskirjaansa. Onkin selvää, että tämä teos on väitöskirjaa ”yleiskielellisempi” ja lähdeviittauksiltaan typistetympi versio. Seppälän tutkimuskohteena ovat työväenjärjestöjen yhteydessä toimineet näytelmäseurat ja teatterit eli työväenteatterit. Työväenteatterit olivat työväenyhdistyksen organisaatioon kuuluneita näytelmäseuroja.

Takakannen lupauksen mukaan Seppälä pohtii teoksessaan, miten työväenteatterin nouseminen harrastajapohjaisesta julkisesti tuettuun teatterikenttään 1900-luvun alussa tapahtui, ja mihin tämä ainutlaatuinen menestystarina perustui. Lupaus lunastetaan. Itselleni teos kuitenkin näyttäytyy ennen kaikkea tutkimuksena, joka avaa, mitkä ovat olleet (ja edelleen ovat) työväenteattereiden anti ja merkitys suomalaiselle kulttuurille.

Tutkimus painottaa työväenteattereita, jotka esitystasoltaan lähenivät ammattiteattereita, ja jotka palkkasivat taideohjaajia. Kyseiset teatterit myös nousivat julkisella teatteripolitiikalla tuettaviksi laitoksiksi.  Työväen- teattereista tuli elinvoimaisia vuosisadan vaihteessa. Syitä vitaalisuuteen on löydettävissä Seppälän mukaan työväenliikkeen suosiosta, teatteriohjaajien palkkaamisesta ja yksittäisten yhdistysten laajasta ja uskollisesta jäsenkunnasta. Elinvoimaisuuteen vaikutti myös se, etteivät näyttelijät vaihtuneet tiuhaan, jolloin teattereiden tason oli mahdollista nousta. Merkityksellistä ylipäätään työväenteatterin suosion kannalta oli lisäksi se, että Suomen ammattiteatterikenttä ei ollut kehittynyttä, vaan 1890-luvulla maassa toimi vain muutama ammattiteatteri.

Seppälä hyödyntää tutkimuksessaan asiaankuuluvaa lähdeaineistoa. Tutkimuskirjallisuuden lisäksi lähteinä toimivat esimerkiksi pöytäkirjat, lehdet ja toimintakertomukset. Teos on kokonaisvaltainen teatterihistoriallinen tutkimus työväenteattereiden juurista. Seppälä esimerkiksi pohtii työväenteatterin rakennetta ja hallintoa. Samalla hän pohtii työväenteatterin asemaa, sen yleisöodotuksia ja tehtävää ajan kontekstissa. Mutta mikä tärkeintä, pohdinnat ulottuvat yksityisestä yleiseen: yksittäisistä työväenteattereista yleisesti käsityksiin teatterin olemuksesta, toiminnasta ja tehtävästä. Teos käsitteleekin työväenkulttuuria sekä teatteri- ja järjestöhistoriaa, esimerkiksi oman lukunsa saa työväenteattereiden keskusjärjestö Työväen Näyttämöiden Liitto.

Koska suomalaiset työväenteatterit ja pääasiassa 1900-luvun alkupuolisko ovat tutkimuksen kohteena, on tutkijan mahdotonta olla pohtimatta, miten suurlakko, ensimmäinen maailmansota ja sisällissota vaikuttivat työväenteattereiden toimintaan. Seppälä tuokin esille, miten vuoden 1905 suurlakon jälkeen Kansallisteatterin vanhasuomalainen johtoporras sai haastajan nuorsuomalaisista kulttuuriradikaaleista. Toki jo 1890-luvulta lähtien ”kansanteatteria” syytettiin konservatiivisuudesta ja heikosta taiteellisesta tilasta. Toivottiin laajojen joukkojen tarpeen huomioimista – ja tähän työväenteatterit pyrkivät vastaamaan.

Vaikka vuoden 1918 sisällissota osaltaan tyrehdytti työväenteattereiden toimintaa, sodan jälkeen niillä oli myös terapeuttinen tehtävä. Seppälä argumentoi, ettei työväenteattereilla kuitenkaan ollut tarvetta ja kysyntää jyrkentää ohjelmistollaan vastakkainasettelua – tällaista esiintyi vähissä määrin marginaalissa. Sittemmin institutionaalistuneet työväenteatterit eivät halunneet sotkeutua vallankumoukselliseen teatteriin, vaan osoittivat ohjelmistollaan sitoutuneensa taidevalistukseen, kasvatukseen ja rauhantyöhön. Mielenkiintoista onkin, että kaiken kaikkiaan myös työväenteattereiden jäsenet näkivät, että teatterilla on ensi sijassa kansansivistyksellinen tehtävä. Toki näkemyksellä oli merkitystä julkisen tuen saamisen kannalta.

Pohtiessaan työväenteattereiden nousemista julkisiksi taidelaitoksiksi Seppälä valottaa samalla, miten ja millä perustein taidetta tuolloin tuettiin. Jälleen kerran kytköksiä voi johtaa yleisemmin, myös tämän päivän, kulttuuripolitiikkaan. Seppälän mukaan julkinen teatteripolitiikka ei ennen 1920-lukua erityisesti sortanut työväenteattereita. Tukia jaettiin enemminkin alue- ja sosiaalispoliittisin perustein. Eduskunnan merkitys taas näkyi siinä, että se korosti alueellista tasa-arvoa ja sosiaalista moniarvoisuutta. Itsenäisen Suomen aikaan valtion avun saamisen ehtona oli osoittaa ”puhtoisuutensa”. Seppälä muistuttaa osuvasti, kuinka julkinen tukeminen on myös aina kontrollin väline, jolla saadaan tietoa teattereiden toiminnasta ja voidaan hillitä, erityisesti työväenteattereiden tapauksessa, mahdollista vallankumoushalua.

Yksi teoksen merkityksellisimmistä anneista on mielestäni se, että se käsittelee suomalaista teatteriharrastamista. Suomessa harrastetaan paljon – teatteria ja usein samalla yhdistystoimintaa. Näytelmäharrastus oli osa 1870-luvulla virinnyttä kokous- ja huvikulttuuria, johon liitettiin kansallisuusajatus. Teatteriharrastus levisi työyhteisöihin 1800-luvun lopulla nousten suosioon 1890-luvun puolivälistä alkaen.

Miksi vuosisadan vaihteessa sitten harrastettiin niin paljon teatteria? Seppälän mukaan teatteriesitys oli omaksuttu osaksi järjestötoimintaa. Järjestökulttuurilla oli Suomessa pitkät perinteet. Syy harrastamiseen löytyy myös siitä, että ihmisillä oli tarve jäsentää maailmaa, luoda yhteyksiä ja kasvattaa sosiaalisia taitoja. Näihin teatteri oli oiva väline. Myös puhetaidon ja lausuntataidon opetteleminen olivat tärkeitä työväenliikkeen harrastustoiminnassa 1800-luvun lopulla ja siitä eteenpäinkin. Ne olivat aseita ajaa omaa asiaa.

Seppälä muistuttaa, että työväenteatterit olivat monelle väylä ammattilaisuuteen, ja tällä taas oli merkitystä yleisesti teatterikentän kannalta. Vakinaisten teattereiden ulkopuolella työskenteli myös ammattinäyttelijöitä, jotka eivät olleet saaneet kiinnitystä maan harvoihin vakinaisiin teattereihin, mutta joille työväenteatterit tarjosivat työpaikan. Harrastajateatterit alkoivat tarjota toimeentulon mahdollisuuden.

Työväenteattereiden annin kannalta merkityksellistä on Seppälän esitys siitä, että työväenteatterit oppositioasemassaan olivat väylä esteettisille uudistuksille, vaikka yleisesti ottaen niiden esitystyyli ei ollutkaan erityisen uudistavaa ja mullistavaa. Työväenteatterit kuitenkin tarjosivat mahdollisuuden. Erityisesti työväenliikkeen kasvun myötä 1900-luvun alussa työväenteatterit tarjosivat myös ”sivuraiteille” joutuneelle näyttelijälle tai ohjaajalle paikan, jossa toteuttaa vapaammin itseään.

Seppälän tutkimus tuo myös hyvin esille sen, miten oleellista teatterin toiminnan kannalta on tila. Teatterit ovat aina joutuneet taistelemaan tilaongelman kanssa, olipa kyse sitten harrastajaryhmästä tai ammattilaisista. Työväen näytelmäseuran onnistuminen ja säilyminen olivat kiinni tilasta. Taloudellisen menestyksen edellytys oli, että työväentaloon mahtui riittävästi yleisöä. Työväentalot mahdollistivat yhteisöllisyyteen monessa mielessä: ne olivat houkuttelevia paikallisia kulttuurikeskuksia.

Erittäin tärkeää on myös Seppälän argumentti siitä, että työväenteattereiden valtavat esitysmäärät olivat oleellisia näytelmäkirjallisuuden leviämisen kannalta Suomessa. Työväenteatterit esittivät paljon niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin kantaesityksiä. Asiaa selittää osittain se, ettei Suomi kuulunut kansainvälisen tekijänoikeuslain piiriin. Seppälä puhuu työväenteattereiden kirjallisuuden vastakaanonista, jolla haastettiin vakiintuneet ammattiteatterit. Vuosisadan vaihteessa katsottiin, että työväenteattereilla voisi olla tehtävä yhteiskunnallisen draaman esittäjänä.

Työväen vastakaanonin tärkein näytelmä oli Seppälän mukaan Minna Canthin Kovan onnen lapsia. Näytelmästä tuli työväenteattereiden tunnusnäytelmä. Se käsitteleekin yhteiskunnallista epätasa-arvoa työläiskansan näkökulmasta katsottuna, mutta valintaan vaikutti varmasti myös näytelmän ympärille kehkeytynyt skandaali. Näytelmä vedettiin pois Suomalaisen Teatterin (nyk. Kansallisteatterin) ohjelmistosta heti ensi-illan jälkeen vuonna 1888.

Työväenteattereiden elinvoimaisuus perustui lopulta Seppälän mukaan itse teatteriin, esittämiseen ja vastaanottamiseen, ei niinkään yksittäisten näytelmien sisältöön. Suurta yleisöä kiinnostaneita näytelmiä esitettiin ja vieläpä edulliseen hintaan – aivan kuten muiden maiden populaarit kansanteatterit tekivät.

Mikko-Olavi Seppälän tutkimus on kaiken kaikkiaan varsin kattava selvitys työväenteattereiden varhaisvaiheista, ”menestysvuosista” ja merkityksestä. Työväenteattereilla on ollut tärkeä rooli suomalaisessa kulttuurissa. Teoksen loppuun olisin ehkä kaivannut jonkinlaisen kokoavan luvun. Toisaalta erinomainen tapa päättää teatterihistoriallinen teos on keskittyä viimeiseksi ohjelmistoon, sillä onhan ohjelmisto teatterin käyntikortti ja henkilötodistus.

Suomalaisen työväenteatterin varhaisvaiheet -teos herättää lukijassa viimeiseksi kysymyksen: miksi monet vakiintuneemmat työväenteatterit kuolivat tai miksi ne sulautettiin kaupungin toiseen ammattiteatteriin? Ja mikä merkitys näillä sulautumisilla on suomalaisen teatterikentän kannalta? Toki teos käsittelee sitä, mitä lupaakin eli työväenteattereiden varhaisvaiheita vuoteen 1923 asti. Vasta 1930-luvulla valtio alkoi voimakkaasti ajaa paikallisteattereiden yhdistymistä. Teos herättääkin jatkokysymyksiä ja ennen kaikkea halun selvittää lisää työväenteattereiden historiaa ja niiden kohtaloa – ja mikä olisikaan tutkimuksen kannalta parempi saavutus.

Tiina Hurskainen

Posted on

Sakari Saaritsa: Laskevan työläisen kysymyksiä

Vera Hjelt: Tutkimus ammattityöläisten toimeentuloehdoista Suomessa 1908-1909. Työtilasto XIII. Helsinki, Keisarillisen Senaatin kirjapaino 1912. 255 + 213 s.

Jos klassikon tunnusmerkkinä pitää sitä, että kirjaan palataan uudestaan ja uudestaan, Vera Hjeltin Tutkimus ammattityöläisten toimeentuloehdoista Suomessa 1908-1909 omaa hyvät mahdollisuudet pysyä sellaisena.  Ensimmäisenä yksityiskohtaisena kotitalousbudjettitutkimuksena työväestön toimeentulosta Hjeltin teos on ollut välttämätön lähde aihepiiriä sivuavalle historiankirjoitukselle.  Viimeaikaiset tutkimussuuntaukset kannustavat myös palaamaan sen äärelle uusin eväin.

Kiinnostus aineistojen taloushistorialliseen uudelleenanalyysiin on voimistunut 1970-luvulta alkaen osana taloustieteen tilastolliseen, tietokoneavusteiseen soveltamiseen perustunutta ”kliometristä” liikehdintää, ja saanut uusia hedelmällisiä vaikutteita kehitystaloustieteellisestä mikroekonometriasta.  Ironista kyllä, pidäkkeettömän kapitalismin asianajajana tunnetun Chicagon koulukunnan näkemys kotitalouksista rationaalisina, aktiivisina toimijoina on ollut tärkeä inspiraation lähde kulutuksen, työmarkkinakäyttäytymisen ja muiden yksityisten toimien mittaavaan analyysiin perustuvalle tutkimukselle työläisperheiden selviytymisstrategioista.

Foucault-vaikutteinen näkökulma itse tilastojen historiaan on puolestaan suunnannut sosiaalihistorioitsijoiden huomion siihen, miten tilastot ovat luoneet ja muokanneet yhteiskunnallista todellisuutta ja millaisia hallinnan tekniikoita niihin on nivoutunut.  Sosiaalitilastot on nähty tärkeänä osana myöhäisautonomian ajan valtioeliitin strategiaa, jonka mukaan perifeerinen maa saattoi oppia tulevista haasteistaan tarkkailemalla kehittyneempiä maita ja ennaltaehkäistä ongelmia ylhäältä johdetuilla yhteiskunnallisilla reformeilla. Pääongelma oli työväenkysymys.

Hjeltin tutkimus ei ollut ihka ensimmäinen laatuaan[1] mutta lähestymistapansa ja perusteellisuutensa puolesta uraauurtava.  Le Playn 1800-luvun puolivälistä tunnetuksi tekemä, sittemmin etnografian piirissä jatkunut monografinen lähestymistapa inspiroi Hjeltiä osittain, ja teokseen sisällytettiin kymmenen lyhyttä perhetutkielmaa (monografi). Suuren otoskoon mahdollistavaa ja nykyään hallitsevaan asemaan noussutta haastattelumenetelmää pidettiin ongelmallisena, koska tietoa saatiin kustakin tapauksesta vähän. Kulutuksen mittaaminen perustui muistitietoon, eikä esimerkiksi kestokulutushyödykkeiden hankintojen tavoittaminen ollut vaivatonta. Hjeltin käyttämä, kansainvälisestikin suosittu ratkaisu oli päiväkirjamenetelmä, jossa joukko kotitalouksia piti tutkijoiden avustuksella itse kirjaa tuloistaan ja menoistaan vuoden ajan.

Syntyvä aineisto oli rikkaampaa kuin haastateltaessa. Yhteydenpito kotitalouksiin mahdollisti ongelmien selventämisen, ja prosessi paransi laadullista ymmärrystä tutkimuskohteiden elämästä. Modernin, todennäköisyyslaskentaan perustuvan edustavuuden näkökulmasta tämä Suomessa ainakin 1950-luvun alkuun asti käytetty, uusia kehitystaloustieteellisiä kokeilujakin innostanut[2] metodi oli melko katastrofaalinen.  Tutkittaviksi valikoitui vakaassa tilanteessa eläviä, riittävän koulutettuja työläisiä, jotka monissa tapauksissa omasivat jonkinlaista yhteiskunnallista harrastuneisuutta. Lisäksi kirjanpidon julkilausuttuna tarkoituksena oli usein vaikuttaa mitattavaan käyttäytymiseen, esimerkiksi lisäämällä ”säästäväisyyttä”.

Sosiaalireformin moniosaaja Hjelt rakensi tutkimusorganisaationsa hyödyntämällä teollisiin työpaikkoihin suuntautuvien ammattientarkastajan virkamatkojensa aikana saamiaan kontakteja.”Talouskirjakaavoja” painettiin alun perin tuhat kappaletta, mutta käyttökelpoiseksi katsottua aineistoa saatiin lopulta 380 kotitaloudesta.  Päähuomio oli vanhemmat ja alaikäisiä lapsia käsittävissä ns. ”normaaliperheissä” (210 kpl). Aineisto käsitti myös toisin muunlaisia perheitä (140) ja yksineläjiä (30), joita kaikkia analysoitiin tutkimuksessa.  Valittujen kotitalouksien ”huonekuntien johtajille” asetettiin melko korkea 3000 markan tulokatto.[3] Vaikka päiväkirjamenetelmän seurauksia eri tulo- ja kulutustietojen luotettavuudelle kommentoidaan paikoitellen, edustavuuden ongelmasta ei yleisellä tasolla juuri keskustella.

Historiallisena aineistokokoelmana teos on joka tapauksessa rikas. Kun kotitalousbudjettiaineistojen hankinta edellyttää usein pitkää ja kapeaa arkistotyötä, kaikki alkuperäisbudjetit on painettu julkaisuun ainakin kohtalaisella tarkkuudella. Kirja sisältää myös muun muassa kuukausitason dataa 50 kotitalouden tulojen ja menojen vaihtelusta vuoden sisällä.  Mahdollisuuksia ekonometriseen jälleenanalyysiin siis on, joskin se edellyttää työläitä kannanottoja edustavuuskysymykseen. Teokseen sisältyvät kymmenen budjetteihin linkitettyä laadullista perhetutkielmaa eivät välttämättä tarjoa Le Playn monografioiden veroista kohdetta uudelleentarkasteluille[4], mutta ovat helppo tapa löytää perhetalouden kuvauksia viime vuosisadan alun Suomesta.

Tilastollisessa analyysissaan Hjelt tarkastelee tulojen ja menojen absoluuttista tasoa, ”Engelin lain” mukaan köyhyyttä mittaavaa ruokamenojen osuutta kokonaismenoista ja perherakenteen vaikutuksia kulutukseen ja toimeentuloon. Erikokoisten perheiden toimeentulon vertailussa Hjelt hyödyntää iän, sukupuolen ja perhekoon perusteella eri painotuksen antavaa kulutusyksikköasteikkoa. Tämä nykyäänkin käytetty menetelmä on intuitiivisesti vakuuttava, mutta painojen määritys ei yleensä ole empiirisesti johdettavissa vaan merkittävä valintakysymys: vaikutukset esimerkiksi köyhiksi luokiteltavien kotitalouksien määrään ja laatuun voivat olla huomattavat.  Hjelt suorittaa myös vertailuja saksalaisiin ja ruotsalaisiin tutkimuksiin; paikoin Engelin lain ja lihan määrällisen kulutuksen kaltaisilla yhteismitallisilla suureilla, paikoin hämmentävästi eri valuutoissa ilmaistuja summia rinnastaen.

Suoraan aineiston tilastollisesta ja laadullisesta tarkastelusta esiin nousevat keskeiset tulokset eivät ole kovin monilukuisia tai yllättäviä. Tutkimuksessa mukana olleet työläiset olivat usein vähävaraisia, ja esimerkiksi kulutuksen rakenteen perusteella selvästi köyhempiä kuin rikkaammissa maissa. ”Huonekuntien johtajien” – joista 16 prosenttia oli naispuolisia – tulot eivät riittäneet elättämään perheitä, vaan muiden ansiot olivat välttämättömiä. Tämä koski myös ”normaaliperheitä”. Koska naiset joutuivat ansiotöiden lisäksi vastaamaan palkattomista kotitaloustöistä ja lastenhoidosta, heidän työtaakkansa oli erityisen rasittava. Niukka ja epävarma toimeentulo vaikeutti säästämistä ja vakuutusten hankintaa. Lainoja Hjelt piti lähtökohtaisesti ongelmana enemmän kuin mahdollisena riskien hallinnan tapana.

Päähuomio on usein kohdistunut kirjan johtopäätöksiin ja toimenpidesuosituksiin. Ne eivät oikeastaan perustu tutkimuksen empiiriseen osaan vaan edustavat paremminkin aikalaisdiagnoosia ja –keskustelua. Hjeltin mukaan palkat eivät voineet pysyä jatkuvasti kohoavien hintojen perässä koska elinkeinoelämä ei sitä kestäisi, vaan oli löydettävä muita keinoja alentaa elinkustannuksia. Ruoka-aineita voisi korvata halvemmilla, yhtä ravitsevilla vaihtoehdoilla. Tieteellinen ravitsemusoppi, josta oli lukuisia kansainvälisiä esimerkkejä, olisi välttämätön tuki. Suurissa erissä ostamalla olisi myös mahdollista laskea yksikköhintoja.

Keskeisin Hjeltin käsittelemä ajan sosiaalinen innovaatio oli kuitenkin ruoanlaiton ulkoistaminen kotitalouksista kansankeittiöihin. Juuri ammattimainen suuren mittakaavan organisaatio mahdollistaisi sekä kustannustehokkaat tukkuostot että tieteellisen ravitsemuksen periaatteiden noudattamisen, tuottaen perheille helposti edullisia, terveellisiä aterioita. Valmis ruoka pitäisi voida noutaa koteihin. Erityisesti naisten kohtuuton työtaakka helpottuisi näin huomattavasti. Oma-apuperiaatteen mukaisesti ja esimerkkeihin viitaten Hjelt kannattaa toiminnan organisointimuotona ennen kaikkea työväen omia osuuskuntia.  Hän nostaa esiin myös ”kotineuvojattaret” ja jopa pakolliset ruoanlaittokurssit naisille – kuitenkin työajalla järjestettävinä.

Hjeltin moniongelmaisten lukujen pohjalta määriteltiin kulutuskorin painot, joiden avulla laskettiin virallinen elinkustannusindeksi aina vuoteen 1935 asti. Taloushistoriallinen tutkimus on hyödyntänyt ja kehittänyt lukuja. Matti Hannikainen on 1930-luvun lamaa Helsingin rakennussektorin työmarkkinoiden kautta käsittelevässä tutkimuksessaan säätänyt painoja uuden analyysin pohjalta vuoden 1928 elinkustannustutkimuksen kulutuskoritietojen avulla ja osoittanut työläisten elinkustannusten nousseen virallisen indeksin osoittamaa enemmän 1920-luvulla.[5] Perustavanlaatuisessa tutkimuksessaan palkkatyön, palkkojen ja elintason kehityksestä 1850-1913 Sakari Heikkinen taas on rakentanut painot Hjeltiä edeltävälle ajanjaksolle hyödyntämällä makrotilastoja ja arvioita eri hyödykkeiden tarjonnasta ja kokonaiskulutuksesta Suomessa.[6]

Työväen- ja sosiaalihistoriassa Hjeltin käyttötavat ovat olleet innovatiivisia, mutta osin myös ongelmallisia. Usein katsotaan, että Hjelt määrittelee tutkimuksessaan jonkinlaisen absoluuttisen köyhyysrajan.  Kahdessa vuonna 1994 julkaistussa uraauurtavassa artikkelissaan viime vuosisadan  alun työväestön toimeentulosta Raimo Parikka jopa lanseerasi käsitteen ”Hjeltin minimi” kuvaamaan rajaa, jota hän sovelsi elinkustannusindeksiin ja perhekokoon liittyvien muunnosten avulla erilaisten tulonlähteiden riittävyyden arviointiin aina toiseen maailmansotaan asti. Tulokset todistivat työväestön syvää köyhyyttä 1930-luvun laman aikana ja sekatyöläisten palkkojen riittämättömyyttä aina 1940-luvulle asti.[7]

Vaikka johtopäätökset ovat täysin uskottavia, itse Hjeltin tutkimus tarjoaa käsitteelle heikon pohjan.  Teoksessa esitetään ohimennen ilman tarkempia perusteluja että yhdessä monografiassa esiintyvä perhe edustaa kulutustasoa, joka Alfred Marshallia lainaten ”salli elää nälkää näkemättä, suoranaista ruumiillista puutetta tuntematta, mutta joka ei myöskään tarjoa juuri enempää”. Hjelt ei itse käytä tätä ”minimiä” tutkimuksen kvantitatiivisessa osassa. Elinkustannusindeksin ja kulutusyksikköasteikon ongelmat lisäävät Parikan minimin epävarmuustekijöitä.  Joka tapauksessa köyhyysrajat ovat pohjimmiltaan valintoihin perustuvia tilastollisia tapoja luokitella väestöä köyhiin ja ei-köyhiin, eivät fyysisen selviytymisminimin ilmauksia. Tämä käy selväksi myös Parikan tuloksista, joiden mukaan suuret ihmisjoukot elivät jatkuvasti hänen konstruoimansa rajan alapuolella.

Hjeltin tutkimus on myös usein esitetty niin sanotun kotitalousideologian edustajana.[8] Sosiaalihistorioitsijoiden hahmotteleman mallin mukaan 1900-luvun alun kotitalousideologian pääelementit olivat seuraavat: paternalististen siteiden rapautuessa ydinperhe voi kiinnittää työläiset yhteiskuntaan terveellä tavalla; perheen sisällä vaimo vastaa säästäväisestä ja järkevästä kulutuksesta; työläisperheiden toimeentulo-ongelmat johtuvat etupäässä taitojen puutteesta, ja ratkaisu on vaimojen koulutus.  Kotitalousideologia kytkeytyi kulutusmoralismiin ja -valistukseen, joka kannusti ostamaan halvempaa ja käyttämään paremmin. Yksityiskohtainen mielenkiinto erilaisten ruoka-aineiden käyttöön ajan kotitalousbudjeteissa liittyi haluun tarkkailla kulutuskäyttäytymistä.[9]

Hjeltin tekstissä kotitalouksien valintoja ei kuitenkaan kommentoida tästä näkökulmasta oikeastaan lainkaan.  Tietoisesti tehdyt tekniset ratkaisut eivät aina edes mahdollista tätä, vaan esimerkiksi valmiin leivän ja jauhojen ostot on tilinpidossa niputettu yhteen. Jopa nautintoaineiden kulutusta käsitellään neutraalisti. Hjelt puolustaa kahvin käyttöä ruoan substituuttina:  ”… vähävaraisten taloudessa on kahvi välttämättömästi pidettävä ravintoaineena eikä nautintoaineena, sillä kahvi on ateriaan kuuluva, usein ainoa lämmin keitos köyhän perheen pöydällä.” Alkoholin osalta todetaan viileästi, että kun suurempi juominen tapahtuu useimmiten kodin ulkopuolella, ”tässä suhteessa kohtuuton henkilö tuskin kyennee kotiin palatessaan tekemään selkoa kulutuksen raha-arvosta”. Kotitalousideologian kritiikki ei ilmene vain rivien välistä, vaan liittyy johdonmukaisesti ulkoistamisen ja kansankeittiöiden kannattamiseen.

Edellä olevaan tutkimukseen kuuluvat taloustilit osoittavat, että useimmissa kodeissa on vaimojen täytynyt hankkia perheen elantoon tarvittavia lisätuloja kodin ulkopuolella tehdyn ansiotyön kautta. Hyvin monen vaimon on pidettävä huolta ei ainoastaan ansiotyöstään, vaan sen ohessa kotinsa järjestämisestä ja useiden pienten lasten hoitamisesta. Niin ollen ei perhe aina ole autettu sillä, että sitä neuvotaan miten taloutta olisi hoidettava. Missä muodossa vähävaraistenkin taloudessa enemmän asiantuntemusta tulisi käytetyksi ostoksien tekemisessä ja ruoan valmistamisessa on kysymys, joka voi tulla tyydyttävästi ratkaistuksi myöskin tälle alalle ulottuvan osuustoiminnan kautta.

Hjeltin ajattelu oli vuonna 1912 lähempänä työväenliikkeen kiinnostuksen kohteena ollutta mallia, jossa tehtäviä lastenhoidosta ruoanlaittoon siirretään ulos kodista erilaisten kollektiivisten organisaatioiden hoidettavaksi ja naiset vapautuvat kaksoistaakan alta ammattityöhön, kuin familistista kotitalousideologiaa.[10] Jälkimmäisen kultakautena pidetään vasta maailmansotien välistä aikaa, jolloin valtaosa vasemmistostakin sen jossain muodossa omaksui.  Kotitalouden sisäistä sukupuolenmukaista työnjakoa Hjeltkään ei toki osannut kyseenalaistaa.

Voi myös kysyä, mitä uutta työväenhistorian perinteisen ”käytännön filosofian” täydentäminen tai korvaaminen foucaultlaisella viitekehyksellä on Hjeltin luentaan oikeastaan tuonut ja mitä se voisi tuoda. Tutkimuksen käsittelyn yhteydessä muistetaan edelleen mainita, että työväenliike suhtautui siihen epäluuloisesti ja vastusti tietojen keräämistä muun muassa Helsingissä.[11] Samalla jätetään kuitenkin mainitsematta toinen mielenkiintoinen seikka. Hjelt nimittäin kertoo monien tutkittavien suhtautuneen harjoitukseen suurella innostuksella; esimerkiksi tehneen hälyttäviä havaintoja omasta taloudenpidostaan, pitäneen kaksinkertaista kirjaa voidakseen säilyttää kopion budjetistaan ja tarjoutuneen jatkamaan tilinpitoa seuraavanakin vuonna.

Tutkimuksesta saa sen vaikutelman, että maalle koituisi melkoinen kansantaloudellinen voitto vähävaraisille henkilöille ilmaiseksi tarjolla pidettävistä talouskirjakaavoista. Tämä näyttää olevan kansantaloudellisen kasvatuksen tehokkaimpia keinoja säästäväisyydenharrastuksen kehittämiseksi.

Kommentissa kiteytyy kotitalousbudjetin kaksoishistoria sekä tutkimuksen että kasvatuksen teknologiana. Talouskirjanpito oli keskeinen osa kotitalousideologien opetusohjelmaa, ja erilaisia budjettipohjia kehiteltiin ja markkinoitiin laajasti erityyppisille kotitalouksille. Ajan mittaan työväenliikekin alkoi kannattaa kotitalousbudjettien pitämistä ja työläisperheiden taloudenpidon rationalisointia, mutta omista lähtökohdistaan. Tutkimus todistaisi, että työläisperheiden köyhyys oli huonon taloudenpidon syy eikä päinvastoin. Toisaalta paremmin järjestäytyneet kotitaloudet kykenisivät maksamaan jäsenmaksunsa sekä tuottamaan paremmin järjestäytyneitä työläisiä.  Maailmansotien välisenä aikana kotitalousalan ammattilaiset alkoivat myös muodostaa oman professionaalisen intressiryhmänsä, jonka etujen mukaista oli kasvattaa toiminnan yhteiskunnallista arvostusta politikoinnista riippumatta.  Kirjanpidon ja rationalisoinnin kannustamisesta työväestön kotitalouksissa syntyi näin moniaineksinen konsensus erilaisten eliittien ja valtakeskusten välillä.[12]

Foucaultlaisittain kotitalousbudjetissa oli kysymys uudella tavalla käyttäytyviä subjekteja muovaamaan pyrkivästä ”minätekniikasta”. Mutta millaisesta? Viime vuosisadan alun kotitalousbudjettien kantama rationaalisuus ei ollut chicagolaista utilitarismia – yksilön johdonmukaista käyttäytymistä omien tavoitteidensa saavuttamiseksi – sillä siihen liittyi kotitalouksien valintojen järkeistäminen palvelemaan erilaisia korkeampia päämääriä. Se ei myöskään ollut homogeenisen liberaalin hallinnan ilmaus vaan erilaisten kilpailevien pyrkimysten solmukohta. Siitä, miten budjetointi vaikutti työläissubjektiin, tiedämme edelleen kovin vähän.  Hjeltin tutkimuksen syntytarinan toisenkin puolen muistaminen auttaisi ainakin tunnistamaan kysymyksen. Se on kiinnostava paitsi taloudellisen rationaalisuuden historiallistamisen mahdollisuutena, myös haasteena uudelleenkäytölle. Muiden edustavuusongelmiensa lisäksi aineistot edustavat aina vain sellaisia kotitalouksia, jotka laskivat taseitaan.


[1] Ks. Groundstroem, Oskar: Helsingin työväen taloudellisista oloista. Esitelmiä kansantaloudellisessa  yhdistyksessä. Kansantaloudellisen yhdistyksen toimituksia. 2:nen osa. 1897. Porvoo: Werner Söderström. 92–117; Heikkinen, Sakari: Labour and the Market:Workers, Wages and Living Standards in Finland, 1850-1913. Commentationes Scientiarum Socialium 51. The Finnish Society of Sciences and Letters and The Finnish Academy of Sciences and Letters 1997, 160-162, 172-173.

[2] Morduch, Jonathan, Collins, Daryl, Rutheford, Stuart & Ruthven, Orlanda: Portfolios of the Poor: How the World’s Poor Live on $2 a Day. Princeton University Press 2009.

[3] Sakari Heikkisen lukujen perusteella “täyden”, 300 päivän työvuoden keskiansio teollisuudessa olisi ollut vuosina 1908-1909 noin 1100 markkaa. Heikkinen 1997, 237.

[4] Vrt. Gribaudi, Maurizio: Percorsi individuali ed evoluzione storica: Quattro percorsi operai attraverso la Francia dell.Ottocento. Quaderni Storici 106 / a. CCCVI, n. 1, aprile 2001, 115-150.

[5] Hannikainen, Matti: Rakentajat suhdanteissa: Palkat, työttömyys ja työmarkkinakäytännöt Helsingin rakennustoiminnassa 1930-luvun laman aikana. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 162. Suomen tiedeseura 2004, 120-126.

[6] Heikkinen 1997, 162-171, 215-223.

[7] Parikka, Raimo: 1930-luvun pula ja työttömän selviytyminen. Parikka, Raimo (toim.): Työ ja työttömyys. Väki voimakas 7. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 1994. 108-178; Parikka, Raimo: Pitkä varjo – Huono-osaisuus historiallisena jatkuvuutena. Heikkilä, Matti & Vähätalo, Kari (toim.): Huono-osaisuus ja hyvinvointivaltion muutos. Gaudeamus 1994. 51-89.

[8] Esim. Markkola, Pirjo: Työläiskodin synty: Tamperelaiset työläiskodit ja yhteiskunnallinen kysymys 1870-luvulta 1910-luvulle. Historiallisia tutkimuksia 187. Suomen Historiallinen Seura 1994, 183; Kettunen, Pauli: Suojelu, suoritus, subjekti: Työsuojelu teollistuvan Suomen yhteiskunnallisissa ajattelu- ja toimintatavoissa. Suomen Historiallinen Seura 1994, 83; kulutusmoralismin osalta myös Ahlqvist, Kirsti: Kulutus, tieto, hallinta : Kulutuksen tilastoinnin muutokset 1900-luvun Suomessa. Tutkimuksia 252. Tilastokeskus 2010. 73-74 (vrt. kuitenkin 65, 85).

[9] Esim. Ahlqvist  2010, 65-66; Lähteenmäki, Maria: Mahdollisuuksien aika: Työläisnaiset ja yhteiskunnan muutos 1910-30-luvun Suomessa. SHS 1995. 201-213; Markkola 1994, 171, 177-183; Ollila, Anne: Suomen kotien päivä valkenee… : Martta-järjestö suomalaisessa yhteiskunnassa vuoteen 1939. Historiallisia tutkimuksia 173. Suomen Historiallinen Seura 1993, 124, 131-132, 272-276; Vattula, Kaarina: Lähtöviivallako? Naisten ammatissatoimivuudesta, tilastoista ja kotitaloudesta. Laine, Leena & Markkola, Pirjo (toim.): Tuntematon työläisnainen. Tampere: Vastapaino 1989. 13-31.

[10] Ahlqvist 2010, 65, 85.

[11] Ahlqvist 2010, 77; Stenvall, Kirsti & Holmalahti, Timo: Tutkimus ja työväenkulttuuri. Väki Voimakas 2. Työväen Historian ja Perinteen Tutkimuksen Seura 1987, 39-40.

[12] Saaritsa, Sakari: Beneath Moral Economy: Informal Assistance in Early 20th Century Finland. European University Institute 2008. 208-215.

Sakari Saaritsa

Posted on

Matti Hannikainen: Työväentutkimukset klassikot puntarissa

Työväen Historian ja Perinteen Tutkimuksen Seura aloittaa blogissa uuden sarjan nimeltään ”Suomalaisen työväentutkimuksen klassikot”. Laajasti ymmärretyllä työväentutkimuksella on takanaan jo yli satavuotinen historia, joten aidosti voidaan puhua mittavasta perinteestä. Siitä on aika ajoin hyvä nostaa esiin joitakin poimintoja, jotta tuo perinne ei unohtuisi ja jotta myös osaisimme entistä paremmin hyödyntää aikaisempaa tutkimusta ja sijoittaa uudempaa tähän pidempään jatkumoon. Toisaalta tämän päivän tutkijat usein perehtyvät perusteellisesti oman alansa aikaisempiin tutkimuksiin, mutta useinkaan ei ole luontevaa foorumia näiden pohdintojen perusteelliseen esittelyyn. Siksi seura on päätynyt aloittaa tämän uuden sarjan.

Lyhykäisyydessään kyse on vanhojen teosten uudelleen arvioinnista. Tarkoitus ei ole ainoastaan esitellä teosta vaan myös arvioida sen merkitystä myöhemmälle tutkimukselle. Kirja-arvioinneissa voidaan myös esitellä teoksen kirjoittajaa. Teoksen ei tarvitse liittyä mihinkään tiettyyn oppialaan vaan riittää, että teoksessa ”työväestö” on keskeisenä tutkimus- tai käsittelyn kohteena.

Klassikon määritteleminen on aina hankalaa, ja valinnoista voi olla monta mieltä. Tässä sarjassa korostetaan nimenomaan teoksen merkitystä myöhemmälle tutkimukselle eli sitä, miten tutkimus on kestänyt aikaa. Siksi esiin nostetaan teoksia, joihin tutkijat tavalla tai toisella aina uudelleen palaavat ja viittaavat. Aikalaisille tässä esitellyt tutkimukset eivät välttämättä ole olleet mitään suuria tapauksia. Klassikoksi kelpuutetaan ne teokset/kirjoitukset, jotka ovat ilmestyneet ennen vuotta 1970.

Kirja-arviointien pituus on kunkin kirjoittajan itse valittavissa. Kuitenkaan yli kymmenen sivun arvioita ei suositella. Tavoitteellinen pituus voisi olla noin viitisen sivua, eli kyseessä on tavallista kirja-arviota pidempi formaatti. Arvioinneissa suositellaan käytettäväksi loppuviitteitä.

Kirja-arviointien ilmestymiselle ei ole tarkkaa aikataulua, vaan niitä julkaistaan sitä mukaa kuin ne valmistuvat. Jonkinlaisena tavoitteena on kuitenkin julkaista noin yksi arvostelu kuukautta kohden.

Sarjaa toimittaa Matti Hannikainen, joka myös hyväksyy ja valitsee arvosteltavat teokset. Jos siis olet halukas arvioimaan mielestäsi jonkin klassikko-statuksen omaavan tutkimuksen/kirjoituksen, ota yhteyttä (matti.hannikainen at helsinki.fi). Alustavana suunnitelmana on myös se, että arvioinnit julkaistaan myöhemmin yhtenä julkaisuna joko sähköisesti tai kirjana. Kunkin arvioinnin voi kuitenkin liittää omaan julkaisuluetteloon jo silloin kun se ilmestyy THPTS:n blogissa.

Sarjan aloittaa Sakari Saaritsan arvio työväestön elinkustannuksia ja elinoloja koskevan tutkimuksen uranuurtajasta: Vera Hjelt ”Tutkimus ammattityöläisten toimeentuloehdoista Suomessa 1908–1909”. 
Teksti julkaistaan ensi perjantaina 8.10.2010.

Antoisia lukuhetkiä klassikkojen parissa!

Matti Hannikainen

Posted on

Feministinen tutkimus metsäammattilaisuuden sukupuolittuneisuudesta

Kirsi-Maria Hytönen arvioi FT Tiina Suopajärven väitöskirjaa Sukupuoli meni metsään. Luonnon ja sukupuolen polkuja metsäammattilaisuudessa (SKS 2009):

Tiina Suopajärven väitöskirjaon mielenkiintoinen tutkimus. Se nostaa esiin kysymyksiä sukupuolen merkityksestä hyvin maskuliinisesti rakentuneessa ammattikunnassa, metsäalalla. Asiantuntijuuden ja sukupuolen yhteen kietoutumisen lisäksi Suopajärvi analysoi tutkimuksessaan myös metsäammattilaisten suhdetta työympäristöönsä, suomalaiseen metsään.

Antropologian alaan kuuluvan tutkimuksen aineistona toimii haastattelumateriaali, jota Suopajärvi on ollut itse mukana keräämässä. Taustalla on Metsähistorian Seuran, Helsingin yliopiston kansatieteen oppiaineen ja Suomen Metsämuseo Luston yhteistyössä toteuttama metsäperinteen tallennushanke. Tästä laajasta aineistosta Suopajärvi on sukupuoliaiheisen tutkimusteemansa johdattamana ottanut käyttöönsä kaikki naismetsäammattilaisten ja yhtä monta miesmetsäammattilaisen haastattelua.

Tutkimuksen teoreettinen viitekehys on ekofeminismi, jonka Suopajärvi määrittelee tässä yhteydessä tarkoittavan sitä, että ”se, miten puhumme luonnosta ja toimimme siellä, heijastelee yhteiskuntamme sukupuolittuneita rakenteita, ja päinvastoin.” Feministinen näkökulma on tutkimuksessa selkeä, mutta hyvin ja perusteellisesti reflektoitu ja perusteltu. Suopajärvi pohtii huolellisesti omia tutkimuksellisia valintojaan esimerkiksi käytettyjen käsitteiden, teorioiden ja aineiston suhteen, ja korostaa tutkijan position merkitystä tutkimuksen suuntaamisessa.

Metsäammattilaisuuden rakentuminen alkaa haastatteluaineistossa lapsuudesta ja etenee alan koulutuksessa. Aineistossa käsitellään edelleen myös metsäammattilaisten kokemuksia ensimmäisistä työpaikoista ja alalle sisään pääsemisestä. Asiantuntijuus ja sen sukupuolittunut rakentuminen on eräs kiinnostavimmista ja kenties keskustelua herättävimmistä osioista kirjassa. Sekä mies- että naismetsäammattilaisten haastatteluista käy ilmi, että mies- ja naismetsäammattilaisen asiantuntijuus on hyvin erilaista. Asiantuntijuuden rakentumiseen vaikuttaa metsäalan voimakkaasti maskuliininen ihanne. Metsäammattilaisen rooliodotus on olla mies, maskuliini, jolloin alalle pyrkivät tai siellä toimivat naiset joutuvat työssään kontrolloimaan omaa sukupuoltaan.

Metsäammattilaisuuden sukupuolittuneiden polkujen lisäksi Suopajärvi pohtii työssään haastateltavien metsäsuhdetta. Toisin kuin esimerkiksi asiantuntijuus, metsäsuhde ei ole voimakkaasti jakautunut sukupuolen mukaan. Metsäsuhteen muodostumiseen vaikuttaa enemmän esimerkiksi lapsuus, vanhemmat ja kotitausta. Tutkimuksessa tulee esiin, kuinka metsäammattilaisille metsällä on sekä taloudellista että luonnollista, ympäristöllistä arvoa. Metsäsuhteessa järki ja tunne, emotionaalinen ja rationaalinen, kietoutuvat yhteen.

FT Tiina Suopajärvi luennoi Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran kesäseminaarissa Nurmijärvellä, Kiljavan opistolla 23.–24.8.2010 pidettävässä seminaarissa otsikolla Lasikattoja ja labyrintteja – sukupuolittunut metsäammattilaisuus. Lisätietoja kesäseminaarista löytyy seuran nettisivuilta. Tervetuloa mukaan kuuntelemaan ja keskustelemaan!