Sivistyksen voimalla

Blogimme julkaisee professori Kari Teräksen arvion Pekka Rehumäen väitöskirjasta, Tasa-arvoa tanssilattialla. Käsityöväen sivistysseurat 1840-luvulta 1870-luvun alkuun.  Arvio on alunperin julkaistu Historiallisen aikakauskirjan numerossa 3/2009.

Suomessa on aivan liian vähän tutkittu sääty-yhteiskunnan murenemisen ja elinkeinovapauden asteittaisen vapautumisen prosesseja ja seurauksia. Pekka Rehumäen väitöstutkimus avaa tähän yhteiskunnan muodonmuutokseen kiinnostavan näkökulman. On edelleenkin paljolti hämärän peitossa, mitä ammattikuntalaitoksen lakkauttaminen merkitsi käsityöntekijöille itselleen ja laajemmin taloudelliselle toimeliaisuudelle, eikä ole riittävää kuvaa myöskään siitä, millä tavalla säätyläistö pyrki säilyttämään valta-asemansa perinteisten hierarkioiden murentuessa.

Rehumäki kysyy tutkimuksessaan, miten sivistys ja järjestäytyminen liittyivät yhteen ja miten sivistyksestä pyrittiin tekemään yhteiskuntaa kiinteyttävä voima. Hän pohtii sitä, mitä merkityksiä sivistykselle annettiin 1800-luvun puolivälissä ja minkälaisena sen asema nähtiin yhteiskuntaluokkien välisen veljeyden ja sopusoinnun aikaansaamisessa. Sivistystyön sisällöstä ja muodoista käytiin aktiivista määrittelykamppailua sivistyneistön ja sivistettävien välillä. Yhteiskunnallisessa murrosvaiheessa koettiin tärkeäksi turvata ”luonnollisena” pidetty sosiaalinen järjestys, mutta se tuli tapahtua enemmän moraalisäätelyn, vakuuttelun ja valistamisen, kuin puhtaan vallankäytön kautta. Sivistyksen jalo aate tarjoutui keinoksi, johon voitiin tarttua niin alhaalta kuin ylhäältä. Käsityöläiskisällit uskoivat sen mahdollistavan tien sosiaaliseen nousuun ja säätyläiset toivoivat sen pelastavan yhteiskunnan tapain turmelukselta ja poliittiselta kumouksellisuudelta. ”Sivistysyhteyksien” harrastamalla sivistyksellä oli Rehumäen mukaan käytännöllinen sisältö. Tanssin ajateltiin kehittävän tapakulttuuria, mutta sivistysseurat tunnettiin myös kirjallisista harrastuksistaan: esitelmätilaisuuksista ja kirjasto-lukusalien toiminnasta.

Rehumäki ei nosta rimaa kovin korkealle, vaan asettaa tehtäväkseen ”luoda valoa suomalaisen työväen varhaiseen järjestäytymiseen ennen wrightiläisiä työväenseuroja” ja ilmoittaa tekevänsä ”kuvailevaa perustutkimusta aiemmin kartoittamattomalta alueelta”. Aikaisemman tutkimuksen kriittisen tarkastelun pohjalle olisi ollut muotoiltavissa selvästi haastavampi ongelmanasettelu.  Rehumäki on tehnyt valtavan lähdetyön, kääntänyt kaikki mahdolliset kivet ja kannot, eikä ole lannistunut aihepiirin tutkimuksen tiellä olevien vakavien lähdeongelmien edessä. Tekijä on kartoittanut juurta jaksaen sivistysseuraliikkeen eurooppalaiset juuret ja tutkinut yksityiskohtaisesti Turun, Helsingin ja Oulun sivistysseurojen perustamisen, toiminnan ja lopettamisen kaaren. Hän kuvailee seurojen erilaisia sivistystyön muotoja, niiden sisäistä elämää, käsityöläisten ja säätyläisten jännitteisiä suhteita seurojen johtoelimissä sellaisella tarkkuudella, jota lähellekään aikaisempi tutkimus ei ole yltänyt.

Continue reading “Sivistyksen voimalla”

Kommunismin totaalihistoriaa

saaarela_kansiBlogimme julkaisee professori Kari Teräksen arvion Tauno Saarelan kirjasta  Suomalainen kommunismi ja vallankumous 1923-1930. Historiallisia Tutkimuksia 239. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki 2008. Arvio on aikaisemmin ilmestynyt Tieteessä tapahtuu -lehdessä 7/2009.

Tauno Saarela on tehnyt järkälemäisen, peräti 840-sivuisen, tutkimuksen suomalaisen kommunismin historiasta vuosilta 1923-1930, siis suhteellisen lyhyeltä ajanjaksolta. Teos on jatkoa hänen vuonna 1996 ilmestyneelle väitöskirjalleen Suomalaisen kommunismin synty 1918-1923, ja sen tunteminen auttaa hahmottamaan sinänsä itsenäistä jatko-osaa. Tutkimuksen laajuus perustuu siihen, että Saarela haluaa rakentaa kokonaiskuvan tästä monitahoisesta liikkeestä eikä keskittyä pelkästään sen yhteyksiin rajan taakse, siellä majaansa pitävään SKP:n johtoon, Kominterniin ja Neuvostoliittoon. Nämä liikkeen rajantakaiset yhteydet suhteutuvat Saarelan tutkimuksessa kommunistien toimintaan suomalaisessa yhteiskunnassa. Hän tukeutuu valtavaan historiallis-empiirisen aineistoon ja antaa kirjaimellisesti faktan puhua.

Saarela käyttää tutkimuskohdetta määritellessään suomalaisen kommunismin käsitettä, vaikka tiedostaakin sen ongelmallisuuden. Hän haluaa käsitteen avulla tavoittaa sen kokonaisuuden, jonka muodostivat Suomessa sosialidemokraattien vasemmalle puolen ja ajoittain sen sisäänkin, organisoitunut liike, Neuvostoliitossa työskennellyt SKP:n johto ja sen Suomessa olleet maanalaiset johtohenkilöt. Siihen sisältyvät myös näiden organisaatioiden piirissä esiintyneet ajattelu-, toiminta- ja organisaatiotavat. Suomalaisen kommunismin käsitteeseen latautuu jännitteinen suhde kansallisen ja kansainvälisen liikkeen, salaisen ja julkisen toiminnan, etujoukkopuolueen ja joukkojärjestöjen sekä kommunistisen liikkeen ja Suomen vanhan työväenpuolueen perinnön välille. Suomalainen kommunismi on totaalikategoria, joka sopii paremmin kokonaisuuden hahmottamiseen kuin liikkeen moninaisuuden ja sen sisäisten jännitteiden analyysiin, mutta Saarela pyrkii ottamaan huomioon myös jälkimmäisen – liikkeen luonteen ymmärtämisen kannalta – erittäin tärkeän seikan.

Continue reading “Kommunismin totaalihistoriaa”

Naisten työn halventaminen

Blogimme julkaisee professori Kari Teräksen arvion Anu Suorannan väitöskirjasta Halvennettu työ. Pätkätyö ja sukupuoli sopimusyhteiskuntaa edeltävissä työmarkkinakäytännöissä.  Arvio on alunperin julkaistu Historiallisen aikakauskirjan numerossa 3/2009.  Tässä se julkaistaan hieman muunnettuna.

Halvennettu työ -kansi
Anu Suoranta osallistuu väitöstutkimuksellaan Halvennettu työ väkevästi ajankohtaiseen keskusteluun työelämän muutoksista. Tänä päivänä työtä on mahdotonta ajatella normaalina ja säännöllisenä elinikäisenä kokopäiväisenä työnä ja toimeentulona. Erilaiset pätkätyöt ja työaikajoustot ovat mullistaneet käsityksiämme työstä ja työsuhteista. Tekijä haluaa tuoda ajankohtaiseen keskusteluun historiallista perspektiiviä, jonka avulla hän kyseenalaistaa käsityksiä uudesta sekä tunnistaa ohitetuiksi luultujen ajattelutapojen ja käytäntöjen aktualisoitumista. Hän pyrkii lisäämään ymmärrystämme ”työelämän kollektiiviseen sääntelyyn 2000-luvulla kohdistuneiden muutospaineiden perusteista” tutkimalla 1920- ja 1930-luvun tekstiilialan työnteon sääntelyn ja hallinnan tapoja. Tutkimus osoittaa, miten menneisyydessä tehdyt valinnat ja toimintaa ohjaavat ajatusmuodot ovat läsnä tässä päivässä.

Suorannan tutkijanote on ennakkoluuloton ja rohkea. Hän käyttää hyväkseen analogista lähestymistapaa, aikaloikkia, nykyhetken ja sotien välisten työsuhteiden avaamiseksi. Vaikka analogioissa piilee melkoisia sudenkuoppia, pystyy Suoranta välttämään anakronismin vaarat ja rikkomaan niiden avulla käsityksiä historian jatkuvasta kehityksestä. Analogisten rinnastusten käyttö vaatii tutkijan etiikan huolellista reflektointia ja, kuten Suoranta toteaa, ”erityistä herkkyyttä, jotta ihmiset, teot ja ilmiöt saavat merkityksensä oman aikansa olosuhteiden, arvojen ja käsitysten muodostamassa kontekstissa”. Ongelmaksi muodostuu lähinnä se, että aikakaudesta toiseen siirtyessään Suoranta tulee rakentaneeksi myyttistä kuvaa väliin jäävän ”hyvinvointivaltion kultakauden” työsuhteista.

Continue reading “Naisten työn halventaminen”

Kalliolan Helsinki, toinen Helsinki

Antti Karisto
Blogimme julkaisee professori Antti Kariston kommenttipuheenvuoron, Kalliolan Helsinki, toinen Helsinki, Jarmo Peltolan teokseen Yksilö, yhteisö ja yhteiskunta. Kalliolan setlementti 1919–2009. Kommenttipuheenvuoro oli osa seminaaria ”Ihmisistä hyvä tulee”, Kalliolan setlementti 90 vuotta, 13.11.2009.

I
Lämpimät syntymäpäiväonnittelut 90 vuotta täyttävälle Kalliolan setlementille! Ja onnittelut myös sen saamasta syntymäpäivälahjasta, Jarmo Peltolan kirjoittamasta hienosta historiikista, jota minut on pyydetty kommentoimaan.

Tulen Helsingin yliopiston yhteiskuntapolitiikan laitokselta, entiseltä sosiaalipolitiikan laitokselta, Heikki Wariksen laitokselta. Kuten Peltolan kirjasta käy ilmi, Heikki Waris oli aikoinaan Kalliolan kantavia voimia, ja hänet mekin olemme omineet omaksi klassikoksemme.

kalliola

En ole historiantutkija enkä muutenkaan ala arvioimaan syntymäpäiväteosta akateemiseen tyyliin, vastaväittäjän otteella. Tyydyn muutamiin mielleyhtymiin tai kirjasta kimpoaviin ajatuksiin. Puhun Kalliolan Helsingistä ”toisena Helsinkinä” ja selvennän aluksi, mitä sillä tarkoitan.

Kuuntelin hiljattain, kun Helsingin Sanomien toimittaja Ilkka Malmbergia haastateltiin Radio Suomen ”Miten minusta tuli minä” -sarjassa. Malmberg on tullut tunnetuksi suomalaisuuden oivaltavana kuvaajana, ja haastattelussa hän sanoi jotensakin niin, että hänen Suomensa on toisenlainen kuin matkailuesitteiden ja kuvateosten Suomi. Malmberg kuvaa kiiltokuvien ja kliseiden takana olevaa Suomea, ei kuitenkaan minään surkeuden tyyssijana ja synkkien laulujen maana, vaan tavallisesta suomalaisuudesta kiinnostuneena ja sille ei-sentimentaalisella tavalla kunniaakin tehden.

Vastaavasti Kalliolan Helsinki on jotakin muuta kuin kiiltokuvakaupunki. Se on toinen Helsinki hieman samassa mielessä kuin naisia on nimitetty toiseksi sukupuoleksi. Naisia on miehiä enemmän, ja tilastollista edustavuutta ajatellen Kalliolan Helsinkikin on oikeastaan ensimmäinen, asuuhan Vaasankadulla paljon enemmän väkeä kuin Aleksanterinkadulla ja Helsinginkadulla enemmän kuin Esplanadeilla. Mutta toinen se on siinä mielessä, että mielikuvat siitä ovat muiden määrittämiä. Ne ovat hegemonisesti niskan päälle päässeiden, kulttuurista valtaa käyttävien ensimmäisten antamia.

Yksi mielenkiintoinen säie Peltolan kirjassa on se, kuinka monet Kalliolan keskeiset toimijat ovat olleet ikään kuin ensimmäisen ja toisen välissä, välittäjän asemassa. He ovat itse kuuluneet sivistyneistöön ja yhteiskunnan ylempiin sosiaalikerrostumiin, mutta pyrkineet kosketuksiin tavallisen kansan kanssa ja tehneet työtä sen hyväksi, välittäneet. Aivan helposti ei kulttuuristen ja sosiaalisten raja-aitojen ylittäminen ole aina tapahtunut. Joskus on jääty kahden tulen väliin, kirkon ja työväenliikkeen väliseen institutionaaliseen puserrukseen. Continue reading “Kalliolan Helsinki, toinen Helsinki”

Vuosikirja puntarissa

Uudessa Työväentutkimus vuosikirjassa (2009) on julkaistu Anu-Hanna Anttilan kirjoittama arvio THPTS:n vuosikirjasta Työväki ja kokemusVäki voimakas 22:

Työväki ja kokemus

Teoksen otsikko pistää lukijan ajattelemaan, minkälaista ja mitä on kokemus. Työväen kokemukseen haetaan ymmärrystä ja selityksiä kaikkiaan kahdeksassa artikkelissa. Teoksen toimittajat kirjallisuudentutkija Kati Launis ja historiantutkija Marko Tikka ovat jaotelleet artikkelit kolmeen osioon: kokemuksen kulttuurihistorialliseen näkökulmaan, työväenliikkeen kokemuksellisiin alkuvuosiin ja maailmansotien väliseen ja sotien jälkeiseen kokemisen aikaan.

Olen altis ajattelemaan, että yksilöt kokevat sosiaalisen maailman
eräänlaisena kokemusten virtana, jossa ei sellaisenaan ole järjestystä. Kokemukset eivät myöskään itsessään ole merkityksellisiä. Kokemusten järjestys ja merkityksellistäminen rakentuvat samanlaisuuksien ja erojen avulla, kun ihmiset kategorisoivat ja kielellistävät kokemuksensa. Kokeminen ei ole näin myöskään aivan mielivaltaista, sillä kokemisen merkitystä tuottavat ja järjestystä muokkaavat niin omat kuin muidenkin kokemukset sekä myös opitut konventiot rakentavat kokemuksista narratiiveja.

Lue koko arvio

Kirjaa myy Tiedekirja, 20 €/kpl