Harrastajatutkijatapaaminen

Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura järjestää yhteistyössä Työväenmuseo Werstaan kanssa harrastajatutkijatapaamisen. Tilaisuus pidetään Työväenmuseo Werstaassa Tampereella (Väinö Linnan aukio 8) lauantaina 8.3.2008 klo 10-17. Sinne ovat tervetulleita kaikki, jotka parhaillaan kirjoittavat jonkin järjestön, työpaikan, paikallisyhteisön, suvun tai vaikkapa jonkin henkilön historiaa. Tilaisuus soveltuu niin ikään myös niille, jotka vasta suunnittelevat tutkimuksen aloittamista tai teettämistä.

 

Järjestöjen juhlavuodet ovat lisänneet innokkuutta kirjoittaa omia historioita ja muistelmateoksia. Myös jatkuvan muutoksen keskellä eläviä ovat kiinnostaneet oman työ- tai lähiyhteisön menneisyys ja traditiot. Vaikka omien muistelmien ja yhteisöjen historian julkaiseminen onkin helpottunut, julkaisijoita askarruttavat usein samankaltaiset ongelmat. Millaista kirjallisuutta pitäisi tutkimusta varten lukea? Miten käytän pöytäkirjoja, tilastoja tai muistitietoa? Miten viittaan erilaisiin lähteisiin? Mistä löydän sopivat kuvat?

Seminaarissa on mahdollista saada palautetta suunniteltua julkaisua varten laaditusta työsuunnitelmasta ja käsikirjoituksesta tai vain vaihtaa kokemuksia muiden työväen historian harrastajien kanssa. Seminaarin vetäjät ovat työväen historian ammattitutkijoita. Tilaisuuteen sisältyy myös tutustuminen Työväenmuseo Werstaan Väinö Linna -näyttelyyn ja kokoelmiin, ja museon työntekijät esittelevät museon aineistoja.

Lähetä ilmoittautumisen yhteydessä lyhyt, noin 1-5 sivuinen työsuunnitelma tai esimerkki käsikirjoituksestasi, johon toivot saavasi kommentteja. Voit osallistua seminaariin myös ilman omaa paperia. Seminaari on osanottajille maksuton.

Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura

Työväenmuseo Werstas

Ilmoittautumiset viimeistään 7.2.2008.

Lisätietoja:

Matti Hannikainen, matti.hannikainen@helsinki.fi, 050-3393824

Ilmoittautumiset:

Oona Ilmolahti

oona.ilmolahti@helsinki.fi, puh. 040-7323988

Oodi suomalaiselle työlle

Oodi suomalaiselle työlle on Kansalliskirjaston Rotundan 2-6 kerroksiiin koottu pienimuotoinen näyttely. Se on avoinna kirjaston aukiolo aikoina 8.9.-24.11.2007. Näyttelyn aineisto koostuu lähinnä työtä käsittelevien kirjojen kansikuvista, erilaisista kirjaston pienpainatekokoelman löydöistä ja valokuvista. Näyttelyn suunnittelusta on vastannut Tiina Harpf.

Kaksi kiinnostavan oloista pienpainatetta osui silmiin tutustuessani näyttelyn vitriineihin:

1. Kalevi Oksanen, Seitsemän vuotta työehtosopimusten puolesta, alaotsikkona Helsingin ensimmäinen työehtosopimus 1941.  Julkaisija Helsingin kaupunginkanslian henkilöstöosasto 1995. Vitriini oli lukittu, joten julkaisua sitä ei voinut tarkemmin lehteillä. Yritin kysellä sitä kaupungin eri osastoilta, mutta toistaiseksi tuloksetta. Jatkan yrittämistä. Olisi sääli jos tuollainen, paikallisen työehtosopimisen varhaisia vaiheita käsittelevä teos jäisi kokonaan julkisuutta vaille. Aikanaan, vuonna 1995 en sen olemassaoloa huomannut. 

2. Toinen vihkonen oli Selvä kuin juna –  Juttuja ja muisteluksia Pasilan konepajalta, toimittanut Esko Muinonen. Muita tietoja ei etuusivulta herunut. Menneen maailman tarinoita siis sekin. Sen osalta Google on edellistä viisaampi. Selvä kuin juna on "Unto Puttosen, Pasilan konepajan viilarin ja myöhemmin pääluottamusmiehen, muistelmia konepajalta, sen työntekijöistä ja sen päällikkönä toimineesta Johan Ludwig Lönnqvististä. Muistelut alkavat jatkosodan ajalta 1942." Kirjanen on  myynnissä Suomen rautatiemuseon WebShopissa 86 %:n alennuksella hintaan 1 €. Rautatiemuseo  sijaitsee Hyvinkäällä.  Museo näyttää julkaisseen myös toisen työväenhistoriaa käsittelevän opuksen

"Höyryhepoa kengittämässä – Muistikuvia VR:n konepajatyöstä"-kirjassa Paavo Koivuneva (s.1906) kertoo omasta VR:n urastaan alkaen Viipurin konepajasta ja jatkuen Vaasan ja uudelleen Viipurin kautta Hyvinkään konepajalle, josta hän jäi eläkkeelle 1963. Kirjan lopussa lisäksi lyhyt ammattisanasto lähinnä konepajoille."

Sitä myydään vielä alkuperäishintaan 15 €. Ehkäpä kannattaisi joskus poiketa Hyvinkäällä.


Kansalliskirjaston näyttelyyn liittyy kolme tapahtumaa kirjaston Kupolisalissa:

1) to 11.10. klo 16.30 Leivän tähden. Prof. Pekka Laaksonen ja Kansanrunousarkiston tutkija Juha Nirkko kertovat työperinteen keruusta. Tekstinäytteitä esittää lausuntaryhmä Siitä pitäen.

2) to 1.11. klo 16.30 Minä olen näiden kulmien osaava Odysseus. Runotuokio suomalaisesta työstä ja työn tekijöistä. Esiintyjinä lausuntaryhmä Siitä pitäen ja muusikko Sauli Malinen. Aineiston keruu: Tiina Harpf.

3) ke 14.11. klo 17.00 Kirjailijavierailu Kirjailija Kaari Utrio: Naisen mahdollisuudet elättää itsensä omalla työllään historiallisessa Suomessa.

Lisätietoja Kansalliskirjasto – Näyttelyt

 

Niina Lappalainen: Teollistumisen jälkimurros ja yhteisöllinen identiteetti

Kesäseminaari 2007 abstrakti. Tutkin keskisuomalaisen metalli– ja asetehtaan (1893-1991) työntekijöiden suullista historiaa. Folkloristiikan oppiaineeseen tehtävän työni keskiöön on noussut erityisesti pilailuperinne ja huumori, niiden käyttöyhteydet, merkitykset ja jatkuvuudet  yhteisöllisen identiteetin ylläpitäjänä teollistumisen jälkimurroksessa.

Teollisuuslaitosten lakkauttamisella ja palvelualatyöpaikkojen lisäämisellä, deindustrialisaatiolla, on suuri vaikutus paikallisiin kulttuureihin, mutta kulttuurien tutkimuksen näkökulmasta katsoen tutkimustietoa aiheesta on toistaiseksi vähän.

Työni pohjautuu mikrohistorian ja muistitietotutkimuksen traditioihin.
Päälähteinä käytän 1996-2006 tekemiäni videohaastatteluja. Olen haastatellut paikallisyhteisön jäseniä sekä heidän jälkeläisiään neljästä eri sukupolvesta, osin samoista suvuista.

Talvella 2007 teetin suuntaa antavan kyselyn sadalle paikallisen yläasteen yhdeksäsluokkalaiselle. Vaikka kysely on huumoriperinteeseen keskittyvässä työssäni vain sivujuonne, niin sen valossa näyttää siltä, että aiempien sukupolvien esiin nostamat asiat, kuten tehdasyhteisön oma paikallisperinne sekä kiinnostus yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, ovat vieraita nykyisille paikkakunnan 16-vuotiaille, tai niiden tulkinta on erilaista.
Useimmat vastaajat eivät usko yhteiskunnalliseen tai sosiaaliseen eriarvoisuuteen, eikä yksikään sadasta 16-vuotiaasta koe kyselyn mukaan kuuluvansa työväenluokkaan – muutamat nuoret ilmoittavat olevansa keskiluokkaa tai yläluokkaa.

Akateemisista ammateista haaveilevat ovat heitä, joilla oli akateemisilla aloilla työskenteleviä perheenjäseniä. Paikkakunnalle on muuttanut uutta väkeä, ja monet heistä työskentelevät läheisessä kaupungissa.

Pohdin, ja haluan herättää keskustelua, ketkä ovat nykyajan työväenluokkaa. Omat haastateltavani mieltävät kuuluvansa työväenluokkaan, mutta osa heistä on sanonut jo 1996 tehdyissä haastatteluissa olevansa ”työttömien luokkaa”. Nyt tutkimusryhmästä jotkut työskentelevät palvelualan työpaikoissa, osa on eläkkeellä, ja osa edelleen työttöminä.

"Uhanalaiset" Helsingin Vuosaaressa

kutsarimuokattu.jpg

Vuotalossa järjestetyssä yhteisnäyttelssä on esillä muun muassa satamäärin ompelija Tyyne Hyvösen (s. 1923-) käsitöitä, kuten räsymattoja. Pielavedellä asuva Hyvönen on myös kirjoittanut kolme maalaiselämää ja maailman menoa käsittelevää omakustannetta, joita ei tosin löydy HELKA-tietokannasta:

Emännän päiväkirja. Pakinoita. (nimimerkillä Lispetti). Omakustanne, 1989.
Ja huiluni ilosta itki. 1996. Omakustanne. 1996.
Mökkisillä. Muistelmat. (nimimerkillä Liinukka). Omakustanne 1999.

Lisätietoja:  Pohjoissavolaisen kaunokirjallisuuden bibliografia

Kaitafilmien lumo

MrX1pieni.jpg

Ainakin osa meistä lienee ollut kyläpaikassa, joka on yhtäkkiä muutettu kotifilmien esityspaikaksi – osoitti vieras innostusta tai ei. Tosin nykyisin videot ovat syrjäyttäneet kaitafilmauksen, mutta vaikka projektorikin olisi hajonnut aikapäiviä sitten, komeroista saattaa vielä löytyä vanhoja keloja. Jos niihin ei ole merkitty sisältöä, se ei helposti selviä pelkästään filmien pieniä ruutuja tihrustamalla. Verkkosurffaus onneksi paljastaa, että Suomestakin saa teknistä apua filmin siirtämisestä paremmin säilyvään muotoon. Ja mikäli filmauksilleen haluaa laajempaa yleisöä tai mahdollista tutkimuksellista huomiota, sekin on mahdollista: eri tahot keräävät ja arkistoivat kaitafilmejä. Tähän liittyvää keskustelua käydään Agricolassa.

Amatöörit asialla

Kaitafilmauksesta on moneen lähtöön. Näppituntumalla harrastelijafilmaamiseen tuntuu pätevän sama kuin moniin perhevalokuviin: harmain arki ja työnteko sekä ikävät tapahtumat sivuutetaan, hautajaisia ehkä lukuun ottamatta. Sen sijaan elämän merkkipylväät suku- ja vuodenaikajuhlineen ovat amatöörien vakioaiheita. Monesti kamera on kulkenut mukana myös lomalla. Itse esiinnyn isäni filmauksissa heiluttamassa vappuhuiskaa, syömässä syntymäpäiväkakkua ja ihmettelemässä Niagaran putousta Amerikan-serkkuni kanssa.

Harrastelijoiden työt ovat levinneet laajemmalle yleisölle ennen muuta silloin kun amatöörikuvaajat ovat sattumalta ikuistaneet historiallisia kriisejä, kuten poliittisia murhia tai luonnonkatastrofeja. Kaitafilmejä on myös etsitty mitä erilaisimpiin koostedokumentteihin ja tv-ohjelmiin. Moni ammattilainenkin on aikaisemmin aloittanut kuvaamisensa kaitafilmillä; materiaali on varsinkin vaihtoehtoisempien ohjaajien suosiossa. Kaitafilmin rakeisella jäljellä on myös yritetty luoda katu-uskottavuutta kaupallisiin elokuviin ja musiikkivideoihin. New Yorkin modernin taiteen museo puolestaan järjesti superkasi-retrospektiivin 1990-luvulla.

Kuten harrastajakirjoittajien ja –valokuvaajien tuotoksia, myös amatöörikaitafilmejä on muokattu uusiksi kokonaisuuksiksi. Yksi esimerkki ovat kuvataiteilija Tuulikki Pietilän kaitafilmit, joista Kanerva Cederstöm ja Riikka Tanner ovat koostaneet muun muassa elokuvan Tove ja Tooti Euroopassa (2004). Kovan luokan suomalainen uranuurtaja on Kellokosken ruukin viimeinen patruuna Torsten Carlander. Hänen valtavista kokoelmistaan FST:n (Finlands Svenska Television) faktatoimituksen Peter Berndtson tuotti 1990-luvulla 12-osaisen filmatun päiväkirjan, joka on esitetty Tampereen lyhytelokuvafestivaaleilla ja Carlanderia on näytetty televisiossakin. Erityisen viehättäviksi ne tekee kuvaajan innostunut selostus.

Kansainvälinen kaitafilmeihin perustuva kulttifilmi on saksalaisen Robert Van Ackeren Deutschland privat. Eine Anthologie des Volksfilms (”Yksityinen Saksa. Kansanfilmikokoelma”, 1980). Ohjaaja hankki materiaalin lehti-ilmoituksella. Hän yllättyi sekä saamiensa filmien määrästä (yli 200 tuntia materiaalia), että ihmisten alttiudesta luovuttaa niitä julkiseen käyttöön. Ackeren kaitafilmeistä koostama elokuva tarjoaa amatöörikuvauksen koko kirjon perhe-elämästä kotipornoon. Filminpätkiä ryydittävät kommentit, kuten ”tanssin vaimoni kanssa sirtakia Kreikassa”. Vaikka Ackeren kokoama filmi oli kokonaisuudessaan kiinnostava, sen seuraaminen 1980-luvun nuhjuisessa berliiniläisteatterissa aikaansai minussa säälinsekaisen nolouden. Tämänkaltaista julkista voyerismia onkin kuvattu voyerismiksi potenssissa n.

Dokumentti itävaltaisista kaitafilmaajista

Amatöörimateriaalista koostettu – muttei suttuista tirkistelyntunnetta aiheuttanut – on myös Arash T. Riahin dokumentti Die Souvenirs des Herrn X (”Herra X:n matkamuistot”, 2004). Se on kiertänyt monilla festivaaleilla, muttei tietääkseni ole päätynyt Suomeen. Elokuva on kiinnostava esimerkki harrastelijafilmien mielenkiintoisuudesta sekä lähdeaineistona että esteettisenä elämyksenä. Herra X sopisi taustamateriaaliksi ja metodisen keskustelun herättäjäksi vaikkapa elämänkulkua käsitteleviin opintoihin tai piristämään tutkimusmenetelmä- ja arkistokursseja.

Kymmenvuotiaana Iranista Itävaltaan muuttanut Riahi sai idean elokuvaansa tavatessaan kirpputorilla egyptiläisen katukauppiaan, jolta osti matkalaukullisen epämääräisiä kaitafilmikeloja. Elokuvan juoni rakentuu sen varaan, että Riahi alkaa metsästää niiden tekijää (herra X) ympäri Wieniä, kysyen apua poliisilta, postinkantajalta, naapureilta ja kadunmiehiltä. Pala palalta löytyy kätketty maailma: itävaltalaisten kaitafilmaajien kerhotoiminta. Siihen osallistuvillekin Riahi esittää filmilöytönsä, mutta tuloksetta. Kukaan ei tunnista kuvaajaa, joskin kerholaiset pitävät herra X:ää ”peruskaitafilmaajana”.

Salapoliisikertomuksen lailla etenevän filmin kuluessa tutustutaan kuudenkymmenen kovan luokan harrastelijan tuotoksiin, niiden samankaltaisuuksiin, yllätyksiin ja virheisiin (mikrofoni kuvassa, kohde liian kaukana, valaistuksen puute, kameran heiluttaminen jne.). Monet kuvaajista ovat eläkeläisiä, mutta tämä ei tahtia haittaa – päinvastoin. Nämä amatöörit eivät tietenkään työskentele tyhjiössä, vaan ottavat vaikutteita elokuvista, televisiosta ja mainoksista. Osin juuri surkuhupaisuutensa vuoksi kiinnostavia ovat ”eksoottiset” lomamuistot. Niissä kun on saatettu kuvata lähinnä lentokoneen siipeä tai paikan päältä ostettuja postikortteja, varsinaisen matkakohteen tapahtumien jäädessä vähälle – filmin säästämiseksi. Erikoisemmissa otoksissa tekijä on pukenut elämänsä kipupisteitä fiktiiviseen asuun saippuasarjojen tapaan. Varsinkin hippiaate aiheutti kuvallisia irrotteluja.

Ne harrastajat joille esitysmahdollisuudet kotipiirissä tai kerhoilloissa eivät riitä osallistuvat kansallisiin kilpailuihin. Riahin tekemä itävaltalaisen kilpailuraadin haastattelu paljastaa, että joskus tunnustuksen kaipaamisessa on leikki kaukana: pahimmillaan kilpailija on uhannut itsemurhalla huonon sijoittumisen pelossa. Vaikka yksi tuomareista painottaa filmien kulttuurihistoriallista arvoa, hän arvostelee kuvaajien intoa panostaa tekniikkaan kuvaussuunnittelun sijasta.

Filmintekijöidenkin joukossa on omat välineurheilijansa, besserwisserinsä ja tosikkonsa, mutta kaikkiaan kaitafilmaus vaikuttaa melko leppoisalta puuhalta. Riahi antaa kuvaajille myös mahdollisuuden kertoa filmeihin liittyvistä ajatuksistaan. Erityisen liikuttava on aivohalvauksen saanut filmiveteraani, joka konkreettisesti kuvaa itsensä takaisin elämään: hän tekee elokuvan kuntoutumisestaan, ja siirtyy innolla suunnittelemaan seuraavaa hankettaan.

Osa elokuvan jännitteestä muodostuu niistä syrjäpoluista, joille ohjaaja päätyy etsiessään kaitafilmilöydöksensä isää, herra X:ää. Riahi näyttää herra X:n kelakääreiden sisältökirjoituksia muun muassa grafologille. Tämän analyysi on hämmästyttävän osuva: kapean marginaalin perusteella grafologi esimerkiksi epäilee, että herra X:ltä loppuu yleensä filmi kesken, eikä hän juuri sivuilleen katsele. Herra X:ää löytämään auttanut poliisi puolestaan paljastuu kaitafilmaajaksi hänkin ja päätyy näyttämään ohjaajalle tuotoksiaan.

Die Souvenirs des Herrn X:n idea ei siis lopulta ole löytää koko elokuvan alkuun sysännyttä salaperäistä kuvaajaa sinänsä, vaan se esittelee koko joukon herra X:iä – sillä miehiä alan harrastajat ainakin Itävallassa pääsääntöisesti ovat. Näin Riahin teos kasvaa kertomukseksi filmihulluudesta. Se on myös pikkuporvarillisuuden hellä ruumiinavaus, jossa kulkee mukana analyysi amatööriydestä. Elokuvan posetiivimusiikkia muistuttava, töksähtävä ääniraita ja irtokirjaimista sommitellut omatekoiset väliotsikot ovat mainioita. Ryhtiä antavat otteet kaitafilmaajien ”älä tee näin” –ohjeistosta (ja juuri niin he kuitenkin tekevät…) ja Riahin säästeliäästi käyttämä kertojaääni.

Riahin mielestä amatöörejä usein pilkataan suotta. Hänen elokuvassaan piirtyvät esiin kaitafilmaajien unelmat ja halu jättää itsestään joku jälki – yksin ja yhdessä muiden kanssa. Harvoin keskinkertaisuutta on eritelty näin osuvasti – eikä vähiten amatöörien itsensä sanoin: yksi aktiivi toteaa, että heidän kaitafilmikerhonsa jäsenyyden ehtona on ainoastaan se, ”ettei ole epämiellyttävä ihminen”. Toinen jäsen siteeraa Groucho Marxia, joka toteaa ettei haluaisi liittyä mihinkään kerhoon, joka hyväksyy hänet itsensä sen jäseneksi. ”Huumorintajuttoman ei kannata ryhtyä tähän puuhaan”, kiteyttää wieniläinen monikymmenvuotinen kaitafilmiaktiivi. Sanojensa tueksi hän poseeraa Riahin elokuvajulisteessa keskellä auringonkukkapeltoa, hymyssä suin ja kamera kädessään. Puhekuplassa lukee: ”Uskokaa minua, tästä tulee mestariteos!!”

Riahilla on jo parin tuhannen kaifafilmikokoelmam ja elokuvan kotisivuilla käsitelllään teemaa yleisemminkin. Hän ei kuitenkaan varsinaisesti pohdi ovatko filmit parhaassa mahdollisessa tallessa juuri hänellä, eikä sitä millaisia mahdollisia eettisiä ongelmia yksityisten, tuntemattomienkin ihmisten muistojen suurimuotoisempi kuvallinen julkistaminen saattaa sisältää.

Osa 2 – kaitafilmin paluu

Kaitafilmaajilla ympäri maailman on nykyisin monenlaista aktiviteettia. Toimintaa on harrastettu 1920-luvulta alkaen. Ensin siihen oli mahdollisuuksia vain varakkailla, kulta-aika oli suunnilleen 1960-1980 -luvulla. Nykyharrastajien määrää on vaikea arvioida, sillä kuten retrotyyli osoittaa, moni lähimenneisyyden asia on kokenut uuden tulemisen. Kodak puhuu jopa yleisimmin käytetyn superkasi -filmityypin uudesta elämästä. Tuore sukupolvi kaitafilmaajia näkee siinä monia hyviä puolia – kuten ainutlaatuiset värit. Käytettyjä kameroitakin saa halvalla, mutta kolmen minuutin filmirulla maksaa alle kaksikymmentä euroa. Kenties lyhyen filmin käytön suunnittelu on osa viehätystä?

Nähtyäni Die Souvenirs des Herrn X – elokuvan vannoin siirtäväni ainakin osan omista kaitafilmeistä paremmin säilyvään ja helpommin käsiteltävään muotoon. Sillä jotain taianomaista on kuvissa joissa ystävät, sukulaiset ja kuvaan eksyneet ventovieraat heräävät eloon. Olkoonkin että kerronta on hyppelehtivää ja kuva epätarkka. Laajempaa yleisöä niille en kuitenkaan halua. Ne ovat pala kadonnutta maailmaani – ja hyvä niin.

Muokattu artikkelistani “Kaitafilmit, valittuja paloja elämästä”, Elämäntarina 2005:3.

Aiheesta lisää esim.: Kaitafilmi.org

Kuva: Die Souvenirs des Herrn X.

Hiljaiset työpaikat

Kieltäydymme olemasta hiljaa

Muutama viikko sitten eräänä torstaiaamuna Tukholmassa maanalaiset
(tunnelbanat) eivät toimineetkaan kuten aina ennen. Valikoidut linjat
olivat lakossa. Ihmisten työmatkasyöttöjärjestelmä luhistui. Kaikki
maanalaiseen kuljetusjärjestelmään tehdyt laskennat pettivät. Yksi
toimivimmista ja luotettavimmista matkustusjärjestelmistä ei toiminutkaan.
Miten näin kävi maanalaisestaan ylpeässä Tukholmassa. Kaikki oli kiinni
vain yhdestä ihmisestä.

SL (Stockholms linjetrafik) on vähitellen myynyt palvelunsa yritykselle
nimeltään Connex.
Connex puolestaan on laskenut ja maksimoinut tulostavoitteensa
palvelualalla nimeltään Tunnelbana. SL ja sen kuljettajat ovat aina
olleet ammattiylpeitä ja ammattiyhdistystietoisia. Vähä vähältä Connex,
ostaessaan kuljetusliikenteen, on antanut ymmärtää mitä Connexilla
tarkoittaa yhteistyökyky. Se tarkoitti muun muassa sitä että
pääluottamusmiestäkään ei enää tarvittu. Niin hyvin toimi kaikki. Hänet
sanottiin irti. Kuljettajat aloittivatkin kummallista kyllä
välittömästi “villin” lakon. Asukkaat ymmärsivät irtisanottua kuljettajaa
ja kiltisti myöhästyivät kuka mistäkin. Connex ja SL yrittivät löytää
selityksiä irtisanomiselle – yhteistyökyvytön, riidanhaluinen ja
epäluotettava. Connex lupasi olla irtisanomatta muita villiin lakkoon
osallistuneita ja unohtaa ikävät tapahtumat jos kuljettajat palaavat
päiväjärjestykseen.

Mikä on sitten ammattiyhdistyksen moraalinen ja eettinen velvollisuus kun
luottamus horjuu.
Viikonloppuna ilmestyivät Tunnelbana-asemille ammattiyhdistyksen uuden
kampanjan julisteet; “Kieltäydymme olemasta hiljaa” (Vi vägrar hÅlla tyst). Kuvassa olivat
kasvot, joissa suut olivat suljettu laastarilla. Miten sitten viimekädessä
käy tässä luottamusta horjuttavassa taistelussa. Mihin voimme luottaa
tässä demokraattisessa yhteiskunnassa. Hiljainen työpaikka takaa
työpaikan. Työssä viihtyminen ja sairaslomat eivät kuulu yhteen. Hiljaiset
työntekijät sairastavat. Yksityistäminen maksaa siis valtiolle, ja tässä
tapauksessa myös yksityisyritykselle, enemmän kuin sijoittaminen työn
mielekkyyteen ja viihtyvyyteen. Connex unohti veturinkuljettajat ostaessaan Tunnelbanan.

Seko ei jäänyt odottamaan vaan teetti kyselytutkimuksen jäsenilleen.
Tutkimustulokset julkistettiin maanantaina ( 24.10.2005). “Meistä on
tullut hiljaisempia työpaikoilla”. 43 % ruotsalaisista työntekijöistä
uskoo ettei voi sanoa ääneen omia mielipiteitään työpaikoillaan. Huomion
arvoista on lisäksi se että eri ammattiyhdistyksissä luvut vaihtelivat 47 –
62 prosenttiin. No nyt odotetaan muita analyyseja. Poliitikot
odottavatkin linuinfluenssasta pelastajaa kipeälle aiheelle.

SEKO Facket för Service och Kommunikation LO-facket, 165 000 jäsentä

Oral Historya Euroopassa

Kun Göteborgissa vuoden 1996 International Oral History konferenssissa tehtiin päätös maailmanlaajuisen järjestön International Oral History Association perustamisesta, päätettiin myös, että Eurooppa- ja USA-keskeisyyttä sekä englanninkielen ylivaltaa vältetään järjestön konferensseissa. Tämä päätös on pitänyt: Vuonna 1998 International Oral History Conference pidettiin Riossa, vuonna 2000 Turkissa, vuonna 2002 Etelä-Afrikassa ja vuonna 2004 Roomassa. Seuraava, kesällä 2006, pidettävä konferenssi pidetään Sydneyssä, Australiassa.

Jo Göteborgin tapaamisessa eurooppalaiset tutkijat valittelivat sitä, että pitkien välimatkojen vuoksi vain harvalla on mahdollisuus osallistua oman maanosan ulkopuolella järjestettäviin konferensseihin. Ratkaisuksi ongelmaan keksittiin Amsterdamissa joka toinen vuosi järjestettävä sosiaalihistorian tutkijoiden Euroopan konferenssi. Ensimmäisen kerran konferenssin oheen liitettiiin Oral History and Lifestories verkoston tapaaminen vuonna 1998. Mukana ollaan siis oltu lähes alusta asti, sillä ensimmäinen European Social History Conference pidettiin Amsterdamissa vuonna 1996. Vähitellen oral history on vakiintunut yhdeksi konferenssin teemaksi, johon osallistuu eri tieteenalojen tutkijoita, esimerkiksi etnologeja ja folkloristeja. Vuoden 2004 konferenssissa pidettiin yli 70 esitelmää oral history teemasta.

Seuraavan, Amsterdamissa 22.