Tutkimushankkeet – Page 2 – Työväenhistorian uutisvirtaa

30.11.200712.1.2009

Kanadan painimolskeilta

hoito

Lake Superiorin pohjoisrannalla sijaitsevan Thunder Bayn kaupunki on täynnä suomalaista työlaishistoriaa. Historia ei ole läsnä ainoastaan arkistoissa ja museoissa, se on läsnä jokapäiväisessä elämassä ja katukuvassa. Thunder Bayssa voi esimeriksi käydä ensin kävelyllä ISKU-puistossa ja jatkaa sieltä HOITO-ravintolaan syömään. Hoito-ravintola on vuonna 1910 valmistuneen Työväen Temppelin (Finnish Labour Temple) alakerrassa. Vieressä on toinenkin suomalaisten perustama työväentalo; paikalliset puhuvat isosta ja pienestä haalista. 1920-luvulla isoa haalia isännöivat syndikalistit ja pientä haalia kommunistit. Syndikalistien Työväen Temppeli on edelleen käytössä suomalaisten kokoontumispaikkana, mutta nimi on muutettu laihanlaiseksi Finlandia Clubiksi. Toisen maailmansodan jälkeen Kanadaan muuttaneet suomalaiset siirtolaiset ovat näin halunneet irrottautua suomalaisten siirtolaisten radikaalista taustasta.

Thunder Bayssa sijaitsevassa Lakeheadin yliopistossa tehdään jonkin verran suomalaisiin siirtolaisiin liittyvää tutkimusta. Kun aiheena ovat suomalaiset siirtolaiset ennen toista maailmansotaa, ollaan väistämättä työväentutkimuksen äärellä. Yksi viimeisempiä tutkimuksia on Charles Nathan Hattonin historian gradu “Headlocks at the Lakehead: Wrestling in Fort William and Port Arthur, 1913-1933” (2007). Koko tutkimusjakson ajan suomalaiset dominoivat sekä harrastaja- etta ammattilaispainia Ontariossa. Thunder Bayn Työväen Temppelin molskilla painittiin ensin Jyry- ja vuodesta 1920 lähtien Nahjus-klubissa. Pienessä haalissa urheiluseuran nimenä oli Isku.

Painimolskin välityksellä gradussa kommentoidaan kanadalaista yhteiskuntaa ensimmäisen maailmansodan tuiskeessa ja sen jälkimainingeissa. Vuoden 1914 War Measures Act vaikeutti suomalaisten siirtolaisten asemaa monella tavalla. Vasemmistolaiset julkaisut kiellettiin, ja niinpä ainoa Kanadan suomenkielinen sanomalehti Työkansa lakkasi ilmestymästä. Vuoden 1917 War Measures Act vaikeutti suomalaisten asemaa entisestään: vasemmistolaisten yhdistystoiminta kiellettiin, ja suomenkielisiä kokoontumisia sai järjestää ainoastaan uskonnollisissa yhteyksissä. “Vihollisen” kielellä kirjoitetut julkaisut kiellettiin. Vuonna 1919 War Measures Actin rajoituksia höllennettiin suomalaisten osalta ja suomenkieli poistettiin viholliskielten listalta. Näin painiin liittyvistä tapahtumista voitiin jälleen tiedottaa myös suomeksi.

Alfous Oja, “Nahjus” -klubin urheilutoiminnan johtaja. Hän toimi paini- ja voimisteluvalmentajana 1920- ja 1930-luvuilla. “Tiukka ja suora opettaja, joka painotti hyvän fyysinen kunnon merkitystä elämänasenteena.” Oja oli ammatiltaan räätäli. Kuva Property of Lakehead University

Nahjus-klubin kuuluisimpia painijoita oli Ole Kolehmainen, joka oli aloittanut painiharrastuksen jo Suomessa voittaen Etelä-Suomen painimestaruuden kolmena vuonna peräkkäin ennen Amerikkaan muuttoaan. Kolehmaisen ura oli voittoisa myös Kanadassa. Ottelut houkuttelivat suuren yleisömäärän. Esimerkiksi vuonna 1923 District Boxing and Wrestling Championship –otteluita oli seuraamassa 700 hengen yleisö. Tuona aikana Thunder Bay, joka silloin muodostui kahdesta itsenäisestä kaupungista Port Arthur ja Fort William, riitti väkeä. Luoteis-Ontarion talous oli nousussa ja kaksoiskaupungista visioitiin Kanadan Chicagoa. Metsäteollisuus ja valtavat preerian vesikuljetusta odottavat viljavarastot työllistivät tuhansia miehiä 1930-luvun lamavuosiin saakka. Vuonna 1923 Pohjois-Ontarion metsätyömailla työskenteli noin 28 000 tukkijätkää. Tästä kasvun ajasta ovat muistutuksena rapistuvat teollisuusrakennukset kaupunkikuvassa. Myös painiharrastuksen loiston päivät ovat kaukana takanapäin.

Ole Kolehmainen, painija. Kanadan keskiraskaan ammattilaissarjan mestari, 1921-23. Kuva Property of Lakehead University

Hattonin gradun ohjaajana oli historian professori Ron Harpelle. Ron Harpelle on myös seuraavan FinnForum konferenssin suunnittelukomitean puheenjohtaja. FinnForumeihin kokoontuu suomalaisen diasporan tutkijoita ympäri maailmaa. Edellisen kerran FinnForum oli Eskilstunassa kesällä 2007 ja sitä edellisen kerran Minneapolisissa syksyllä 2004. Seuraava FinnForum järjestetään Thunder Bayssa toukokuussa 2010. Ainakin osa konferenssin tilaisuuksista järjestetään Työväen Temppelissä. Pienen haalin alakerrassa puolestaan on kaupungin paras kahvila. Isku-puisto ei ole ihan keskustassa, mutta eiköhan sielläkin käynti sisälly konferenssin ohjelmaan. Allekirjoittaneelta voi kysyä lisätietoja konferensisuunnitelmien etenemisestä.

Hanna Snellman, Thunder Bay 30.11.2007

19.11.2007

Näetkö rahan liikkeen? Näetkö minne se menee?

majanderkansi

Mikko Majander: Demokratiaa dollareilla. SDP ja puoluerahoitus pulataloudessa 1945-1954. Otava 2007, 348 s. SDP:n puoluehistoriaa kirjoittava Mikko Majander sai kesällä 2006 haltuunsa puolueen taloudenhoitaja Aarne Paanasen Tukholmaan säilötyt tilikirjat. Se kuuluisa yhden dokumentin dosentti olisi tyytynyt julkistamaan arkistolöydökset kissankorkuisin otsikoin. Majander malttoi kuitenkin kaivaa lihaa kovan ytimen ympäriltä. Puuttuva pala ohjasi katsomaan uusin silmin pitkään avoinna olleita suomalaisarkistoja. SDP:n puoluerahoituksen erottaminen omaksi tutkimuksekseen oli perusteltua. Osana varsinaista puoluehistoriaa ulkomainen raha ja sen lieveilmiöt eivät olisi saaneet yhtä kattavaa käsittelyä.

Lopputulos Demokratiaa dollareilla. SDP ja puoluerahoitus pulataloudessa 1945-1954 ei ole ainoastaan kirja sodanjälkeisen sosialidemokratian kiistellystä rahoituksesta vaan moniulotteinen tutkimus Suomen pulatalouden arjesta, kuluttamisesta ja kansainvälisistä vaikutteista Euroopan reunalla. Tutkimus etenee kronologisesti ja rakentuu luvuista, joita voisi kuvata puoluerahoituksen pääväylältä haarautuviksi poluiksi. Taloussotkuja, henkilökuvia ja matkakertomuksia piisaa, mutta rönsyt on maltettu katkoa ajoissa. Ne viestivät tekijän innostusta aiheeseensa.

Suomen puolueiden rahoituksen villeimmät vuodet osuivat toisen maailmansodan ja puoluetuen säätämisen (1967) väliseen aikakauteen. Moskova kanavoi rahaa kommunistisille veljespuolueille, mutta Suomessa ottajia löytyi myös K-linjalta ja SDP:n skogilaisesta oppositiosta. Sosiaalidemokratian valtavirta sai dollarinsa lännestä, skandinaavisilta ammattiliitoilta tai amerikansuomalaiselta työväenliikkeeltä. Tanakamman Amerikan-avun lähteeksi täsmentyvät CIA:n liepeillä toimivat peitejärjestöt. Majanderin mukaan ”SDP oli siten Suomen puolueista kaikkein voimallisimmin sidoksissa kylmän sotaan, halusi se sitä tai ei”.

Puolueiden rahantarve kasvoi rauhan tultua. SKP laillistettiin, ja sen ympärille kasvoi kokonainen kansandemokraattinen järjestöperhe. Teorian mukaan etujoukon piti viipaloida ”uuden demokratian” imuunsa sosialidemokratian vasemmistosiipeä, kunnes reformistinen työväenliike kuihtuisi mahdottomuuteensa. Vallan valtaaminen ei edennyt kommunistien toivomalla tavalla. Kommunistien hallitusvastuu päättyi sosialidemokraattisen vähemmistöhallituksen nimittämiseen vuonna 1948. Katkera kamppailu työväenliikkeen suunnasta jatkui ruohonjuuritasolla ay-liikkeessä. Lännessä Suomen kehitys ja etenkin SDP ratkaiseva osuus tulkittiin kommunismin patoamiseksi, jota kannatti tukea dollareilla.

SDP oli puolueista taitavin hyödyntämään sekä läntisiä rahoittajia että Suomen valuuttasäädöksiä, mitä Majander selittää monen keskeisen toimijan taustalla osuuskauppaliikkeessä. Eri puroista kootut varat vaihdettiin sveitsiläisissä pankeissa dollareiksi ja sijoitettiin tuottavuusodotuksiltaan parhaisiin kulutushyödykkeisiin. Amerikan-päässä dollarit koottiin tilille, jonka turvin alan ammattilainen, liikemies Frank Aaltonen osti New Yorkista käsin parhaaksi katsomiaan tuotteita. Toinen dollariavun kummisetä oli amerikansuomalaisen työväenliikkeen legenda Oskari Tokoi. Majander ei ole löytänyt viitteitä siitä, että demarien välikädet olisivat ohjanneet varoja omiin taskuihinsa. Talousmiesten luontaisetuihin kuului kyllä poikkeuksellinen mahdollisuus matkustaa maailmalla ja laskuttaa lounaistaan.

Rahahanojen avaus ulkomailla oli SDP:n isojen poikien hommaa. Amerikan meininkiin kävivät vuorollaan tutustumassa monet puolueen ja ay-liikkeen johtohahmot. Kuvaukset äijäporukoiden kiertokäynneistä ja luentomatkoista markkinatalouden mallimaahan ovat eläviä. SDP:n vuorovaikutus rapakon takana oli uraauurtavaa suomalaisille poliitikoille. Amerikka oli mahtava maa mutta samalla melkoisen tuntematon. Suomalaiskommunistien harjoittama mustamaalaus kaipasi vastavoimakseen asiallisempaa Amerikka-tietoutta. Esimerkiksi autot tehtaiden parkkipaikoilla todistivat, että työläiset saivat osansa yleisestä elintason kohoamisesta.

SDP toi Suomeen muutamia amerikkalaisen autoteollisuuden herkkuja, aikakautensa markkinatalouden kruunuja. Majanderin tutkimus kuvittaa kauniisti kulttuurisen kylmän sodan tutkimuksen perusajatusta, jonka mukaan järjestelmien kamppailua käytiin mielikuvien tasolla. SDP korotti rahapottiaan nimenomaan sillä, että suomalaiset kuluttajat olivat valmiita maksamaan ylimääräistä länsimaisista laatutuotteista. Säännöstelytalouden ja neuvostouhan nujertamat suomalaiskuluttajat mielsivät vetävänsä keuhkoihin savukkeellisen ”vapaata maailmaa”. Venäläisten mahorkkaan liittyi kovin toisenlaisia mielikuvia.

Ulkomainen raha pantiin Suomessa poikimaan ns. hyväntekeväisyyskaupalla, tullivapausjärjestelmällä, joka oli luotu ulkomaisille lahjoituksille talvisodan jälkeen. Sittemmin oikeus hyödyntää tullivapautta lavennettiin koskemaan yleishyödyllisiä avustusjärjestöjä, säätiöitä, seurakuntia ja korkeakouluja. Mauno Pekkalan hallituksen päätöksellä hyväntekeväisyyskaupasta pääsivät hyötymään myös poliittisen puolueet. Ulkomaisina lahjoituksina saadut varat sijoitettiin kahviin, makeisiin, hedelmiin tai muihin ylellisyystarvikkeisiin, joiden myynnillä oli Suomen hintasäännöstelystä huolimatta hyvä kate. Vaikka hyväntekeväisyyskauppa tavallaan hyödytti kaikkia osapuolia, se oli lähtökohtaisesti poikkeusolojen väliaikainen järjestely, joka mahdollisti hämäräperäisen keinottelun.

Oliko demarien ulkomainen raha likaista ja toiminta moraalitonta? Tutkija jättää johtopäätösten tekemisen lukijoille. Raha ei haissut kilpailevissa puolueissa, joiden vyörytystä tyhjätaskuinen SDP ei ehkä olisi kestänyt. Amerikan dollariapu kuitattiin paikallisten ammattiliittojen kassoista, joiden kytkennät CIA:han selvisivät vasta myöhemmin. Juridisesti vastuusta päästiin, kun puolueen talousmiehiä ei tuomittu rikoksista hyväntekeväisyyskauppoihin liittyneissä oikeudenkäynneissä.

Entä mitä ulkomaiset rahoittajat saivat panostuksensa vastineeksi? Tiedustelutietoa suomalaisesta kommunismista? – Varmasti, mutta sitä SDP keräsi ja välitti joka tapauksessa. Lojaalisuutta lännelle? – Kenties, mutta muutaman vuoden kuluttua jotkut veijarit saattoivat jo vastaanottaa Moskovan dollareita. Teoksen otsikonkin mukaan ulkomainen raha vahvisti SDP:tä kamppailussa Suomen demokratian puolesta. Suomi oli Euroopassa siitä harvinainen maa, että amerikkalaiset kokivat tuellaan vaikuttavansa kehityksen suuntaan. Näin sekä SDP:n talousmiehet että CIA:n kylmän sodan strategit toimintaa perustelivat. Majander toteaa maltillisesti, että raha ei kamppailua Suomen suunnasta ratkaissut. Rahalla saa politiikassa melkein kaikkea muuta paitsi kannatusta. Ulkomaisella rahalla kamppailtiin kommunismia vastaan, mutta sosiaalidemokratian oma myönteinen vetovoima oli luotava muilla keinoilla.

Kamppailu työväenliikkeen suunnasta nieli valtavasti SDP:n varoja sodan jälkeisinä vuosina. Rahaa käytettiin puoluelehdistön sekä puolueen ja ay-liikkeen sos.dem. toimitsijoiden verkoston ylläpitoon. Tutkimuksessa tätä lankaa ei kuitenkaan seurata päähän asti: mitä oli se käytännön työ, jolla kommunismin eteneminen Suomessa padottiin? Miten ruohonjuuritason kylmää sotaa käytiin, juntattiin, tiedusteltiin ja tehtiin propagandaa? Muutaman yksityiskohtaisen kuvauksen kahvi- tai hedelmälastien toimittamisesta Suomeen olisi sen sijaan voinut karsia tutkimuksen todistusvoiman kärsimättä.

Mikä tekee Demokratiaa dollareilla -tutkimuksesta toimivan? Ensinnäkin se vastaa vakuuttavasti kysymykseen SDP:n ulkomaisesta rahoituksesta, joka on askarruttanut tutkijoita ja journalisteja vuosikausia. Rahan liikkeiden selvittäminen antaa mahdollisuuden kuvata kokonaista aikakautta ja rikkoa historiantutkimuksen vakiintuneita kaavoja. Jos tämä tutkimus pitäisi jotenkin lokeroida, ehdottaisin nimilapuksi kylmän sodan poliittista talous- ja sosiaalihistoriaa. Taitavasti kirjoitettuna teos avautuu kaikille lukijoille, mikä ei tarkoita tutkimuksellisesta tasosta tai lähdeviitteiden tarkkuudesta tinkimistä.

Lisää netissä:

Katso myös Eino Ketola arviota Uutispäivä Demarissa: Dollarit ruplia vastassa.

12.4.2007

Suomen malli syntyi 1960-luvun alussa

sak2

Dosentti Tapio Bergholmin kirjoittama SAK:n historian uusin osa Sopimusyhteiskunnan synty osa 2 – Hajaannuksesta tulopolitiikkaan 1956-1969 julkistettiin tänään osana SAK:n 100-vuotisjuhlia.

Kirjassa esitetty näkemys tiivistyy ajatukseen jonka mukaan vuosina 1956-69, jolloin työttömyysturvan muutos (1960), eläkelait (1961) ja ensimmäiset tulopoliittiset ratkaisut (1968-69) loivat Suomen mallin. Malli on nelikantainen, koska valtiovallan, työnantajajärjestöjen ja ammattiyhdistysliikkeen ohella myös maataloustuottajien järjestöjen vaikutusvalta oli vahva.

Lisätietoja SAK:n lehdistötiedotteesta

Tapio Berghomin THPTS:n vuosikokouksessa 28.2.2007 pitämä esitelmä Sopimusyhteiskunnan synty tutkimuskohteena käsittelee nyt julkistetun kirjan keskeisiä teemoja. Esitelmä on kuunneltavissa.

10.2.200721.8.2008

Muisti, ääni ja Lontoon metro

Reippaasti yli satavuotiaasta Lontoon metrosta on juuri valmistunut äänitaideteos Interactive Sonic Environment: London Underground. Tämä verkolla oleva, joukkoliikenneperinnettä tallentava työ perustuu yli kahdenkymmenen metrokäyttäjän muistoihin ja kokemuksiin. Sen on tehnyt kolumbialainen multimediataiteilija Ximena Alarcon (Music, Technology and Innovation, De Montfort University, Leicester). Teos on samalla hänen PhD -työnsä.

Pari ohjetta matkalle

Perehtymistä varten tarvitaan Firefox -selaaja, laajakaista ja ShockWave plug in 10.1. Ilman näitäkin pääsee alkuun, mutta varsinainen ääniteos jää kokematta.

Kuvaketta Start journey klikkaamalla avautuu uusi ikkuna, joka vie äänimaiseman pariin. Äänen latautumisen odottelussa vaaditaan kärsivällisyyttä; lataustauko saattaa tietokoneesta riippuen kestää viitisenkin minuuttia. Tämän jälkeen ikkunaan (huom: se saattaa aueta varsinaisen sivuston alle!) ilmestyneiden valikoiden avulla voi navigoida omaan tahtiin, ja kuunnella esimerkiksi lippuautomaattien, laiturin ja metrojunien ääniä – tai metrokuulutuksia, ovien pauketta tai kiskojen kirskunaa.

Klikkaamalla kohtaa Listening and Remembering saa esille virtuaalimatkan jo tehneiden ihmisten kokemia tunnelmia kirjallisessa muodossa. Sekä niihin että äänimaailmaan lukija voi kirjoittaa vastineeksi kommenttejaan erilliseen kommentti-ikkunaan. Tekijä ottaa vastaan palautetta osoitteessa XAlarcon(at)dmu.ac.uk

Metrokyyti alkaa tästä

28.1.2007

Venezuelan ruokakoripolitiikka

Venezuelassa, kuten useissa muissakin maissa, valtiovallan kulloisetkin edustajat määrittelevät kansalaisille tarpeellisista peruselintarvikkeista koostuvan ruokakorin hinnan. Venezuelassa tämä kansallinen ruokakori l. la cesta básica on monin tavoin yhteiskunnassa esillä oleva asia. La cesta básica on kriittisesti läsnä poliittisessa ja sosiaalisessa kanssakäymisessä siksi, että miljoonilla työväestön ihmisillä ei perinteisesti ole ollut mahdollisuus kuin pieneen osaan ruokakorin peruselintarvikkeista. La cesta básica ongelmineen on niin keskeinen Venezuelassa, että se myös karnevalisoidaan.

Hieman ennen vuoden 1997 karnevaalia el Gallo –niminen mies suti pensselillään maalia harjateräskehikkoon, jonka hän oli hitsannut kiinni pyörillä kulkevaan lavaan. El Gallo selitti kädessään pensseliä heilutellen, että vaunu oli viesti yhteisölle – kyseessä oli allegoria. Allegoria sisälsi protestin cesta básican kalleutta ja poliitikkojen vinoutuneita toimia vastaan. El Gallo oli jo aiemmin hitsannut teräsraudat valtavan suuren korin muotoiseksi. Oman asuinalueen ihmiset kuulemma tajuavat heti viestin.

Myös karnevaaliin saapuvat turistit ja muut juhlijat saisivat nähdä tämän protestin. Painokkaasti el Gallo ja kaikki muutkin allegorisen ruokakorin ympärille kokoontuneet miehet toistivat, että Carnaval oli ainoa paikka ja aika tällaisen vastalauseen esittämisen. Tuolloin kymmenen vuotta sitten Venezuelassa elettiin nk. neljäkymmentävuotisen demokratian viimeisiä vaiheita ja karnevaalin alla tuskastumisen aiheuttama kapinahenki oli vahva. Presidenttinä oli vanhan eliitin Rafael Caldera, joka puheissaan usein esiintyi työväenluokan puolustajana. Hänen hallitusaikanaan jo ennestään valtava köyhyys vain lisääntyi työväestön ja köyhien maattomien keskuudessa. Niinpä vuonna 1996 tässä maailman viidenneksi suurimmassa öljyntuottajavaltiossa saavutettiin inflaatioennätys: 103%. Venezuelalaisen työväen perheet olivat ahtaamalla kuin koskaan. Elinkustannukset kasvoivat ilman hidastumista. Edes niillä, joilla oli työtä, ei ollut mahdollisuuksia ruokakorin peruselintarvikkeisiin.

Samanaikaisesti alkoi hyvin toimeen tulleen venezuelalaisen ammatillisen keskiluokan jyrkkä köyhtyminen. Maahan oli syntynyt varsin vauras keskiluokka 1970-luvun öljybuumin seurauksena. Mutta nyt vuonna 1997 el Gallon rakentaman ruokakorikehikon ympärillä seisoi kiivaita miehiä, jotka olivat niin autonkorjaajia, kauppiaita, veneenrakentajia, myyjiä kuin opettajiakin. Nyt oli selvä karnevalistinen protesti rakentumassa. El Galloa ei sinänsä kiinnostanut se, miten hänen hitsaamansa karnevaalivaunu, l. garroza, kulmakunnan eräällä toisella pihalla lopulta koristeltaisiin. Selvää kuitenkin oli, ettei siihen laiteta oikeita protestin kohteena olevia peruselintarvikekorin saavuttamattomia tuotteita tai kurjuutta ilmaisevia nälkäisen näköisiä tyttöjä.

Paradoksin karnevalisoiminen

Toisella pihalla suuri metalliruokakori koristeltiin loistavan kauniiksi erilaisilla värikkäillä kukilla ja pohja vuorailtiin vihreäksi kuin satumetsän pehmeä maaperä. Karnevalistinen nurinpäin kääntäminen sai paradoksaalisen huipennuksensa, kun ruokakorivaunun perään asetettiin viehättävästi koristemaalattu taulu, jossa luki tämän karnevaalivaunun nimi: Alegria de las Flores l. Kukkien Ilo.

Alegria de las Flores –karnevaalivaunu valmistui latinalaisella rauhallisuudella, sillä kun viimeinen kukkanen oli saatu asetettua täydentämään protestia, jättiruokakori kiinnitettiin yskivän vanhan maastoauton vetokoukkuun. Kauniit nuoret venezuelalaiset neitoset hyppäsivät viehättävissä bikineissään maastoauton kyytiin. Auto kukkien täyttämine perävaunuineen ajoi kaupungin toiseen päähän. Karnevaali oli alkamassa. Kymmenen neitosta asettautui kukin omalle paikalleen garrozaan.

Sitten karnevaali-illan ja –yön kuumassa romminhöyryisessä karibialaisessa musiikki- ja tanssimäiskeessä Alegria de las Flores lipui muiden karnevaalivaunujen jatkumossa pitkin ihmisiä täynnä olevan kaupungin pääkatua.

Kauniit hymyilevät tytöt vilkuttivat karnevaaliväelle kukkien täyttämästä ruokakoristaan samalla tanssien kaikkialla kaikuvan karnevaalisalsan tahdissa. Alegria de las Flores liukuu pitkin karnevaalikatua häipyen ajoittain ikään kuin äänimaailman täyttävän musiikin tahdissa vellovan ihmismassan taakse. Nyt kaikki näkevät protestin, nyt kaikki ymmärtävät. Vähitellen kukka-garroza häipyy karnevaalikadun päädyn ihmistungokseen, vielä näkyy vilahdus ruokakorin peräosasta: ”KUKKIEN ILO”.

Uusi ruokakori

Ilo näiden ihmisten osalta jatkuu, sillä seuraavana vuonna marginaalista noussut Hugo Chávez valittiin suurella äänten enemmistöllä Venezuelan presidentiksi. Hän nousi presidentiksi omalla karismallaan, mutta myös juuri noilla tuntemuksilla, joilla allegorista ruokakoria el Gallon takapihalla rakennettiin. Niin kutsuttu (demokraattinen?) Venezuelan Neljäs Tasavalta siirtyi historiaan.

Vaalikampanjastaan lähtien Chávez on ollut rakentamassa oikeudenmukaisempaa V tasavaltaa. Työväestön olot, myös omanarvontunto, ovat nousseet jaloilleen. Mutta perusruokakori on pysynyt keskusteluissa. Ruokakorin tasolla valtavan köyhyyden haihduttaminen ei ole helppoa – Venezuelan öljytuloista huolimatta. Tällä hetkellä perusruokakorin arvo on noin 125 euroa henkeä kohden ja suurin osa venezuelalaisista tienaa keskimäärin 115 euroa. Ongelma on siinä, että köyhimmissä perheissä on yleensä 6-7 lasta.

Tilanne on kuitenkin parantunut ja yhteiskunta toimii hieman erilailla kuin ennen. Sen vuoksi tuntuisi helpommalta unohtaa koko césta básica ja perustaa toiminta uudelle yhteiselle ajatukselle. Tätä Chávezin hallinto on pyrkinyt synnyttämään osuuskuntatoiminta-ajattelulla ja erilaisilla sosiaalis-kulturaalis-ekonomisilla missioillaan. Missioista ruokakoriongelmaan läheisimmin liittyy la Misión Mercal. Tämän yhteiskunnallisen mission keinoilla on pyritty turvaamaan köyhimpien miljoonien kansalaisten perusruokatalous. Elintarvikkeet tuotetaan tälle suurelle väestönosalle ilman tavanomaisia välikäsiä ja sitä kautta perusruoka on lähes kaikkien tavoitettavissa ja sen myötä myös noin 900 000 venezuelalaista saa päivittäisen perusravintonsa erityisissä las Casas de Alimentación l. ravitsemustaloissa.

Joka tapauksessa la césta básica kuitenkin pysynee ainakin antropologisena tutkimuskohteena venezuelalaisissa karnevaaleissa.

Kirjoitus perustuu kokemuksiin, joita FT Ilkka Ruohonen hankki tehdessään antropologista elokuvaa La Risa Carnavalesca (Karnevaalinauru),
2001, Mini-DV, DVD.

* Lisätietoja Venezuelaa koskevasta näyttelystä joka pohjautui Helsingin yliopiston antropologian sekä Taideteollisen korkeakoulun Medialaboratorion opiskelijoiden ja tutkijoiden siellä pääsiäisenä kokoamaan audiovisuaaliseen aineistoon

* Joensuun kansainvälinen visuaalisen kulttuurin festivaali Viscult

24.1.2007

Kasvatuksen historian verkosto

Kasvatuksen historian verkosto on vuonna 2005 perustettu alan tutkijoiden ja opiskelijoiden valtakunnallinen ja monitieteellinen verkosto. Sen tavoitteena on edistää kasvatuksen historian tutkimusta ja opetusta sekä tutkijoiden välistä yhteistyötä.

Ryhmän tavoitteena on edistää kasvatuksen historian opetusta ja tutkimusta Suomessa toimimalla alasta kiinnostuneiden avoimena ”kohtauspaikkana”. Tämän tavoitteen edistämiseksi verkosto järjestää vuosittain muun muassa kansalliset kaksipäiväiset Kasvatuksen historian päivät. Seuraavan kerran ne pidetään Helsingissä 4-5.6.2007.

Rajoja ja siltoja kasvatuksen historian kentillä -otsikolla kulkevien päivien teemaryhmät muodostetaan ilmoittautuneiden esittämän kiinnostuksen perusteella. Esitykset voivat olla esimerkiksi seuraavista teemoista: aatehistoria, elämäkertatutkimus, kasvatuksen kokemukset, lapsuuden historia, kadonneet koulut, työväki ja kasvatus, kasvatus ja sukupuoli, kansallinen kasvatus.

Abstraktien (noin 100–200 sanaa) viimeinen jättöpäivä 13.4.2007. Abstraktit lähetetään Marko van den Bergille, (E-mail: marko.vandenberg [at] helsinki.fi). Ilmoittautumiset viimeistään 11.5.2007

Päiville osallistuminen ei maksa mitään. Niiden yhteydessä järjestetään graduseminaari ja teemaryhmät oppikirjatutkimuksesta ja kansalaisvaikuttamisesta.

23.1.2007

Call for Papers: Työväki lähtee

Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran kesäseminaari Kiljavanrannassa Nurmijärvellä 20.–21.8.2007

”Työväen historian tutkimuksella on ollut vahva yhteiskunnallinen relevanssi, onhan se tutkinut erityisesti yhteiskunnalliseen tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen liittyviä asioita. Tämä kysymys ei ole vanhentunut. Sitä on lupa odottaa myös uudelta tutkimukselta, joka todennäköisesti sijoittaa työväestön ”lyhyen historian” pidempään ja laajempaan kontekstiin. Tuo historia alkaa ennen työväenliikettä ja ulottuu Suomea kauemmaksi.” Näin kirjoitti Pertti Haapala vuonna 2005 ilmestyneessä artikkelissaan ”Suomalaisen työväestön pitkä ja lyhyt historia” (Työväestön rajat, toim. Matti Hannikainen).

Työväestöä koskeva tutkimus näyttää viime vuosikymmenten osalta varsin monipuoliselta. On tutkittu yhteiskunnan rakennetta, toimintaa puolueissa ja ammattiyhdistysliikkeessä, ihmisten arkea töissä ja kotona, kriisivuosia. Työläisnaiset ovat jo pitkään olleet olennainen osa niin työväenhistoriaa kuin naistutkimusta. Tutkijat ovat käyttäneet kvantitatiivisia ja kvalitatiivisia aineistoja. Työväentutkimuksen monipuolisuutta ja vahvaa asemaa osoittavat myös järjestöhistoriat, paikalliskuvaukset, henkilöhistoriat sekä jo 19 kertaa ilmestynyt Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran (THPTS) Väki voimakas -vuosikirja.

THPTS:n kesäseminaarissa pohditaan tänä vuonna työväestöä koskevan tutkimuksen tilaa. Vaikka tyytyväisyyteen olisikin aihetta, vasta kriittinen ote on todellinen merkki elinvoimaisesta tutkimusalasta ja -perinteestä. Viime aikojen eurooppalaisessa työväenhistoriaa koskevassa keskustelussa on esimerkiksi esiintynyt epäilyksiä, pystytäänkö perinteisillä lähestymistavoilla ja käsitteillä – mitä ne sitten ovatkin – vastaamaan niihin kysymyksiin, joita suuret yhteiskunnalliset muutokset herättävät. Houkutteleeko työväestöä koskeva tutkimus nuoria tutkimuksen pariin?

Olemme kiinnostuneita siitä, mitä uutta tuot työväentutkimuksen kenttään. Vai pitäisikö jatkuvassa uudistus- ja muutoshuumassa kaivaa pikemminkin klassikot esiin? Lähetä meille lyhyehkö, enintään yhden sivun, abstrakti, jossa kerrot tutkimusaiheesi ja sen, miten sijoitat tutkimuskohteesi aikaisempaan suomalaiseen tai ulkomaiseen tutkimukseen. Varsinaisten seminaariesitysten toivotaan sisältävän sekä aikaisemman tutkimuksen analysointia että oman tutkimuskohteen ja -tavan esittelyä. Toivomme seminaariin esityksiä niin aloittelevilta kuin pidemmälle ehtineiltä tutkijoilta.

Abstraktien viimeinen jättöpäivä on 16.3.2007. Valinnasta ilmoitetaan asianomaisille viimeistään 30.3.2007.

Seminaari järjestetään Kiljavanrannassa, Nurmijärvellä 20–21.8.2007. Varsinaiset seminaariesitykset kestävät noin 20 minuuttia, jonka jälkeen seuraa yleisökeskustelu. Esitysten toivotaan olevan yleistajuisia, suuria linjoja luotaavia tai yksityiskohtiin meneviä. Esiintyjille seminaari on maksuton. Seminaarin pohjalta toimitetaan valituista esityksistä artikkelikokoelma, joka ilmestyy vuonna 2008.

Abstraktit lähetetään osoitteella Oona Ilmolahti, historian laitos, PL 59, 00014 Helsingin yliopisto tai oona.ilmolahti@helsinki.fi

Lisätietoja antaa myös THPTS:n puheenjohtaja Matti Hannikainen, 050 339 3824, matti.hannikainen@etk.fi

18.1.2007

Pirkanmaan vasemmistolaisen työväenliikkeen historia

pirkanmaa

Pirkanmaan vasemmistolaisen työväenliikkeen historian ensimmäisen osan julkistamistilaisuus pidetään tänään 18.1.2007 Tampereella Tampereen yliopiston uuden rakennuksen Linnan salissa klo 14. Tilaisuuden järjestävät Tampere University Press (kustantaja) ja Marxilaisen yhteiskuntatieteen seura ry (tilaaja).

Teos – Sami Suodenjoki ja Jarmo Peltola Köyhä Suomen kansa katkoo kahleitansa. Luokka, liike ja yhteiskunta 1880-1918. Vasemmistolainen työväenliike Pirkanmaalla osa 1 – käsittelee 354 sivullaan maan suurimman teollisuuskaupungin, Tampereen ja sen ympäristön työväestön järjestäytymisen vaiheita noin 1880-luvulta kansalaissotaan. Siinä on viitisenkymmentä kuvaa sekä karttoja taulukoita ja graafisia kuvioita. Kirjan pääkirjoittaja on Sami Suodenjoki, Jarmo Peltola on osallistunut kirjan suunnitteluun ja ideointiin sekä kirjoittanut sen johdannon.

Alueellinen näkökulma

Kirjassa on otettu alueellinen näkökuma työväenliikkeen järjestäytymiseen
ja työväenkulttuurin syntyyn. Alueellisesta näkökulmasta seurataan niin vuoden 1905 kuin vuosien 1917-1918 tapahtumia. Tällöin on kiinnitetty huomiota paikalliseen aktiivisuuteen ja paikallisiin eroihin ja huomattu,
että työväenliike ei ollut pelkästään ylhäältä alhaallepäin hierarkkisesti ohjautuva poliittinen liike. Vuodet 1917-1918 saavat paljon huomiota.
Ei pelkästään sota, vaan sotaa edeltäneet tapahtumat maatalouslakkoineen, työttömyyksineen ja elintarviketilanteineen. Vuodesta 1918 on olemassa Heikki Ylikankaan järkäle, Tie Tampereelle, jossa tarina kuvaa valkoisen armeijan tuloa Tampereelle. Tässä kirjassa "kamera" on enemmän työväenliikkeen matkassa, koska työväenliikkeen historiastahan
tässä on kysymys. Sodan lisäksi tarkastellaan punaisen vallan järjestäytymistä alueellisesta ja paikallisesta näkökulmasta.
Ensimmäisen kerran on tarkasteltu laajempaa työväenliikkeen toiminnan keskiössä ollutta toiminnallista aluetta. (Hallinnollista Pirkanmaatahan ei ollut tuolloin olemassa) Valtakunnallisissa työväenliikettä käsittelevissä
tutkimuksissa asioita on tarkasteltu lähinnä vaalipiirijaon, historiallisen maakunnan tai hallinnollisen alueen kautta. Varsinaisista Vanhan työväenliikkeen aikaa käsittelevistä alueellisista tutkimuksista Hannu Soikkasen luovutetun Karjalan työväenliikettä käsitellyt oli ensimmäinen. Sen jälkeen on ilmestynyt muitakin alueellista työväenliikettä käsitteleviä
tutkimuksia, kuten Kaarina Vattulan, Matti Lackmanin & Reijo Heikkisen, Leevi Norrenan, Matti Kyllösen ja Ulla Aatsingin työt.

Lisää tulossa

Osan yksi jälkeen on jo lähes valmiina II osa, noin 300 sivuinen Hirmuvallan huolena vankilat ja tuonela – (1918-1944) Jonka alussa pureudutaan
kansalaissodan jättämiin jälkiin. Näin siksi, että terrorin ankaruus synnytti pitkälti sen katkeruuden, jonka päälle työväenliikkeen jakautumisessa työväenliikkeen vasemmalle laidalle jääneet rakensivat Pirkanmaan
vasemmistolaisen työväenliikkeen järjestöt ja alati muuttuvan toiminnan. Punakaartin marssin säkeistä lainatut kirjojen nimet ovat monimerkityksisiä varsinkin II osan kohdalla. Suomalaiset vasemmistolaiset elivät toisaalta
epädemokraattisessa Suomessa, mutta toisaalta samanaikainen Stalinin Neuvostoliitto oli aivan jotain muuta kuin turvapaikka. Jatkosodan päättyminen ja julkisten toimintamahdollisuuksien kohentuminen muodostaa toisen taitekohdan. Tällä hetkellä kerätään teoksen kuvitusta. Toinen osa julkaistaan vuonna 2007.

Sodan jälkeen maan suurimmaksi puolueeksi kaksikin kertaa nousseen SKDL:n ja sen jäsenjärjestöjen toiminnan paikallisia vaiheita seurataan teossarjan III osassa – Sadoin kerroin kirkkahampi onnen aika uus – aina 1990-luvun alkuun saakka. Vaikka vasemmistolainen työväenliike ei kyennytkään II maailmansodan jälkeen ainakin tavoittelunasettelussaan
päämääräksi asetettuun vallankumoukseen, osoittautui ammattiyhdistysliikkeen ja poliittisen työväenliikkeen kautta saavutettu
elintaso varmasti monissa kodeissa uudeksi kirkkaammaksi onnen ajaksi. Varsinkin kun se monissa kodeissa asetettiin vuoden 1918 kansalaissotaa, 1930-luvun lama- ja lapualaisvuosia ja toisen maailmansodan aikaisia
pulavuosia vasten. Kolmas osa julkaistaan vuodenvaihteen 2007-2008 tienoilla.

Pitkä projekti

Pirkanmaan vasemmistolaisen työväenliikkeen historiankirjoittamisella on pitkä historia. Se alkoi 1990-luvun alkupuolella, jolloin Jarmo Peltola laati ensimmäiset suunnitelmat sen kirjoittamiseksi. Kannustava voima hankkeen taustalla oli pitkän päivätyön vasemmistolaisen
työväenliikkeen toiminnassa tehnyt Matti Salminen, joka yhdessä marxilaisen yhteiskuntatieteen seuran hallitukseen sen perustamisesta 1992 lähtien osallistuneiden kanssa loi kirjan teolle mahdollisuudet. Kaikkein suurin kiitos lankeaa kuitenkin työväenliikkeen veteraanille, Pohjoishämäläiseen torppaan 1914 syntyneelle Helinä Eklundille, joka muutti 1930-luvun laman aikana Tampereelle, sai työpaikan Verkatehtaalta ja osallistui ammattiyhdistysliikkeen toimintaan. Helinän taloudellinen tuki projektille on mahdollistanut kolmiosaisen Pirkanmaan alueen vasemmistolaisen työväenliikkeen historian kirjoittamisen. Tukea on saatu lisäksi Opetusministeriöltä, Otto Wille Kuusisen säätiöltä ja KSR:n Väinö Voionmaan säätiöltä.

Hanke on saanut toteuttajansa Tampereen yliopiston historiatieteen laitokselta. Teossarjan päätoimittaja, tutkija Jarmo Peltola on laatinut hankkeen suuntaviivat, osallistunut kirjojen toimittamiseen ja kirjoittanut jonkin verran joka osaan. Peltola on myös rekrytoinut varsinaisen tutkimustyön tekijät. Teossarjan ensimmäisen osan pääasiallinen kirjoittaja on ollut FM, tutkija Sami Suodenjoki, joka on tehnyt lisäksi teoksen valokuvatoimituksen ja taittanut koko teossarjan. FL Ulla Aatsinki on kirjoittanut pääosan teossarjan II osan teksteistä. Lisäksi kirjaan ovat kirjoittaneet Jarmo Peltola ja FM Mika Lampi. Teossarjan III osan perustyö on tehty maistereiden Simo Leistin, Tomi Lähdeniemen, Esa Valtasen, Vesa Vartiaisen, Juha Leskisen ja Keijo Rantasen toimesta. Tekstejä on toimitettu Simo Leistin ja Jarmo Peltolan toimesta yhtenäisempään suuntaan.

Vaikka kyse on ollut suuresta voimainponnistuksesta, ei Pirkanmaankaan Työväenliikkeen historia ole vielä loppuun ammennettu. Tekijät toivovat, että työ kannustaa uusia ja vanhoja, niin ammattilaisia kuin harrastajia tarttumaan työväenliikkeen paikallisen historian tutkimukseen. Toivottavasti ensimmäinen osa ja tulossa olevat kaksi muuta osaa antaa virikkeitä ja tarjoaa vertailumahdollisuuksia.

Kirjan on kustantanut Tampere University Press. Sitä myydään 28 euron hintaan ainakin TAJUn kirjakaupassa http://granum.uta.fi Tampereella.

Lisätietoja kirjasta: Sami Suodenjoki, Sami.Suodenjoki@uta.fi, 03-3551 8302, 0440-161077 tai Jarmo Peltola, jarmo.Peltola@uta.fi, 03-3551 6536, 050-3278842