Blogimme julkaisee professori Kari Teräksen arvion Pekka Rehumäen väitöskirjasta, Tasa-arvoa tanssilattialla. Käsityöväen sivistysseurat 1840-luvulta 
1870-luvun alkuun. Arvio on alunperin julkaistu Historiallisen aikakauskirjan numerossa 3/2009.
Suomessa on aivan liian vähän tutkittu sääty-yhteiskunnan murenemisen ja elinkeinovapauden asteittaisen vapautumisen prosesseja ja seurauksia. Pekka Rehumäen väitöstutkimus avaa tähän yhteiskunnan muodonmuutokseen kiinnostavan näkökulman. On edelleenkin paljolti hämärän peitossa, mitä ammattikuntalaitoksen lakkauttaminen merkitsi käsityöntekijöille itselleen ja laajemmin taloudelliselle toimeliaisuudelle, eikä ole riittävää kuvaa myöskään siitä, millä tavalla säätyläistö pyrki säilyttämään valta-asemansa perinteisten hierarkioiden murentuessa.
Rehumäki kysyy tutkimuksessaan, miten sivistys ja järjestäytyminen liittyivät yhteen ja miten sivistyksestä pyrittiin tekemään yhteiskuntaa kiinteyttävä voima. Hän pohtii sitä, mitä merkityksiä sivistykselle annettiin 1800-luvun puolivälissä ja minkälaisena sen asema nähtiin yhteiskuntaluokkien välisen veljeyden ja sopusoinnun aikaansaamisessa. Sivistystyön sisällöstä ja muodoista käytiin aktiivista määrittelykamppailua sivistyneistön ja sivistettävien välillä. Yhteiskunnallisessa murrosvaiheessa koettiin tärkeäksi turvata ”luonnollisena” pidetty sosiaalinen järjestys, mutta se tuli tapahtua enemmän moraalisäätelyn, vakuuttelun ja valistamisen, kuin puhtaan vallankäytön kautta. Sivistyksen jalo aate tarjoutui keinoksi, johon voitiin tarttua niin alhaalta kuin ylhäältä. Käsityöläiskisällit uskoivat sen mahdollistavan tien sosiaaliseen nousuun ja säätyläiset toivoivat sen pelastavan yhteiskunnan tapain turmelukselta ja poliittiselta kumouksellisuudelta. ”Sivistysyhteyksien” harrastamalla sivistyksellä oli Rehumäen mukaan käytännöllinen sisältö. Tanssin ajateltiin kehittävän tapakulttuuria, mutta sivistysseurat tunnettiin myös kirjallisista harrastuksistaan: esitelmätilaisuuksista ja kirjasto-lukusalien toiminnasta.
Rehumäki ei nosta rimaa kovin korkealle, vaan asettaa tehtäväkseen ”luoda valoa suomalaisen työväen varhaiseen järjestäytymiseen ennen wrightiläisiä työväenseuroja” ja ilmoittaa tekevänsä ”kuvailevaa perustutkimusta aiemmin kartoittamattomalta alueelta”. Aikaisemman tutkimuksen kriittisen tarkastelun pohjalle olisi ollut muotoiltavissa selvästi haastavampi ongelmanasettelu. Rehumäki on tehnyt valtavan lähdetyön, kääntänyt kaikki mahdolliset kivet ja kannot, eikä ole lannistunut aihepiirin tutkimuksen tiellä olevien vakavien lähdeongelmien edessä. Tekijä on kartoittanut juurta jaksaen sivistysseuraliikkeen eurooppalaiset juuret ja tutkinut yksityiskohtaisesti Turun, Helsingin ja Oulun sivistysseurojen perustamisen, toiminnan ja lopettamisen kaaren. Hän kuvailee seurojen erilaisia sivistystyön muotoja, niiden sisäistä elämää, käsityöläisten ja säätyläisten jännitteisiä suhteita seurojen johtoelimissä sellaisella tarkkuudella, jota lähellekään aikaisempi tutkimus ei ole yltänyt.
