Kalliolan Helsinki, toinen Helsinki

Antti Karisto
Blogimme julkaisee professori Antti Kariston kommenttipuheenvuoron, Kalliolan Helsinki, toinen Helsinki, Jarmo Peltolan teokseen Yksilö, yhteisö ja yhteiskunta. Kalliolan setlementti 1919–2009. Kommenttipuheenvuoro oli osa seminaaria ”Ihmisistä hyvä tulee”, Kalliolan setlementti 90 vuotta, 13.11.2009.

I
Lämpimät syntymäpäiväonnittelut 90 vuotta täyttävälle Kalliolan setlementille! Ja onnittelut myös sen saamasta syntymäpäivälahjasta, Jarmo Peltolan kirjoittamasta hienosta historiikista, jota minut on pyydetty kommentoimaan.

Tulen Helsingin yliopiston yhteiskuntapolitiikan laitokselta, entiseltä sosiaalipolitiikan laitokselta, Heikki Wariksen laitokselta. Kuten Peltolan kirjasta käy ilmi, Heikki Waris oli aikoinaan Kalliolan kantavia voimia, ja hänet mekin olemme omineet omaksi klassikoksemme.

kalliola

En ole historiantutkija enkä muutenkaan ala arvioimaan syntymäpäiväteosta akateemiseen tyyliin, vastaväittäjän otteella. Tyydyn muutamiin mielleyhtymiin tai kirjasta kimpoaviin ajatuksiin. Puhun Kalliolan Helsingistä ”toisena Helsinkinä” ja selvennän aluksi, mitä sillä tarkoitan.

Kuuntelin hiljattain, kun Helsingin Sanomien toimittaja Ilkka Malmbergia haastateltiin Radio Suomen ”Miten minusta tuli minä” -sarjassa. Malmberg on tullut tunnetuksi suomalaisuuden oivaltavana kuvaajana, ja haastattelussa hän sanoi jotensakin niin, että hänen Suomensa on toisenlainen kuin matkailuesitteiden ja kuvateosten Suomi. Malmberg kuvaa kiiltokuvien ja kliseiden takana olevaa Suomea, ei kuitenkaan minään surkeuden tyyssijana ja synkkien laulujen maana, vaan tavallisesta suomalaisuudesta kiinnostuneena ja sille ei-sentimentaalisella tavalla kunniaakin tehden.

Vastaavasti Kalliolan Helsinki on jotakin muuta kuin kiiltokuvakaupunki. Se on toinen Helsinki hieman samassa mielessä kuin naisia on nimitetty toiseksi sukupuoleksi. Naisia on miehiä enemmän, ja tilastollista edustavuutta ajatellen Kalliolan Helsinkikin on oikeastaan ensimmäinen, asuuhan Vaasankadulla paljon enemmän väkeä kuin Aleksanterinkadulla ja Helsinginkadulla enemmän kuin Esplanadeilla. Mutta toinen se on siinä mielessä, että mielikuvat siitä ovat muiden määrittämiä. Ne ovat hegemonisesti niskan päälle päässeiden, kulttuurista valtaa käyttävien ensimmäisten antamia.

Yksi mielenkiintoinen säie Peltolan kirjassa on se, kuinka monet Kalliolan keskeiset toimijat ovat olleet ikään kuin ensimmäisen ja toisen välissä, välittäjän asemassa. He ovat itse kuuluneet sivistyneistöön ja yhteiskunnan ylempiin sosiaalikerrostumiin, mutta pyrkineet kosketuksiin tavallisen kansan kanssa ja tehneet työtä sen hyväksi, välittäneet. Aivan helposti ei kulttuuristen ja sosiaalisten raja-aitojen ylittäminen ole aina tapahtunut. Joskus on jääty kahden tulen väliin, kirkon ja työväenliikkeen väliseen institutionaaliseen puserrukseen. Continue reading “Kalliolan Helsinki, toinen Helsinki”