Helsingin yliopisto
Iiris Lukkarinen
Kasvatustieteellisessä tiedekunnassa on tehty aktiivisesti tutkimuspohjaista tiedekasvatustoimintaa ainakin vuodesta 2003 lähtien1. Tiedekasvatustoiminnan nykytilanteen kartoittamiseksi (hyvät mallit ja tarpeet) ja toiminnan kehittämiseksi osana koko yliopiston tiedekasvatustoimintaa, tehtiin keväällä 2019 kartoitus tiedekunnan henkilökunnalta. Selvitystä varten on kerätty tietoja yhteensä neljältäkymmeneltä tiedekunnan henkilöstön jäseneltä kyselyn ja haastatteluiden avulla. Suuri kiitos kaikille! Tässä blogitekstissä esitellään keskeisiä tuloksia ja esille nousseita kehittämisehdotuksia jatkoa ajatellen.
Mikä on tiedekasvatusta?
Tiedekasvatus on tiedeosaamisen vahvistamista sekä innostamista tieteen pariin2. Tiedekasvatus koskee kaikenikäisiä ihmisiä, ei vain lapsia ja nuoria, sillä se on osa elinikäistä oppimista. Kasvatustieteellisellä tiedekunnalla onkin tiedekasvatuksen toteuttamisessa erityinen rooli, sillä sen tehtävänä on kouluttaa tulevia tiedekasvattajia varhaiskasvatuksesta aikuiskoulutukseen asti. Heti haastatteluiden alkumetreillä kävi hyvin selväksi, että tiedekasvatustoiminnan erottaminen kaikesta kasvatustieteellisessä tiedekunnassa tapahtuvasta toiminnasta on melko haastavaa, sillä kasvatus ja tiede ovat vahvasti läsnä kaikessa tiedekunnan toiminnassa. Tiedekasvatus nähtiinkin kasvatustieteellisessä tiedekunnassa kaiken toiminnan läpileikkaavana teemana, sillä yliopiston kaiken toiminnan tulisi perustua tieteelliseen tietoon ja tähdätä tiedetietojen ja -taitojen vahvistamiseen. Myöskään peruskoulun tai lukion opetussuunnitelmat eivät sisällä omaa oppiainetta tiedekasvatukselle, sillä tiedekasvatus toteutuu osana opetuksen arviointia, pedagogiikkaa ja sisältöjä2.
Tiedekasvatuksen määrittely ja erityisesti määritelmän soveltuminen tiedekunnan omaan toimintaan herätti myös jonkin verran pohdintaa. Lisää tutkimusta toivottiin esimerkiksi siitä, mitkä ovat nykyajan keskeisiä ”tiedetaitoja” eri aineryhmien näkökulmista? Tietyt taidot ja tiedot nousivat useammin esille kuin toiset puhuttaessa tiedeosaamisesta. Tällaisia olivat esimerkiksi ongelmanratkaisukyky, argumentointi sekä kriittinen lukutaito. Argumentoinnin taito on tärkeä, sillä se mahdollistaa keskustelun ja avaa tietä muiden näkökulmien ymmärtämiselle. Kriittistä lukutaitoa pidettiin tärkeänä tiedeosaamisen muotona erityisesti nykyään, kun kaikenlainen tieto, niin tosi kuin epätosi, on yhden klikkauksen päässä. Tiedekasvatus nähtiinkin eräänlaisena ”vastaiskuna pseudotieteille”.
Opiskelijoiden oma tiedeosaaminen
Kasvatustieteellisen tiedekunnan oman tiedekasvatustoiminnan tehtäväksi koettiin sekä vahvistaa opiskelijoiden omaa tiedeosaamista että antaa heille tarvittavat tiedot ja taidot toteuttaa tiedekasvatusta heidän tulevassa työssään. Opiskelijoiden oman tiedeosaamisen vahvistamisen kannalta tärkeäksi koettiin erilaiset tieteellisen tutkimuksen tekemistä sekä ajankohtaisia tutkimusaiheita käsittelevät kurssit. Tiedettä ja tutkimusta voisi kuitenkin haastateltavien mukaan nostaa enemmänkin esille eri opintosuunnissa, jotta tiedekunnassa tehtävä tutkimus ja tutkijat tulisivat tutummaksi opiskelijoille. Graduparaati, eli blogi, jossa opiskelijat esittelevät omia opinnäytetöitään sekä digitorit, joissa käydään läpi ajankohtaista tutkimusta digitaalisuuteen liittyen, koettiin onnistuneiksi avauksiksi, jotka lähentävät tieteentekoa opiskelijoille.
Tiedekasvatuksen käytännön toteuttaminen
Opiskelijoiden oma tiedeosaamisen kehittämisen lisäksi opintojen tulisi antaa opiskelijoille valmiuksia tiedekasvatuksen käytännön toteuttamista varten. Tämän nähtiin toteutuvan erityisesti monialaisissa ja moniammatillisissa opinnoissa, joissa opiskelijat käyvät läpi eri aineryhmien didaktiikkaa, eli kysymyksiä siitä, mitkä ovat kyseisen aineryhmän kannalta keskeisiä opetuksen lähestymistapoja, ydinsisältöjä, työskentelymuotoja ja oppimisympäristöjä. Selvityksessä nousi esille kaikille aineryhmille yhteisiä tiedekasvatukseen liittyviä teemoja, joita käydään opiskelijoiden kanssa, mutta lisäksi jokaisessa aineryhmässä käydään läpi kyseiselle tieteenalalle tyypillisiä tiedekasvatukseen liittyviä kysymyksiä. Kaikille aineryhmille yhteisiä teemoja olivat tieteenalan historia ja merkitys. Opiskelijoiden kanssa käydään läpi esimerkiksi sitä, miten kyseinen tieteenala on muovautunut ja miksi siitä saatava tieto on tärkeää ja merkityksellistä.
Yhteisten tiedekasvatukseen liittyvien teemojen lisäksi esille nousi eri aineryhmille ominaisia teemoja. Tällaisia olivat esimerkiksi matematiikassa looginen ajattelu ja ongelmanratkaisu, kielissä mediakasvatus sekä kriittinen lukutaito ja taito- ja taideaineissa luovuus, materiaalien ominaisuudet sekä prosessin eri vaiheet. Luonnontieteiden aineryhmissä tiedekasvatustoiminnalla on ollut tiedekunnassa pitkä perinne, sillä tiedekasvatus on perinteisesti yhditetty erityisesti luonnontieteisiin. Luonnontieteissä opiskelijoiden kanssa käydään läpi luonnontieteellisen tiedon luonnetta ja merkitystä sekä esimerkiksi tutkimuksellisuuden ja kokeellisuuden toteuttamista opetuksessa.
Tiedekasvatus vaatii yhteistyötä
Tiedekasvatuksen kannalta tärkeäksi nähtiin sekä tiedekunnan ja yliopiston sisäinen yhteistyö että yhteistyö yliopiston ulkopuolisten toimijoiden kanssa. Moni didaktikko ja tutkija oli hyvin kiinnostunut siitä, kuinka tiedekasvatus toteutuu eri aineryhmissä ja mikä on eri aineryhmien kannalta keskeistä tiedeosaamista. Tiedekunnassa toivottiinkin entistä laajempaa yhteistyötä eri aineryhmien välillä, jotta todellinen ilmiöiden monialainen tarkastelu olisi mahdollista. Monialaisista teemoista erityisen tärkeäksi koettiin yhteiskunnan, teknologian ja ympäristön muodostama kokonaisuus, jota tulisi nostaa esille vahvemmin opiskelijoiden opinnoissa. Lisäksi ilmastonmuutos ja ilmastokasvatus sekä aivotutkimus nähtiin keskeisinä tiedekasvatukseen liittyvinä teemoina, joiden toteuttamista osana opetusta haluttiin jatkossa kehittää.
Tärkeäksi tiedekasvatuksen tavoitteita edistäväksi toiminnaksi mainittiin erilaiset vierailut yliopiston ulkopuolelle, kuten museoihin, tiedekeskuksiin ja yrityksiin, sillä ne yhdistävät opitun asian todellisiin ilmiöihin ja ammatteihin. Myös opiskelijoiden palaute kursseihin sisältyvistä vierailuista ja vierailevista asiantuntijoista on ollut positiivista. Lisäksi tiedekunnassa on käynnissä monia kehittämishankkeita, joissa tehdään yhteistyötä yliopiston ulkopuolisten toimijoiden kanssa. Erilaiset kehittämishankkeet ovat tärkeä osa tiedekunnan tiedekasvatustoimintaa, sillä arvokkaan tutkimustiedon lisäksi ne tuottavat materiaaleja ja työtapoja, joita voidaan hyödyntää osana tiedekunnan opetusta. Yksi keskeinen esille noussut kehittämisen kohde olikin yliopiston ja yliopiston ulkopuolisten toimijoiden, kuten yritysten, kuntien ja koulujen välisen yhteistyön vahvistaminen. Yhteistyötä koulujen kanssa pidettiin arvokkaana, sillä silloin opiskelijat saavat kokemuksia aidosta koulumaailmasta, mutta samalla kouluissa oppilailla ja opettajilla on mahdollisuus tutustua yliopiston toimintaan.
Tiedekasvatuksen käytännön toteuttamisen kannalta olisi hyödyllistä tarjota kaikille opiskelijoille mahdollisuuksia tutkia ja ideoida monialaisesti sekä kokeilla tiedekasvatukseen liittyvien työtapojen ja opetuskokonaisuuksien suunnittelua sekä toteuttamista käytännössä. Tiedekasvatus nähtiinkin tiedekunnassa tärkeänä kokonaisuutena ja jatkoa ajatellen toivottiin paljon uusia avauksia tiedekasvatuksen toteuttamiseksi ja sen tavoitteiden edistämiseksi.
Kirjoittaja
Iiris Lukkarinen toimii projektisuunnittelijana kasvatustieteellisessä tiedekunnassa tiedekasvatuksen parissa.
Viitteet
1 Aksela, M., Oikkonen, J., & Halonen, J. (2018). Yhteisöllistä tiedekasvatusta Helsingin yliopistolla vuodesta 2003: Uusia ratkaisuja ja pedagogisia innovaatioita opetukseen varhaiskasvatuksesta korkeakouluihin. Helsinki: Helsingin yliopisto.
2 OKM. 2014. Suomi tiedekasvatuksessa maailman kärkeen 2020: Ehdotus lasten ja nuorten tiedekasvatuksen kehittämiseksi. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2014:17. Julkaisun pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-263-289-0