Radikalisaation tarkkailusta koulussa

Vuonna 2015 Charlie Hebdo –terroristi-iskun jälkimainingeissa Ranskaa ravisteli pienempi, joskin suurta julkisuutta saanut kohu. Kouluissa käytiin läpi dramaattisia tapahtumia ja vietettiin hiljaista hetkeä uhrien muistolle. Eräässä koulussa kahdeksanvuotias lapsi oli kuitenkin ilmoittanut opettajalle olevansa “Charlieta vastaan ja terroristien puolella”. Tällöin koulun johtaja oli ottanut yhteyttä viranomaisiin lapsen “radikaalien ajatusten” ja “terrorismimyönteisyyden” johdosta. Sekä lapsi että hänen isänsä joutuivat poliisikuulusteluun, jossa alakouluikäinen poika myönsi, ettei oikeastaan tiedä mitä “terroristi” tarkoittaa. Kohu oli kuitenkin valmis ja lietsoi terroristi-iskujen jälkeisessä jo valmiiksi hysteerisessä tunneilmastossa vahvoja kannanottoja liittyen Ranskan suureen muslimivähemmistöön ja kansallisiin vs. uskonnollisiin arvoihin. Koulun reagointia tapauksen suhteen sekä puolustettiin että kritisoitiin.

Mistä sitten voi tietää onko lapsi tai nuori radikalisoitumassa? Onko parempi reagoida matalalla kynnyksellä kuin jättää reagoimatta? Terrorismiin ja ääriajatteluun liittyvän keskustelun ja mediahuomion lisääntyessä nämä kysymykset ovat noussut esiin kasvattajien ja poliitikkojen keskuudessa myös Suomessa. Kysymykset tuntuvat stressaavilta ja vastauksia etsitään erilaisilta foorumeilta, kirjallisuudesta ja kursseilta. HY+:n järjestämiin “Väkivaltaisen radikalisoitumisen ehkäisy kouluissa” –koulutuksiin ilmoittaudutaan jonoksi asti. Joissain maissa, kuten Isossa-Britanniassa, näihin kysymyksiin on pyritty vastaamaan luomalla kansallisia strategioita, jotka ohjaavat kasvattajia radikalisoitumisen tunnistamisessa ja raportoinnissa. Kaikki opettajat ovat velvollisia tarkkailemaan oppilaitaan ääriajattelun ja –toiminnan varalta. Tämä on johtanut paitsi tiettyjen etnisyyteen ja uskontoihin liittyvien stereotypioiden vahvistumiseen, myös kiristyneeseen kasvatusilmapiiriin, jossa tiettyjä ristiriitaisia aiheita koskevat keskustelut ovat rajoittuneet ja vähentyneet oppilaiden pelätessä joutuvansa opettajan arvioivan katseen alle. Nuorten uteliaisuus, pelot, kysymykset ja keskusteluntarve rajautuvat näin vähitellen koulukontekstin ulkopuolelle, jossa niihin vastannee jokin muu taho.

Suomessakin kasvattajien huoli nuorten ääriajattelusta on kasvanut, vaikka nuorisoradikalismi ei sinänsä ole mikään uusi ilmiö Suomessa(kaan). Radikalisoitumisen ympärillä vellova huolipuhe liitetään lähes poikkeuksetta islamiin ja maahanmuuttoon, vaikka radikaalilla liikehdinnällä on pitkä historia Suomessa, pitäen sisällään muun muassa sisällissodan jälkikauden rajut vastakkainasettelut, 60-70-lukujen vasemmistoradikaalit, “Kettutytöt”, Skin headit, Vastarintaliikkeen ja monia muita. Se, miksi kasvatusalan ja poliitikkojen keskuudessa ollaan juuri nyt niin huolissaan nuorten radikalisoitumisesta, selittyy osaltaan mediahuomiolla, jota Syyriaan lähteneet nuoret ovat saaneet, mutta liittyy myös 2010-luvun Eurooppaan kohdistuneisiin terroristi-iskuihin ja lähes samalle aikajanalle sijoittuviin, huomattavasti kasvaneisiin pakolais- ja turvapaikanhakijamääriin. Näistä ilmiöistä puhutaan usein samassa asiayhteydessä ja niiden ympärillä käytävä keskustelu äityy aika ajoin hallitsemattomaksi, kärjistyneeksi ja mustavalkoiseksi. Tämä on omiaan lisäämään yleistä turvattomuuden tunnetta ja hallinnanmenettämisen pelkoa ja sitä kautta negatiivisia ennakkoluuloja ulkomaalaistaustaisia henkilöitä ja erityisesti muslimeita kohtaan. Yhteiskuntaa kuohuttavat puheenaiheet heijastuvat luonnollisesti myös oppilaitosten arkeen ja peilautuvat siellä kasvattajien ja oppilaiden kohtaamisissa.

On kuitenkin muistettava, että tietynlainen radikaali ajattelu ja kapinointi kuuluvat luonnollisena osana nuoruuteen ja ilman ideologista uhoa moni aikanaan radikaalilta tuntuva uudistus tai lakimuutos olisi saattanut jäädä tekemättä. Suomessa ei toistaiseksi olla seuraamassa Ranskan tai Iso-Britannian nollatoleranssi-strategiaa, eikä toivottavasti aloiteta sensuroimaan tapoja, joilla koulussa ja oppilastöissä harjoitellaan yhteiskunnallista kritiikkiä ja medialukutaitoa (vrt. Huhtasaari-kohu lokakuussa 2018). Lasten ja nuorten kanssa työskennellessä on turhaa säikähtää jokaista provosoivasti heitettyä “Allahu akbar” tai “natsi” -huudahdusta. Demokratian periaatteiden ja opetussuunnitelman mukaisesti nuoria on kannustettava omien mielipiteidensä kertomiseen ja puolustamiseen rakentavasti, toisia kunnioittaen, olivatpa kannanotot sitten poliittisia tai uskontoon tai maailmakatsomukseen liittyviä, ja vaikkeivät ne olisikaan linjassa yhteiskunnassa vallitsevien normien kanssa.

FT Saija Benjamin työskentelee tutkijana Helsingin yliopiston Kasvatustieteellisessä tiedekunnssa Suomen Akatemian Growin up radical? -hankkeessa (2018-2022)