University of Helsinki
Keskustelu tutkijanurasta ja tutkijoiden pätkätyöläisyydestä on vihdoin käynnistynyt. Virikkeitä keskusteluun voisi hyvin hakea Ruotsista, jossa tutkijanura-ajatus on toteutettu. Tutkijaopettajien työsuhdeturva on siellä varsinkin Suomeen verrattuna parempi. Järjestelmä sinänsä ei automaattisesti tuo tasa-arvoa, vaan tasa-arvokysymyksiä on sielläkin pidettävä erikseen esillä.
Kiitos Johannalle tosi kiinnostavasta kolumnista, josta saimme kuulla teaserin Tutkijanaisten hattu/uraseminaarissa. Ja kiitos Veronikalle kolumni-ideasta ja meidän muistuttamisesta! Keskustelu voi olla tällä hetkellä varsin vaisua kevätkiireen keskellä. Itse ainakin olen hukkumassa töihin ja hakemuspapereihin, joita täytän.
Johanna esittää tekstissään erinomaisen selkeästi kysymykset, joita itsekin aloin mallia pohtiessani miettiä: opetustaakan jakaantuminen epätasa-arvoisesti ja epäoikeudenmukaisesti > kiltit ja ahkerat naiset opettamiseen hukkumassa, julkaisut jäissä ja todennäköisesti aivan toisenlaisin “huippu”profiilein tähtitutkijoiksi ja tutkiviksi tähtiprofessoreiksi valikoituvat tyypit… Opetuksen ja tutkimuksen asettuminen toisiaan vastaan, ei toisiaan ruokkivaksi ja täydentäväksi osaksi työelämää.
Äärimmäisen suljettu urakierto (esim. Yhdysvalloissahan väitellyt tohtori ei voi työllistyä samaan yliopistoon, vaan voi palata sinne (mahdollisesti) vasta tehtyään kierroksia opetustehtävissä muissa yliopistoissa. Samoin anglo-amerikkalaisessa systeemissä jokainen tutkinto BA:sta tohtoriin on usein, jopa yleensä eri yliopistoista. Ainakin omalla alallani samantyyppinen malli alkaa post doceilla yleistyä, koska virkoja on hajallaan ympäri maata).
Suljettu urakierto ja virkojen täyttäminen ilman avointa hakua, eri yliopistojen ja laitosten bunkkeroituminen itse itseään ruokkiviksi systeemeiksi on ehdottomasti mallin suuria heikkouksia, samoin mallin alttius opettaja/oppiPoika -asetelmille.
Ratkaiseva pullonkaula on minusta kuitenkin edelleenkin väärässä kohdin, jos jo jatko-opintojen harjoittamisen edellytyksenä on kilpaillun rahoituksen ja perinnemielisten mentorien siunaus… Kriittiset, uudet, emergentit ja vaikkapa moni- ja poikkitieteiset tutkimusalat ja niitä edustavat tutkijanuralle haluavat maisterit ovat tuossa mallissa heikommilla kuin tässä omassamme. Jos otan esimerkin kollegapiiristä: tuossa mallissa uutta, kriittistä suuntausta edustavan tulevan tutkijan jatko-opiskelumahdollisuudet kariutunevat jo ensimmäisessä valintavaiheessa, joka suosii vakiintuneita tutkimusaloja, käytänteitä ja “hyötyä”, jonka toivossa rahoitusta annetaan. Toinen asia on se, että ainakin humanistin silmin ajatus hyvän väitöskirjan suit sait kirjoittamisesta suoraan valmistumisen jälkeen neljässä vuodessa on mitä suurinta hypetystä.
Ruotsin mallissa on paljon hyvää, mutta toisaalta myös niin massiivisia ja periaatteellisia ongelmia, etten edelleenkään kuulu niihin, joiden vastaus oman systeemimme ongelmiin olisi Ruotsin malli.
Nyt palaan kelloa vilkuillen post docin arkeen: artikkeliin vika sivu ja sukellus loppumattomaan pinoon hakemuksia ja liitteitä. Silti – tosi emergentin, kriittisen ja monitieteisen tutkimusalan edustajana – mielessäni nakertaa, kuinka moni meistä Suomessa parin viime vuoden aikana väitelleestä queer-tutkijasta olisi koskaan Ruotsin mallissa pystynyt edes aloittamaan jatko-opintojaan? Koska saman ongelman jakaa moni muukin uudehko, kriittinen tutkimusala, ongelma on iso ja tosi. Tutkijanuran turvallisuutta ei siis kannata ostaa millä mallilla tahansa – eikä tuudittautua siihen, että onhan naistutkimuksen asema vakiintunut, naistutkimus ei sentään kata kaikkea kriittistä, sukupuoli-seksuaalisuus-valta-sensitivistä tutkimusta!