Maailmanuskonnot viitoittamassa vihreää tulevaisuutta?

Uskonnon harteille on asetettu läpi maailmanhistorian mitä merkityksellisempiä tehtäviä ja tavoitteita. Globaalien tuulten läpäisemät maailmanuskonnot eivät ole säästyneet astumasta kaiken sen modernin, sekulaarin ja poliittisen miinoittamalle kentälle, johon ylimaallisella on perinteisesti katsottu olevan jonkinlainen eskatologinen symbioosi. Tässä suhteessa ei ole yllättävää, kuinka maapallon väestön henkisistä tienviitoista halutaan valjastaa entistä näkyvämpi osa vihreää tulevaisuutta. Näin eduskuntavaalien alla vihreät arvot, ilmastonmuutos ja ylikansoittuva maapallo puhuttavat. Polttavan tarkastelun alle ovat joutuneet myös maahanmuuttoon, pakolaisuuteen ja kansallisiin arvoihin liittyvät keskustelut. Median tiedotusvälineet tarjoavat kentän suoralle ja epäsuoralle vihjailulle sen suhteen, keiden kuuluisi tulevaisuudessa saada hengittää yhä hupenevaa puhdasta ilmaa. Uskonnon merkitys nousee näiden keskusteluiden yhteydessä merkittävän usein aktiivisena tekijänä erilaisten tulevaisuudennäkymien ja arvovalintojen taustalla. Kristinuskon ja islamin suhteen rinnastukset tuntuvat toisinaan hakevan nostalgista kaikua aina ristiretkiajoilta asti: vastakkainasettelu näkyy julkisessa mediakeskustelussa välillä niinkin räikeästi, että vielä kymmenen vuotta sitten kaavaillut globaalin maailman tavoitteet voidaan nähdä hipsimässä seinän viertä pitkin pakoon.

Akateemisessa maailmassa uskontodialogin, muuttuvan uskonnollisuuden ja ylikansallisten uskonyhteisöjen merkitys nähdään entistä mielenkiintoisempana tutkimuskenttänä. Haasteita luo muun muassa perinteisten institutionaalisten hengellisten johtokeskusten väistyminen individualistisemman, länsimaalaistuneen uskonharjoituksen tieltä. Itä ja länsi kohtaavat tulevaisuuden visioissa entistä vähemmän toistensa vastakohtina, sillä sekulaarien vaikuttimien katsotaan ulottuvan jo maailman jokaiseen kolkkaan. Tästä huomiosta huolimatta uskonnontutkimuksessa on jopa väitetty, että uskonnollisuus ei ole vähenemässä modernissa maailmassa. Mielenkiintoiseksi muodostuukin kysymys siitä, millaisen ekologisen jalanjäljen uskonto painaa globaalin maailman pinnalle. Tieteen ja tutkimuksen kentällä kysymys on mielekkäämpi esittää uskonnontutkimuksen näkökulmasta. Millaisen tutkimusalan ekologia tarjoaa uskontotieteelle? 

 Uskonnon ja ekologian suhdetta tutkittaessa on mahdotonta vältellä kysymystä siitä, kuinka suuressa roolissa näiden kahden ilmiön voidaan ajatella olevan toisiinsa nähden. Mitä yksityiskohtaisemmin tarkastelemme ympäristöasioiden näkyvyyttä maailmanuskontojen piirissä, sitä kauemmas loppujen lopuksi ajaudumme suurilta globaaleilta vesiltä. Ruohonjuuritason ekoilu yksittäisen uskonryhmän piirissä ei läpäise koko uskonnon harjoittajakuntaa, eikä toisaalta myöskään kerro ympäristöasenteiden pysyvästä muutoksesta. Pienten tekojen taakse kätkeytyy usein kuitenkin arvokasta työtä, ja tällä työllä itsessään on keskeinen merkitys siirryttäessä sanoista tekoihin. Ympäristön suhteen pienilläkin parannuksilla voidaan osoittaa arvojen ja asenteiden muutoksen tarpeellisuutta – ja niiden suhdetta tämänpuoleisuuden kunnioittamiseen. TT Mikko Heikan teoksessa “Uskonnot kohtaavat” (Gaudeamus: 2018) esitellään kattavasti yksittäisiä, suurten maailmanuskontojen piirissä tapahtuvia ekotekoja ja ympäristöön kohdistuvia asenteita. Vihreän buddhalaisuuden esimerkkiä käyttäen voidaan ajatella, että uskonto kykenee toimimaan hedelmällisenä maaperänä ympäristöasenteiden- ja käyttäytymisen muutoksessa. Optimististen linssien läpi katsottuna puiden istuttaminen hengellisen harjoittamisen nimissä on marginaalisuudestaan huolimatta merkittävää, uskonyhteisöä ja ympäristöä positiivisella tavalla sitovaa toimintaa. Ympäristöasioiden korostaminen uskonnon sisällä vaikuttaa uskonharjoittajiin, jotka puolestaan välittävät arvostuksiaan ja tottumuksiaan myös ympäristöasioissa.

Niin hyvässä kuin pahassa, uskontoa ei voida kuitenkaan nähdä ainoana tekijänä ympäristökysymysten suhteen. Intian väestönkasvusta seurannut ympäristön saastuminen ja maan ylikansoittuminen on maininnan arvoinen esimerkki tilanteesta, jossa arkeen ja yhteiskuntarakenteeseen merkittävästi vaikuttava uskonto yrittää puhua luonnon ja ihmisen merkityken ylimaallisesta suhteesta, siinä kuitenkaan täysin onnistumatta. Hindulaisten ympäristöihanteiden tavoitteet jäävät sekulaarin konsumerismin ja talouskasvun kynnysmatoksi. Uskontoja ja ympäristöä koskevien konferenssien keskiöön voisikin nostaa dialogin, jossa kukin keskusteluun osallistuva maailmanuskonto joutuu hengellisten vaikuttajiensa kautta miettimään ympäristöasenteiden ja konkreettisten tekojen suhdetta. Tällainen itsetutkiskelu nostaa helposti suojamuurin tradition ja opin nimissä, mutta se on välttämätöntä kunkin uskonnon kohdalla aktiivisen ympäristövalistuksen aikaansaamiseksi.  

 Uskontotieteilijä Mary Evelyn Tuckerin ajatusta myötäillen voisimme ottaa uskontotieteen ja ekologian yhteistoiminnan tavoitteeksi tiedottamisen ja tietoisuuden kasvattamisen. Tuckerin tutkimustyötä alustavassa kirjoituksessa Religion and EcologySurvey of the field” teoksessa “The Oxford Handbook of Religion and Ecology (Gottlieb, Roger S., Oxford University Press: 2006) käsitellääuskonnon ja ekologian välisen dialogin kannalta hyödyllisiä työvälineitäNiitä löydetään niinkin kaukaa kuin kosmologisten kysymysten ääreltä. Uskontojen oppiin ja traditioon kätkeytyviä ympäristöasenteita voidaan Tuckerin mukaan tarkastella maailman syntyä ja ihmisen olemassaoloa selittävien oppitekstien kautta. Kosmologisella lähestymistavalla yritetään ilmeisesti ymmärtää paremmin erilaisia luontoon, eläimiin ja niiden olemassaoloon kohdistuvia asenteita eri uskontoperinteiden sisällä. Tässä olisi jo itsessään suuri kenttä tutkittavaksi, mutta Tuckerin tutkimuksellinen ote tuntuu lähtevän jo kirjoitelman alustuksessa havittelemaan enemmän kuin puolta valtakuntaa: avainsanoista lähtien tutkimuksen osoitetaan ottavan huomioon uskonnon, politiikan harjoituksen, rituaalitutkimuksen, etiikan, tieteen ja symboliikan merkitysyhteyden uskonnon ja ympäristön kysymykseen. Jokaista näistä esitellään osana dialogia, jota uskonnollisten johtajien ja instituutioiden toivotaan käyvän tutkijoiden sekä päättäjien kanssa. Mielekkään laaja-alaisesta kontekstista saa koottua suuren rakennuksen, jonka alimmat palikat ovat kuitenkin vaarassa sortua. Käytäntö tuntuu jäävän suurten keskusteluyhteyksien, dialogien ja kansainvälisten konferenssien jalkoihin, ja päällimmäiseksi mieleeni jää kysymys siitä, miten ympäristövaikuttaminen saadaan muuttumaan konkreettisella tasolla uskontojen sisällä? Vai saadaanko sitä? 

  Ympäristön ja uskonnon suhteesta elämäntyönsä koonnut Tucker on Yalen yliopiston tutkija, joka on yhdessä miehensä John Allan Grimin kanssa toiminut pioneerina ympäristötutkimuksen ja uskontotieteen tutkimusalalla. Pari on perustanut muun muassa “Forum on Religion and Ecology” nimisen projektin, jonka alustana toimiva verkkosivusto (The Forum on Religion and Ecology in Yale) kerää tietoa maailmanlaajuisista uskonnollisista katsomuksista, teksteistä ja eettisistä kysymyksistä suhteutuen ympäristöasenteisiin. Projektin on tarkoitus erilaisilla julkaisuilla, konferensseilla ja tiedotuksella vastata sekä globaalien että lokaalien ympäristönmuutosten haasteisiin, ja tarjota tieteelliseen tutkimukseen perustuvia ratkaisumalleja uskonnon ja ympäristökysymysten väliselle dialogille. Tucker on kiinnostunut luomaan keskusteluyhteyden tieteentekijöiden, eettisten kysymysten, talous- ja yhteiskuntatieteiden, julkisten hallintoelinten ja sukupuolikysymyksiä ajavien järjestöjen välille. Kunnianhimoisen ja laajuudeltaan merkittävän projektin käynnistäminen on saanut aikaan ainakin suurimpien maailmanuskontojen sisällä liikehdintää ja lausuntoja uskonnon sekä ympäristön suhteesta: synagogien, temppeleiden, kirkkojen ja moskeijoiden taholta on otettu kantaa ympäristön suojelun tarpeesta. Tucker on jalkautunut myös kiertämään maailmanlaajuisia konferensseja läpi, joissa ympäristön ja uskonnon välistä dialogia on harjoitettu. Aktiivista keskustelua ekologian ja uskontotieteen saralla voidaan siis havaita jo parinkymmenen vuoden ajalta, jos kerran tutkimusalan pioneereja pystytään jo nimeämään.

Tuckerin ja Grimin elämäntyö jatkuu opetettavana tutkimusalana nykyisin useissa Euroopan ja Pohjois-Amerikan yliopistoissa uskontotieteen alaisuudessa. Varovaiseksi toiveeksi voinee esittää, ettei tutkimusala jättäytyisi vain opintokokonaisuuden lisukkeeksi akateemiselle tiedeyhteisölle. Ympäristöasenteiden tutkiminen ja uskonnon tarkastelu osana sitä on mielenkiintoinen, mutta käytännön kannalta myös melko hedelmätön tutkimusasetelma, ellei poikkitieteellisyys onnistu luomaan lisäarvoa tutkimusalalle. Uskontotieteen tehtäväksi jää perustella, mitä erityistä annettavaa sillä on ekologian saralla. Tämä ei toisaalta hyödytä vielä varsinaisesti ympäristön hyvinvointia käytännön tasolla, mutta saattaa parhaimmillaan edeltää ympäristötietoisuuden luonnollisempaa leviämistä myös uskonnon kontekstissa. 

Arvokkaan tavoitteensa vuoksi Tuckerin tutkimus on ajankohtainen, kansainvälinen ja potentiaalinen keskustelunavaus ekologian tutkimusalalle. Erityisen ansiokkaaksi koen sen tavoitteen selventää ympäristön ja ihmisen välistä merkityssuhdetta. Ylikansoittuminen ja siihen kytkeytyvä resurssienhallinta sekä esimerkiksi aborttiin ja varallisuuden jakautumiseen liittyvät kysymykset koskettavat monia tieteenaloja. Uskontoja ei pidä tässä suhteessa nähdä vähäisinä tekijöinä, sillä niiden taakse kätkeytyy paljon yhteisöllisyyttä, ylläpidettyjä arvoja ja asenteita. Uskon, että päästäksemme lähelle ympäristöasenteiden maailmanlaajuista muutosta, meidän tulee ensin kartoittaa läpi ihmisyyden merkitykseen liittyviä kysymyksiä. Tuonpuoleisuuden lupaus tai sen olemattomuus, köyhyys, pakolaisuudesta johtuva juurettomuus, konsumerismin tulevaisuus ja ihmisoikeudet kytkeytyvät läheisesti ihmisiä koskettaviin arvo- ja uskomusperinteisiin. Näen uskontotieteen ja ekologian tutkimusalojen potentiaalin parhaimmillaan näiden kysymysten esille tuomisessa. Globaalilla mittakaavalla yhteisten tekijöiden korostaminen voi parhaimmillaan johtaa myös konkreettisiin muutoksiin, mikäli esimerkiksi ihmisoikeuksien yleismaailmallisia sääntöjä joudutaan muuttuvien ilmasto-olojen edessä muuttamaan. Tällaiseen keskusteluun uskontotieteellä on jotakin selkeää tarjottavaa.

 Kirjallisuus 

Heikka, Mikko (2018). Uskonnot kohtaavat: mahdollisuus parempaan maailmaan? Ilmastonmuutos haastaa uskonnot 192-220. Tallinna: Gaudeamus. 

 Tucker, Mary Evelyn (2006). The Oxford Handbook of Religion and Ecology. Gottlieb, Roger S.(toim.,)Religion and EcologySurvey of the FieldNew  York: Oxford University Press. 

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *