Vanhoja tapoja vai “vanhoja” määritelmiä? – Näkökulmia viikinkiajan uskonnollisuuden tutkimukseen

Viikinkiaikaa tarkastellessa lähdeaineisto jaetaan usein tekstuaalisiin ja materiaalisiin lähteisiin. Tutkimuksen kenttää hallitsi pitkään tekstuaalisten lähteiden tutkimus, arkeologisen aineiston toimiessa lähinnä tätä tukevana joukkona erilaisia esinelöydöksiä. Ymmärryksemme viikinkiajan uskonnosta ja uskomuksista pohjautuu pitkälti juuri tekstuaalisiin lähteisiin. Viime vuosikymmeninä arkeologian piirissä on kuitenkin virinnyt uudenlainen kiinnostus viikinkiajan uskomusmaailmaa kohtaan. Taustalla on toisaalta laajempi muutos arkeologisessa esihistoriallisten kulttuurien tutkimuksessa, jossa ollaan osin irtauduttu ajatusmallista, jonka mukaan vain tekstuaaliset lähteet voivat toimia avaimina menneisyyden tutkimuksessa. Toisaalta asiaan vaikuttaa materiaalisen aineiston kasvava määrä suhteessa tekstuaalisiin lähteisiin. Tämän päivän arkeologit ovat enenevimmissä määrin kiinnostuneita määrittelemään ja ottamaan kantaa esikristillisen ajan uskonnollisuuteen Skandinavian alueella. Esinelöydösten ajoittuminen useammalle historialliselle ajanjaksolle, sisältäen päällekkäisyyksiä viikinkiajan kanssa, on saanut viikinkiajan tutkijat pohtimaan olemassaolevien käsitteiden käyttökelpoisuutta menneisyyden uskontojen tutkimuksessa.

Yhden tällaisen tutkimuksellisen vedenjakajan muodostaa uskonnon käsite. Monet viikinkiajan tutkijat mieltävät uskonnon länsimaiseksi konstruktioksi, joka ei sovellu esikristillisten yhteisöjen uskomusten tutkimukseen. Uskonnon katsotaan terminä muistuttavan liiaksi kristinuskoa ja heijastelevan tämän arvomaailmaa. Osa pidättäytyy käyttämästä uskonto sanaa viitaten mieluummin esimerkiksi pakanallisiin uskomusjärjestelmiin. Osa taas ehdottaa uskonnon termin korvaamista esimerkiksi muinaisnorjalaisella, vanhoihin ‘pakanallisiin’ tapoihin (í fornum sið) viittaavalla, siðr -sanalla. Viikinkiajan uskonnon on myös ajateltu olevan luonteeltaan toiminnallisempaa kuin esimerkiksi keskiaikaisen kristinuskon, jolle edellinen on nähty jopa täysin vastakkaisena. Uskonnon korvaajaksi on ehdotettu myös ihmisen toiminnallisempaa puolta korostavan ritualisoituneen perinteen käsitettä, jonka nähdään olevan paremmin linjassa esikristillisen ajan uskomusmaailman kanssa. Ymmärrettävistä syistä erityisesti arkeologisesti orientoituneet tutkijat korostavat juuri viikinkiajan uskonnon toiminnallisempaa puolta, sillä materiaaliset esinelöydökset ovat tallenteita ihmistoiminnasta. Hautalöydösten keskinäiset eroavaisuudet on nähty osoituksina alueellisista vaihteluista ja eroista uskonnon harjoittamisen tavoissa eri puolilla Skandinaviaa. Kristinuskon taas on ajateltu edustavan huomattavasti yhtenäisempää uskontoa sekä perinteen että hallinnollisten rakenteiden osalta, kirjoitettuihin pyhiin teksteihinsä kulminoituen. Esikristillinen uskonto taas perustui suulliseen perinteeseen, jossa kirjoitettuja tekstejä ei ollut, myös edellisen kaltainen yhtenäinen hallintorakenne puuttui. Kyseessä oli pikemmin hajanaiset päällikköyhteisöt, jotka olivat löyhästi sidottuja maidensa kuninkaisiin. Uskonnon käsitteen ei siis katsota soveltuvan esikristillisen ajan uskonnollisuuden kuvaamiseen, sillä termin mielletään latautuneen liiaksi myöhemmän keskiaikaisen kristinuskon arvomaailmalla, jota edellinen ei edusta.

Kysymykseen siitä riittävätkö mainitut seikat perusteeksi uskonnon käsitteestä luopumiseen tai onko siitä luopuminen edes tarpeellista, ei ole mitään yksiselitteistä vastausta. Tätä asiaa ruotii myös ruotsalainen uskontohistorioitsija Anette Lindberg artikkelissaan, joka käsittelee uskonnon käsitteen soveltuvuutta esikristillisen uskonnon tutkimukseen Skandinavian alueella. Lindberg osoittaa oivallisella tavalla joukon sudenkuoppia ja argumentatiivisia ongelmallisuuksia esitettyjen käsitemuutosten taustalla ja kysyykin miksi pyörä pitäisi keksiä uudestaan, kun uskonto yleismaailmallisena kulttuurikäsitteenä on sovellettavissa yhtä hyvin varhaisempien esihistoriallisten uskontojen tutkimukseen, miksei se siis sopisi myös viikinkiajan tutkimukseen. Edelleen voidaan kysyä, miksi korvata laaja yleiskäsite suppeammalla, toimintaa korostavalla ritualisoituneen perinteen käsitteellä, jonka voidaan sellaisenaan katsoa sisältyvän jo olemassa olevaan uskonnon määritelmään. Lindberg muistuttaa edelleen, ettei kristinuskonkaan kohdalla ollut kyse mistään staattisesta uskonnosta, jossa alueellisia eroja ei esiintynyt, vaan historialliset muutokset ajassa sekä paikan että sijainnin suhteen ovat tyypillisiä kaikille uskonnoille luonnollisena osana historiallisia kehityskulkuja.

Mainittu keskustelu on jossain määrin arkeologiassa tapahtuneiden oppihistoriallisten prosessien tulosta, joiden seurauksena uskontoon liittyviin asioihin otetaan nykyään voimakkaammin kantaa. Esikristillisen uskonnon uudelleenmäärittelyllä tähdätään pesäeron tekemiseen muiden uskontojen, tässä tapauksessa kristinuskon kanssa. Uuden terminologian luomiseen liittyvässä innostuksessa kaikuvat toisaalta yritykset löytää jokin uskonnon puhtaampi alkumuoto, jonka edustajana esikristillinen uskonto halutaan nähdä. Toisaalta kristinusko nähdään ikään kuin eräänlaisena peikkona, joka on ryövännyt esikristillisiltä uskomuksilta niiden autenttisuuden. Oli miten oli, ilmiötä halutaan joka tapauksessa lähestyä ikään kuin puhtaalta pöydältä, prosessissa, jossa edellä mainittujen seikkojen käytettävyyttä punnitaan. Kannatti asiassa sitten vanhoja tapoja tai olemassa olevia määritelmiä, jää viime kädessä jokaisen tutkijan itsensä päätettäväksi, kuinka latautuneena terminä uskontoa pidetään ja vaikuttaako se tämän käyttökelpoisuusasteeseen ja sovellettavuuteen viikinkiajan esikristillistä uskontoa tutkittaessa. 

Lähde:

Anette Lindberg: ”The concept of religion in current studies of Scandinavian pre-Christian religion”, Temenos 45(1) (2009), 85-119.