Kun ala-asteen viidennellä luokalla päätin, että minusta tulee opettaja, on se päätös kantanut tähän päivään saakka. Tällä hetkellä olen vasta ensimmäistä vuotta yliopistossa ja opettajahaaveeni toteutumiseen on vielä vähän matkaa. Siksi olin aivan innoissani, kun sähköpostini pling-ääni ilmoitti uudesta saapuneesta viestistä, joka piti sisällään mahdollisuuden päästä tekemään ihkaoikeaa oppimisseikkailua ala-asteikäisille oppilaille.

Ideana siis oli, että oppilaat saisivat mahdollisuuden oppia pelin ja leikin kautta. Tätä käsitellään läpi Oppiminen pelissä -kirjan, kuten esimerkiksi artikkeleissa Leikillisyyttä peliin (Kangas) ja Pedagogiset mallit ja osallistava pelipedagogiikka (Krokfors, Kangas, Kopisto). Pelillisyys ja iloinen oppiminen päämääränämme kokosimmekin yliopistolle rastiradan rakkaudesta, kielestä, historiasta ja maailman ympäristöongelmista yliopistomme juhlavuoden teeman, uuden maailmankuvan ympärille. Tarkoitus oli saada lapset pohtimaan tätä käsitettä ja erityisesti omaa maailmankuvaansa konkretian kautta.

Uudessa, vuonna 2016 voimaan tulevassa opetussuunnitelmassa painotetaan monialaista oppimista (OPS 2014). Se tarkoittaa oppiainerajat ylittävää oppimista, jossa lähtökohtana on ilmiö tai asia, jota lähdetään tarkastelemaan eri aineiden antamista lähtökohdista. Näin sitä on mahdollista tutkia hyvin monipuolisesti ja rikkaasti. Tämä oli yksi seikkailumme lähtökohdista. Halusimme tuoda maailmankuva-teemaan erilaisia tapoja käsitellä ja käsittää se.

Monialaista oppimista voidaan toteuttaa usealla eri tavalla. Opettajankoulutuslaitoksen dosentti Hannele Cantell avaa videolla ilmiöoppimisen käsitettä (OKL, Mitä on monialainen opiskelu). Seikkailussamme ei ollut kyse ilmiöpohjaisesta oppimisesta, koska silloin käsiteltävä teema lähtee oppilaiden omasta kiinnostuksesta. Sen sijaan käytimme tiedonalalähtöistä menetelmää, jolloin tuttujen, koulussa opittujen asioiden päälle rakennetaan uutta opettajan tai tässä tapauksessa rastinpitäjien opastuksella. Ilmiöpohjaisen oppimisen voisi ajatella olevan motivoivampaa ja innostavampaa, sillä silloin oppilaat saavat itse olla ohjaajan ja suunnittelijan roolissa. Molemmilla tekniikoilla on silti mahdollista saada aikaan oivalluksia, joita oppilas ei välttämättä ollenkaan saa, jos tieto vain syötetään hänen silmistään sisään tekstin muodossa.

Pelin aluksi oppilaat saivat kartat, nopeat agenttilasit ja 60 minuuttia aikaa. Pelin kehyksenä oli vaara räjähtävästä kassakaapista, jonka salasanan höpsähtänyt tiedenainen Kaisa oli unohtanut. Siihen kelpasi enää turvakoodi, jota urheat agenttimme lähtivät metsästämään rasteiltamme. Siellä he kohtasivat Sopun ja Soinnun rakkauden huoneessaan, I:n ja N:n aikakoneensa kanssa, Loiskiksen sankarit ämpäreineen ja minut, kirjailija Amelia Suomisen omassa kellarissani.

Oma kirjailijan kellarini hioutui pitkien iltapäiväkahvittelujen ja tuskaisten pohdintojen myötä. Mikä olisi teemaan sopiva tapa käsitellä kieltä niin, että lapsia se kiinnostaisi? Äidinkieli ei ole aina koulussa kovin kovassa huudossa, joten halusin, että rastini ei olisi traumatisoiva kokemus. Sen sijaan halusin antaa heille intoa oman äidinkielen tarkasteluun, sillä leikkimiseen ja sen ainutlaatuisuuden löytämiseen. Kuitenkin äidinkielen tunneilla käsitellään kieltä niin monipuolisesti ja osallistavillakin tavoilla, että oli vaikea keksiä rastin toteutustapaa, johon lapset eivät ensimmäiseksi toteaisi: ”Me tehtiin tää just viime viikolla”.

Lopullinen ideani kehittyi, kun rakentelin kotona jääkaappirunoutta sanamagneeteista. Kuinka toisistaan irrallisilta vaikuttavista sanoista voikaan saada niin merkityksellisiä ja silmiä avaavia kokonaisuuksia. Ja kuinka runous ylipäätään on niin ihanan vapaata, että voit laittaa vain sanoja peräkkäin ajattelematta lauseoppia tai sanajärjestyssääntöjä ja saada aikaan täynnä tunnetta olevan taideteoksen. Tämän halusin lastenkin kokevan.

Siispä loin kasan paperilappusia, jokaisessa jokin sana liittyen maailmankuvaan tai sitten vain apusanoja runon muodostamista varten. Aluksi pohdimme yhdessä lasten kanssa maailmankuvaan liittyviä sanoja – mitä kullekin merkitsee tasa-arvo, erilaisuus, onnellisuus tai kansainvälisyys. Sain vanhana kirjailijana huomata, että kehitys minun ajoistani oli mennyt huimasti eteenpäin: enää ei puhelimessa tarvitse olla johtoa, nuoret juovat energiajuomaa jaksaakseen ja niggat ovat katukuvan arkipäivää. Ylipäätään sain olla onnellinen, kuinka minua kunnioitettiin ja kuunneltiin ja kuinka hyväksyviä lapset ovat. Ja vihdoin lapset saivat yhdistellä sanalappusia haluamallaan tavalla luodakseen maailmankuvastaan kertovan runon.

Tehtävä saattaisi olla siihen oikeaan pyrkivälle, normien perässä juoksevalle aikuisellekin vaikea, saati sitten lapselle, jolle koulussa opetetaan vain se, mikä on oikein. Liian usein unohdetaan luovuus ja kannustetaan oppilaita luomaan jotain aivan päätöntä ja normeista irtautuvaa. Rastilla nimittäin huomasin, että monia lapsia piti houkutella ja lähes käskeä muuttamaan sanajärjestystä ja luomaan muitakin lauseita kuin ”onnellisuus on kaunista”. Mutta kyllä se luovuus sieltä sydämen nurkasta uskalsi kiivetä käytettäväksi ja joillain se pääsi jopa kokonaan valloilleen. Oli sitä suomen kielen opiskelijan ilo katsella!

Teksti: Mari Kuusisto                                                                                                               Kuvat: Mika Federley

Lähteet:

Oppiminen pelissä – Pelit, pelillisyys ja leikillisyys opetuksessa. (toim. Krokfors, Kangas & Kopisto), 2014

OPS 2014 = Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014. http://www.oph.fi/saadokset_ja_ohjeet/opetussuunnitelmien_ja_tutkintojen_perusteet/perusopetus

OKL, Mitä on monialainen opiskelu. http://www.helsinki.fi/okl/uutiset/uutinen-2015-vk5.html