Tohtoriksi, entä sitten?

Tässä kirjoituksessa tarkoituksenani on vastata lyhyesti siihen, miksi halusin osallistua parhaillaan avoinna olevaan uraseurantakyselyyn. Vuonna 2015 Helsingin yliopistosta valmistuneille tohtoreille lähetettyä kyselyä on nostettu motivoimaan kaksi kysymystä: Mitä ajattelet tohtorin tutkinnostasi nyt? Oletko tyytyväinen tähänastiseen uraasi?

Olen valmistunut 2015 filosofian tohtoriksi humanistiselta alalta. Olen sittemmin jatkanut myös tutkijana. Ainakin toistaiseksi, koska jonkinlaiselta pudotuspeliltä tutkijanura yhä tälläkin hetkellä vaikuttaa. Koen, että omalla kohdallani tohtoriksi kouluttautumisesta on ollut todella paljon hyötyä ja se oli ehdottomasti minulle oikea ratkaisu. On toki mahdotonta puhua vain hyödyistä, siinä määrin koko prosessi on muuttanut minua ja sitä, miten maailman ja paikkani siinä ymmärrän.

Tyytyväisyydestä huolimatta ajattelen, että askeleet tohtorintutkintoon sekä siitä eteenpäin olisivat voineet olla myös joiltain osin helpotettavissa. Halusin uraseurantakyselyssä jakaa omia kokemuksiani ja niiden pohjalta muodostuneita näkemyksiä, jotta valmistuvia tohtoreita voitaisiin entistä paremmin ohjata valmistautumaan uran seuraaviin vaiheisiin. Uskon, että kokemuksista olisi hyötyä niin tohtorikoulutettavaksi hakeutumista miettiville kuin niillekin, jotka ovat juuri valmistumassa. Toivon, että kokemuksia voidaan hyödyntää tohtorikoulutusta suunniteltaessa ja että eri alojen tutkijat hyötyisivät niistä yhtäläisesti.

Jokaisen tutkijan urapolku näyttää tohtoroitumisen jälkeen omanlaiseltaan ja jonkinlaista ennakoitavuutta ja kannusteita tutkijan urapolulle tunnutaan kaivattavan yleisesti lisää. Silti soisin näkeväni myös entistä rohkeammin yksilöllisiä uria ja ennen kaikkea niitä puitteita, jotka tällaisen mahdollistaisivat. Toisinaan muutama hyvä esikuva riittää näyttämään miten monenlaisissa raameissa tutkijuutta on mahdollista toteuttaa. Itse koin tohtorikoulutettavana, että uran seuraavaa vaihetta valaisemaan sopivat esikuvat olivat vähissä ja monet heistäkin painiskelivat ylitsepääsemättömältä vaikuttavien ongelmien kanssa. Väitöksen jälkeistä vaihetta on luonnehdittu tutkijanuran pullonkaulaksi. Selvää on ainakin, että väitöksen jälkeiset urat koostuvat silti tietyistä rakennuspalikoista, joiden tuntemisesta olisi varmasti jokaiselle väitöstutkimuksensa eteen töitä paiskivalle hyötyä. Tärkeää itselleni oli ylipäätään tunnistaa, että postdocvaiheessa itsenäisen uran käynnistämiseksi tarvittavat taidot olivat melko erilaisia kuin ne, joita tarvittiin varsinaista väitöskirjaa tehtäessä.

Kannattaisin itse kolmea ajatusta tohtoriopintojen kehittämiseksi:

  • Tutkimusjohtamisen koulutus osana tohtoriopintoja: oman työn johtamisen näkökulmasta on tutkijan työssä apua ja tohtoroitunut todennäköisesti (ja toivottavasti) tarvitsee johtamistaitoja myös muiden johtamiseen jossain vaiheessa.
  • Verkostoitumiseen panostaminen, verkostoituminen ei edes humanisteille vain ”yksinäisen tutkimustyön suola” vaan tieteen kehittämisen ytimessä; hyvistä verkostoista on tuoreelle tohtorille todella hyötyä postdocvaiheen työkudelmaa luotaessa, eikä siis vain tutkimusrahoituksen haussa vaan myös yhteiskunnallista vuorovaikutusta suunniteltaessa; tavoitteeksi näkisin, että tohtoroituessaan tutkija on itse toimijana näkyvä ja läsnä, ei vain ohjaajansa tai tutkimusryhmänsä kautta olemassa.
  • Mentorointijärjestelmä, jonka kautta mahdollisesti – ehkä jopa mieluiten- joku aivan eri alan vanhempi tutkija auttaisi tohtorikoulutettavaa ymmärtämään omaa työtään suhteessa vallitsevaan tutkimuskulttuuriin ja tutkijuuteen professiona. Tällaisia mentorisuhteita syntyy onneksi epävirallisestikin ja paineetta. Riskinä kuitenkin on, että hatarammalla alalla yksittäinen tutkija jää tuen ulkopuolelle kriittisessä vaiheessa tai että toiminta nähdään vain jonain ”oikeasta tutkimustyöstä” aikaa vievänä puuhasteluna.

Tutkimuspolitiikan, rahoitustyökalujen ja tutkimuksen teon toimintaympäristön kokonaisvaltainen ymmärtäminen on yhtä välttämätöntä tutkijalle kuin varsinainen tutkimistaito. Niitä olisi syytä kehittää monipuolisesti jo opintojen aikana. Parhaiden tutkijoiden jääminen tutkijoiksi ei valitettavasti ole itsestäänselvyys, vaikka näin automaattisesti ajatellaan. Moni ei halua sijoittua erityisen epävarman elannon tarjoavaan tutkimusmaailmaan, vaikka toimeentulon jatkuvuus muillakin aloilla saattaa olla nykypäivänä illuusio. Olisi kaikkien kannalta järkevää, että tutkijoiden itsenäisiksi asiantuntijoiksi kasvamista tuettaisiin siten, että tuoreet tohtorit ymmärtäisivät realistisesti millaiseen toimintaympäristöön valmistuvat. Näin urasuunnittelu monipuolistuisi paremmin perustellun riskinotonkin kautta.

Tätä tekstiä kirjoittaessani luin tiedekuntani tohtoriohjelman sähköpostilistalta (kyllä, seuraan niitä yhä), että ”suuren suosion saavuttanut yhteiskunnallisen vaikuttavuuden koulutus täyttyi nopeasti ja paikan saaneet ovat saaneet sähköpostilla vahvistuksen. Koska tällaiselle koulutukselle selkeästi on kysyntää, olemme järjestämässä vaikuttavuuskoulutusta myös alkuvuodesta.” Viestissä ilahdutti useampi asia: aktiivisesti asiantuntijuuttaan kehittävät tohtorikoulutettavat sekä koulutuksen järjestäjien taholta nopea reagointi ja positiivinen ote.

 

Sanna Lehtinen, FT
Kirjoittaja on valmistunut Helsingin yliopistosta tohtoriksi vuonna 2015 ja työskentelee kestävyystieteen instituutti HELSUS:ssa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *