Haussa introvertti?

Työnantaja etsii ”energisiä, ulospäin suuntautuneita myyntihenkisiä henkilöitä”. ”Omaat hyvät vuorovaikutustaidot, olet oma-aloitteinen tartu toimeen -tyyppi!”

Työnantaja odottaa ”hyviä yhteistyö- ja vuorovaikutustaitoja”. Ideaalihakijan tulisi olla ”tavoitteellisen työotteen omaava aktiivinen ilopilleri”. Vaatimuksena saattaa olla ”sosiaalinen kyvykkyys” tai ”sinun tulisi olla reipas ja ulospäin suuntautuva”. Toinen hakee tiimiinsä ”sanavalmista ja dynaamista osaajaa”.

Nämä kaikki ovat suoria poimintoja työpaikkailmoituksista. Jos tekisin sisällöllisen analyysin ilmoitusteksteistä viime vuosilta, luulenpa, että yksi useimmiten käytetty sana olisi juuri ”vuorovaikutustaidot”.

Mitä näillä kuvauksilla oikeasti haetaan?

Mutta ovatko rekrytoijat oikeasti miettineet, mitä esimerkiksi ”hyvillä vuorovaikutustaidoilla” haettavassa tehtävässä käytännössä tarkoitetaan?

Opettamillani urakursseilla nousee tasaisin väliajoin esille opiskelijoiden huoli siitä, pitääkö kaikkien työelämässä olla ylitsepulppuavan sosiaalisia ja ulospäinsuuntautuneita. Vaatimus ekstroverttiuteen ahdistaa.

Yliopistolla tapaan myös ihmisiä, jotka määrittelevät itsensä ”tutkijatyypeiksi” tai ”labrahiiriksi”. He viihtyvät hyvin itsenäisessä tutkimustyössä, mutta kokevat yliopiston ulkopuolisen työelämän vaativan erilaisia taitoja.

Näissä tilanteissa korostan sitä, että vuorovai-kutustaitoja voi oppia ja kehittää kuten mitä tahansa muutakin taitoa. Esiintymistä ja yleisön edessä puhumista voi harjoitella, ja harjoituksen myötä se helpottuu. Omien mielipiteiden ilmaisemista voi treenata omien kavereiden seurassa ja sen jälkeen rohkaistua vaikka luennolla ottamaan kantaa keskusteluun. Itsensä esittelemiseen työnhakutilanteessa on hyvä valmistautua ja omaa hissipuhettaan voi harjoitella vaikka peilin edessä tai videolla.

Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään taidoista, vaan myös pysyvämmistä ominaisuuksista tai ihmisen luontaisesta temperamentista. Ekstrovertti – introvertti –vertailuasetelma on kaikille tuttu. Joskus tosin unohtuu, että meistä kukaan ei ole mustavalkoisesti jompaakumpaa, vaan ominaisuus vaihtelee janalla, jolla me kaikki sijoitumme johonkin kohtaan.

Elämme vahvasti ekstroverttiyttä arvostavassa kulttuurissa.

Susan Cain ottaa TED-puheessaan vahvasti kantaa sen puolesta, että introverttien lahjoja ja kykyjä pitäisi arvostaa ja tuoda esiin enemmän. Cainin mukaan koulut ja työpaikat sekä muut sosiaaliset ympäristöt on suunniteltu ekstroverttejä ajatellen siitä huolimatta, että noin kolmasosa ihmisistä määrittelee itsensä lähemmäksi introverttia näiden kahden välisellä janalla. Kouluissa opiskellaan entistä enemmän ryhmissä, töissä ratkotaan ongelmia tiimeissä, eikä yliopistollakaan enää pääse karkuun ryhmätöitä.

Luovuutta ja tuottavuutta pidetään usein ”dynaamisten” ja ulospäinsuuntautuneiden henkilöiden vahvuuksina. Kuitenkin maailmanhistoria tuntee monia esimerkkejä erityisen luovista erakoista. Itse asiassa yksinolo on Cainin mukaan luovuuden edellytys.

Myös hyvät johtajat ovat monesti introverttejä. He antavat tilaa muille ja kuuntelevat, eivätkä halua työntää omaa lusikkaansa jokaiseen soppaan.

Cain toteaa, että maailma tarvitsee introverttejä tekemään sitä, missä he ovat parhaimmillaan: lukemaan, ajattelemaan, tutkimaan, kuuntelemaan, analysoimaan, kirjoittamaan, kehittämään ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin. Ja vuorovaikutustilanteessa tuottamaan ehkä määrällisesti vähemmän, mutta laadullisesti sitäkin tärkeämpiä puheenvuoroja. Puhumaan hiljaa maailmassa, joka on täynnä hälyä.

Cainin puhe kannattaa kuunnella täältä: https://www.ted.com/talks/susan_cain_the_power_of_introverts?language=fi

Vuorovaikutuksen yksi ulottuvuus on vastavuoroisuus.

Mitä vuorovaikutuksessa oikeasti tarvitaan? Aito vuorovaikutus ei tarkoita pelkää sosiaalisuutta tai ulospäinsuuntautuneisuutta. Sen yksi ulottuvuus on vastavuoroisuus. Yhden puhujan monologin sijaan kahden ihmisen välinen keskustelu on parhaimmillaan aitoa dialogia, jonka piirteitä Päivi Kupias kuvaa näin:

Kuuntelu: Aidosti kuunteleva henkilö on läsnä ja keskittyy kuuntelemaan mitä toinen sanoo. Omaa mielipidettä, näkökulmaa tai sanottavaa siirretään hieman kauemmaksi ja keskitytään puhujan sanottavaan.

Itsensä suoraan ilmaiseminen: Suora puhe on aidon dialogin haasteellisin tehtävä. Se tarkoittaa oman aidon itsensä ilmaisemista riippumatta, mitä muita vaikuttavia tekijöitä tilanteessa on.

Taito odottaa: Dialogissa maltti on valttia. Asioiden ja ajatusten eteen pitää pysähtyä ja purkaa itsestäänselvyyksiä.

Kunnioitus: Toisen ihmisen kunnioittamisen lähtökohtana voidaan pitää oivallusta siitä, että oma näkökulmamme on rajallinen, ja muilta ihmisiltä voi oppia itselle uutta, jos vain malttaa kuunnella.

( http://www.tevere.fi/julkaisut-ja-artikkelit/91-tevere/artikkelit/145-aito-vuorovaikutus-ja-dialogisuus)

Kuullostavatko nämä perus-ekstrovertin vahvuuksilta? Vai olisiko niin, että myös introverteilla on näihin asioihin hyvinkin paljon annettavaa?

Ehkä ongelma onkin se, että ajattelemme vuorovaikutustaidoista rekrytointi- ja työnhakukontekstissa liian suppeasti. Helpoiten sanasta tulee mieleen juuri se kaikista aktiivisin päällepäsmäröijä, kun oikeasti taitavin vuorovaikuttaja onkin ehkä joku toinen.

 ”Vulnerability is Power – haavoittuvuudessa on voimaa”

Jari Saarenpää kirjoitti taannoin hienon kirjoituksen, jossa määrittelee (Andrew Sobeliin viitaten) vuorovaikutustaitojen osa-alueiksi integriteetin eli johdonmukaisuuden sekä haavoittuvuuden.

(http://luontaisettaipumukset.fi/2016/05/30/vahvat-vuorovaikutustaidot-tekevat-kaikista-voittajia/ )

Jari kehottaa meitä seuraavaan: ”pyydä anteeksi, myönnä olevasi väärässä, kerro mitä tunnet – ei pelkästään mitä ajattelet, pyydä apua, myönnä epäonnistuminen, käytä huumoria – vitsaile itsestäsi, pyydä neuvoa, kerro ongelmistasi ja jaa henkilökohtaisia asioita”. Nämä asiat eivät välttämättä edellytä erityisen ulospäinsuuntautunutta luonnetta – päinvastoin. Joskus puheessakin laatu korvaa määrän. Ja nöyryys voikin yllättäen olla väittelytaitoa suurempi voima.

Tämä kaikki saattavat kuullostaa tutulta, jos olet tutustunut erilaisiin elämäntaito-oppaisiin ja vaikkapa parisuhdevinkkeihin. Mutta miten saisimme tämän laajemman näkemyksen vuorovaikutustaidoista myös näkymään työpaikkailmoituksissa ja nämä asiat vahvuuksikseen tunnistavien työhakemuksissa?

Ja kas – etsiessäni aiempia lainauksia työpaikkailmoituksista silmiini osui myös toisenlainen kuvaus. Joku toivoo, että ”sinulla on äärimmäisen kehittynyt kuuntelemisen taito ja sitä tiettyä nöyryyttä otteessasi”. Ehkä muutos on tuloillaan?

 

Kalakulhon kaipuu?

Aikaamme kuvaa maksimaalinen pyrkimys yksilön vapauteen. Moderneille, hyvinvoiville, länsimaisille kulttuureille on ominaista ajatusmalli, jonka mukaan yksilön valinnanvaraa lisäämällä voidaan lisätä hyvinvointia. TED-puheessaan Barry Schwartz kyseenalaistaa tämän dogman kiinnostavalla tavalla (https://www.ted.com/talks/barry_schwartz_on_the_paradox_of_choice). Hän väittää, että liika valinnanvara on itse asiassa aikamme vitsaus, joka ei paranna hyvinvointia, vaan aiheuttaa lamaantumista ja tyytymättömyyttä.

Postmodernissa yhteiskunnassa yksilöille on millä tahansa hetkellä tarjolla rajaton määrä minecraftvalintoja – ainakin teoriassa. Jogurttilaaduista lähtien puhelinten ominaisuuksiin, aina omaan identiteettiimme asti. Myös siitä on tullut valinnan kohde. Joka aamu vastaamme kysymykseen ”miten minä haluan elää?”. Voimme valita miten pukeudumme, mitä syömme, mihin aikamme käytämme, millaisen kuvan itsestämme rakennamme some-kanavissa – ääritapauksessa jopa sukupuolemme. Näillä kaikilla rakennamme samalla vastausta kysymykseen ”kuka minä olen?”.

Barry Schwartz väittää, että rajaton määrä vaihtoehtoja johtaa yksilötasolla tyytymättö-myyteen. Vaikka vaurastumme koko ajan, voimme huonommin. Tehdäksemme valintoja joudumme sulkemaan pois niin suuren määrän muita vaihtoehtoja, että tunne siitä, olisiko sittenkin pitänyt valita toisin jää helposti vaivaamaan mieltä.  Pahinta on se, ettemme voi syyttää päätöksestä huonoja vaihtoehtoja, vaan vastuu lankeaa meille – miten hyvin olemme selvitelleet erilaisia mahdollisuuksia ja onnistuneet valitsemaan oikein.

Kulttuuriset mallit siitä, miten elämä ”normaalisti” etenee, eivät enää päde. Modernisaation ja individualisaation myötä meille ei enää tarjota valmiita elämänpolkuja, vaan saamme ja joudumme kirjoittamaan itse omat tarinamme. Mark Savickas maalaa sujuvasanaisen kuvan modernin länsimaisen yhteiskunnan vaikutuksista yksilölliseen urasuunnitteluun puheessaan: (https://www.youtube.com/watch?v=uqz-5ny8T-s).

Itse asiassa hän tekee tyhjäksi koko urasuunnittelun käsitteen. ”Suunnittelu” kun antaa vääränlaisen kuvan hallittavuudesta. Sen sijaan pitäisi puhua esimerkiksi ”career construction” tai ”career crafting” –termejä käyttäen, tosin suomenkieleen nämä taipuvat kovin tahmeasti.

Paitsi vaihtoehtojen määrä, myös valintojen toistuvuus vaatii nyky-ihmiseltä totuttelua. Ei riitä, että elämässä on siirtymiä tietyin väliajoin: lapsesta nuoruuteen, nuoruudesta aikuisuuteen ja eläkkeen kautta vanhuuteen. Oman minän ja yksilöllisen identiteetin rakentamisesta on tullut jatkuva projekti, jonka yhtenä osa-alueena on oma työura tai ammatillinen identiteetti.

Työelämässä saamme jatkuvasti luoda itsellemme uusia identiteettejä. Sen sijaan, että tekisimme nuoruudessa yhden uravalinnan, joka luo meille luontevan polun eteenpäin, löydämme itsemme toistuvasti erilaisista risteyksistä. Vaihtoehtoja on monia, ja jokainen valinta vie eteenpäin tiettyä polkua pitkin, joka ennen pitkää taas risteytyy eri suuntiin.

On lohdullista, että valintamme eivät ole lopullisia – aina tulee tilaisuus valita uudelleen. Toisaalta jatkuva pohdinta, uuden opettelu ja ammatillisen minän jälleenrakentaminen kerta kerran jälkeen voi olla hyvinkin raskasta. Puhumattakaan siitä turhautumisesta, kun rakentaa oman identiteettinsä vastaamaan uutta tehtävää ja osaksi jotain organisaatiota – vain tullakseen hylätyksi rekrytointiprosessissa.

kalaOn kova vaatimus rakentaa oma tarinansa alusta loppuun, ja valinnat voivat yksilöstä tuntua vaativilta. Schwartz peräänkuuluttaa taloudellisten resurssien tasaamisesta globaalisti, joka johtaisi länsimaissa vaihtoehtojen vähentymiseen – sopivan kokoista kalakulhoa kaikille.

Toive heijastuu kenties myös suomalaisiin nuoriin? Akavan kyselyn mukaan he haluavat työelämältä vakautta ja turvaa. (http://www.akava.fi/uutishuone/teemajutut/akavan_kysely_korkeakoulutetut_nuoret_haluavat_tyoelamaltaan_vakautta)

Trendi näkyy myös Helsingin yliopiston hakijamäärissä, joiden perusteella tänä vuonna erityisesti juristin, luokanopettajan, lääkärin ja psykologin ura houkuttelee nuoria.

”Tällä hetkellä uusia opiskelijoita kiinnostaa ammattiin valmistuminen ja siksi esimerkiksi oikeustieteellisen tiedekunnan koulutuksiin haki reilut 3000 opiskelijaa”, kertoo hakijapalveluiden päällikkö Sini Saarenheimo. (https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/helsingin-yliopistoon-hyvaksyttiin-3958-uutta-opiskelijaa)

Kaikki eivät pääse opiskelemaan lääkäriksi tai opettajaksi, ja sekään ei automaattisesti takaa suojaa epävarmuudelta. Äärimmilleen viedyn individualisaation ja jatkuvan minänrakennusprojektin vaatimusten myötä erilaisten konsulttien, terapeuttien, valmentajien ja coachien käyttö on lisääntynyt huimasti. Ihminen tarvitsee peilejä, joiden kautta tutkia ja rakentaa omaa identiteettiään. Peilinä voi toimia ammattilainen, esimerkiksi uraohjaaja. Yhtä lailla apuna voi olla joku turvallinen, tuttu henkilö, joka tuntee toiveemme, vahvuutemme ja on todistanut myös heikot hetkemme. Olkaamme peilejä toisillemme – rakentavalla tavalla.

P.S. Peilinä voi toimia myös alumni, mentori – tai mentorointiryhmä. Haku ryhmämentorointiin aukeaa lokakuussa. Seuraa sivujamme: https://www.helsinki.fi/fi/opiskelu/urapalvelut-tapahtumat

Aktiivista työelämähaaveilua?

Hesari listasi eilen erilaisten asiantuntijoiden suulla ison kasan neuvoja nuorille tulevaa työelämää ajatellen (http://www.hs.fi/kotimaa/a1468299323954?jako=a7bbd53fb99590c7a0101b79565d24e4).

Nuoria neuvottiin muun muassa hankkimaan yleispätevä koulutus, ottamaan ennakkoluuloton asenne, valitsemaan se asia, jota rakastaa ja olemaan uskollinen itselleen.

”Elämään tulisi suhtautua jännittävänä paikkana, jossa moni asia on kiinnostava. Jos ei ole uteliasta mieltä ja valmiutta kohdata uutta, ei hirveän helposti pärjää tulevaisuuden työmarkkinoilla.” (Teresa Kemppi-Vasama)

Hyviä neuvoja kaikki. Erityisesti huomioni kiinnittyi kuitenkin Li Anderssonin viestiin: ”Moni nuori opiskelija kärsii mielenterveysongelmista ja on kovan paineen alla. Toivoisin, että Suomen nuoriso osaisi olla vähän vähemmän huolissaan. Ei meillä sen kummempaa hätää tässä maassa ole, vaikka korjattavaa riittääkin.”

Uraohjauksessa tapaan monesti opiskelijoita, jotka ovat hyvin huolissaan omasta tulevaisuudestaan. Eikä ihme, otsikoissamme paistattelee jatkuvalla syötöllä ”työmarkkinoiden murros”, työttömyysluvut, korkeakoulutettujen työttömyyden kasvu ja yksilölliset tarinat työnhaun tuskallisuudesta. Huoli on kovin ymmärrettävä.

Kesälukemisena luen Kati Järvisen ja Maria Carlssonin ”Mielekäs työ” –uraopasta, jossa kirjoittajat toteavat, että Suomessa jokaisella on lähes yhtäläiset mahdollisuudet luoda haluamansa työtulevaisuus. Väittämästä voi varmasti olla montaa mieltä, mutta siinä mielessä Järvinen & Carlsson ovat oikeassa, että maassa, jossa koulutus on korkeakouluja myöten maksutonta, meillä on varaa jahdata omia unelmiamme.

Joskus suurin tuska tuleekin valinnanvaikeudesta. Jos ei tiedä mikä se asia on, mitä rakastaa. Kun meillä on niin suuri vapaus, vastuu omista valinnoista voi tuntua raskaalta.

Dream_catcherUraohjaajana yhdyn Li Anderssonin toiveeseen. Minäkin toivoisin, että Suomen nuoriso osaisi olla vähän vähemmän huolissaan. Murehtimista kyllä riittää elämässä yllin kyllin. Mitä jos käyttäisimmekin osan huolissaanoloajastamme haaveiluun? Omista unelmista on vaikea napata kiinni, jos ei koskaan ole aikaa aktiivisesti haaveilla.

Nyt heinäkuussa meillä on toivottavasti kaikilla aikaa siihen. Laiturin nokassa, parvekkeella istuessa, bussin ikkunasta maisemia tuijoitellessa tai vaikka perunoita pestessä. Mistä sinä haaveilet?

Neljän suora: mentoroinnin tähtiteemat

tähdetHelsingin yliopiston ryhmämentorointiohjelman mentorit tapasivat toisiaan viime viikolla välitapaamisen merkeissä. Paikalla olleiden mentoreiden ryhmät olivat kokoontuneet yhteisen käynnistystilaisuuden jälkeen 3-5 kertaa, ja valtaosin kokemukset ovat olleet hyvin myönteisiä. Suurin osa ryhmistä toimii aktiivisesti ja itseohjautuvasti, ja kaikenlaista on ehditty jo tehdä.

Opiskelijoiden tarpeiden pohjalta ryhmissä on käsitelty erilaisia teemoja. Näistä neljä ovat nousseet esille ohjelman jokaisella kierroksella, niin tänäkin vuonna.

1) Ensimmäinen tähtiteema on työnhakutaidot. Lähes joka ryhmässä oli pidetty ”CV-klinikkaa” tai ainakin pohdittu millainen on hyvin tehty CV. Miten LinkedIn-profiili kannattaa muotoilla, ja mistä löytyy hyvät neuvot video-CV:n rakentamiseen. Miten pärjää työhaastattelussa? Näitä kaikkia on pohdittu yhdessä mentorin kanssa.

2) Toinen tähtiteema, joka toistuu vuodesta toiseen on se, mistä töitä löytyy? Mihin minun tutkinnollani voi mennä, millaisia työpaikkoja on olemassa ja mistä ne kuuluisat piilotyöpaikat löytää? Lääkkeenä tähän monet ryhmät ovat vierailleet eri työnantajilla, ja yksi tärkeä oppi on ollut verkostoitumisen merkitys osana työnhakua.

3) Kolmas tähtiteema oman osaamisen tunnistaminen ja sen arvo? Omien vahvuuksien löytäminen voi olla yllättävän vaikeaa. Yhtä lailla tärkeää on heikkouksien tunnistaminen. Miten käyttäytymistieteilijä tekee töitä insinöörin kanssa? Yhtenä keinona tähän ryhmissä on peilattu osallistujien keskinäistä osaamista ja onnistumisia, tai käytetty esim. persoonallisuustestejä.

4) Neljäs teema ei ole yhtään sen helpompi. Mitkä ovat omat ”elämää suuremmat” tavoitteeni? Mitä oikeastaan haluan, ja johtavatko askeleeni nyt oikeaan suuntaan? Vastauksien löytäminen isoihin kysymyksiin on helpompaa ryhmän sekä mentorin tuen avulla, ja kun tavoitteet selkiytyvät, kaikkiin muihinkin teemoihin voi samalla löytyä selkeämmät sävelet.

Jokainen mentori käsittelee teemoja omalla tavallaan, ja tuo niiden lisäksi omaa osaamistaan ryhmän käyttöön. Kirjo onkin laaja: työlainsäädäntöä, ajanhallintaa, jatko-opintojen suunnittelua ja työssä jaksamista.

Ryhmissä on jaettu hyviä ja huonoja uutisia luottamuksellisessa ilmapiirissä. Kirsikkana kakun päällä onkin ryhmässä muodostuva vertaistuki ja kokemus siitä, etten ole yksin kysymysteni ja epävarmuuksieni kanssa. Joskus pelkkä jakaminen riittää.

Ohjelma päättyy yhteiseen päätöstilaisuuteen 26.4. ja haku seuraavalle kierrokselle aukeaa opiskelijoiden osalta taas lokakuussa.

Lue lisää ohjelmasta: https://blogs.helsinki.fi/mentorointi/
Löydä mahdollisuutesi –ryhmämentorointi video: