Ruotsissa yliopistonlehtorien sisäinen ylenemisjärjestelmä toimii mainiosti – miksi ei siis Suomessa?

Kirjoituksen laatija
Markus Jäntti
Taloustieteen professori
Tukholman yliopisto

 Ruotsissa professoriksi päästään kahta reittiä, yleisen haun (rekrytering) perusteella tai ylennyksen (befordran) kautta. Ylennettävän on oltava lehtori, jollaiseksi päästään yleisen haun perusteella tai ylennyksen kautta; lehtoriksi ylennettävä on taas rekrytoitu yleisessä haussa apulaislehtoriksi (biträdande lektor). Professoreina toimivista rekrytoitujen ja ylennettyjen määrä ja myös ylentämiseen liittyvät käytännöt vaihtelevat yliopistosta toiseen. Minulla on kokemusta lähinnä siitä, miten ylentäminen toimii Tukholman yliopiston yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa. 

Tiedekunnassamme toimii tiedekuntaneuvoston määräajaksi asetetut kolme toimenasettamistoimikuntaa (lärarförslagsnämnd), jotka hoitavat eri oppiaineryhmien toimia. Kaikki toimet — niin yleisen haun perusteella täytettävät kuin ylennykset — käsitellään näissä toimikunnissa. Ylennnystä hakevan lehtorin tai apulaislehtorin hakemus käsitellään toimikunnassa ennen sen lähettämistä asiantuntijoille; toimikunta tekee esittelystä päätöksen lausuntojen pyytämisestä laitoksen johtajan ehdottamilta asiantuntijoilta. Lausuntojen saavuttua toimikunta ottaa kantaa siihen, voiko lausuntojen valossa ylennystä hakenut henkilö ylentää. 

Hakijan laitoksen johtajaa kuullaan sekä hakijan ansioista että sopivista asiantuntijoista. Yleensä hakija on keskustellut hakemuksesta johtajan kanssa ennen hakemista; osin koska hyvät asiantuntijat ovat niukassa ja osin koska kukaan ei halua hakemuksen hylkäämistä, eri osapuolet pitävät viisaana hakea ylennystä vasta siinä vaiheessa kun hylkäävän päätöksen todennäköisyys on häviävän pieni.

Näkemäni asiantuntijalausunnot ovat poikkeuksetta olleet korkealaatuisia eikä niissä ylennysten kohdalla ole juuri muuta eroa kuin arvioitavien määrä. Asiantuntijoitten ohjeistus ilmeisesti toimii. 

Professoriksi ylennettävän kelpoisuusvaatimukset ovat lähes samat mutta hieman tiukemmat kuin rekrytoitavan professorin. Poikkeuksena suomalaisiin korviin ehkä oudolta kuulostava vaatimus, että ylennettävältä professorilta vaaditaan jatko-ohjattavan ohjaus väittelyyn asti. 

Vaatimusta ei itse asiassa ole aina helppo täyttää, koska jatko-opiskelijoita on Ruotsissa verrattain harvassa. Tämän taustalla taas on laissa säädetty vaatimus rahoittaa jatko-opintoihin valittu jatko-opiskelija neljän vuoden ajan, mikä rajoittaa oppiaineitten mahdollisuuksia ottaa jatko-opiskelijoita. Tiedän usean lehtorin, jonka hakemus professoriksi odottaa jatko-opiskelijan väittelemistä. 

Tukholman yliopiston ylennysjärjestelmä muistuttaa monessa suhteessa anglo-saksilaista “tenure track”-järjestelmää, mutta poikkeaa siitä joissakin suhteissa. Ylentäminen tapahtuu toimenhaltijan hakemuksesta pikemmin kuin kiinteiden määräaikojen puitteissa. Jos lehtori ei halua hakea ylennystä, hän voi jatkaa lehtorin toimessa “toistaiseksi” eli eläkeikään asti. 

Ylennetyt ja määräaikaiset professorit ovat toimissaan hieman eri asemissa. Ylennetyn lehtorin opetuksen määrä ei laske ylennyksen myötä (mutta niin lehtorilla kuin ylennetyllä professorilla on mahdollista ulkoisen tutkimusmäärärahan kautta vähentää opetuksensa määrää). Ylennetyn professorin palkka on myös usein huomattavasti rekrytoidun professorin palkkaa matalampi. Tähän on syynä pääasiassa yliopistoissa käytössä oleva yksilöllinen palkanasetanta. Talon ulkoa rekytoiduille tarjotaan usein korkeampaa palkkaa kilpailutilanteeseen vedoten, kun taas talon sisällä rekrytoidulla vaihtoehdot ovat yleensä vähissä. Suomalaisessa vaativuustasoon ja henkilökohtaiseen suoriutumiseen perustuvassa palkkajärjestelmässä tätä ongelmaa ei välttämättä olisi. 

Ruotsissa käydään ajoittain keskustelua ylennysjärjestelmän seurauksista. Monet ovat huolissaan professorikunnan tieteellisestä tasosta; pelätään nepotismia ja laadun laskemista. 

Minä puolestani uskon, että ylennysmahdollisuus nostaa pikemmin yliopiston opettajakunnan tasoa (niin opettajina kuin tutkijoina toimivien ammattinimike on opettaja eli lärare).  Lehtorin tai apulaislehtorin toimeen on mahdollista houkutella professoriksi haluava tutkija. Kun aikoinaan itse tulin Tukholmaan, hain sekä professorin että lehtorin tointa, koska jos saisin lehtoraatin vaan en professuuria voisin saman tien hakea ylennystä ja toimet olivat käytännössä yhdenvertaiset. (Sain professuurin eli minun eri tarvinnut hakea ylennystä kun taas lehtoraatin saanut kollegani ylennettiin saman tien professoriksi.)     

Huoli opettajakunnan tason laskusta on minusta ylimitoitettu; kilpailu niin apulais- kuin varsinaisista lehtoraateista on Tukholmassa tiukka. Jokainen professoriksi ylennettävä on jossakin vaiheessa asetettu toimeensa avoimen haun perusteella ja jokainen ylennys tehdään asiantuntija-arvion ja huolellisesti valmistellun ja esitellyn prosessin jälkeen. 

Suomessa “tenure-track”-järjestelmä on verrattain uusi ja käytäntöjä muokataan vielä. Koska siihen liittyy olennaisena mahdollisuus ylennykseen on minusta syytä harkita myös lehtoreiden ja yliopistolehtoreiden urakehitystä. Huolellisesti hoidettu ylennysprosessi, johon olennaisena kuuluvat selkeät kriteerit, huolellinen virkamiesvalmistelu ja korkealaatuiset asiantuntija-arviot,  olisi nähdäkseni eduksi sekä perinteisille (yliopisto)lehtoreille että “tenure-track”-toimissa toimiville. 

Tukholman yliopiston johto korostaa usein, että keskeinen tapa viestiä korkeata laatua on korkealuokkainen rekrytointi ja henkilökunnasta huolehtiminen. Tähän olisi syytä Suomessakin pyrkiä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *