Helsingin yliopisto
Kirjoituksen laatija
Jukka Kekkonen, oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori, Helsingin yliopiston hallituksen jäsen
Lähes vuosi sitten käynnistyi yliopistolehtorien urapolkuja koskevan työryhmän työ. Työryhmä järjesti 11.2.2020 henkilöstötilaisuuden, jossa keskusteltiin sen esityksistä. Työryhmä on tehnyt laajalla rintamalla hyvää työtä ja myös laatinut merkittäviä taustaselvityksiä ja pohdinnan arvoisia esityksiä. Näistä on Turo Virtanen jo kirjoittunut perusteellisen ja monipuolisen blogin.
Itselleni oli kuitenkin yllätys ja pettymys, että esityksen joukossa ei ollut ratkaisumallia ongelmaan, joka on selvästi pahin ja pikaisimmin korjausta kaipaava: yliopistonlehtorien urapolun umpikuja. Tähän ongelmaan on toistuvasti törmätty työhyvinvointikyselyissä. Mielestäni kysymys myös merkittävästä oikeudenmukaisuusongelmasta, joka pitäisi ratkaista nopeasti.
Tämä ongelman ratkaisumalleja on löydettävissä ulkomaisista yliopistoista. Kysymys on siitä, että tutkimuksen saralla vahvasti meritoituneet tieteellisen arvioinnin perusteella edetä professoreiksi. On syytä alleviivata, että kyseessä ei olisi ”automaatio” (tyypillinen olkinukkeargumentti, johon törmää valitettavan usein) vaan vertaisarviointiin perustuva menettely. Tällaisen järjestelmän luominen olisi teknisesti helppoa eikä se aiheuttaisi muutoinkaan suuria vaikeuksia.
Asia on niin tärkeä ja periaatteellinen, että se kuuluu ilman muuta yliopiston hallituksen ratkaistavaksi. Tämä seikka ei käynyt ilmi esittelykalvoista, joissa kerrottiin, että asiaa käydään läpi vielä ”johtoryhmässä”, hallituksessa 25.3.2020 ja ”laajennetussa johtoryhmässä”. Mainittu hallituksen kokous on kuitenkin iltakoulu, joka ei ole päätöskokous ja sitaattimerkkejä käytän muista instansseista siksi, että yliopistomme johtosääntö (tai yliopistolaki) eivät sellaisia tunne.
Näen asian niin, että hallitus voisi ratkaista esille nostamani perusongelman nopeasti. Työryhmä voisi jatkaa työtään (ehkä laajennettuna) pohtien rekrytoinnin perusongelmia, jotka ovat syntyneet 2010-luvulla. Mainitsen tässä niistä vain kaksi: kutsumenettelyn liiallisen käytön sen jälkeen, kun kutsumiskynnystä madallettiin johtosäännössä. Toiseksi rekrytoinnit ovat yleisesti muuttuneet aivan liian ”joustaviksi”; käytännössä dekaanien ja rehtorin orkestroimiksi. Tästä aiheesta kannattaa lukea kollega Heikki Halilan erinomainen artikkeli uusimmassa Kanava-lehdessä.
Jatkossa varmasti on aiheellista laajasti arvioida ja käydä läpi rekrytointipolitiikan muutosten aiheuttamia ongelmia. Myös tenure track -järjestelmää pitää arvioida erittäin kriittisellä silmällä.
Lopuksi haluan nostaa yleisen uudistusten valmisteluun liittyvän huolenaiheen esille. Asioiden valmisteluun on yliopistodemokratian alasajon jälkeen pesiytynyt aivan liikaa ”kuulemisteatterin” elementtejä. Ilmiö on ollut sama valtakunnan politiikassa, mutta se ei lohduta.
Yhteisön ääni on saatava uudelleen kuuluviin jatkossa. Se voi tapahtua pienemmin tai suuremmin askelin: epäkohtia poistamalla tai johtosäännön kokonaisuudistuksen kautta. Molempia reittejä tarvitaan. Unohtamatta yliopistolain avaamista kollegion 31.5.2016 esittämän yksimielisen ponnen hengessä.