Korona vei minut metsään, ja metsä alkoi ajatella minussa

Olen pitänyt itsenäni luonnon ystävänä. Metsä on ollut minulle tärkeä. Mutta jos joku olisi vuosi sitten kysynyt, mikä paikka maailmassa on minulle kaikkein mieluisin, en ehkä olisi ensimmäiseksi maininnut metsää. Mieleen olisivat luultavasti tulleet omaan kotiin liittyvät paikat. Mieli rauhoittui lukutuolissa, musiikkia kuunnellessa tai puutarhan kukkien keskellä.

Ei niin etten olisi metsässä liikkunut. Mustikat, puolukat ja sienet oli vuosittain kerätty säilöön. Sopivan tilaisuuden tullen tein myös kävelyretkiä metsään. Toisaalta urheilukentän kuntorata kelpasi hyvin lenkkipoluksi. Siellä eivät hyttyset kiusanneet tai kengät kastuneet.

Kuten monilla muilla suomalaisilla metsässä liikkumiseni lisääntyi radikaalisti koronakevään aikana. Käytännössä vietin metsässä puolisoni kanssa pari tuntia useimpina päivinä viikossa, eikä tahti ole paljon hiipunut poikkeustilan päätyttyäkään. Asuinpaikkani lähellä oleva laaja metsä- ja suoalue risteilevine polkuineen ja vaihtelevine luontotyyppeineen on alkanut pala palalta tulla tutuksi. Tajusin kuinka vähän olin lähimetsääni tuntenut ja miten etuoikeutettua oli saada asua sen vieressä.

Näin suuret annokset metsää eivät voineet olla vaikuttamatta minuun. Mitä tapahtui?

Ainakin se, että metsä muuttui taustakulissista kohteeksi, jonka kanssa aloin olla vuorovaikutuksessa. Toisin kuin maalla varttunut puolisoni en oikeastaan tuntenut kasvien, lintujen tai metsässä asustavien ötököiden nimiä. Koulukasvistooni lisäsin prässättyjä kukkia isosiskojen kasvistoista, koska kesällä oli paljon parempaakin tekemistä kuin kasvien keräily (tämä tapahtui yli viisikymmentä vuotta sitten, joten rikos lienee jo vanhentunut). Luonnossa liikkuessani en yleensä tarkkaillut ympäristöä. Vaivuin helposti omiin ajatuksiin, esimerkiksi pohtimaan jotakin mieltä askarruttavaa tutkimusongelmaa tai etsimään mielessäni eleganttia muotoilua kesken jääneeseen kirjoitustyöhön.

Tulkitsen aiemman vuorovaikutuksen puutteen siten, että humanistina olin enemmän tai vähemmän tietoisesti sulkenut biologian oman kiinnostukseni ulkopuolelle. Ajattelin, että uskonnon ja kulttuurin tutkijana tehtäväni rajoittuu sosiaalisen maailman ymmärtämiseen. Ihmiskulttuurien ulkopuolisen elämän ja fyysisen todellisuuden tutkiminen on luonnontieteilijöiden tehtävä. Rajan ylittäminen on työlästä, vaikka se on välttämätöntä.

Metsään tutustumisesta tuli minulle vertauskuva humanistisen ja luonnontieteellisen tiedon yhdistämisen tärkeydestä, josta olen kirjoittanut myös aiemmin tässä blogissa (esim. Auttaako evoluutio ymmärtämään uskontoa?).

Metsän eliöstön havainnointi tuo monet luonnonsuojeluun liittyvät kysymykset kouriintuntuvan lähelle. Puheet luonnon monimuotoisuuden säilyttämisestä saavat aivan uuden ulottuvuuden, kun oppii tarkkailemaan erilaisia metsätyyppejä tai havainnoimaan omin silmin lahopuissa kihisevää elämää. Julkisessa keskustelussa luonnon monimuotoisuus jää helposti ilmastomuutoksen varjoon, kuten Jari Niemelä ja Hanna Mattila toteavat teoksessa Elämän verkko. Ilmastomuutokseen seuraukset ovat helpommin havaittavissa kuin biodiversiteetin köyhtyminen, vaikka molemmat kriisit uhkaavat elämää yhtä lailla ja ruokkivat toinen toisiaan.

Metsä on hyvin monimutkainen ekologinen systeemi, jonka toimintaa asiantuntijatkin ymmärtävät rajallisesti. Harrastajalle metsään tutustuminen on avartava kokemus, joka voi vaikuttaa yksittäisen ihmisen toimintaan. Ei ole sattumaa, että metsässä viihtyvät ovat usein luonnonsuojelun kannattajia, ja luonnonsuojelijat liikkuvat paljon metsissä.

Antropologi Claude Lévi-Straussin ajatusta mukaillen voisi sanoa, että metsän avulla on hyvä ajatella. En viittaa tässä niihin moniin kulttuurisiin merkityksiin, joita ihmiset ovat metsälle eri aikoina antaneet. Meille suomalaisille metsä on osa yhteisesti jaettua mielenmaisemaa, joka ilmenee kulttuurisissa uskomuksissa, kertomuksissa ja käytännöissä. Näitä on mielekästä tutkia, jotta ymmärtäisimme itseämme. Mutta metsän idean lisäksi on tärkeää tutustua metsään itseensä. Tässä lähestymistavassa metsä ei ole vain inspiraation lähde, parantava lääke tai tulkinnan kohde. Metsä on osa elonkirjon himmeliä, johon me kuulumme ja jota ilman yksikään meidän ajatuksistamme ei olisi voinut syntyä.

On siksi perusteltua väittää, että metsä ajattelee minussa.

* * *

Kirjallisuus
Hanna Mattila (toim.), Elämän verkko: Luonnon monimuotoisuutta edistämässä. Helsinki: Gaudeamus 2020.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *