Olin mukana herätyskristillisessä liikkeessä nuoruusvuosinani. Mitä ajattelen tästä ajasta tänään?

Muusikko ja lauluntekijä Mikko Kuustonen kertoo Iltalehden haastattelussa, kuinka vuodet herätyskristillisen liikkeen parissa traumatisoivat häntä. Kuustonen erosi liikkeestä jo 35 vuotta sitten, mutta eron tuottama ahdistus ei ole hänen mukaansa vieläkään hälvennyt. ”Se tuntuu edelleen kehossa”.

Itse olin mukana herätyskristillisen liikkeen toiminnassa rippikouluikäisestä varhaiseen aikuisuuteen. Vaikka se versio kristillisyydestä, jossa silloin elin, oli himpun verran lempeämpi kuin Kuustosen kokema, yhtäläisyydet ovat silti merkittäviä.

Minkälaisen jäljen nämä vuodet minuun jättivät? Muistelenko aikaa ahdistuneena vai ymmärtäen? Vastaus ei ole yksiselitteinen.

Vuodet seurakuntanuorissa muokkasivat minua niin, että hakeuduin opiskelemaan teologiaa. Minusta tuli teologian ja uskonnon tutkija ja opettaja. Tälle alalle olisin tuskin päätynyt ilman niitä lukemattomia puheita ja opetuksia, joita noina vuosina kuuntelin, ja raamattupiirejä, joihin osallistuin. Akateeminen teologian ja uskonnon tutkimus antoi minulle työvälineitä työstää niitä voimakkaita kokemuksia, joita uskonnollinen yhteisö oli minussa synnyttänyt. Jos olisin lauluntekijä, tekisin ehkä aiheesta lauluja. Koska olen tutkija, yritän selventää elämääni ja ajatteluani tutkimuksen keinoin. Kun akateeminen jargon kuoritaan pois, uskonnontutkimuksen klassikot puhuvat meille kaikille tärkeistä asioista, ihmisen ja yhteisön perimmäisistä kysymyksistä.

Jäsennän kokemuksiani ja ajatteluani suhteessa herätysliiketaustaani kahden klassisen tutkimustradition valossa. Molemmat näkökulmat liittyvät rituaalitutkimukseen, josta tuli yksi teologisen työni kulmakivistä.

Sosiologian isän ja uskonnontutkimuksen pioneerin Émile Durkheimin (1857–1917) Uskontoelämän alkeismuodot oli ajatteluani mullistava lukuelämys. Luin kirjan 1980-luvun alussa aloittelevana jatko-opiskelijana. Teos oli juuri suomennettu (kuinka tärkeää, että klassikkoja suomennetaan!). Durkheim opetti minut tunnistamaan uskonnollisen ja sosiaalisen yhteyden. Durkheimin uskontoteorian ytimessä ei ole yksilön usko yliluonnolliseen tai tuonpuoleisiin henkiin, vaan yhteisö, joka jakaa todellisuutensa pyhään ja arkiseen. Pyhä on välttämätön, jotta yhteisö pysyy koossa. Pyhään kohdistuvilla rituaaleilla yhteisö vahvistaa itseään ja luo itsensä uudelleen. Durkheimille pyhä ja siihen kohdistuvat rituaalit muodostivat uskonnon ytimen. Vaikka Durkheim oli ateisti, hän ajatteli, että uskonnon luoma yhteisöllisyys tarjoaa yhteiskunnalle sen tarvitseman moraalisen perustan.

Durkheimin analyysissä pyhää edusti australialaisten aboriginaalien totemismi, johon liittyvää etnografista aineistoa hän sovelsi vapaasti oman teoriansa tarkoituksiin. Myös siinä kristillisessä ryhmässä, jonka jäsenenä olin teinivuosinani, yhteisöä elettiin todeksi rituaalein. Niistä ehkä tärkein oli yhteinen viikoittainen kokoontuminen, joka sisälsi puheita (”todistuksia”) ja musiikkia. Kokous päättyi yhteiseen rukoukseen, jossa muistan monien rukoilleen ääneen. Pyhänä ”toteemina” ei ollut mikään aineellinen symboli tai paikka, vaan kertomus, jota esitimme toisillemme ja muille yhä uudelleen: tarina siitä, kuinka olimme ottaneet Jeesuksen vastaan omana henkilökohtaisena Vapahtajanamme.

On tunnettu tosiasia, että tiiviit uskonnolliset yhteisöt luovat yhteisöllistä turvaa ja keskinäistä solidaarisuutta. Jotain tästä koin herätyskristillisten seurakuntanuorten parissa. Olin varhain isänsä menettänyt nuori, joka etsi itselleen perheen korviketta uskonnollisesta yhteisöstä. Tiiviillä yhteisöillä on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Mustavalkoinen maailmankuva johtaa helposti ulkopuolisten ja omista rivistä poikkeavien tuomitsemiseen. Tiukka normisto voi synnyttää jäsenissä ahdistusta, esimerkiksi seksuaalisuuteen kasvamisessa. Pahimmillaan yhteisö kohdistaa jäseniinsä henkistä väkivaltaa, joka voi jättää uhriinsa elinikäisen vamman.

Jotain uskonnon kääntöpuolesta koin omalla kohdallani, vaikka päällimmäiseksi minulle ehkä sittenkin jäi seurakuntanuorten (ja myös laajemman seurakuntayhteisön) antama turvallinen kasvuympäristö.

Durkheimin teoria ei ota huomioon uskonnon pimeää puolta. Durkheim ja hänen seuraajansa ajattelevat, että pyhän rituaalit luovat perustan oikeamieliselle yhteisölle. Mutta pyhä on moraalisesti neutraali käsite, vaikka näin harvoin tulemme ajatelleeksi. Pyhä voi esimerkiksi olla Venäjän idea, joka voi tuottaa hirvittävää tuhoa ja kärsimystä niin kuin olemme saaneet viime aikoina todistaa.

Arnold van Gennep (1873–1957) oli Durkheimin nuorempi aikalainen. Hän teki mittavan uran kansatieteilijänä, mutta ei koskaan onnistunut saamaan pysyvää yliopistovirkaa. Hänen kuuluisa teoksensa Les rites de passage jäi pitkään Durkheimin koulukunnan varjoon, mutta myös siitä tuli lopulta klassikko, josta otetaan yhä edelleen uusia painoksia.

Durkheimin tavoin van Gennep näki rituaaleilla olevan keskeinen rooli yhteisössä. Van Gennepille rituaalit eivät kuitenkaan olleet keskinäistä solidaarisuutta ja moraalia tukevia toimintoja, vaan osa yhteisön hierarkiaa ja valtarakenteita säätelevää mekanismia. Van Gennep loi siirtymäriitin käsitteen. Ihmisten siirtyminen asemasta toiseen huojuttaa yhteisön tasapainoa. Siksi yhteisöt pyrkivät kontrolloimaan näitä taitekohtia rituaalien avulla – oli sitten kyse syntymästä, kuolemasta, aikuisuuteen siirtymisestä tai johonkin tärkeään rooliin astumisesta. Van Gennep havaitsi, että siirtymäriitit ovat usein rakenteeltaan kolmivaiheisia: niihin sisältyi rituaalisia tekoja, jotka merkitsevät (1) erottautumista vanhasta asemasta, (3) liminaalisuutta eli eräänlaista välitilaa ja lopulta (3) liittymistä yhteisöön uudessa asemassa.

Jos olisin seurakuntanuorena tuntenut siirtymäriitin käsitteen, olisin ehkä voinut tunnistaa uskoon tulemisen prosessissa nuo van Gennepin kuvaamat kolme vaihetta.

Tämän kirjoituksen kysymyksen kannalta tärkeä on se lähestymistapa, jonka brittiläis-amerikkalainen antropologi Victor Turner (1920–83) kehitti van Gennepin siirtymäriittiteorian pohjalta. Turner oli kiinnostunut rituaaleista ja sosiaalisesta muutoksesta. 1900-luvun kenties vaikutusvaltaisin rituaaliteoreetikko kohdisti huomionsa kolmivaiheisen prosessin toiseen osaan eli liminaalisuuteen.

Siinä missä Durkheim korosti rituaalisuutta moraalisen yhteiskunnan perustana ja van Gennep keinona ylläpitää yhteiskunnan valtajärjestelmää, Turner näki rituaaleihin kytkeytyvässä välitilassa mahdollisuuden luovuuteen ja tasa-arvoiseen yhteisöllisyyteen. Turnerin tunnetuin teos Rituaali: Rakenne ja prosessi syntyi kuohuvalla 60-luvulla, ja häntä inspiroivat muun muassa aikakauden poliittiset protestiliikkeet. Turnerin tulkinnassa rituaalisuus on siis muutakin kuin vain alistumista yhteisön vaatimaan ahtaaseen muottiin. Rituaalin välitila on kuin avaruuden madonreikä, joka avaa reittejä uusiin maailmoihin.

Kenties aikaani seurakuntanuorissa voisi kuvata eräänlaisena pitkittyneenä rituaalisena välitilana. Vaikka normit olivat suhteellisen tiukkoja, rituaalinen elämä antoi liikkumatilaa luovuuden toteuttamiselle ja omien taitojen kehittämiselle. Ajattelen vilkasta musiikkitoimintaa, omien ja toisten tunteiden tunnistamista ja jatkuvaa pohdintaa siitä mitä usko ja uskominen oikein ovat.

Muistelenko siis vuosia herätyskristillisyyden vaikutuspiirissä ahdistuneena vai ymmärtäen? Vastaus kallistuu jäkimmäiseen, mutta ymmärrän kyllä niitä, jotka ovat kokeneet toisin.

Ehkä olin onnekas

***
Kuva: R. Uro/I.Uro

Kirjallisuus

Durkheim, Émile (1980). Uskontoelämän alkeismuodot: australialainen toteemijärjestelmä. Suom. Seppo Randell. Helsinki: Tammi.
Turner, Victor (2007). Rituaali: rakenne ja prosessi. Suom. Maarit Forde. Helsinki: Summa.
van Gennep, Arnold (2019). The Rites of Passage. Trans. Monika B. Vizedom & Gabrielle L. Caffee. Second Edition. Chicago, IL: The University of Chicago Press.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *