Ruoka ja uskonto kietoutuvat yhteen monin tavoin. Entä jos uskonnontutkimuksen lähtökohdaksi ottaa ruoan ja syömisen?

Synnyin Suomeen, jossa sodan päättymisestä ei ollut kulunut vielä kymmentä vuottakaan. Suuria juhlapäiviä kuten joulua ja pääsiäistä lukuun ottamatta ruokailu oli arkipäiväistä silakkalaatikon tai lihakeiton syömistä. Ajatus siitä, että ruoka voisi olla jollain tavoin pyhää tai että jotkut ruoat olisivat uskontoon liittyvistä syistä kiellettyjä, oli vieras (jos olisin kasvanut ortodoksisessa perinteessä tilanne olisi varmaan ollut hiukan toinen). Opin kuitenkin suhtautumaan ruokaan kunnioittavasti. Ei ollut kulunut pitkää aika siitä, kun ruoasta oli ollut suurta pulaa. Lautanen tuli syödä tyhjäksi.

Ruoan asema tämän päivän suomalaisessa kulttuurissa on aivan toisenlainen kuin 1950-luvulla. Muisto pula-ajasta on jo useimpien ihmisen mielessä etäinen. Tosin uutena ilmiönä yhteiskuntaan ovat tulleet 1990-luvun laman myötä leipäjonot. Saatavilla oleva ruoka on kuitenkin monipuolistunut valtavasti. Banaani ei ole enää harvinainen herkku. Kiinnostus ruoanlaittoon ja erilaisiin ruokadieetteihin on kasvanut räjähdysmäisesti. Yhteiskunta on tullut monikulttuurisemmaksi. Yhä useampi ihminen törmää erilaisiin etnisiin ja uskonnollisiin ruokavalioihin ja ruokailuun liittyviin tapoihin.

Ruoan ja uskonnon suhde on vielä paljon monitahoisempi kysymys kuin se mikä avautuu, kun tutustumme meille vieraiden uskontojen ja kulttuurien ruokatapoihin. Olemme esimerkiksi alkaneet tunnistaa jotain uskonnon kaltaista myös sellaisten ruokavalioiden noudattamisessa, jotka eivät liity suoraan mihinkään uskontoperinteeseen. Ei ole kuitenkaan yksiselitteistä, mitä uskonnonkaltaisuus tällaisessa tapauksessa on. Voidaanko esimerkiksi vegaaniseen ruokavalioon siirtymistä verrata uskonnolliseen kääntymiseen? Luoko jonkin ruokavalion noudattaminen sellaisen identiteetin, joka muistuttaa uskonnollisen yhteisön jäsenyyttä?

Ruokavalion noudattamisessa voi kuitenkin olla jotain pyhää. Tällöin pyhä ymmärretään laajasti viittaamaan sellaiseen toimintaan, joka erottaa meidät tavallisesta ja herättää kokemuksen jostain itseään korkeammasta ja suuremmasta. Veganismin kohdalla pyhän kokemus voi olla yhteys muuhun eläinkuntaan, kuten Heikki Pesonen kirjoittaa.

Ruoka on aina ollut tärkeä eettisten ja aatteellisten valintojen kohde, ja se on sitä nykypäivänä kenties vielä enemmän. Ekologisen kriisin vuoksi ruoan tuottamisesta, jakamisesta ja kuluttamisesta on muodostunut yksi planeettamme kohtalonkysymyksistä. Eläinten oikeuksia tutkineet filosofit, ympäristöajattelijat ja teologit haastavat meidät ajattelemaan suhdettamme muuhun elolliseen radikaalisti uudella tavalla. Eläinaktivistit ympäri maailmaa kampanjoivat kasvisvaihtoehtojen puolesta ja kehittävät uusia rituaaleja vanhojen juhlatapojen tilalle. Kalifornialaisissa Gentle Barn -turvakodeissa kalkkunat ovat kiitospäivänä kutsuvieraita, eivät ruokapöydän herkku (Terhi Hannola). Se on vahva julkilausuma maassa, jossa kiitospäivän tienoilla syödään noin 45 miljoonaa kalkkunaa.

Eettiset kysymykset eivät tietenkään välttämättä kytkeydy uskontoon tai edes uskonnon kaltaisiin ilmiöihin. Uskonto ei omista etiikkaa. Uskonnot kuitenkin ohjaavat lukemattomien ihmisten eettisiä valintoja. Uskonnolliset yhteisöt ja kirkot joutuvat ottamaan huomioon jäsentensä ekoahdistuksen ja ovat alkaneet osallistua eläinteologiseen keskusteluun. Kotoinen luterilainen kirkkommekin julkaisi aivan hiljattain kirjan eläinteologiasta ja eläinoikeuksista. Sitä luonnehditaan ”keskustelunavaukseksi”.

Raamatun ja varhaiskristillisyyden tutkijana en voi olla huomaamatta, miten keskeisellä sijalla syömisen käytänteet varhaisten kristittyjen elämässä olivat. Ruoka ja ateriointi ovat aiheita, jotka toistuvat Uudessa testamentissa tavan takaa. Evankeliumeissa kuvaukset Jeesuksen toiminnasta sijoittuvat usein aterioiden yhteyteen. Jeesuksen opetuksessa, erityisesti vertauksissa, ruoka, sen tuottaminen, valmistaminen ja käyttö ovat kestoteemoja. Ruokasäädökset aiheuttivat kitkeriä kiistoja Jeesuksen ja hänen vastustajiensa välillä. Uuden testamentin tekstien perusteella varhaisten kristittyjen suurimpia ongelmia näyttää olleen se, kuka voi syödä kenenkin kanssa ja mitä ruokia kristityt ylipäänsä voivat syödä. Paavali jopa toteaa, että ”Jumalan valtakunta ei ole syömistä ja juomista” (Room. 14:17), ja antaa näin epäsuorasti ymmärtää, että yhteiset ateriat ja juomingit olivat merkittävä osa varhaisten kristillisten yhteisöjen elämää.

Myöhempinä vuosisatoina syömisen etiikasta muodostui tärkeä osa kristinuskon sisältöä. Kristilliset teologit hyödynsivät antiikin filosofien opetuksia kohtuullisesta elämästä ja uskoivat, että syömisen rajaaminen oikeisiin mittasuhteisiin auttaa ihmisiä vapautumaan syntiinlankeemuksen seurauksista (Siiri Toiviainen Rø). Kohtuuden ihanne ei kuitenkaan riittänyt kaikille. Äärimmäistä ruoka-askeesia harjoittivat niin erämaahan vetäytyneet erakkopyhät kuin keskiajan naismystikot, joiden ”pyhä anoreksia” riudutti heidät hengiltä (Päivi Salmesvuori).

Kristinuskossa samoin kuin monissa muissa uskontoperinteissä pyritään ruoan avulla tai syömistä kontrolloimalla vapautumaan maallisen elämän kahleista ja pääsemään tiiviimpään yhteyteen jumalan kanssa. Paradoksi on siinä, että ihmisten tavoittelema jumaluus tai henkinen todellisuus on heille olemassa ainoastaan kehollisuuden kautta.

Ruoka havainnollistaa tätä tosiasiaa paremmin kuin ehkä mikään muu.

***

Kuva: Etiopialainen maalaus. Nainen valmistaa injeraa eli etiopialaista kansallisruokaa, joka on teff-jauhoista tehtyä leipää. Valokuva: R. Uro

Viittaukset tekstissä ovat lukuihin teoksessa:
Virpi Mäkinen, Heikki Pesonen ja Risto Uro (toim.), Pyhä, paha ruoka: Uskonnon ja etiikan näkökulmia. Gaudeamus 2023.

Kirkon julkaiseman teoksen Eläinteologia ja eläinoikeudet kirkon kysymyksenä (Kirkon tutkimus ja koulutus, 2023) ovat toimittaneet Kari Latvus ja Heikki Pesonen. Se löytyy täältä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *