Tutkimusten mukaan uskonnottomuus on nousussa. Se yleistyy ja arkipäiväistyy, varsinkin nuorten sukupolvien keskuudessa. Mutta mitä uskonnottomuus on, ja kuinka sitä tutkitaan? Arkisessa ajattelussa se näyttäytyy helposti yksinkertaisena: uskonnottomuus kuulostaa joltakin, joka on täysin uskonnosta erillistä, tai sille vastakkaista. Mutta kuten mitä tahansa muutakin laajaa ja moninaista ilmiötä, myös uskonnottomuutta on hankala määrittää.
Onko ’uskonnoton’ ihminen, joka ei usko? Jos on, niin mihin hän tässä tapauksessa ei usko? Tutkimusten perusteella vain osa uskonnottomista katsoo olevansa ateisteja. Osa uskonnottomista käy kirkossa, ja pienempi osa raportoi rukoilevansakin. Ateismia on aiemmin käytetty uskonnottomuuden synonyyminä, mutta tämä lähestymistapa on näiden tutkimustulosten valossa varsin ongelmallinen. Ja mikäli katsotaan uskonnottomuutta uskon poissaolon näkökulmasta, suhteessa muihin kuin kristillisperäisiin kulttuureihin, uskonnottomuuskin rakentuu varsin eri tavalla.
Vai onko uskonnoton kenties kuulumattomuutta? Vaikka esimerkiksi Suomessa pitkään tyypillisenä pidetty tapa kuulua kirkkoon ilman uskomista on murroksessa varsinkin nuorten sukupolvien kohdalla, on hiukan harhaanjohtavaa määritellä uskonnottomuus pelkän uskonnolliseen yhteisöön kuulumattomuuden kautta. Ihmisillä voi olla monenlaisia syitä kuulua ja olla kuulumatta esimerkiksi kirkkoon. Kaikki nämä syyt eivät liity varsinaiseen uskonnolliseen vakaumukseen. Esimerkiksi halu päästä kirkossa naimisiin tai toimia läheisen kummina ovat olleet perinteisiä syitä jäädä tai liittyä kirkkoon. Uskonnottomuutta voidaan lähestyä myös identiteettinä: osa ihmisistä syystä tai toisesta kokevat olevansa uskonnottomia. Mutta vaikka ihmiset näin kyselyissä itseään ilmaisisivatkin, ei uskonnottomuus silti ole heille välttämättä omassa elämässä keskeinen tapa kuvata itseään.
Keskustelut uskonnottomuuden kasvusta perustuvat tyypillisesti erilaisiin kansallisiin tai kansainvälisiin kyselytutkimuksiin. Uskonnottomuuden määrittämisen näkökulmasta on tärkeää huomata, etteivät erilaiset kyselytutkimukset automaattisesti tarkastele uskonnottomuutta samasta näkökulmasta. Sillä onkin paljon väliä, millä tavalla tutkimustulokset uskonnottomien määrästä on kerätty, eli toisin sanoen minkälaisia mittareita sen määrittämiseksi on luotu, ja kuinka asiaa on kysytty. Mikä siis lopulta on uskonnottomuutta ja voiko koko termiä edes määritellä?
Uskonnottomuuden tutkimuksessa on keskusteltu paljon tutkimuskäsitteistä, ja siitä mistä näkökulmasta uskonnottomuutta tulisi lähestyä. Kyse onkin pitkälti siitä, millä tavoin kyselytutkimusten vastauskategorioihin ja vastausjakaumaan tulee suhtautua. Uskonnottomuuteen viittaavat vastausvaihtoehdot, kuten ’uskonnoton’ tai ’ei uskontoa’ esiintyvätkin tyypillisesti yhdessä perinteisten uskontokuntien, kuten ’kristitty’ tai ’muslimi’ kanssa. Onko uskonnottomuus tällöin jotain, jonka suuntaan tehdään aktiivista identifikaatiota? Vai onko se vain jäännöskategoria, jonka merkitsemällä vastaaja ainoastaan ilmaisee, ettei mikään muu vaihtoehto päde hänen kohdallaan?
Osa tutkijoista kokee, että nykyinen tieteellinen keskustelu on luonut uuden identiteetin tyhjästä. Luomisprosessi ei myöskään ole mikään neutraali asia, vaan se on ryhmänä osa identiteettipolitiikkaa ja keskusteluja erilaisista enemmistöistä ja vähemmistöistä. Tämän perusteella uskonnottomia on jäsennetty ryhmäksi, ja oletettu ryhmän jäsenillä olevan perustavanlaatuisia yhdistäviä ominaisuuksia. Pikkuhiljaa ryhmä on saanut näennäisen selkeän muodon, jota ei kuitenkaan ollut sellaisenaan olemassa ennen kuin tutkijat nimesivät sen. Tieteellisellä keskustelulla on siis konkreettisia vaikutuksia maailmaan. Ihmisiä, jotka eivät usko tai jotka ottavat jollakin tavalla etäisyyttä uskonnollisiin yhdyskuntiin on toki ollut varmasti aina, mutta uskonnottomien ihmisryhmän ajatus on peräisin tutkijoiden teoreettisista keskusteluista ja kyselytutkimusten mittareista.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö uskonnottomuutta – esimerkiksi uskonnottomien omaa ajattelua ja kokemusmaailmaa – voisi tutkia. Se tarkoittaa kuitenkin sitä, että tämä termin historia tulee ottaa tutkimuksessa huomioon. Työn alla olevassa helsinkiläisiä uskonnottomia milleniaaleja käsittelevässä gradussani lähestyn uskonnottomia heidän oman itsemäärittelynsä näkökulmasta: katson heidän olevan uskonnottomia koska he itse kokevat näin. Otan kuitenkin huomioon käsitteen ’uskonnottomuus’ taustan, enkä stereotypisoi uskonnottomiin mitään perustavanlaatuisia, määrittäviä ryhmätekijöitä. Sen sijaan kiinnitän huomiota siihen, millä tavalla ja miksi he kuvaavat itseään uskonnottomiksi. Näin päästään käsiksi sekä siihen, mitä uskonnottomuus heille merkitsee, ja mitä se mahdollisesti tarkoittaa suomalaisen uskonnollisuuden kentän muutoksessa. Näin ei kuitenkaan nähdä uskonnottomia selvärajaisena ryhmänä, vaan katsotaan näennäisten dikotomiarajojen yli.
Kirjallisuutta:
Ramey, Steven (2013). What happens when we name the nones. Huffpost 21.2.2013/23.4.2013. https://www.huffingtonpost.com/steven-ramey/what-happens-when-we-name-the-nones_b_2725169.html
Ramey, Steven & Monica Miller (2013). Meaningless Surveys: The faulty ‘Mathematics’ of the ‘Nones’. Huffpost 7.11.2013/23.1.2014. https://www.huffingtonpost.com/steven-ramey/meaningless-surveys-the-f_b_4225306.html
Taira, Teemu (2018). Ateismi, uskonnottomuus ja uskontokritiikki. Kimmo Ketola, Tuomas Martikainen & Teemu Taira (toim.), Uskontososiologia. Turku: Eetos, 125–138.
Woodhead, Linda (2017). The Rise of ”No Religion”: Towards an Explanation. Sociology of Religion. 78(3), 247–262.