Annan päivä: Opiskelun jatko-osa.

Tässä blogissa ovat monet pohtineet jatko-opiskelun häilyvää olemusta opiskelun ja työnteon välimuotona. Itsekin mietin asiaa usein, mutta ajattelin kuitenkin nyt pohtia jatko-opintoja nimenomaan opiskelun jatkamisena, paluuna opiskelijaksi, oppijaksi.

Oppimisen ylistys

Ihminen on kai luonnostaan utelias. Niin minäkin. Uteliaisuus, tiedon ja oppimisen halu ovat mahdollisesti elämääni ja persoonaani voimaikkaimmin määrittänyt piirre. Lapsena koulu sujui helposti, kun oli vaan niin kiva lukea, kokeisiinkin.

Uteliaisuus vei teininä vaihto-oppilaaksi Etelä-Amerikkaan, vaikka pelottikin. Internet oli vasta yleistymässä, ja etsin tietoa tulevasta asuinmaastani lähinnä kirjastosta. Tietosanakirjoissa oli mustavalkoisia kuvia 70-luvulta. Oli käsittämättömän jännittävää löytää periltä täysin uusi maailma, ja oppia elämään siinä. 17-vuotiaana ajattelin ymmärtäneeni elämän tarkoituksen: nähdä, kokea ja oppia niin paljon kuin elämässä ehdin.

Nykyisin oppiminen vieraista maista, niiden kylistä ja kaduista on ihanan vaivatonta. Googlen auto on kuvannut kaiken kaikkien saataville.

Ensimmäinen kierros opiskelijana

Ensimmäinen vuosi yliopistolla. Vapaus, ajattelu ja tietoisuus ympärillä leijuvasta tiedosta tekivät onnelliseksi. Ensimmäisen vuoden aikana luin kursseja 13 eri oppiaineesta, koska se oli mahdollista. En ajatellut opiskelua työntekona, ja luin kaunokirjallisuuden sijaan viikonloppuisin tenttikirjoja, koska ne olivat niin hyviä. Yleensä.

Tein kaksi kandintutkintoa ja yhden maisterin, missä ei näin jälkeenpäin ajatellen ollut mitään järkeä. Päinvastainen ratkaisu olisi vaatinut paljon vähemmän opintoviikkoja ja kuulostanut vakuuttavammalta.

Gradun teko tuntui aluksi mahtavalta: perehtyminen ja lukeminen, tutkiminen ja pohtiminen. Tätä haluan tehdä, jatkan saman tien väitöskirjaan. Tämä johti minut tyypilliseen graduntekijän ahdinkoon. Homma lähti käsistä enkä kyennyt vetämään rajoja. Tein gradua ulkomailla, ja kun kahdeksen kuukauden jälkeen palasin Suomeen, olin kirjoittanut 20–sivuiseksi tarkoitettua taustakappaletta 120 sivua. Muu oli tekemättä, ja aikaa jättöön kaksi kuukautta.

Ohjaajani luotti minuun. Oli ok, että jätin esitarkastukseen version, josta puuttui pääasiallinen analyysiluku sekä loppuluku. Jättöpäivä oli 2. toukokuuta. Vappupäivänä aloitin loppuluvun hahmottelun Aleksandriassa. Kun alkoi tuntua että tiedän mitä teen, lähdin käymään Kaivarissa. Aurinko paistoi.

Yöllä voimat loppuivat eikä kirjoittamisesta tullut enää mitään. Sormet eivät liikkuneet näppiksellä. Palautusta ei voinut lykätä, sillä olin ostanut kalliit lennot ja luvannut aloittaa työharjoittelun seuraavassa kuussa. Ehtona oli, että olisin työtön työnhakija sen alkaessa. Opiskelija ei kelvannut.

Palautin gradun lukematta sitä läpi, korjaamatta kirjoitusvirheitä, 20 minuuttia jättöajasta myöhässä. Arvostelija harmitteli, että laajat ja ansiokkaat kysymykset jäivät vastaamatta, eikä tutkimusta ikään kuin kirjoitettu loppuun.

Elämä opiskelun jälkeen

En ole koskaan lukenut graduani, koska se nolottaa. Kuka jättää noin pitkän projektin viimeistelemättä, jolloin koko työ ikään kuin valuu hukkaan?

Tutkijahaaveeni karisivat. Päätin jatkossa pitää uteliaisuuteni kontrollissa, ja välttää pitkien projektien upottavia soita. Työelämän nopeatempoiset deadlinet auttoivat minua toimimaan tehokkaasti, ajattelemaan ja kirjoittamaan vähemmällä stressillä, vaistonvaraisemmin.

Kunnes kuusi vuotta valmistumisen jälkeen istuin päivän lentokoneessa matkalla työasioissa Hondurasiin. Oli kerrankin aikaa lukea omaan työhön liittyviä tutkimusraportteja, syventyä. Tajusin, miten turhautunut olin siihen, ettei työssä ollut aikaa lukea ja perehtyä. Päätökset tehtiin usein hihasta ravistamalla ilman syvällistä analyysia ja tietoa, ja kriittisten ajatusten esittäjiä pidettiin hankalina. Samalla matkalla tapasin väitöskirjatutkijan, jonka kanssa keskustelin tuntikausia akateemisesta vapaudesta, kriittisestä ajattelusta ja toisaalta ”oikean työelämän” poliittisista peleistä. Päätös paluusta oli valmis.

Toinen kierros opiskelijana

Nyt olen ollut täysipäiväinen jatko-opiskelija ja tutkija neljättä vuotta. Paluu yliopistolle oli inspiroiva, ihan kuten silloin ensimmäisenä fuksisyksynä. Ympärillä oli kriittisiä, ajattelevia ihmisiä ja hidasta, syvällistä tietoa arvostettiin. Toisaalta tämän blogin teksteissä esiin tuodut jatko-opiskelun synkemmät puolet tulivat myös tutuiksi.

Jatko-opiskelu merkitsi työyhteisön lisäksi työelämässä rakentamani asiantuntijaidentiteetin ja -aseman menettämistä. Uteliaisuutta ja ymmärryksenjanoa enemmän nyky-yliopistoa tuntuvat ohjaavan taloudelliset paineet ja niiden kärjistämä kilpailuasetelma tutkijoiden välillä.

Halusin palata yliopistolle voidakseni olla ajatella vapaasti, kritiosoida ja kirjoittaa mitä itse ajattelen. Tällä toisella opiskelukierroksellani olen kuitenkin oppinut, miten vaikeaa on kritisoida hyvin, miten paljon tietoa vaatii yksinkertaistusten ja mustavalkoisen kritiikin välttäminen.

Oppiiko jatko-opiskelija uusia temppuja?

Väikkäriä aloittaessa gradukatastrofi palasi mieleen. Ajattelin että nyt homma ei lähde niin helposti käsistä: Väikkäri on niin laaja, että on ihan ok lukea todella paljon. Ja sitten valitsin itselleni uuden oppiaineen lisäksi tutkimusaiheen, johon liittyvä akateeminen kirjallisuus oli minulle vierasta. Valitsin tutkimuskohteeksi maan, jonka kieltä en osannut sanaakaan. Ja tutkimusmenetelmät, joita en ollut aiemmin käyttänyt. Koska se vaan tuntui niin kiinnostavalta…

Olen kuitenkin yrittänyt nyt aikatauluttaa työtäni paremmin, niin, että loppuvaiheeseen jäisi parin kuukauden bufferi. Pelkään silti, että saavutan pisteen, jossa en välitä mistään muusta kuin siitä, että saan väikkärin käsistäni pois, ja palautan taas keskeneräisen työn, joka ei heijasta näkemääni vaivaa.

En ole varma, olenko nyt jatkokierroksella parempi aikatauluttaja. Siihen ei ainakaan viittaa se, että tänäänkin yritän viime hetkellä suoriutua useammasta eri deadlinesta.

Anna