Osastomme kahvihuoneessa tuli juteltua uuden tenure track –professorimme kanssa. Hän oli innostunut uudesta tehtävästään, mutta se toi myös mukanaan uusia vaatimuksia verrattuna aikaisempaan post doc -elämään. Professorina hän odotti edessään ryhmän johtamista, hankkeiden vetämistä ja suunnittelua ja oman tutkimusstrategian kehittämistä. Hän ei kuitenkaan olettanut, että nämä asiat opitaan vain tekemällä, vaan mielellään saisi näihin taitoihin myös koulutusta.

Henkilöstökoulutuksella on kunnioitettava määrä kursseja, mutta aika rajoitetusti tarjontaa ryhmän johtamiseen, strategiaan, yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja kaikkeen muuhun siihen ei-akateemiseen taitopakettiin, mitä tutkija tarvitsee urapolullaan. Niihin koulutuksiin, joita on saatavilla, on vaikea päästä – ainakin tämän keskustelun perusteella.

Kukapa ei haluaisi hyvää ohjaajaa, joka pystyy hankkimaan rahoitusta, keskittyy olennaiseen ja saa opiskelijan toimimaan ryhmän osana? Nämä ovat kuitenkin taitoja, joita traditionaalisesti kunkin oletetaan vain itse jotenkin oppivan työn ohessa.

Selvittelin asiaa pienen anonyymin kyselyn kautta osastollani. Kysyin muun muassa johtamisesta, projektinhallinnasta ja -suunnittelusta, taloudenhallinnasta, ajankäytön suunnittelusta, kommunikaatiotaidoista ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta.

Vastausten perusteella näitä taitoja arvotetaan sitä tärkeämmiksi mitä pidemmälle tutkijaurallaan etenee. Kaikkia kysyttyjä taitoja vaadittiin viimeistään professoreilta. Koulutusta on joko huonosti saatavilla, tai siitä ei olla tietoisia. Vaikka tarvetta olisi, näistä taidoista ei haluta tehdä kuitenkaan liian byrokraattisia vaatimuksia. Niiden merkitystä kehityskeskusteluissa painotettiin.

Minkälaista koulutusta pitäisi sitten järjestää? Voisiko yliopisto kehittää oman osaamismallin tutkimushenkilökunnalleen myös opetustaitojen ulkopuolella?

Olin viime vuonna eräässä (itse löytämässäni) koulutuksessa tutkimusinfrastuktuurien johtamisesta. Yhtenä luennoitsijana oli CERN:n koulutusjohtaja, joka esitteli heidän osaamismalliaan työntekijöidensä koulutukseen.

CERN vaatii ryhmäpäälliköksi haluavilta asiaan sopivan ryhmänjohtamisen koulutuksen – joko CERN:ltä tai muualta. Ylemmillä organisaation tasoilla vaaditaan jo talouden hallintaa, ihmisjohtamista, viestintätaitoja ja montaa muuta kompetenssia. Näitä sitten myös seurataan uran kehittyessä ja vuosittaisissa arvioissa, joissa myös alaisten mielipidettä kuunnellaan.

CERN on toki tutkimusinfrastruktuuri ja eroaa palveluorganisaationa yliopistomme akateemisesta tutkimusorganisaatiosta. Ainakaan kovin nopeasti tuskin onnistuisi näiden taitojen vaatiminen uusilta työntekijöiltä, saati vanhoilta. Ehkä olennaisempaa on ymmärtää, että henkilökunnan taidot myös oman pääalansa ulkopuolella ovat olennainen osa organisaation toimintaa ja niitä pitää siis myös strategisesti kehittää. Mitä pidemmälle ura kehittyy, sitä vähemmän tutkija tekee tutkimusta.

Mielestäni uuden Helsingin yliopiston strategian pitäisikin pitää sisällään kattava selvitys niistä työtä tukevista taidoista, joita eri akateemisen uran vaiheissa pitäisi odottaa. Olisi myös rakennettava konkreettinen ja realistisesti resursoitu koulutuspaketti niiden taitojen saavuttamiseksi. Samalla toki pitäisi miettiä henkilökunnan koulutustarjontaa kokonaisuutena: Miten näitä taitoja voisi parhaiten opettaa kaikille kunkin tason yliopistolaisille?

Opetamme opiskelijoille ei-akateemisia siirrettäviä taitoja, mutta suunnitelmallisuus samasta tuntuu puuttuvan henkilökunnan puolelta. Ensimmäisiä askelia tähän koulutukseen on jo otettu pedagogiikan vaatimuksissa professoreille ja dosenteille. Uskoisin että harvassa ovat ne, joille koulutus ei muissakin taidoissa kelpaisi.

Ari Asmi, tutkimuskoordinaattori

Yliopiston strategian aikajänteeksi on valittu 2021–30. Kymmenen vuotta yliopistolla? Eihän ole mahdollista hahmottaa sitä, miltä maailma näyttää kymmenen vuoden kuluttua.

Yritän muistella mitä tapahtui kymmenen vuotta sitten. Apple julkisti ensimmäisen puhelimensa, joka oli hyvin erilainen kuin siihen aikaan muilla valmistajilla. Jos muistellaan vielä kauemmas, vuonna 1991 Helsingin yliopiston opiskelija Linus Torvalds laittoi käyttöjärjestelmänsä lähdekoodin vapaasti muiden saataville ja edelleen kehitettäväksi. Nyt sekä Apple että Linux ovat hyvin tunnettuja ja laajassa käytössä.

Mitä yhteistä näillä esimerkeillä on? Molemmista tapahtumista kului pitkä aika ennen kuin niiden vaikutus tuli näkyväksi. Ne olivat kuitenkin olleet olemassa jo pitkään. Niitä ei vain osattu huomioida silloin, kun ne eivät olleet niin merkittäviä ja laajalle levinneitä. Eivät nämä, eivätkä monet muut vastaavat asiat ole sellaisia yllätyksiä, jotka välittömästi pakottavat muuttamaan toimintaa. Ne vain tulevat vuosien kuluessa yhä merkittävämmiksi.

Miksi emme näe ajallaan näitä tapahtumia ja pieniä asioita, jotka kymmenessä vuodessa tulevat merkityksellisiksi. Nehän ovat olleet olemassa ja silmiemme edessä. Mietin, onko kyse enemmänkin näkökulmasta asioihin. Ehkä itsekin katson asioita vain tämänhetkisen viitekehyksen kautta. Mutta entä jos otamme toisen näkökulman? Se, mikä nyt on tärkeää, ei ehkä kymmenen vuoden kuluttua ole. Ja ne pienet asiat, joita emme nyt selkeästi näe, ovat niitä, jotka kasvavat merkityksellisiksi.

Palaan kymmeneen vuoteen. Ehkä on sittenkin mahdollista hahmottaa, mikä on tärkeää tulevaisuudessa. Suurin osa näistä asioista on ympärillämme jo nyt. Kun teemme strategiaprosessin ympäristöanalyysia, uudet näkökulmat ovat tärkeitä.

Markus Kajanto, strategiaprosessin projektipäällikkö

Vi medicinare samtalar sällan om definitionen av begrepp och i samband med multiprofessionella kurser sitter vi ofta och himlar oss (åtminstone inombords) då lärare från andra fakulteter kan sätta en stor del av tiden på att vrida och vända på ord. Vårt mål är helt enkelt det som i praktiken är bäst för patienten – därmed punkt.

Men då jag hörde ordet scaffolding visste jag ögonblickligen att det var mitt favoritord inom universitetspedagogik. Läraren fungerar som stödkonstruktion för studenten som bygger på sin kunskap och sin yrkesidentitet, på samma sätt som byggnadsställningen behövs medan huset byggs.

Under alla mina kurser har jag nytta och glädje av att kunna berätta om mina egna erfarenheter, mest i arbetslivet, och studenterna uppskattar högt då vi lärare delar med oss av anekdoter. Det är ingen hemlighet att jag var rädd inför min första jourtjänstgöring eller att jag aldrig glömmer vilken kurskamrat jag fick träna att sätta in en näs-magslang på.

Trots att mycket förändrats sedan jag studerade, finns det mycket som är lika: också dagens studenter upplever det som givande och spännande att äntligen få se riktiga patienter för första gången och att se att man faktiskt har någon nytta av att ha läst en massa teori innan man får använda den.

Vid vår fakultet har vi lärarmentorer som följer med sina studentgrupper under hela utbildningen. Min första grupp har börjat utexamineras och den andra har snart studerat i två år. Då vi talar om fysiska byggnadsställningar lär det vara viktigt att man definierar hur mycket ställningen får belastas; vid överbelastning ökar risken för olyckor. Detsamma gäller säkert för oss lärare, men vi borde också kunna mäta den glädje vi får av att se hur individ efter individ lösgör sig från sin mentor-byggnadsställning och går ut i arbetslivet.

Lena Sjöberg, klinisk lärare i allmän medicin vid medicinska fakulteten

Hätkähdin tässä vähän aikaa sitten, kun joku työkavereistani totesi, että tuloksia näemme sitten viiden vuoden päästä. En ääneen todennut, mutta en ehkä ole enää töissä sitä näkemässä. Kuinka vuodet kuluvatkaan! Suurimman osan elämästäni olen ollut yliopistolainen. Osansa yliopistolaisuudestani ovat kanssakulkijoina saaneet vanhempani, puolisoni, lapseni ja lapsenlapset.

On etuoikeutettua olla yliopistolla töissä. Tämä on työpaikka, joka on täynnä uusia mahdollisuuksia, tiedettä, oppia, opiskelijoita, upeita työkavereita. Joskus vain ihmettelen, miksi emme enemmän käytä hyödyksemme oman yliopistomme tutkimustuloksia esimerkiksi työhyvinvoinnin ja -yhteisömme kehittämiseen.

Pitkä työurani pitää sisällään paljon uuden oppimista ja myös poisoppimista. Osa opeista on saatu opiskelupenkkejä kuluttamalla, osa itse tutustumalla ja suurin osa työkavereilta oppimalla. Viimeiseksi olen tutustunut työssäni uuden Flamman saloihin ja alkuvuodesta valmistuin Lean-valmentajaksi. Leanista innostuin, vaikka ensin epäilin. Se, jos mikä on yhdessä tekemistä, ongelmien ratkaisemista, oivaltamista, uuden oppimista, uutta tapaa tehdä asioita työhyvinvointia unohtamatta.

Moni on tiedustellut minulta miten hallitustyöskentely sujuu. Ja kiitos kysymästä, hyvin se sujuu. Toki viime kevät oli haasteellinen. Uusi hallitus sai ensimmäiseksi tehtäväkseen valita rehtorin. Yliopistoyhteisön odotukset olivat suuret ja ainakin minä vietin joitakin levottomia öitä asiaa pohtiessani. Vaikka alku olikin intensiivinen, näin jälkeenpäin ajatellen se hitsasi meitä hyvin yhteen.

Yhteisöllisyydestä on puhuttu paljon ja erilaisia yhteisöllisiä toimintatapoja on otettu käyttöön. Ensi vuonna aloitamme uuden strategian valmistelun. Toivon, että jokainen yliopistolainen on tavalla tai toisella mukana sen valmistelussa, sillä strategia on yhteinen asiamme!

Elisa Hyytiäinen
koordinaattori, Helsingin yliopiston hallituksen jäsen

Våra globala livsvillkor har knappast någonsin tidigare upplevts vara lika hotade som idag. Under en livlig diskussion med vänner kom vi till att vad barn och ungdomar – framtidens påverkare – verkligen behöver idag, förutom kunskap, är hopp. Men hur fostrar man hopp?

Hopplöshet visar sig åtminstone på två sätt. Exempelvis de tusentals asylsökande i vårt land som inte finner en meningsfull tillvaro eller ett meningsfullt sammanhang. Hur skall man drömma om framtiden då man möter stängda dörrar istället för öppna?

Samtidigt med nyheterna om asylsökande, läser jag att mellan 50 000 och 100 000 unga vuxna i vårt land lever utanför samhället, i en tillvaro på sociala medier och sajter, där de fastnat i helt individuella och ofta kortsiktiga behov. För dem stängs dörrarna till att påverka framtiden av helt andra orsaker.

Vi behöver positiva framtidsvisioner och en tro på att vi tillsammans kan påverka vår omvärld. Den amerikanska filosofen Martha Nussbaum skrev redan på 1990-talet om tre egenskaper som är helt oumbärliga för framtidens upplysning. Jag skulle vilja kalla dem moderna bildningsegenskaper.

Vi måste, enligt Nussbaum, lära oss ett kritiskt och självständigt tänkande så att inte demagogerna eller populisterna tänker i vårt ställe. Vi måste också förmå se oss som delaktiga i något större än bara lokala sammanhang – vi delar ju en gemensam värld med alla människor. Och sist och inte minst: Vi behöver utveckla vår fantasi för att kunna leva oss in i andra människors berättelser och livsformer. Medkänslan leder oss ut i världen.

Alla tre egenskaper innebär att vi måste växa utöver oss själva, in i en gemensam värld. Det är ett upplysningsprojekt som skapar hoppfullhet. Det är ett livslångt och oavslutat projekt, dvs. en bildningsprocess. Det är något för pedagogiken att grunna på hur detta låter sig göras.

Jan-Erik Mansikka
universitetslektor i småbarnspedagogik

Mitä on sisäinen viestintä yliopistolla? Onko se mahdollista saada toimimaan?

Sitä olen pohtinut ja sen eteen työskennellyt viimeiset kaksi ja puoli vuotta. Kovin hyvin emme ole edistyneet, joku ehkä sanoisi.

Nykyisen Flamman haku, pakan sekoittanut hallinnon organisaatiouudistus, universaali tyytymättömyys sisäiseen viestintään. Syitä on monia ja mitään niistä ei pidä vähätellä.

Yli 30 000 yliopistolaista on kuitenkin mahdotonta tavoittaa muuten kuin yhteisen sähköisen alustan kautta. Niin ison porukan sähköpostikeskusteluketjuja kukaan tuskin haluaisi omaan postilaatikkoonsa. Jokin yhteinen väline pitää olla, mutta samalla mikään väline ei ole täydellinen.

Enkä usko että pohjimmiltaan on kyse välineistä, vaan siitä että tuntee kuuluvansa yhteisöön. Että tieto on saatavilla helposti ja omista tärkeistä asioista on mahdollista kertoa yhteisön muille jäsenille.

Mutta voiko yliopistoa edes mieltää yhdeksi yhteisöksi?

Toivon että meitä voisi yhdistää terve ylpeys Helsingin yliopistosta riippumatta siitä, kumpuaako se perinteikkäästä historiasta, hyvistä ranking-sijoituksista, taitavista opettajista tai kriittisistä tutkijatovereista.

Todellinen yhteisö ja sitä kautta työelämän koti rakentuu kuitenkin jokaisen lähipiiriin. Me viestinnässä rakennamme välineitä ja käytäntöjä parhaan asiantuntemuksemme mukaan, mutta lopulta vain lähiyhteisöt itse voivat päättää, mitkä niistä otetaan käyttöön.

Uudet kollegat, päätökset, rahoitukset, palkinnot, hallinnon ohjeet, henkilöstökahvit, remontit ja virkistyspäivät kiinnostavat, mutta näkökulma näihin vaihtelee sen mukaan, mikä on roolimme tässä heterogeenisessä yhteisössä.

Ymmärrys ja kunnioitus toistemme tarpeita ja työtä kohtaan onkin olennainen osa toimivan sisäisen viestinnän rakentumista. Siitä kaikki yhteisön jäsenet ovat tasa-arvoisesti vastuussa asemastaan riippumatta.

Ilona Hietanen
Sisäisen viestinnän asiantuntija

Öppet tillgängliga sociala medier såsom Reddit eller Suomi24 ger en bild av samhället och vad människor tänker. Där finns allt mellan himmel och jord i form av dialoger. Det är big data inom digital humaniora.

Artificiell intelligens i form artificiella neurala nätverk kommer allt närmare människans förmåga att tänka. På vissa områden så som avancerade strategispel är vi människor redan omsprungna. Datorer är bättre på att spela Schack och Go. Artificiell intelligens behöver stora mängder data för att lära sig. För att öva spel kan AI spela tusentals gånger mot en kopia av sig själv, men för att lära sig umgås med människor behövs mänskliga förebilder.

Sociala medier såsom Suomi24 innehåller miljontals diskussionsinlägg. Inläggen är oftast pseudonyma, vilket sänker tröskeln att skriva – på gott och ont. Forskning tyder på att de mindre hedervärda inläggen ofta görs nattetid och att ett första tongivande inlägg färgar resten av dialogen. De här tendenserna har gett pseudonyma diskussionsfora en mörk underton, vilket står i bjärt kontrast till personsidor på Facebook där folk tenderar att visa upp sina lyckliga stunder.

Om forskare vill träna en artificiell intelligens på stora mängder data med mänsklig kommunikation, finns bara pseudonyma diskussionsfora öppet tillgängliga. Microsoft gjorde ett experiment i realtid med en chatbot som lärde sig av att diskutera med användare. Den blev rasistisk och misogyn på mindre än ett dygn.

En mänsklig intelligens fordrar åratal av empatisk kommunikation för att växa upp och bli en socialt fungerande individ. På något sätt måste vi även lyckas förse en generell artificiell intelligens med empati eller impregnera den med välvilja mot mänskligheten innan vi kan låta den lära sig av vad vi häver ur oss.

Krister Lindén
Forskningsdirektör i språkteknologi vid avdelningen för digital humaniora

Jollekin yhteisöllisyys on lähipiirin kahvittelua, toiselle somettamista läpi yön. Kolmas hahmottaa sitä sosiologisten teorioiden kautta.

Itse ajattelen, että sekä lähiyhteisö että etäisempi yhteisöllinen vuorovaikutus ovat tärkeitä. Jokaisella olisi hyvä olla ainakin yksi omalta tuntuva työ-, tiede- tai opiskeluyhteisö, joka tapaisi kasvokkain ja riittävän usein. Lähiyhteisön ei tarvitse olla täydellinen kantaakseen arjessa ja antaakseen turvaverkon.

Rakenteiden ja päätösten on mahdollistettava tällaiset lähiyhteisöt, eikä tule tehdä ratkaisuja, jotka vaikeuttavat niiden muodostumista. Olennaisinta on kuitenkin kunkin arkinen toiminta yhteisönsä eteen.

Kun tämä on kunnossa, voidaan sfääriä laajentaa kattamaan satunnaisemmat yhteisöt ja antaa työkaluja siihen, että eri yhteisöt kohtaisivat toisiaan. Siinä anti on jo enemmän ammatillista tai tieteellistä kuin hyvinvoinnillista. Ilman sitä tämä valtava orgaaninen kone saattaa alkaa köhiä.

Puhuttaessa meidän yliopistostamme puhutaan jo kuvitellusta yhteisöstä. Kaikkien tunteminen on mahdotonta. Muistetaan siis sähköisten yhteisöjen potentiaali yhteyksien luojana. Sähköinen yhteys ei korvaa lähiyhteyttä, mutta sitä ei myöskään tule väheksyä. Annetaan mahdollisuus uusille kohtaamisen välineille ja luodaan yhteisöä dialogin ja molemminpuolisen ymmärryksen pohjalle.

Minulla ei ole ratkaisuja sen kummemmin kuin muillakaan, mutta yhdessä meillä, yksilöinä yhteisöissä, on avaimet parempaan. Hyviä yhteistyöpaikkoja on liiankin monia, mutta Helsingin yliopistossa voi aloittaa vaikka vapaaseen ideointiin tarkoitetusta Yammer-ryhmästä: https://www.yammer.com/helsinki.fi/groups/vapaanjaosallistavanideoinninkanava .

Yhteisöllistä alkanutta lukuvuotta itse kullekin!

Timo Tamminen
asiantuntija, opiskelijarekisteri

För mig är kommersialisering av forskningsresultat ett sätt att växelverka med samhället.

Akademisk innovationsverksamhet baserar sig på tillämpad grundforskning där man kan nå kommersiell nytta genom att lösa problemet nu. Arbetet kräver ett omfattande nätverk med många specialister och direkt kontakt med slutanvändare, samt klarhet i vem som äger resultaten. Skalbarhet, d.v.s. avtagande kostnad per enhet och en förmåga att försvara immateriella rättigheter är också viktiga. Uni har bidragit till detta på ett relevant sätt.

Grundforskning och kommersialisering av forskningsresultat har flera gemensamma drag. Varje projekt kräver ungefär lika mycket tid och finansiering, och arbetets utmaningar är, om inte identiska, ganska snarlika. I ingetdera av områdena behöver ett nytt resultat alltid vara värdefullt. Inom forskningen bör experimentet lyckas minst två gånger: först då man upptäcker fenomenet och då man validerar observationen. En kommersiell lösning måste däremot fungera alla gånger. Det innebär en stor skillnad i praktiken.

För att nå vetenskaplig framgång måste man specialisera sig snävt, medan kommersialisering av forskning gör en till en mångkampare. Att vara #1 inom bägge område är svårt . Vi måste bestämma vad vi vill satsa på: snäva specialister eller avancerade generalister? Jag tror på team som består av specialister.

Jag startade inom grundforskningen, fortsatte med tillämpad forskning och arbetar nu med att kommersialisera det jag tidigare åstadkommit. Detta tillvägagångssätt har gjort att min akademiska vardag i 25 år har känts angelägen och givande. Mina studenter har varit tacksamma för möjligheten att vara med i arbetet.

Edward Hæggström
professor i materialfysik och delaktig i flera akademiska uppstartsbolag

Aika montaa Helsingin yliopiston kandidaatti- ja maisteriohjelmaa johtaa yliopistonlehtori. Yliopiston linjausten mukaan koulutusohjelman johtaja muun muassa johtaa opetussuunnitelmatyötä sekä vastaa opetuksen pedagogisesta ja sisällöllisestä suunnittelusta, tavoitteiden toteutumisesta, koulutusohjelman laadusta, ohjelmassa mukana olevien yksiköiden välisestä yhteistyöstä ja ohjelmien välisestä yhteistyöstä.

Koulutusohjelman johtajana toimiminen on paljon vaativampaa ja vastuullisempaa kuin lehtorien perustehtävien (opetuksen, tutkimuksen, hallinnon) laadukaskin hoitaminen. Tässä suhteessa ei ole eroa kandi- ja maisteriohjelmien johtamisessa. Useimmat professoritkaan eivät ainakaan kandi- ja maisteriopetuksen osalta vastaa näin suurista ja paljon työaikaa vievistä kokonaisuuksista.

Johtajien hakuilmoituksessa todetaan, että tehtävästä ei makseta erillistä palkkiota. Erillinen palkkio on eri asia kuin tehtävän vaativuuden noususta johtuva, YPJ:n periaatteiden mukainen taloudellinen kompensaatio. Tietääkseni tutkimusohjelmien johtajat saavat jonkinlaisen palkanlisän, mutta pidetäänkö koulutusohjelman johtamista sen verran toisarvoisena, ettei siitä tarvitse maksaa mitään?

Koulutusohjelmien johtajina toimiville lehtoreille pitäisi ehdottomasti maksaa vaati-lisä. Tehtävän vaatitason nostaminen tullee kysymykseen, mutta se on hankalampi vaihtoehto, koska siitä seuraa suoritustason tarkistaminen ja sopeuttaminen uuteen vaatitasoon.

Mielestäni tämä on niin tärkeä asia, että siitä pitäisi olla yliopistotason linjaus. Vai voivatko tiedekunnat toimia tässä itsenäisesti kuten parhaaksi näkevät?

Johannes Enroth
yliopistonlehtori, kasvibiologian maisteriohjelman johtaja