Categories

Pietari lähellä ja kaukana

Pietari on suuri eurooppalainen kulttuurikaupunki. Onko kulttuuri avain sen ymmärtämiseen?

Ymmärtämiseen tarvitaan tietoa kaupungin historiasta, joka ei ole ymmärrettävissä ilman myyttiä Pietarin kaupungista. Se alkaa jo kaupungin perustamisesta.

Pietari-myytissä kaupungilla on kahdet kasvot. Se on ollut perustamisestaan alkaen yhtä aikaa ikuinen ja tuhoon tuomittu viimeisten aikojen kaupunki. Se on eurooppalaisen Venäjän vallan, voiman ja sivistyksen symboli ja samalla vastoin luonnon lakeja suolle ja sumuun rakennettu. Suohon tai vedenpaisumukseen sen ennustettu tuhoutuvan 1700-luvulta lähtien. 1870-luvulla ilmestyneen Dostojevskin romaanin Keskenkasvuinen sankari pohtii:

Entäpä jos sumu äkkiä kohoaa yläilmoihin ja hälvenee ja sen mukana haihtuu olemattomiin tämä mädältä löyhkäävä, liukaskulkuinen kaupunki, entäpä jos se sumun seassa kohoaakin pilviin ja haihtuu kuin savu, niin että jäljelle jää vain entinen suomalainen suo ja sen keskelle ehkä ainoaksi koristukseksi pronssinen ratsastaja kuumaa huurua huokuvan, loppuun ajetun ratsunsa selässä….

Pietari on kaunis, klassinen kaupunki, jota hallitsevat avarat aukiot, kauniit puistot ja leveät kadut. Se on myös ahtaiden kujien, sokkeloiden, sotkuisten takapihojen, porraskäytävien, vinttikomeroiden ja kellareiden kaupunki. Siellä voi tapahtua koska tahansa, mitä tahansa: voi tulla ryöstetyksi, murhatuksi, hulluksi, muuttua nenäksi, kadottaa ja löytää itsensä, ehkäpä kaksoisolentonaan, mutta siellä voi kohdata haaveiden täyttymyksen alkukesän valoisina öinä Nevan rannalla. Tämä on kirjallisuuden ja kulttuurin Pietari, jolla on aina vähintäänkin kahdet kasvot.

Niitä symboloi Vaskiratsastaja, Katariina II:n kaupungin perustajalle pystyttämä ratsastajapatsas, jonka laukka kaikuu läpi venäläisen kirjallisuuden alkaen Puškinin Vaskiratsastaja –runoelmasta. Sittemmin Vaskiratsastaja on laukannut läpi venäläisen kirjallisuuden, kuuluisimmat karautukset ovat kuvanneet Dostojevski, Belyi, Bitov, mutta myös venäläiset uudemmat underground-kirjailijat ja rock-lyyrikot.

Venäläisen kirjallisuuden klassinen tyyppi on päähän potkittu pieni ihminen. Sen mestarillisin kuvaaja on Nikolai Gogol. Päällystakin ja Mielipuolen päiväkirjan onnettomat pikkuvirkamiehet ovat ajankohtaisia ja koskettavia hahmoja edelleenkin ja heidän hahmoillaan on lukuisia jälkeläisiä uusimmassakin venäläisessä kirjallisuudessa. ”Kaikki me olemme peräisin Gogolin päällystakin poimuista” julisti nuori Dostojevski aikoinaan. Hänen romaniensa itseään etsivät nuoret miehet ovat tämänkin päivän sankareita. Heidän vinttikammariensa ja kellariloukkojensa esikuvat löytyvät tämänkin päivän Pietarista ja heidän ajattelunsa ahdistus ja umpikujat ovat lähtökohta uusimmankin kirjallisuuden sankareille, usein myös naisille. 1900-luvun kirjallisuuden Pietarin suuret kuvaajat ovat Anna Ahmatova, Osip Mandelstam ja Joseph Brodsky. Heidän runoissaan Pietari-myytti kasvaa 1800-luvun traditiosta, mutta saa myös aivan uuden ilmeen. Sillä on myös vahvat poliittiset sidokset neuvostoajan historian traagisimpiin vaiheisiin.

Osip Mandelstam uskoi 1920-luvun alussa kirjoittamassaan runossa:

Pietarissa me kohtaamme taas kerran,
kuin auringon olisimme sinne haudanneet…

1800-luvun venäläisen kirjallisuuden Pietari-myytin varaan rakentuu Andrei Belyin maailmankuulu symbolistinen romaani Peterburg (1913-22). Siinä Belyi esittää mielenkiintoisen väitteen, jonka voi lukea profetianakin siinä kuin Mandelstaminkin säkeet.

Jos Pietari ei ole pääkaupunki, silloin – Pietaria ei  olekaan. On pelkkää kuvittelua että se on olemassa.

Pitäisikö Moskovan pietarilaisjohtajien ottaa se tosissaan?

 

www-linkkejä aiheesta:

Suomen Akatemian rahoittama tutkimusprojekti Pietari/Leningrad: kertomus – historia – nykyisyys

Pekka Pesonen: Vajoaako ikuinen kaupunki suomalaiseen suohon?

Stanislav Savitski: Museokaupungin modernisointi

 
Yhteystiedot:
pekka.pesonen[at]helsinki.fi
www.helsinki.fi/~pjpesone