Virkistyspäivä Tuusulanjärven maisemissa

Helsingin yliopiston kirjaston keskitettyjen palveluiden virkistyspäivää vietettiin lokakuun puolessa välissä Tuusulanjärven maisemissa kultakauden taitelijakoteihin tutustuen. Aamutuimaan Helsingistä lähti linja-autollinen kirjastolaisia kohti Keski-Uuttamaata. Lähempänä asuvat saapuivat vastaanottamaan Helsingin tulijoita Tuusulan Krapille.

Krapin alueen esittelyn jälkeen alkoi patikoiminen kirpeässä syyssäässä kahden oppaan johdolla Rantatietä pitkin Syvärannan Lottamuseoon.

Matkalla sinne tutustuttiin ulkoapäin mm. Aleksis Kiven kuolinmökkiin ja Erkkolaan. Lottamuseo oli monelle uusi mielenkiintoinen tuttavuus. Se on erikoismuseo, joka tallentaa lottien historiaa ja tutkii naisten vapaaehtoistyötä osana maamme historiaa. Museota ylläpitää Lotta Svärd Säätiö. Lottamuseo avattiin yleisölle vuonna 1996.

Syvärannasta linja-autokyyti jatkui Halosenniemeen, taidemaalari Pekka Halosen vuonna 1902 valmistuneeseen kansallisromanttiseen ateljeekotiin. Halosenniemi toimii nykyisin alkuperäiseen asuunsa entisöitynä taidemuseona. Saimme tutustua juuri ripustettuun näyttelyyn ”Lunta tupaan – talvimaisemia”. Talon lähes jokaisesta ikkunasta on näköala Tuusulanjärvelle. Monissa Halosen maalaamissa tauluissa kuvataan juuri Tuusulanjärven maisemia. Hirsinen suuri talo saa mielikuvituksen liikkeelle ja voi hyvin nähdä, kuinka taloa asuttiin suuren lapsikatraan kanssa. Tai kuinka taitelijayhteisö kokoontui musisoimaan Halosen pianon ympärille suureen tupaan, jossa Pekka maalasi suuren ikkunan ääressä.

Päivä oli jo pitkällä, kun saavuimme nälkäisinä Krapin Mankeliin lounastamaan. Tarjolla oli herkullista päivän keittoa. Tunnelmallisesta ruokailupaikasta jatkoimme matkaamme Järvenpään puolelle Aholaan, jossa tutustuimme kahdessa ryhmässä oppaiden johdolla Juhani Ahon ja Venny Soldan-Brofeldtin elämään. Ahola on taitelijapariskunnan entinen kotitalo. Juhani ja Venny viihtyivät Tuusulanjärven maisemissa 14 vuotta ja olivat ensimmäisinä alueelle muuttaneina taitelijoina perustamassa Tuusulanjärven taitelijayhteisöä vuonna 1897. Perässä tulivat sitten mm. Sibeliuksen, Järnefeltin ja Halosen perheet.

Aholaan tutustumisen jälkeen päivä oli jo siinä vaiheessa, että kotimatka alkoi. Paljon jäi vielä näkemättä, mutta virkistysmatkalaiset pitivät päivää kaikin puolin onnistuneena. Oppaita kiiteltiin vuolaasti.  Itsekin opin paljon uutta taitelijayhteisön elämästä, vaikka paikkakuntalaisena kierrän Tuusulanjärven nähtävyyksiä ja näyttelyitä joka vuosi.

Tunnelmista kirjoitteli,

Elisa Hyytiäinen

Taideopintoja, historian tutkimusta, kävelylenkkejä – uuden elämän askelin

Helsingin yliopiston kirjaston keväällä 2013 eläkkeelle jäänyt ylikirjastonhoitaja Kaisa Sinikara jatkaa pitkään tauolla ollutta taidemaalausharrastustaan. Hän on mukana Helsingissä vuonna 2014 järjestettävän arkkitehtuuriseminaarin valmisteluissa. Helsingin yliopiston tiedekuntien ja laitosten kirjastojen kasvu Helsingin yliopiston kirjastoksi kiinnostaa. Nyt on aikaa nähdä marraskuisten päivien valo, Kaisa Sinikara kirjoittaa työn ääressä jatkaville kollegoilleen.

Maalausvälineet hyötykäytössä

Kirjaston kesäjuhlista 13.6.2013 alkaa olla puolisen vuotta. Te, hyvät kollegat Helsingin yliopiston kirjastossa, teitte siitä unohtumattoman juhlan. Kiitos myös mieluisasta lahjasta, lahjakortista Temperaan ja maalausvälineistä. Niille on ollut hyötykäyttöä tänä syksynä. On ollut hauskaa ja haastavaa aloittaa opiskelijana Helsingin työväenopiston öljy- ja akryylimaalauksen ryhmässä kuvataiteilija Sirpa Häklin ohjauksessa. Innostavaa on oppia toisten työstä ja saada ohjausta – olla opetettavana. Aloittelevan opiskelijan rooli on ollut suorastaan ihana.  Aiheita ovat olleet mm. auringon lasku Saimaalla, pastissit, kasvot ja asetelmat. Koulutus jatkuu…

Yliopiston piirustuslaitos opettajana

Samalla tämä on paluuta nuoruuteen, jolloin opiskelun ja määräaikaisten työsuhteiden lomassa vietin aikaa yliopiston piirustuslaitoksella Porthanian ylimmässä kerroksessa. Erinomainen ja vaativa opettaja oli tuolloin taidemaalari Åke Hellman Porvoosta. Hän opetti näkemään ja kuvaamaan valon ja varjon vaihtelut esineissä ja ihmisen kasvoissa. Lapsen syntymä ja töiden lisääntyminen jättivät kiinnostavaan harrastukseen pitkän tauon. Kansleri Kari Raivio sai sittemmin suostuteltua iäkkään taiteilijan maalaamaan hänen kanslerimuotokuvansa. Muotokuva on nähtävillä yliopiston päärakennuksen opettajien kahvilassa.

Kaisa-talon vetovoima

Kaisa-talossa työskentelevät ovat joskus kysyneet, mitä mahdan puuhailla talossa liikkuessani. Työtovereita on hauska nähdä. Lisäksi olen mukana mm. LIBERin arkkitehtuuriseminaarin 2014 valmistelussa. Kiinnostavaa on myös ottaa selvää yhteisen kirjastomme vaiheista alkuvuosista alkaen. Miten laitosten ja tiedekuntien kirjastot ja kokoelmat saivat alkunsa ja mitä niille tapahtui 1900-luvun kuluessa? Kansalliskirjaston ja Opiskelijakirjaston vaiheita on selvitelty Rainer Knapaksen ja Hanna Kuusen kirjoittamissa teoksissa. Muilta osin kirjastojen vaiheita on käsitelty fragmentaarisesti tai ei lainkaan.

Tutkijan ja kirjoittajan paluu

Tarkoitukseni on kartoittaa, mitä kirjastoistamme on jo kirjoitettu, millaisia lähteitä on saatavilla ja missä ne sijaitsevat. Väitöskirjatyötä tehdessäni pääsin raapaisemaan kirjastojen syntyvaiheita. Se herätti kiinnostuksen tarkempaan pohdintaan. Mutta – työ on alkuvaiheissaan. Nähtäväksi jää, miten hankalaksi tietojen kokoaminen osoittautuu viime vuosikymmeniä lukuun ottamatta. Olen iloinen kaikista vihjeistä ja avusta, jota voitte antaa.

Olemme seuraajani Kimmo Tuomisen kanssa allekirjoittaneet 3-vuotisen sopimuksen, jonka mukaan mm. sähköpostiosoitteeni ja mahdollisuus käyttää yliopiston verkkoa (ml. digitaalinen kirjasto) säilyvät entisinä.

Uusin silmin: marraskuun valoa

Marraskuu on nyt erilainen kuin ennen. Muistan viime vuosien marraskuusta lähinnä kasvavan pimeyden, tunteen että on aina pimeää. Niin toki on ollutkin töihin lähtiessä ja kotiin palatessa. Pitkät kävelylenkit keskellä päivää ovat tänä syksynä näyttäneet lempeän, talven lepoon valmistautuvan luonnon ja yllättävän paljon valoa lyhyenä keskipäivän hetkenä.

”Aika aikaa kutakin”. Nyt on aika, jolloin on mielenkiintoista seurata sivusta kirjaston tapahtumia ja suunnitelmia. On uuden oppimisen ja uusien roolien aika.

Hyvää joulukuuta ja alkavaa vuotta 2014.

Teksti:

Kaisa Sinikara

Kuvat:

Helsingin yliopisto

********************

Tasavallan presidentti myönsi 13.12.2013 professorin arvonimen Helsingin yliopiston kirjaston edelliselle ylikirjastonhoitajalle, TT Kaisa Sinikaralle.

Sinikara ehti tehdä viidelle vuosikymmenelle ulottuneen, monipuolisen uran eri kirjastoissa ja Helsingin yliopiston kirjastolaitoksen palveluksessa ennen eläkkeelle siirtymistään kesällä 2013.

Koko Helsingin yliopiston kirjasto onnittelee Kaisaa lämpimästi!

 

Avoin tiede – altruismia vai sähköauto naapurin autotallissa?

Open access! Eteneekö tieteen tulosten avoin saatavuus? Tästä aiheesta kuultiin seitsemän asiantuntevaa esitystä Viikissä 22.10.2013 pidetyssä seminaarissa. Helsingin yliopiston kirjaston järjestämä tilaisuus oli osa kansainvälistä Open access  -viikkoa (21.-27.10.), jota vietettiin jo kuudetta kertaa. Paikalla oli lähes 60 kiinnostunutta kuulijaa, tutkijoita Helsingin yliopistosta ja sen ulkopuolisista organisaatioista, jatko-opiskelijoita ja kirjastoalan ammattilaisia.

Lyhyet esitykset käsittelivät Open access -aihetta monipuolisesti. Toimittajan ja julkaisijan puheenvuorossa verrattiin verkossa saatavilla olevan, avoimesti julkaistavan tieteellisen lehden tekemistä räätälin työvaiheisiin puvun valmistamisessa. Se auttoi ymmärtämään julkaisemiseen liittyviä kustannuskysymyksiä.

Avoimesti saatavilla olevia kirjoja löytyy verkosta jo runsaasti. Suomalaisten kustantajien kantaa avoimeen julkaisemiseen ja rinnakkaistallennukseen on selvitetty kyselyllä. Sen tuloksista saatiin mielenkiintoista tietoa.

EU:n Horisontti 2020 –puiteohjelma sisältää Open access –linjaukset. Viimeisessä esityksessä tutkijat saivat käytännön ohjeita julkaisujen tallentamisesta yliopiston avoimeen arkistoon.

Seminaarin avaussanoissa vararehtori Kimmo Kontula esitteli Open access -liikkeen kehitystä kymmenen viime vuoden aikana. Vuonna 2003 annettiin Berliinin julistus ja kolmea vuotta myöhemmin Suomen yliopistojen rehtorien neuvosto allekirjoitti sen. Julistuksen mukaan tieteellistä tietoa tulee jakaa ja sitä on voitava lukea vapaasti, myös verkossa. Helsingin yliopisto suosii avoimia julkaisukanavia ja tiedon vapaata tavoitettavuutta.

Avoimuuden pitäisi olla itsestään selvää – miksi näin ei ole? Vasta n. 20 % suomalaisten tutkijoiden vuosittain julkaisemista tieteellisistä artikkeleista on avoimesti saatavilla. Oma kysymyksensä on tutkimusdatan, digitaalisessa muodossa olevien tutkimusaineistojen avoin saatavuus.

Tutkimusaineistot ovat tutkijan itselleen kartuttamaa pääomaa. Mitä hyötyä sen jakamisesta on? Kimmo Kontulan mukaan siinä koetellaan jo tutkijoiden altruismia, mutta Joona Lehtomäki, luonnonsuojelubiologian jatko-opiskelija Metapopulaatiobiologian huippuyksiköstä Viikistä, kiisti tämän.

Hänen kantansa oli, että tutkimusdatan avoin jakaminen tehostaa tutkimustyötä, luo uusia yhteistyömahdollisuuksia, parantaa toistettavuutta ja tieteellistä ymmärrystä. Tiede lähtökohtaisesti rakentaa jättiläisen hartioille, aiemman tiedon varaan. Se edellyttää avoimuutta.

Lehtomäki vertasi avointa tiedettä sähköautoon. Ihan hyvä juttu, mutta naapurin autotalli on sen paras sijaintipaikka. Eli: jonkun muun kuin minun pitäisi ottaa ensimmäinen askel. Lehtomäen esitys oli erinomainen johdanto avoimuuden kysymysten pariin. Mitä on avoimuus? Mitä hyötyä avoimesta tieteestä ja tutkimustulosten jakamisesta on? Mitä tarvitaan, että avoimuuden tiellä edetään ripeämmin – ja otettaisiin se sähköauto innolla omaan käyttöön?

Tiivis kaksituntinen täynnä asiaa, jonka tunnetuksi tekeminen jatkuu.

Teksti:

Eeva-Liisa Viitala
Tiedottaja
Hallintopalvelut
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuvat:

Jussi Piipponen ja biomi.org

Vuoden tieteentekijä 2013: johtava tietoasiantuntija Maria Forsman

Kiinnostus tutkimukseen ja tieteisiin sekä monipuolinen kirjasto-osaaminen ovat Maria Forsmanissa kasvaneet niin tiiviisti yhteen, että niitä ei voi erottaa toisistaan. Yhteiskuntatieteilijän vuosikymmenien mittaisen, vaihtelevan uran saavutukset ovat omalta osaltaan antamassa kirjastoille ja niiden palveluille uudenlaista merkitystä etenkin yliopistojen tutkimusinfrastruktuurin osana.

Maria ei ole tyytynyt etenemään turvallisella ja yllätyksettömällä taipaleella. Hänen omien sanojensa mukaan ennakkoluulottomuus ja uteliaisuus ovat saaneet tarttumaan rohkeasti uusiin asioihin ja vieneet myös oikeisiin paikkoihin oikeaan aikaan. Haastattelijana ehdotin syinä myös erinomaista ihmisten kanssa toimeen tulemista, sosiaalista mielenlaatua ja kykyä verkostoitua. Tähän Maria lisäsi: ”Eikä mikään ole iästä kiinni!”.

Marian kirjastoura alkoi jo nuorena sosiologian opiskelijana osa-aikatyössä Valtiotieteellisen tiedekunnan kirjaston tilapäisenä ylimääräisenä järjestelyapulaisena. Tällä hetkellä, Helsingin yliopiston kirjaston Keskustakampuksen kirjaston johtavana tietoasiantuntijana, hän on jälleen osa-aikatyössä ja keskittyy kirjaston tutkijapalvelujen kehittämiseen.

Vielä osittain suunnitteilla olevat tutkijapalvelut liittyvät bibliometriikkaan, tutkimusdataan ja avoimen julkaisemisen (Open Access) tukeen. Jo nyt avoin rinnakkaistallentaminen toteutuu Helsingin yliopiston TUHAT-tutkimustietojärjestelmän kautta Heldaan, yliopiston avoimeen julkaisuarkistoon.

TUHAT-järjestelmää hyödynnetään bibliometrisissä analyyseissä. Kirjaston tutkimusdataprojekti ja sen yhteydessä toteutettu ensimmäinen henkilöstön koulutusjakso tuottavat asiantuntijoita ja aikaa myöten myös palveluja yliopiston ja tutkijoiden käyttöön.

Bibliometriikasta

Maria on ansioitunut etenkin bibliometriikan asiantuntijana ja tutkijana. Bibliometriikalla tarkoitetaan tieteellisen julkaisutoiminnan mittaamista ja analysointia. Tämä tutkimusmenetelmä on Marian mukaan informaatiotutkimuksen ominta alaa. Menetelmän käyttämisessä tilastotieteen tuntemus auttaa, samoin oma koulutus sillä tieteenalalla, johon bibliometriikkaa sovelletaan.

Bibliometristen analyysien tuloksia on tulkittava ymmärtäen kohteena olevaa tieteenalaa. Vähintään on oltava käsitys tutkimuksen kohteena olevan tieteen luonteesta ja tieteenharjoittajien toiminnan ominaispiirteistä kyseisellä alalla. Esimerkiksi onko jollekin tieteenalalle ensisijaisen tärkeää käyttää verkosta löytyviä uusimpia tutkimustuloksia vai tarvitaanko merkittävässä määrin vanhoja, suurelta osin painettuja aineistoja? Tähän liittyy myös sen huomioon ottaminen, millä kielellä tutkimustuloksia eri tieteenaloilla julkaistaan.

Bibliometriikkaa voi hyödyntää kolmella tavalla: tieteen tutkimuksessa, tiedepolitiikkaan liittyen ja puhtaasti matemaattis-tilastollisesti. Tiedepoliittinen näkökulma on juuri se, missä Marian osuus viime aikoina on ollut vahva. Hän on tuonut esiin kirjastoissa työskentelevien asiantuntijoiden erityisosaamisen ja panoksen yliopistojen tutkimuksen arviointityössä. Helsingin yliopiston kirjastossa tehtiin bibliometrisiä analyysejä yliopiston vuonna 2011 tehtyä arviointia varten. Toiminta on näyttänyt esimerkkiä muille maamme yliopistoille. Kirjastojen asiantuntemusta tarvitaan yliopistojen tulostavoitteiden saavuttamisessa.

Kuten edeltä käy ilmi, kirjasto tarjoaa bibliometrisiä palveluja yliopiston tutkimushallinnolle. Kirjaston tutkija-asiakkaille ja muille bibliometristä tietoa ja osaamista etsiville järjestetään koulutuksia ja neuvontaa. Analyysejä tehdään myös tarpeen mukaan tilaustyönä, esimerkiksi akateemisten tehtävien täyttämisen yhteydessä.

Kirjastoalan kehityksestä

Vuoden tieteentekijäksi on kerran aikaisemmin, kymmenen vuotta sitten, valittu kirjastolainen: Turun kauppakorkeakoulussa vielä 2000-luvun alkuvuosina työskennellyt kirjastonhoitaja, informaatikko Marjatta Jokinen. Hän on  Acatiimi-lehden 9/2004 -numeron kolumnissaan esittänyt huolensa tieteellisten kirjastojen ja tietopalvelun arvostuksen puutteesta. Hän kirjoittaa myös: ”Nyt on ajankohtainen kysymys, mistä saadaan suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtyessä hyvin koulutettuja, motivoituneita ammattilaisia tieteellisiin kirjastoihin.”

Keskustelussamme Maria totesi, että kymmenessä vuodessa on tapahtunut paljon ja eteenpäin on menty. Viime vuosina Marjatta Jokisenkin kaipaama arvostus on saavutettu. Tässä yhteydessä Maria viittasi juuri siihen toimintaan, miten yliopistot arvostavat kirjastojensa osaamista ja niiltä saamiaan palveluja arviointien yhteydessä. Vaativa kirjastotyö tunnustetaan.

Ajan muuttumisen huomaa siitä, että Jokinen painottaa kirjastoissa tehtyjen tiedonhakujen merkitystä: ”Tutkijat käyttävät aikaa ja vaivaa tietojen kaivamiseen tai uusimpien artikkeleiden etsimiseen, joka meidän kanssamme yhdessä sujuisi yhdessä hujauksessa.” Marian kanssa totesimme, että huikea tekninen kehitys on tuonut tiedonhaun välineet tutkijoiden itsensä ulottuville ja laadukas, vuosien varrella tehty informaatiolukutaidon koulutus on tehnyt tehtävänsä. Opiskelija- ja tutkijasukupolvet ovat jo ottaneet tiedonhaun ja -hallinnan välineet osaavasti haltuun.

Valtiotieteellisen tiedekunnan kirjastosta Kaisa-taloon

Marian työuran nelivuotiskausi Valtiotieteellisen tiedekunnan kirjastonjohtajana (joulukuusta 2005 vuoden 2010 loppuun) osui Helsingin yliopiston kirjastotoimen perinpohjaiseen muutosvaiheeseen. Tuona aikana käytiin neuvotteluja ja keskusteluja siitä, miten yliopiston hallinnollisesti hajallaan olleet kirjastopalvelut koottaisiin yhtenäisesti kehitettäviksi.  Yhteiskunnallinen, taloudellinen ja tekninen kehitys lisääntyvine e-aineistoineen ym. muutoksineen oli ollut nähtävissä jo pitkään. Myös tulossa oleva yliopistolain muutos oli tiedossa.  Yliopiston kirjastopalvelujen koordinointiyksikkö oli perustettu yliopiston hallintovirastoon jo vuonna 2002.

Kirjastopalvelujen rakenteellisen kehittämisen vaiheissa Maria ja valtiotieteellisen tiedekunnan kirjaston n. 20-jäseninen henkilökunta olivat vahvasti mukana. Vuoden 2010 alussa he siirtyivät osaksi Helsingin yliopiston kirjaston Keskustakampuksen kirjastoa ja kahden ja puolen vuoden kuluttua Kaisa-talon uusiin tiloihin yli sadan uuden työtoverin kanssa.

– Maria on alaisiaan tukeva ja puolustava esimies, kertoo johtava tietoasiantuntija Johanna Lahikainen Keskustakampuksen kirjastosta. Mariasta pidetään ja hänen harkittuja mielipiteitään arvostetaan.

– Maria on kärsivällinen ja diplomaattinen vaikeissakin keskusteluissa. Hänellä on laajasti kokemusta, näkemystä ja verkostoja kirjasto- ja tiedemaailmasta, mikä hyödyttää kirjastoa suuresti. Olen perinyt tänä syksynä Marialta esimiestehtäviä ja saanut häneltä mentorointia uuteen tehtävääni. Mentorina Maria näkee nopeasti mitä tekijöitä käsiteltävän aiheen taustalla on ja mentoroitava saa oivalluksen kokemuksia.

Huolta ja ilonaiheita

Kirjaston asiantuntijuuden arvostus on noussut ja tieto tarjolla olevista palveluista on entistä laajempaa. Yliopiston taloudellinen tilanne sen sijaan huolestuttaa Mariaa. Koska se on huono, kirjaston avoimia tehtäviä ei voida täyttää ja uusia työntekijöitä näin ollen vaikea saada esimerkiksi eläkkeelle siirtyneiden tilalle. Missä määrin ehditään pysyä kehityksessä mukana ja miten voimavarat saadaan riittämään? Miten pystytään paneutumaan eteen tuleviin haasteisiin ja miten kaikkien töiden tasapaino löytyy?

Ilahduttavaa Marian mielestä on, että omastakin kirjastosta niin monet haluavat oppia lisää ja ovat mukana uusissa palveluissa. Varsinaista opiskeluhalukkuuttakin on paljon. Kirjastolaisten joukosta löytyy myös eri tieteenalojen jatko-opintojen suorittajia.

Haastattelun lopuksi puhuimme Marian harrastuksista, joista tärkeimpänä hän mainitsi matkustelun. Ulkomaat tulivat tutuiksi jo uran varhaisvaiheissa, jolloin työnantaja mm. lähetti venäjän kielen taitoisen kirjastonhoitajan Moskovaan. Hän teki siellä myös lisensiaatintutkielmaansa Suomen Akatemian stipendillä.

Liikkeellä olo monenlaisissa muodoissaan miellyttää Mariaa. Parasta vapaa-ajan viettoa on uusiin paikkoihin tutustuminen, matkojen suunnittelu ja matkustaminen, usein omatoimisena reppureissaamisena. Viime kesänä hän kulki miehensä kanssa pari viikkoa junilla ja busseilla Liettuassa. Hyvää oloa tuottavaa on kaikenlainen luonnossa, metsissä ja vesillä liikkuminen. Kaunokirjallisuuden lukeminen ja kuvataiteen seuraaminen ovat Marialle vakituisia harrastuksia, viimeksi mainittu myös siksi, että hänen läheistensä joukossa on kuvataiteilijoita.

Suuri ilon aihe juuri tällä hetkellä on Vuoden tieteentekijä -tunnustuspalkinto. Siitä Maria totesi, että se on hieno arvostuksen- ja kunnianosoitus koko kirjastoalalle ja hänelle itselleen.

Palmun alla

Aloitin kirjoitukseni Maria Forsmanista luonnehtimalla häntä henkilönä, jossa tieteentekijää ja kirjastoammattilaisuutta ei voi erottaa toisistaan. Asiantuntijuuden eri puolet ovat vuosikymmenien aikana kutoutuneet yhteen, kehittyneet, muuttuneet ja kasvaneet merkittäväksi elämäntyöksi tieteellisen tutkimuksen ja tieteellisten kirjastojen piirissä.

Kun tulee Marian työhuoneeseen, huomio kiinnittyy elinvoimaiseen ja hyvin hoidettuun ihmisen korkuiseen palmuun. Maria kertoi sen olevan kahdeksan vuoden takainen lahja työtovereilta onnitteluksi tohtorintutkinnosta. Valtiotieteellisen tiedekunnan kirjastossa oli sen jälkeen pidetty monet kokoukset ja neuvonpidot palmun katveessa, jonka alla sanottiin syntyvän hyviä ajatuksia. Joskus palmun lehdenkärki hipaisi neuvottelupöydän ääressä istujaa niskaan tai olkapäähän, rohkaisevasti, voisi ajatella.

Mariassa näin samanlaista elämisen ja kasvamisen voimaa kuin hänen palmussaan. Hänen puheensa ja eleensä ovat samalla tavalla rauhalliset kuin puun herkkäpiirteiset lehväoksat.  Niiden takaa huoneen lasiseinä avautuu kirjaston asiakastilaan. Lehtevä kasvi saa työhuoneen ikkunoiden lisäksi sieltäkin valoa ja ajattelin, että työhuoneen käyttäjälle asiakkaat ovat paitsi henkisesti lähellä, myös fyysisesti läsnäolollaan tähdentämässä työn merkitystä. Sen eräänä tulevaisuudennäkymänä on yliopiston perustehtävän, tieteellisen tutkimuksen ja sen tuen, kirjastopalvelujen yhteen kasvaminen eläväksi ja yhteistyön osapuolia innostavaksi kokonaisuudeksi. Tätä kasvua Maria ja hänen palmunsa edustavat kauniilla tavalla.

Lämpimät onnittelut Marialle, Vuoden 2013 tieteentekijälle!

Kiitokset haastattelusta, palmu antoi jälleen ajatuksille ja vuorovaikutukselle siivet!

Maria Forsmanin kolme tuoretta kirjoitusta:

Kirjastot mukana tutkimuksen arvioinnissa. – Acatiimi 3/12

Bibliometric Analyses by the Helsinki University Library – HULib. – Julkaisussa: International Evaluation of Research and Doctoral Training at the University of Helsinki 2005-2010. Ed. by Seppo Saari & Antti Moilanen. S.261-288

Kohtaavatko kirjaston kokoelmat, palvelut ja tutkijoiden julkaisukulttuuri?

 

Tieteentekijöiden liitto on valinnut Vuoden tieteentekijän vuodesta 1997 lähtien.

Tieteentekijöiden liitto on yliopistojen ja tutkimuslaitosten opettajien, tutkijoiden, tietopalveluhenkilöstön ja muiden akateemisten asiantuntijoiden ammattijärjestö. Se kuuluu keskusjärjestö Akavaan.

Maria Forsman (s. 1950)

  • johtava tietoasiantuntija 2010-
  • valtiotieteen tohtori (informaatiotutkimus), Åbo Akademi 2005
  • yhteiskuntatieteiden lisensiaatti (kirjastotiede ja informatiikka), Tampereen yliopisto 1982
  • valtiotieteen maisteri (sosiologia), Helsingin yliopisto 1975
  • työskennellyt kirjasto- ja tietopalvelualalla tutkijana, opettajana ja käytännön kirjastotyössä vuodesta 1972 mm. Valtiotieteellisen tiedekunnan kirjastossa, Suomen Akatemiassa, Tampereen yliopistossa, Åbo Akademissa ja Helsingin yliopiston kirjastossa
  • useita artikkeleita tieteellisissä ja ammatillisissa lehdissä ja kirjoissa
  • esitelmiä ja opetustehtäviä mm. tieteellisiin kirjastoihin, bibliometriikkaan, tutkimuksen arviointiin, tiedepolitiikkaan ja tieteelliseen julkaisutoimintaan liittyen
  • vuosien varrella useita luottamustehtäviä mm. kirjastoalan järjestöissä
  • Eduskunnan kirjaston hallituksen jäsen (2007-), Suomen tieteellisen kirjastoseuran tutkijapalveluiden työryhmän puheenjohtaja (2010-), Suomen yliopistokirjastojen neuvoston tutkimuksen tuen ohjausryhmän jäsen (2011-)
  • väitöskirja “Development of Research Networks – the Case of Social Capital”
Teksti:

Eeva-Liisa Viitala
tiedottaja
Hallintopalvelut
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuvat:

Helena Hiltunen ja Samu Kytöjoki

Virpi Huhtalan muotokuva –

– hänen jäädessään eläkkeelle 1.10.2013 kirjastonhoitajan tehtävistä. Virpin kirjastoura on kulkenut Helsingin kaupunginkirjastosta Helsingin yliopiston taidehistorian laitoksen kirjastoon, joka sittemmin tuli osaksi humanistisen tiedekunnan kirjastoa ja Helsingin yliopiston kirjaston Keskustakampuksen kirjastoa.

Muotokuvan hymyilevä ja rennosti läsnä oleva hahmo viestii elämää, kokemuksia, tietoa, viisautta ja sydämellisyyttä. Maalaus on suurikokoinen ekspressionistinen, levein ja voimakkain siveltimenvedoin tehty öljyvärityö. Väreinä hehkuvat erilaiset lämpimät punaisen sävyt, oljenvaalea, lämmin harmahtava ja ripaus turkoosia. Maalauksessa on paljon valoa ja sen tunnelma on vapautuneen iloinen. Jossain taustalla häämöttää vanha arvoituksellinen seinätekstiili…

Näin kuvaisin keskustelun, jonka kävin Virpi Huhtalan kanssa hänen viimeisenä työpäivänään. Puhuimme opinnoista, työn parissa kuluneista vuosista, museoalasta, yliopistosta, kiinnostuksesta kuvataiteeseen, kirjastotyöstä, rakkaudesta asiakaspalveluun, kokoelmanhoidosta, hiljaisesta tiedosta, tieteenalaosaamisesta ja taiteen merkityksestä ihmiselle. Monesta asiasta olisin halunnut kuulla enemmän. Virpin tutkimat koptilaiset tekstiilit, egyptiläiset hautalöydöt, veivät puheenaiheemme yli tuhat vuotta taaksepäin.

Ikään kuin emme olisikaan olleet Helsingin yliopiston pääkirjastossa, Kaisa-talon viidennen kerroksen taiteiden tutkimuksen kokoelmien tuntumassa, Virpin pienessä työhuoneessa. Olimme keskellä ihmiskunnan henkistä perintöä, jota on talletettuna erilaisiin muistiorganisaatiohin, nykyaikaisesti asian ilmaisten. Tunsin suurta arvostusta kaikkia niitä ihmisiä kohtaan, jotka mm. opettajina, museoissa ja kirjastoissa omalla asiantuntemuksellaan eri tavoin avaavat eteemme kiehtovia maailmoja.

”Palvelu on ihmisyyden toteuttamista”

Virpi tuli museotyöstä kirjastoon vuonna 1981, ensin Helsingin kaupunginkirjastoon ja kymmenen vuotta myöhemmin Helsingin yliopistoon. Taidehistorian laitoksella hän otti osaa myös opetukseen. Pienessä taidehistorian kirjastossa kuului tehtäviin kaikki, mitä eteen tuli. Virpi toimi myös Suomen Tieteellisen Kirjastoseuran (STKS) taidekirjastotyöryhmässä ja sen puheenjohtajana. Kaupunginkirjastossa koetun ja opitun perusteella hän halusi uudistaa palvelukulttuuria.  Aikaa myöten kirjastotyöstä tuli Virpille kutsumusammatti: palvelu on ihmisyyden toteuttamista, Virpi totesi.

Entisen taidehistorian kirjaston omissa tiloissa, Helsingin yliopiston päärakennuksen ”vanhan puolen” ylimmässä kerroksessa, oli mahdollista olla mukana asiakkaiden prosesseissa ja syventyä kirjastossa asioivien kysymyksiin intensiivisesti. Monitieteisessä ja taidehistorian kirjastoon verrattuna mittasuhteiltaan valtavassa Kaisa-talon kirjastossa kosketus oman tieteenalan asiakkaisiin on ohentunut. Täällä Virpi on keskittynyt kokoelmanhoitoon.

”Näppituntuma myös kokoelmaan tarvitaan edelleen”

Syvällä oman tieteenalan, taidehistorian kokoelman maaperässä ovat juuret, joista työ on aina lähtenyt liikkeelle. Näin Virpi kuvasi painettujen kirjojen merkitystä vanhemman sukupolven asiantuntemuksen perustana. Muuta ei vielä esimerkiksi 1980-luvulla ollut.

Nyt toimitaan toisin. Uuden sukupolven lähtökohtana ovat tietokannat, joista Virpin mukaan ei kuitenkaan saa kaikkea irti. Tarvitaan näppituntuma kokoelmaankin.

Työtään jatkaville ja tuleville yliopiston kirjastolaisille Virpin sanoma on: pitäkää yllä laadukkaat tieteenalapalvelut ja huolehtikaa kirjastossa tieteenalojen osaamisesta! Vaikka tietokannat olisivatkin palvelun perustana, jo ensimmäisen vuoden opiskelijat kannattaisi tutustuttaa myös oman alan kokoelmaan.

Hiljainen tieto ja sukupolvien kuilu

Pohdimme eläkkeelle jäävien hiljaisen tiedon merkitystä, jolla Virpi ei juurikaan nähnyt painoarvoa. Hänen mielestään kirjastossa työskentelevien eri-ikäisten välissä on sukupolvien kuilu. Kulttuurit ovat erilaiset. Sähköiset ym. työvälineet ovat kehittyneet hurjaa vauhtia. Työtehtävät ovat isossa kirjastossa melkoisen eriytyneitä verrattuna siihen, mistä edellä oli jo puhe: pienessä kirjastossa saa tehdä kaikkea ja palvelun luonnetta määrittelee läheinen kontakti asiakkaisiin. Palvelun kokonaisuuden voi tuolloin hahmottaa selkeästi.

Tulevaisuus

Elämässä on muutakin kuin kirjasto, sanoi Virpi. Mutta ei hän kuitenkaan voi oikein käsittää, että on jäämässä eläkkeelle. Jäätkö kaipaamaan mitään, kysyin. Vastauksena oli:  ”Vain asiakastyötä”, itse asiassa sieltä taidehistorian kirjastosta.

Entä nyt, viimeisen työpäivän ja kymmenien työtoverien kanssa vietettävien kakkukahvien jälkeen? Tiedossa on maalauskurssi ja erilaisten tekniikoiden kokeilua ja oppimista, myös grafiikkaa. Piirtäminen ja maalaaminen ovat aina olleet Virpille läheistä. Vapaa-aikaan kuuluu myös liikuntaa ja taidenäyttelyitä.

Taiteen merkityksestä Virpi sanoi näin:

”Taide onnellistuttaa ihmistä ja tekee mielelle hyvää.”

Tähän on hyvä päättää keskustelu. Kiitos Virpi. Hyviä ja onnellisia eläkevuosia sinulle!

Teksti:

Eeva-Liisa Viitala
Tiedottaja
Hallintopalvelut
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuvat:

Eeva-Liisa Viitala

Kirjasto pyöräili halki Baltian – cyc4lib 2012 -tapahtuman tunnelmia

Cycling for Libraries on poliittisesti ja taloudellisesti riippumaton kansainvälinen kirjastoalan epäkonferenssi, joka tukee kirjastoammattilaisten ruohonjuuritason verkostoitumista, kansainvälisyyttä sekä fyysistä ja psyykkistä hyvinvointia. Tapahtuman tärkeänä tavoitteena on myös kirjastojen yhteiskunnallisen roolin esiin nostaminen. Cycling for Libraries pyrkii edistämään alan positiivisia arvoja, kuten avoimuutta, suvaitsevaisuutta, tiedon vapautta ja elinikäistä oppimista. Ensimmäinen Cycling for Libraries järjestettiin touko-kesäkuussa 2011 Kööpenhaminasta Berliinin ja toinen tapahtuma tänä vuonna 28.7.-7.8. Baltiassa.

Ensimmäisessä Cycling for Libraries -tapahtumassa  hämmästytti se, että pyöräillen suoritettava ”epäkonferenssi” on ylipäätään mahdollinen. Hämäävän spontaanilta vaikuttavista järjestelyistä huolimatta kaikki tuntui toimivan, pääsimme perille, eikä kukaan loukkaantunut vakavasti.

Tilaisuus tuntui ainutlaatuiselta, ja paljolti vapaaehtoisvoimin toteuttu tapahtuma sikäli vaativalta panostukselta, etten heti olisi uskonut sille seuraavan jatkoa.

Tänä vuonna kuitenkin pyöräiltiin taas, tällä kertaa Baltian halki Vilnasta Tallinnaan. Nyt toisella kerralla en enää hämmästellyt niin paljon perillepääsyä, kuin itse konseptin nerokkuutta. Epäkonferenssin ideaan kuuluva osallistujavetoisuus toteutuu pyöräilytapahtumassa hienosti.

Liikkeellä olevassa konferenssissa syntyy luonnostaan tilanteita, jotka rohkaisevat osallistumaan yhteisen matkanteon edistämiseen muutenkin kuin polkemalla. Ihmiset tarvitsevat apua pyöriensä huoltamisessa, ja suuren joukon koossa pitäminenkin edellyttää muiden huomioimista. Ryhmänä toimiminen tuo synergiaetua myös keskusteluun ja ammatilliseen verkostoitumiseen.

Sata pyöräilijää Baltian pikkuteillä

Tämänkertaisella reitillä kolmen Baltian maan halki oli kaksi pidempää linja-autoilla suoritettua siirtymistä. Varsinaista pyöräiltävää oli n. 600 km. Itseltäni jäi kaksipäiväinen Liettuan osuus kokematta, liityin joukkoon Riiassa.

Osallistujia oli nyt neljännes enemmän kuin edellisellä kerralla, yhteensä lähes sata noin kahdestakymmenestä maasta. Porukka oli heterogeenistä, ikäjakaumaltaan laaja. Eri kirjastosektorit olivat monipuolisesti edustettuina, asiakasnäkökulmaakaan unohtamatta.

Vaikka suuriakaan teitä ei voitu täysin välttää, pääosa matkasta ajettiin vähäliikenteisillä maalaisteillä. Matkalla kuljettiin jopa kahden kansallispuiston kautta: Latvian Gauja ja Viron Lahemaa tulivat nähdyiksi. Latvian puolella oli huomattavan paljon sorateitä ja paikoitellen pehmeä hiekka pakotti taluttamaan pyörää. Baltia on profiililtaan suhteellisen tasaista, mutta jyrkkiäkin mäkiä löytyi, varsinkin Virossa talviurheilukeskuksena tunnetun Otepään lähistöllä.

Suurella ryhmällä ajettaessa vauhti on rauhallista ja pysähdyksiä usein. Osallistumiseen riittää työmatkapyöräilijän kunto, mutta jonkinlainen kokemus pidemmästäkin päivämatkasta on eduksi. Useampi tunti päivittäistä pyöräilyä kymmenen päivän ajan vaatii ergonomialta enemmän kuin arkipyöräily. Hyvä satula ja pehmustetut ajohanskat tekevät matkan helpommaksi.

Aikataulut pyrkivät venymään, koska ison ryhmän ohjaaminen on hieman kömpelöä. Jonain päivänä virallinenkin ohjelma päättyi vasta lähempänä keskiyötä. Varsinaista omaa aikaa ei juuri ollut, mikä sekin voi olla omalla tavallaan vaativaa. Yhteismajoituksiin kannattaa varautua korvatulpilla.

Keskustelua ja kirjastovierailuja

Ennen matkaa osallistujien kotitehtävänä oli valmistella jokin kirjastoalaan liittyvä teema tai ongelma käsiteltäväksi matkan aikana. Osallistujajoukon heterogeenisuudesta johtuen aiheetkin vaihtelivat henkilökohtaisemmista ja konkreettisesti omaan työhön liittyvistä ongelmista teoreettisempiin kysymyksiin kirjastomaailman tulevaisuudesta.

Varsin monet teemat liittyivät haasteisiin, joita verkostoituminen ja aineistojen digitalisoituminen aiheuttavat kirjastoille. Keskusteluissa käsiteltiin esimerkiksi sisällönkuvailun tulevaisuutta ja perinteisten kirjastoluetteloiden haasteita tai uudenlaisten haku- ja käyttöliittymien tarvetta. Myös uusien medioiden ja välineiden vaikutus kirjastoarkkitehtuuriin tai kirjaston rooli muuttuvassa, verkostoituvassa yhteiskunnassa olivat yhteisen pohdinnan kohteina. Tiedon avoimuus ja saavutettavuus oli toistuva teema niin teknisessä kuin juridisessakin mielessä.

Aiheita koottiin kolmessa ohjatussa seminaarissa, mutta pääosa keskusteluista käytiin pyöräilyn ohessa. Pyöräilyn uuvuttavuudesta huolimatta innostusta tuntui riittävän, ja keskustelu ehkä piristikin matkantekoa. Itselle jo näkökulmien moninaisuus oli avartavaa.

Matkan aikana tehtiin huikeat yhdeksäntoista kirjastovierailua, pääpainon ollessa yleisissä kirjastoissa. Mielenkiintoinen erikoisuus oli Latvian pohjoisosassa sijaitsevan Valmieran kirjasto, jossa kaupunginkirjasto ja korkeakoulukirjasto oli yhdistetty hallinnollisesti samaan organisaatioon.

Torvisoittoa ja medianäkyvyyttä

Cycling for Libraries on erinomainen tilaisuus verkostoitumisen kannalta, mutta loistavimmin se onnistuu kirjastoalan markkinoinnissa, kirjastojen ja kirjastotyön näkyvyyden lisäämisessä. Uutiskynnys ylittyi sekä Latvian että Viron televisiossa.

Riiassa Latvian kulttuuriministeri pyöräili osan matkaa kanssamme, mikä lisäsi median kiinnostusta. Viron puolella televisioryhmä tuli myöhässä olevaa seuruettamme vastaan, ja tienvarressa järjestetty spontaani kirjailijatapaaminen ehti saman illan uutislähetykseen. Baltian paikallislehdissä ilmestyi lukuisia tapahtumasta kertoneita juttuja.

Mukana seurannut kuvausryhmämme toimitti Kirjastokaistalle päivittäisiä videokoosteita ja pari suoraakin lähetystä. Jotkut pyöräilijöistä päivittivät omia blogejaan matkan varrella.

Paikallisten kirjastojen vieraanvaraisuus oli koskettavaa. Useammassakin kaupungissa vastaanottoon kuului pormestarin tapaaminen ja erilaista kulttuuriohjelmaa – kansantanssia, torvimusiikkia, kuorolaulua kirkossa. Erityisesti Latvian puolella saimme usein poliisisaattueen, mikä lisäsi saapumisten ja lähtemisten juhlallisuutta. Sadan pyöräilijän pitkäksi venyvä jono keltaisissa liiveissään oli vaikuttava näky ja herätti spontaania hymyä tienvarren katsojissa.

Jos Cycling for Libraries 2012 onnistui alan näkyvyyden parantamisessa, niin varmasti se teki hyvää myös osallistujien ammattiylpeydelle.

Tapahtuman ideoijat ja päävetäjät Jukka Pennanen ja Mace Ojala saivat marraskuun lopussa Ruotsin Axiellin, kirjastojen IT-palveluiden tuottamiseen erikoistuneen yrityksen ”nytänkarpris”-palkinnon työstään kirjastoalan pyöräilykonferenssien edistämiseksi.

Linkit:

Cycling for Libraries

cyc4lib 2012 -videot Kirjastokaistalla

Cyklande bibliotekarier – årets nytänkare. Biblioteksbladet 30.11.2012

Vuoden 2011 Cycling for Libraries Verkkarissa

Epäkonferenssista wikipediassa

Teksti ja kuvat

Kari Haatanen
Tietotekniikka-asiantuntija
Verkkopalvelut
Helsingin yliopiston kirjasto

Ansiokas kirjastotyö palkittiin – Reijo Sarmajasta tuli Eidoksen viides kunniajäsen

Taidehistorian opiskelijoiden ainejärjestö Eidos ry valitsi nykyään Helsingin yliopiston kirjaston pääkirjastossa, Hankinta- ja metadatapalveluissa työskentelevän kirjastosihteeri Reijo Sarmajan viidenneksi kunniajäsenekseen. Reijo Sarmaja jatkoi 31 vuotta sitten alkanutta kirjastouraansa vuoden 1998 aprillipäivänä silloisessa Taidehistorian laitoksen kirjastossa, jonka toiminta päättyi vapun aattona vuonna 2012.

Helsingin yliopiston muutosten vuodet: taidehistorian oppiaine ja kirjastot

 Elokuun 1. päivänä 1998 Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan Taidehistorian laitos muuttui osaksi Taiteiden tutkimuksen laitosta. Vuoden 2010 alussa, yliopistouudistuksen toteuduttua, se tuli osaksi entistä suurempaa kokonaisuutta: Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitosta.

Vuoden 2009 loppuun mennessä oli myös saatu valmiiksi Helsingin yliopiston kirjastotoimen rakenteellinen uudistus, joka merkitsi Helsingin yliopiston kirjasto –nimisen erillislaitoksen syntyä Kansalliskirjaston rinnalle. Vuoden 2010 alussa siihen asti tiedekuntien alaisina tai erillislaitoksina toimineet yliopiston kirjastot olivat nyt yksi kirjasto, joka toimii neljällä kampuksella ja verkossa.

Humanistisen tiedekunnan kirjaston monet toimipaikat muodostivat Keskustakampuksen kirjaston. Kesällä 2012 se siirtyi toiminnoiltaan ja kokoelmiltaan yhdistyneenä Helsingin yliopiston pääkirjastoon Kaisa-taloon. Tämä vaihe päätti Reijo Sarmajan työskentelyn kampuskirjastossa, joiden pääasiallisena tehtävänä on keskittyä Helsingin yliopiston kirjaston tieteenalapalveluihin.

Pääkirjaston yhteiset palvelut, mm. aineistojen hankinta- ja metadata- eli luettelointityöt on organisoitu hyödyttämään koko kirjastoa. Mm. Reijo Sarmajan vahvan metadataosaamisen tuloksena humanistisen tiedekunnan opiskelijoiden, opettajien ja tutkijoiden tarvitsema painettu aineisto tulee nyt luetteloiduksi ja tietokantoihin tallennetuksi.

 ”Tämän parempaa palautetta ei voi työstään koskaan saada”

Miten ja koska sait tiedon tulevasta huomionosoituksesta?  

Reijo: ”Taidehistorian kirjastossa esimiehenäni toiminut Virpi Huhtala kertoi syyskuussa 2012 Eidoksen hallituksen jäsenten hänelle jättämästä kirjeestä. Kuori avattiin ja siitä paljastui ilmoitus minuun kohdistuneesta valinnasta ainejärjestön viidenneksi kunniajäseneksi. Sain tietää, että asia, josta ihan ensin iloitsimme Virpin kanssa, julkistetaan Eidoksen 50-vuotisjuhlissa kuukauden kuluttua. Tällainen valinta oli minulle tietenkin valtava yllätys.”

Millaisia tunteita ja ajatuksia sinussa heräsi?

”Tuntui siltä, että tämän parempaa palautetta ei voi työstään koskaan saada. Tunnustus tulee niiltä henkilöiltä, joita varten on työtään tehnyt. Lisäksi se tuntui myös kunnianosoitukselta tieteenalan oman lähikirjaston palveluille yleensä – vaikkakin jälkikäteen annettuna, kirjaston jo suljettua ovensa lopullisesti. Aiemmat Eidoksen kunniajäsenet ovat professoreita, tutkija ja kirjailija.  Kun tulin valituksi tällaiseen seuraan, se tuntui samalta kuin minut olisi kutsuttu FIFAn gaalailtaan samaan pöytään Lionel Messin ja Cristiano Ronaldon kanssa!”

Kirjaston muisti

Eidos juhli 50-vuotista taivaltaan 20.10.2012 ravintola Kappelissa. Tilaisuudessa julkistettiin myös ainejärjestön historiikki. Haastattelijan tiedossa on, että Reijo on tunnettu ilmiömäisen hyvästä muististaan, joka on kuin vuosilukujen mukaan huolellisesti järjestetty arkisto tai historiallinen kalenteri. Kysyttäessä Reijo palauttaa välittömästi mieleensä vaikkapa vuoden 1982 joulunpyhien säätiedot!

Eidoksen historiikista Reijo kertoi: ”Myös oma taidehistorian kirjaston vuosista kertova kirjoitukseni sisältyy siihen. Koska paikka on minulle tuttu omien taidehistorian opintojeni ajoilta ja lisäksi tulin työskennelleeksi kirjastossa kaiken kaikkiaan 14 vuotta, muistan asioita huomattavasti pitemmältä ajalta kuin esimerkiksi nykyiset opiskelijat.”

Historian huomassa

Alkuperäinen Taidehistorian laitos ja sen kirjasto sijaitsivat Helsingin yliopiston päärakennuksen ”vanhan puolen” kolmannen kerroksen päädyssä, Aleksanterinkadun puolella. Haastattelijan muistikuvien mukaan juuri näiden tilojen ei olisi voinut kuvitellakaan olevan muualla kuin tässä historiallisessa rakennuksessa. Kirjastoon tulijan mieli kohosi juhlavassa portaikossa ja antiikin veistosten luonnollisen kokoisten kipsijäljennösten reunustamalla käytävällä. Veistoksia oli myös itse kirjastossa, jossa oli tilaa yhteensä noin 400 m2. Osa kokoelmien 950 hyllymetristä oli sijoitettu kolmeen ikkunattomaan varastotilaan, joihin asiakkailla oli vapaa pääsy.

Asiakaspalvelun ydin: tieteenalayhteistyö ja kirjastoammatillinen osaaminen

Millaista työskentely taidehistorian kirjastossa oli?

Reijo kertoi, että vakinaisia työntekijöitä oli kaksi. Aineiston valintaa ja hankintaa lukuun ottamatta hän teki kaikkia kirjastoammatillisia töitä. ”Koskaan ei voinut ajatella, että tuo työ ei kuulu minulle.” 2000-luvun alkuvuosina oli joskus apuna määräaikainen työllistämistuella palkattu henkilö. Asiakkaita kävi vilkkaina aikoina noin 2400 kuukaudessa. Suurin osa oli oman oppiaineen ihmisiä, eniten opiskelijoita ja heidän lisäkseen henkilökuntaa, tutkijoita ja opettajia. Kirjaston käyttäjiin kuuluivat myös jatko-opiskelijat ja yliopiston ulkopuoliset, taidehistorian aiheista kiinnostuneet henkilöt.

”Miten taidehistorian alan osaamisestasi oli hyötyä asiakaspalvelussa?”

”Jo ihan alan perusteosten tunteminen oli tärkeää. Jos en olisi tiennyt mitään taidehistoriasta, asiakas olisi joutunut selittämään minulle suurin piirtein kuin lapselle, mitä hän haluaa. Asiakkaiden kanssa oli helppo päästä yhteisymmärrykseen ja vuorovaikutus toimi. Lisäksi etunani oli muistitieto, jota minulle oli kertynyt laitoksesta ja kirjastosta opiskelu- ja työvuosina. Työtehtävien moninaisuus ja monipuolisuus, etenkin luettelointi, sisällönkuvailu ja asiakaspalvelu, pitivät huolen siitä, että pysyi koko ajan selvillä, mitä aineistoa asiakkaat tarvitsevat.”

Reijo kertoi myös esimerkin siitä, miten tiedeyhteisössä mukana oleminen, esimerkiksi väitöstilaisuuksiin osallistuminen, auttoi erilaisissa asiakaspalvelutilanteissa. Kerran hän oikaisi julkaisussa olleen väärän tiedon laudaturseminaarissa kuulemansa selityksen pohjalta. Vaikka painetussa sanassa ”tiedettiin”, että jostain aiheesta oli tulossa asiakkaan kysymä opinnäyte, Reijolla oli oikeampaa tietoa: luvassa olleen työn aihe olikin jossain vaiheessa muuttunut eikä haluttua opinnäytettä ollut olemassakaan.

Asiakkaan ja kirjastoammattilaisen vuorovaikutus tuottaa tulosta

Tiedonhaun ja –hallinnan sekä niihin liittyvien järjestelmien ja välineiden tuntemus on kirjastoammattilaisen osaamista, joka tieteenala-asiantuntemuksen lisäksi on hyvän asiakaspalvelun ydintä. Kokoelmien tuntemus luonnollisesti karttuu luetteloinnin ja tietokantojen ylläpidon kautta. Tähän liittyen Reijon tehtäviin on kuulunut – ja kuuluu vieläkin – taidehistorian alan kuukausittaisen uutuusluettelon tuottaminen. Taidehistorian kirjastossa Reijo päätehtäviensä ohella myös auttoi väittelijöitä mm. oikolukemalla väitöskirjojen lähdeluetteloita.

”Lähikirjaston toiminnassa oli tiivis yhteistyön tuntu”

Reijon mielestä taidehistorian kirjasto oli täydellinen oppimisympäristö. Tieteenalan erilaiset toimijat ja toiminnot kohtasivat samassa tilassa toisensa. Aineiston lainausoikeudet olivat aikaisemmin melko rajoitetut, vuosien myötä niitä väljennettiin ja lainattavaksi tuli entistä enemmän aineistoa. Atk-lainaus käynnistyi. Opiskelijat olivat kautta vuosien ahkeria kirjastossa lukijoita. ”Oli tiivis yhteistyön tuntu. Opiskelijat jakoivat tietoa toinen toisilleen, sitä ei pantattu itselle. Taidehistoria oli oikein tunnettu tästä ja ilmiötä on muiden aineiden piiristä ihmetelty.”

Yhteistyötä syntyi näinkin: Reijo oli koonnut asiakkaalle aineistoviitteitä Helka-haulla.  Kopiokoneella ollut professori kuuli heidän keskustelunsa. Aivan muitta mutkitta hän katsoi listattuja kirjoja ja valitsi asiakkaalle parhaat juuri tähän tiedon tarpeeseen.

Uudenlaisia palvelumuotoja etsimässä

Keskustelumme siirtyi taidehistorioitsijoille ja taiteen tutkijoille tärkeisiin kuviin. Taidehistorian kirjaston yhteydessä oli kuvakeskus. ”Kuvat ovat taidehistorioitsijoille yhtä tärkeitä kuin nuotit musiikkitieteilijöille”, Reijo totesi. Kaisa-talon monitieteellisessä kirjastossa kuvakokoelmia ei enää ole, mikä on iso puute alan tutkijapalvelujen kannalta. Tässä vaiheessa halusin haastaa Reijon miettimään ison yhdistetyn, monitieteisen kirjaston etuja verrattuna edellä kuvattuihin yhden tieteenalan kirjaston palveluihin. Lähtökohtani oli, että nyt tutkijapalveluja pystyttäisiin suunnittelemaan ja toteuttamaan esimerkiksi mittavina hankkeina monitieteenalaista ja –ammatillista synergiaa hyödyntäen. Isossa kirjastossa olisi pientä paikallista kirjastoa enemmän voimaa, näkyvyyttä ja osaamista. Reijo oli epäileväinen. ”Kohtaavatko palvelut ja tutkijat oikeasti toisensa?”, hän kysyi.

Kehitys on vienyt siihen suuntaan, että paikallisia lähipalveluja ei kannata ylläpitää – yhdistyminen ja yhdistäminen ovat tätä päivää. Monitieteisen kirjaston eduista Reijo ei vielä ollut vakuuttunut. Toisaalta hänen kiinteät yhteytensä tiedeyhteisöön ovat vaihtuneet ison kirjaston työprosesseihin ja mukana olemiseen niiden kehittämisessä. Asiakaspalvelua sekin, mutta aivan eri tavalla kuin ennen: välitön kontakti omiksi koettuihin asiakkaisiin puuttuu. Reijo arveli, että tehtävien muuttuminen ja fyysinen etäisyys tiedeyhteisöön saattaa hänen kohdallaan johtaa myös monipuolisten taidehistorian alan kontaktien ja tapahtumien seuraamisen vähenemiseen.

Mennyt on huomaamattomasti läsnä

Keskustelu Reijon kanssa oli ajatuksia herättävä ja sai miettimään aikamme avainsanaa: kehitystä. Historian tuntijan juurevuudella Reijo uskoo hyvin yksinkertaisiin arvoihin eikä juokse uutuuksien perässä. Johdonmukaisuus ja luottamus, jolla Reijo puhui omasta yhteistyöstään taidehistorian alan kirjastoasiakkaiden kanssa ei voinut olla vakuuttamatta kuulijaa – provosointipyrkimyksistäni huolimatta. Niitä olivat esimerkiksi yritykseni loihtia esiin tieteidenvälisyyden, globaalien tietovarantojen ja palvelujen tuotteistamisen lupaavia näkymiä.

Hylkäämmekö eteenpäin kiiruhtaessamme liian nopeasti vanhan ja hyväksi koetun löytääksemme sen taas joskus uudelleen? On tärkeää, että emme unohda. On tärkeää, että on ihmisiä, jotka muistavat ja muistuttavat, kertovat tarinan: nämä ovat muistojani, kokemuksiani, näin oli hyvin. Historian tutkimus antaa yksittäisten ihmisten tarinoille laajan näkökulman. Kirjastot ja niiden palvelut muuttuvat, mutta muistiorganisaatioina ne säilyttävät historian ja mahdollistavat uudelleen arvioinnit – sitten kun on niiden aika.

Teksti

Eeva-Liisa Viitala
tiedottaja
Hallinto- ja kehittämispalvelut
Helsingin yliopiston kirjasto

Haastateltava ja haastattelija ovat tunteneet toisensa kirjastokollegoina vuodesta 1987.

Kuvat

Eidos ry:n juhlasta: Titus Verhe

Kirjastokuvat: Reijo Sarmaja

Kongressijunailuja

Tänä vuonna eurooppalaisten lääketieteellisten kirjastojen EAHIL-kongressi pidettiin heinäkuun alussa keskellä Euroopan keskiötä Brysselissä. Koska olin jo ylittänyt vuoden hiilijalanjälkikiintiöni lentäen, niin sain luvan matkustaa kevyemmällä kengällä – junalla. Ensin pitää päästä Suomesta pois, joten laivalla Tukholmaan ja siitä sitten kolkaten Ruotsin, Tanskan ja Saksan läpi teemalla Me, Myself and my iPad. Karttoja ja aikataulukirjoja ei otettu repun painoksi.

EAHIL:lla oli 25-vuotisjuhla ja perustamisaikoja muisteltiin, mutta edelleen kongressin sisältö painottui työkokemusten jakamiseen ja tulevaisuuden keinojen oppimiseen, tieteellisiä esitelmiä unohtamatta. Pienemmät erikoisalojen ryhmät kokoontuivat ja täydennyskoulutusta annettiin ennen kuin alkoi varsinainen kongressi, jonka junailijana toimi Bibliothèque de Médecine, Université catholique de Louvain, Bruxelles johtajansa Ghislaine Declève’n tarmokkaalla ohjauksella.

Suomalaisryhmä oli kutsuttu European Commission Central Library –kirjastoon, jota esitteli Taavi Saarimäki. Se sijaitsi entisessä kirkossa, ja turvajärjestelyt olivat melkoiset ennen kuin pääsi edes ulko-ovesta sisään.

European Veterinary Libraries Group piti kokouksen, jonka puheenjohtajana (ja asialistan ennakkoon valmistelijana) toimin. Tämä EAHIL:n SIG-ryhmä (Special Interest Group) päätti jatkaa edelleen epämuodollisena verkostona – siis ilman puheenjohtajaa ja sihteeriä – ja kehittää yhteistyötään Facebook-sivun kautta.  Michael Eklund Ruotsista lupasi perustaa FB-ryhmän ja kutsua kaikki ne, joilla on palveluun tili. Päätettiin, että kukin voi perustaa tilin myös ”roolinimellä”, jos ei halua omaa henkilöyttään luovuttaa kaupalliseen käyttöön.

“The social event ‘Discussion around a Belgian beer’ will bring you Tuesday evening in a sample of typical Brussels’ café’s. The organising committee has booked tables in some famous cafés where EAHIL delegates will be free to gather and enjoy some famous Belgian beer.”

Seuraavat ”vetlibber”-tapahtumat ovat vuoden 2013 alkupuoliskolla: ICAHIS-kokous toukokuussa Bostonissa ja EAHILin workshop kesäkuussa Tukholmassa.

Brysselissä pidin yhden esitelmän, tein yhden posterin ja osallistuin One minute madness –sessioon hieman alle minuutin kestäneellä puheella, jonka aihe oli posteristani. Esitelmä oli jatkoa edellisen vuoden posterille, jonka aiheena oli kirjastonkäytön opastus aktiivisen oppimisen avulla, eli Viikin kampuksella toteutetut kirjastokierrokset ja niiden saama palaute. Esitelmän muut tekijät olivat Tuula Huuskonen, Taina Kettunen ja Ari Muhonen.

Posterin aiheena oli sanastotyö, erityisesti eläinlääketieteellisen terminologian suomennos osana MeSH-käännöstyötä yhdessä Duodecim ry:n kanssa. Samaa teemaa jatkettaneen ensi vuonna Tukholmassa. Muut tekijät olivat Esko Siirala, Päivi Lipsanen ja Ari Muhonen.

Kongressi päättyi,  mutta junailu jatkui, Pariisin kautta Biarritziin, Barcelonaan, takaisin Pariisiin ja Saksan halki Travemündeen, josta rahtilaivalla Vuosaareen. Euroopassa on hyvä rataverkosto, mutta wifi-yhteyksiä sai hakea milloin mistäkin kuppilasta. Yhtä “Reittiopasta” ei ole, vaan joka maan veeärrät pitää tutkailla erikseen. Seikkailun makua sopivasti eikä mitään ikäviä yllätyksiä – jokunen ratatyö ja kaatunut puu, hankalia kanssamatkustajia yöjunissa, mutta enimmäkseen upeita maisemia ja mukavia juttutuokioita kaiken maailman reilaajien kanssa.

Kiskot veivät etelään, mutta entinen ei ihan kokonaan taakse jää – nyt ollaan yhtä kokemusta rikkaampia.

Linkit:

EU-kirjasto

EAHIL 2012-kongressi

Esitelmä

Posteri

European Veterinary Libraries Group EVLG

ICAHIS (7th International Conference of Animal Health Information Specialists) osana One Health –kongressia

Teksti

Raisa Iivonen
tietoasiantuntija
Viikin kampuskirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuva

Raisa Iivonen

Tutkimusdatan hallinnan tuki – kymmenen suositusta kirjastoille

LIBERin (Euroopan tieteellisten kirjastojen yhdistys, Association of European Research Libraries) e-science –työryhmä on julkaissut  tutkimusdatan hallintaa koskevan loppuraporttinsa viime elokuun 24. päivänä.  Vuonna 2010 LIBER asetti työryhmän, jonka tehtävänä oli tutkia, minkälainen rooli kirjastoilla voisi ja pitäisi olla e-sciencen piirissä. Ryhmä päätti keskittyä tutkimusdataan, joka vaikutti kaikkein kiireisimmältä ja tutkimuskirjastojen yhteisössä keskeisimmältä e-sciencen osa-alueelta.

 Työn tuloksena julkaistiin LIBERin e-science –työryhmän loppuraportti Ten recommendations for libraries to get started with research data management.

Suositukset

1. Tarjoa tukea tutkimusdatan hallintaan.

Se sisältää:

  • Datanhallintasuunnitelmat apurahahakemuksia varten
  • Immateriaalioikeuksiin ja tietoaineistoihin liittyvän neuvonnan
  • Tiedekuntien toiminnan tuen datanhallintasuunnitelmien laatimisessa ja datanhallinnan integroimisessa opetussuunnitelmiin

2.  Osallistu metadatan ja datastandardien kehittämiseen. Tarjoa metadatapalveluja tutkimusdataa varten.

3.  Perusta tutkimusdatapalveluihin keskittyvän kirjastonhoitajan (Data Librarian) tehtäviä ja kehitä kirjastoammattilaisten taitoja datan hallinnassa.

4.  Osallistu aktiivisesti organisaation tutkimusdatapolitiikan kehittämiseen, johon kuuluvat myös resurssisuunnitelmat. Rohkaise avoimen datan käytäntöihin ja valitse ne aina kun se on tarkoituksenmukaista tutkimusdatan elinkaaren eri vaiheissa.

5.  Ole yhteistyössä ja toimi kumppanina tutkijoiden, tutkimusryhmien, data-arkistojen ja datakeskusten kanssa. Näin edistät yhteensopivaa infrastruktuuria, joka mahdollistaa dataan pääsyn, sen löytämisen ja jakamisen.

6.  Tue tutkimusdatan elinkaarta tarjoamalla tutkimusdatan varastointi- ja hakupalveluja sekä varmista pysyvä pääsy dataan.

7.  Edistä tutkimusdataan viittaamista siihen liitettyjen pysyvien tunnisteiden avulla.

8.  Tuota organisaatiokohtainen dataluettelo tai datan säilytyspaikka, joka on käytettävissä olevan infrastruktuurin mukainen.

9.  Tutustu tieteenalakohtaisiin tutkimusdatan hallintakäytäntöihin.

10.  Aseta tarjolle tai toimi välittäjänä niin että dynaamista ja staattista tutkimusdataa varten on olemassa turvattu säilytystila. Toimi yhteistyössä organisaation IT-yksiköiden kanssa tai hyödynnä tarkoituksenmukaisia pilvipalveluja.

E-science –työryhmä ja suositusten laatiminen

LIBERin e-science –työryhmän puheenjohtajana toimi Birte Christensen-Dalsgaard Tanskan kansalliskirjastosta (Det Kongelige Bibliotek, Københavns Universitetsbibliotek). Suomesta kuusijäsenisessä kansainvälisessä ryhmässä oli mukana kampuskirjaston johtaja Annikki Roos (Meilahden kampuskirjasto Terkko).

Ryhmä on järjesti kolme työpajaa, joista ensimmäinen oli Barcelonassa vuonna 2011, toinen Bristolissa IDCC 2011 (International Digital Curation Conference)  –konferenssin yhteydessä ja kolmas Tartossa 2012. Barcelonan ja Tarton workshopit toteutettiin osana samaan aikaan pidettyjä LIBER-konferensseja.

LIBER-yhteisön kirjastoja varten koottiin lista suosituksista, tehtävistä, joiden avulla päästään alkuun tutkijoille suunnatun tutkimusdatan hallinnan tukemisessa. Suositusten kokoamisessa käytettiin pohjana kahden ensimmäisen työpajan tuloksia. Tarton kolmannessa työpajassa suositukset viimeisteltiin ja niiden tärkeysjärjestys määriteltiin.

LIBER 2012 – kolmas workshop: suositusten tarkennuksia ja tärkeysjärjestys

LIBERin e-science –työryhmän tuottaman ja tutkimusdatasuositukset sisältävän loppuraportin sivuilla 2-3  on tiivistelmä Tartossa järjestetyn kolmannen workshopin työskentelystä. Tämän käsillä olevan, kymmenestä suosituksesta kertovan tekstin seuraavat kappaleet sisältävät mainitun tiivistelmän kirjoittajien englannista kääntämänä.

LIBER-konferenssin yhteydessä pidetyssä e-science –ryhmän työpajassa suositusten validiteetista käytiin keskustelua yleisön kanssa. Tilaisuus alkoi Oxford-väittelynä. Osallistujien suuri enemmistö oli sitä mieltä, että tutkimuskirjastot voivat ja niiden täytyy tukea tutkijoita tutkimusdatan hallinnassa ja siihen liittyvässä suunnittelussa.

Osallistujat ehdottivat muutamia muutoksia suositusten ilmaisuihin ja painotuksiin. Esimerkiksi datan avoimuutta haluttiin korostettavan vähemmän, koska varsinkin tutkimuksen alkuvaiheessa tutkijat eivät halua tutkimusdatansa olevan avointa ja ilman valvontaa vailla heidän omaa suostumustaan.

Tuotiin esiin, että kirjastojen yhteistyö data-arkistojen ja datakeskusten kanssa ei riitä. Niiden on keskitettävä huomionsa erityisesti paikalliseen yhteistoimintaan tutkimusryhmien ja jopa yksittäisten tutkijoiden kanssa.

Suositusta, jossa kannustetaan yhteistyöhön organisaation IT-yksikön kanssa, pidettiin liian rajoittavana. Sitä esitettiin laajennettavaksi niin, että myös pilvipalvelujen käyttö sallitaan.

E-science –työryhmän johdolla,  yksinkertaista äänestysmenettelyä käyttäen, yleisö laati suosituslistan toimenpiteiden prioriteettijärjestyksen.

Tutkimusdatapalveluja käynnistettäessä hyvä muistaa!

Työpajan lopuksi e-science –työryhmä kysyi osallistujilta, mitä kannattaisi muistaa ja ottaa huomioon tutkimusdatapalveluja käynnistettäessä. Vilkkaasta keskustelusta tiivistettiin seuraavat ajatukset:

Tutkimuskirjastojen ei alkuvaiheessa tarvitse lähteä liikkeelle koko suosituspaketti mukanaan tai yrittää tarjota kaikkia tutkimusdatapalveluja kerralla. Pienet askeleet riittävät. Kannattaa oppia muilta, niin onnistumisista kuin epäonnistumisistakin. On hyödyllistä kopioida ja omaksua toisilta hyviä käytäntöjä. Tutkimuskirjastoihin kautta maailman on jo kertynyt kokemusta tämän tyyppisistä palveluista.

Kirjastohenkilöstön koulutus on erittäin tärkeää, koska hyvin harvoilla kirjastoilla on nykypäivänä mahdollisuutta palkata uutta, erikoistunutta henkilökuntaa. Tutkimusdatapalveluihin keskittyvä kirjastonhoitajan tehtävä vaatii oman ammattitaitonsa, mutta esimerkiksi lisäkoulutuksen saaneet tieteenala-asiantuntijat voivat tehdä datapalveluissa paljon.

Tutkijat ja päätöksiä tekevät johtokunnat saattavat olla epäileviä, kun kirjastot omaksuvat itselleen tutkimusdatan hallinnan tukitehtäviä. Vastustus on mahdollista voittaa osoittamalla, että hyvät datanhallintakäytännöt hyödyttävät välittömästi tutkijoita ja täten myös koko organisaatiota. Voidaan myös viitata äskettäisiin petosskandaaleihin, jotka olisi vältetty kokonaan tai ne olisivat olleet huomattavasti lievempiä, jos hyvät datanhallintakäytännöt olisivat olleet voimassa.

Lähteet:

Ten recommendations for libraries to get started with research data management. Final report of the LIBER working group on E-Science / Research Data Management. Birte Christensen-Dalsgaard et al. 4-7-2012

LIBER

Lue e-tieteestä:

Riitta Tirronen: eTiede muuttaa tapaa tehdä tutkimusta.  A propos. Suomen Akatemian verkkolehti 13.10.2011

Teksti

Liisa Siipilehto
Projektipäällikkö
Helsingin yliopiston kirjaston Tutkimusdata 2 -projekti

Eeva-Liisa Viitala
tiedottaja
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuvat

Liisa Siipilehto

Kirjasto on tulevaisuuden tekijä – Designing the Future Library

Helsingin kaupunginkirjasto, Helsingin yliopiston kirjasto ja Kansalliskirjasto järjestivät yhteistyönä 13.8.2012 kirjastoarkkitehtuuriseminaarin Designing the Future Library osana IFLA-konferenssin ohjelmaa. Kutsuvierasseminaari oli englanninkielinen ja siihen osallistui 170 henkilöä Aasiasta, Afrikasta, Euroopasta ja Yhdysvalloista. Useilla heistä oli alkamassa tai juuri käynnissä kirjaston rakennushanke.

Kirjastoalan 78. kansainvälinen IFLA-konferenssi järjestettiin Helsingissä kuluvan elokuun 11.-17. päivänä teemalla Libraries Now! – Inspiring, Surprising, Empowering. Pääosa runsaasta ohjelmasta keskittyi Messukeskukseen, mutta varsinkin vapaamuotoisina tilaisuuksina ja tapahtumina se levittäytyi IFLA-viikon aikana myös ympäri kaupunkia. Konferenssiin osallistujia oli lähes 4000.

Helsingin ydinkeskustaan kuluneena kesänä valmistunut Kaisa-talo, jossa Helsingin yliopiston uusi pääkirjasto sijaitsee, on näyttävä osa Helsingin yliopiston World Design Capital Helsinki 2012 –vuoden teemoja ja hankkeita. Rakennus, sen tilat ja tarjottavat kirjastopalvelut on suunniteltu niin, että pääosassa ovat tiedon tarvitsijat ja sen erilaiset käyttäjät: hiljaiset työskentelijät, ryhmätyöntekijät, sähköisten ja painettujen aineistojen selailijat, neuvontaa ja tiedonhankinnan opastusta kaipaavat, tauolla rentoutuvat ja tietenkin perinteisten lainauspalvelujen käyttäjät.

Älyllistä designia –projektissa käytetyt palvelumuotoilun menetelmät uudistavat koko Helsingin yliopiston kirjaston, eivät vain Keskustakampuksen kirjaston palveluja.

Vuosisatojen ja vuorovaikutusten virrassa

Oli täysosuma, että kansainvälisille kirjastoalaa edustaville vieraille tarjoutui juuri nyt näkymä Helsingin yliopistoon, sen upouuteen kirjastorakennukseen ja pian avattavaan pääkirjastoon Helsingin ydinkeskustassa Kaisaniemessä.

Valokuvista ja kartoista havainnollistuivat myös Senaatintorin ympäristön vanha arkkitehtuurikokonaisuus ja Kansalliskirjaston sijainti, aivan sen läheisyyteen valmistunut Kaisa-talo yliopiston pääkirjastoineen sekä Töölönlahden rantaan suunnitellun Helsingin kaupunginkirjaston Keskustakirjaston paikka. Todettiin olemassa olevien kirjastorakennusten ja vielä suunnitteilla olevan keskeiset sijainnit ja lyhyet välimatkat. Paikallisten näköalojen lisäksi kuulijoille ja katsojille avautui myös aikaulottuvuuksia menneeseen ja tulevaan. Tulevaisuuden kirjastoa ei voisi olla ilman perinteen ja historian kivijalkaa, mutta ei myöskään ilman taivaanrantaan tähyilyä.

Kirjastoarkkitehtuuri seminaarin aiheena merkitsi minulle pikaluotausta siihen, millä tavalla kirjastotoiminta on osa yhteiskuntaamme. Seminaarin esitykset saivat miettimään, miten kirjastotoiminnan muutokset ja fyysiset ilmentymät heijastavat yhteiskunnallisia muutoksia ja liittyvät niihin? Kysymys ei kuitenkaan ole vain muutosten myötäilystä ja peilaamisesta, kyse on myös edelläkävijyydestä ja vuorovaikutuksesta ympäröivän yhteiskunnan kanssa.

Seminaarin esityksistä välittyi vahva viesti kirjastojen yhteiskunnallisesta roolista, yhteiskuntamme ja laajemmin ajateltuna myös maailmanlaajuisesta vaikuttajatehtävästä. Tehtävä ei sinänsä välttämättä ole kovin näkyvä eikä kirjastojen ääni kovin voimakas. Varsinaisena kaikupohjana ja perustana on niiden toiminta tiedon käyttöön saattamiseksi.

Uusien kirjastorakennusten suunnittelu vahvistaa uskoa kirjastojen keskeisten palvelujen merkitykseen, minkä muotoisiksi ne tulevaisuudessa kehittyvätkin. Olennaista on, miten kirjastoissa tehtävän työn ja niiden tarjoamien tilojen anti kasvaa, elää ja vaikuttaa yhteistyökumppanien, asiakkaiden, ajatuksissa ja toiminnassa. Ja toisinpäin: vuoropuhelu asiakkaiden ja muiden sidosryhmien kanssa on kirjastoille tänään elintärkeää.

Toteutunut ja toteutumaton  – molemmat läsnä

Seminaarin vetäjä, Helsingin yliopiston ensimmäinen vararehtori Ulla-Maija Forsberg kertoi avaussanoissaan lyhyesti, miten Helsingin monumentaalikeskustan arvorakennukset syntyivät Senaatintorin ympärille sen jälkeen kun Helsinki sai pääkaupungin aseman 200 vuotta sitten. Rakennusten joukossa on Suomen vanhimman tieteellisen kirjaston, Kansalliskirjaston, päärakennus, jonka C. L. Engel suunnitteli vuonna 1836 ja joka valmistui vuosina 1840-45.

Helsingin kaupunginkirjaston kirjastotoimenjohtaja Maija Berndtson puhui viiden vuoden kuluttua Töölönlahden maisemiin valmistuvan Keskustakirjaston suunnittelun tämän hetkisestä vaiheesta ja sitä koskevista visioista. Kun tietojen, taitojen ja tarinoiden talo avautuu vuonna 2017, sitä luonnehtivat seuraavat ominaisuudet:

  • asiakas on toimija
  • luovuutta tukeva toimintaympäristö jokaiselle
  • henkilökohtainen opastus ja ohjaus

Haasteena on suunnitella tulevaisuuden kirjasto digitaalista aikakautta varten. Maija Berndtson havainnollisti asiaa kahdella kuvalla taideteoksista, joista toinen oli hallittu asetelma (”Stillleben”), viesti uskosta järjestykseen ja harmoniaan. Toisessa sommittelun kaoottisuuden voi kokea kuvana nykyajasta, tiedon sirpaleisuudesta ja sen näennäisestä järjestyksen puutteesta. Ehkä seuraavassa kehitysvaiheessa kaaoksen takaa paljastuu piilossa oleva järjestys, kuten fraktaaleissa, joihin Berndtson viittasi.

Pitkäjänteistä kehittämistyötä

Helsingin yliopiston kirjaston ylikirjastonhoitaja, professori Kaisa Sinikara aloitti esityksensä kertomalla perusasioita Helsingin yliopistosta. Hän kuvasi Helsingin yliopiston kirjastotoimen 15 vuotta kestäneen kehitysvaiheen, jolloin n. 160:stä erikokoisesta kirjastotoimipisteestä kehitettiin yhtenäinen vuoden 2010 alussa syntynyt yliopiston erillislaitos, Helsingin yliopiston kirjasto.

Kirjasto koostuu neljästä tieteenalapalveluja hoitavasta kampuskirjastosta ja keskitetyistä eli kirjaston yhteisistä palveluista, joihin kuuluvat mm. aineiston hankintatoiminta, verkkotoimintoihin liittyvät tehtävät, hallinto ja ylin johto.

Pitkän kehitysvaiheen päätteeksi Keskustakampuksen kirjaston toimipisteet käyttäytymistieteellistä Minervaa lukuun ottamatta pääsivät kesällä 2012 saman katon alle Kaisa-talon kirjastotilaan, joka nimettiin Helsingin yliopiston pääkirjastoksi. Sen suunnittelun avainsanoja olivat

  • monipuolisuus
  • joustavuus
  • muunneltavuus
  • vuorovaikutteisuuden tukeminen

Älyllistä designia –projektin palvelumuotoiluhankkeessa keskityttiin opiskelijapalveluihin. Sinikara esitteli kirjaston asiakastyypit Pistäytyjän, Palveltavan, Penkojan ja Pesiytyjän. Hahmot luotiin projektissa asiakaspalvelutehtävissä toimivien kokemusten perusteella. Asiakastyyppejä käytetään lähtökohtana palvelujen kehittämisessä ja tuotteistamisessa.

Tutkijapalvelujen kehittämisestä Sinikara mainitsi esimerkkinä kirjaston yhteistyön professori Yrjö Engeströmin ja hänen tutkijaryhmänsä kanssa. Sen piirissä on kehitetty solmutyöskentelyä, joka on kirjastotyöntekijöiden ja tutkimusryhmien uudenlaista kumppanuustoimintaa.

Esityksensä lopuksi Sinikara esitti lämpimät kiitokset Kaisa-talon uuden kirjaston suunnittelun ja rakentamisen yhteydessä tehdystä yhteistyöstä Helsingin yliopiston eri toimijoille ja rakennussuunnittelun parissa työskennelleille, mm. arkkitehdeille.

Rakennuksen synty

Seuraava esitys alkoi otteella Kaisa-talon rakentamisesta kertovasta elokuvasta. Kaksi vuotta oli tiivistetty kahteen minuuttiin. Rakennusvaiheiden seuraamisen jälkeen olikin kiinnostavaa kuunnella, kun arkkitehti Matti Huhtamies Kaisa-talon suunnitelleesta Anttinen Oiva Arkkitehdit Oy:stä kertoi, mistä Kaisa-talossa on kyse. Miksi rakennus on sellainen kuin se on?

Suunnitteluun vaikuttavia tekijöitä ovat olleet mm. talon sijainti, ympäristö, rakennuksen merkittävyys, tilojen hahmottuminen sisältä käsin ja tarve erityyppisten tilojen vyöhykkeisiin. Talon ympärillä on paljon tummia punatiilirakennuksia, joita ulkoseinien materiaali mukailee. Toisaalta suuret läpinäkyvät avaukset viestivät siitä, että kyseessä on uusi, moderni rakennus. Ne kertovat myös Kaisa-talon asemasta huomattavana yliopistoon kuuluvana julkisena rakennuksena.

Kun taloa tarkastellaan sisäpuolelta, huomataan, että tilat on suunniteltu selkeiksi: mistä tahansa voi hahmottaa oman sijaintinsa. Tässä auttavat kirjaston keskellä sijaitseva, maanpäällisten seitsemän kerroksen läpi alhaalta ylös nouseva portaikko ja soikea, ylöspäin kapeneva valoaukko.

Palvelu- ja kokoelmatilat, kirjastoasiakkaiden eri tyyppiset työskentely- ja oleskelutilat sekä henkilökunnan työtilat on ryhmitelty selkeästi osiksi kokonaisuutta, josta jokainen voi löytää oman paikkansa.

Näköaloja tilaan, aikaan ja kaupunkimaisemaan

Designing the Future Library -seminaarin Porthania I:ssä pidetyn osuuden päätteeksi arkkitehti Pauno Narjus kertoi Kansalliskirjaston päärakennuksen uudistushankkeesta. Sen suunnittelu on vasta alkuvaiheessa. Esityksestä sai hyvän kuvan siitä, miten vaativaa on saattaa vanhaa, suojeltua arvorakennusta mm. nykyajan teknologian edellyttämään kuntoon.

Seminaarin osallistujat saivat Narjuksen esittelemistä pohjapiirroksista havainnollisen käsityksen Kansalliskirjasto-rakennuksen alkuperäisistä tiloista ja niihin kohdistuneista uudistus- ja laajennustoimista, joita on toteutettu läpi vuosikymmenten.

Valokuvat sisätiloista välittivät katsojille vaikutelmia mm. upeasta Kupolisalista, lukusaleista pylväineen ja aivan 1900-luvun alkuvuosina rakennetusta laajennusosasta, Rotundasta. Uskon, että moni läsnäolija sai virikkeen käydä omin silmin ihailemassa mitä kauneinta kirjastoarkkitehtuuria. Seminaarin esitysten tarjoamat näköalat menneeseen ja tulevaan antoivat kansainvälisille vieraille vankan pohjan tarkastella kirjastoihin tutustumisten yhteydessä myös edustavia ja tarkoituksenmukaisia kirjastotilojamme, joiden designistä me suomalaiset voimme olla ylpeitä.

Kaksi tuntia kestäneen seminaarin jälkeen osallistujat johdatettiin yhdyskäytävää myöten Porthanian ja Aleksandrian aulan kautta Kaisa-talon pääkirjastoon. Useimmat tutustuivat tiloihin nousemalla portaita pitkin ylimpään kerrokseen, jonne oli katettu buffet-illallinen.

Monista pysähtymispaikoista mieleen jäävin oli ehkä Fabianinkadun puoleinen tuleville asiakkaille tarkoitettu terassi. Kaupunkinäkymän, Kruununhaan kattojen, puistojen, kirkkojen tornien ja taivaanrannassa siintävän meren yllä väreili tyynenä iltahetkenä laskevan auringon säteiden kultainen hohde.

Teksti

Eeva-Liisa Viitala
tiedottaja
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuvat

Päivi Lammi
Veikko Somerpuro

Osa 1: Kirjaston maailma avautui Tiedekulmaan 27.3.-13.4.2012

Avajaiset 27.3.

Avaus ja tervetuloa! Helsingin yliopiston kirjaston johtokunnan puheenjohtaja, vararehtori Ulla-Maija Forsberg. Vasemmalla ylikirjastonhoitaja Kaisa Sinikara.

Avajaisten kutsuvieraita. Kirjaston palvelumuotoiluhankkeen esittelyä.

Avajaisten kutsuvieraita.

Ranskalaisia chansoneita.

Palvelun uudet konseptit. Esittelijänä suunnittelija Liisa Vilkkumaa, suunnittelutoimisto Taivas – kirjaston palvelumuotoiluhankkeen yhteistyökumppani.

Kuvataiteilija Bo Haglundin Jättikäsi tervehti Tiedon lähteen avajaisvieraita. Se toivottaa kaikki Tiedekulman asiakkaat tervetulleiksi syksyyn 2012 asti. Sen jälkeen taiteilijan toinen teos tulee Jättikäden tilalle.

Yliopistolaisen uudet kirjastopalvelut 11.4.

Mitä uutta Kaisa-talon kirjasto ja palvelumuotoilu tuovat käyttäjälle?

Keskustakampuksen kirjaston johtaja Pälvi Kaiponen kertoi, mitä uutta Kaisa-talon kirjasto ja palvelumuotoilu tuovat käyttäjälle. Mitä kehityshankkeita on meneillään? Aiheeseen liittyneen  paneelikeskustelun puheenjohtaja ylikirjastonhoitaja Kaisa Sinikara (kolmas oikealta) ja panelistit odottavat vuoroaan.

Palvelumuotoiluhankkeen yhteydessä tuotettuja piktogrammeja. Pälvi Kaiponen: ”Vielä jossain määrin epäyhtenäisiä palveluja kootaan palvelutuotteiksi, joita piktogrammien kuvasymbolit havainnollistavat.”

Paneelikeskustelijat oikealta vasemmalle: professori Jyrki Kalliokoski (Suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitos), professori Risto Saarinen (Systemaattinen teologia) ja arkkitehti Anna-Maija Haukkavaara (Tila- ja kiinteistökeskus).

Kaisa Sinikara kysyi panelisteilta mm. ”Millaiseksi asiakkaaksi luonnehditte itseänne?” Palvelumuotoiluhankkeessa on lähinnä opiskelija-asiakkaista löydetty neljä tyyppiä: piipahtaja, palveltava, penkoja ja pesiytyjä. Jyrki Kalliokoski tunnisti itsessään jokaisen tilanteesta riippuen. Kirjastossa asioinnin tapa liittyy myös ikäkausiin ja erilaisiin elämäntilanteisiin. Kun Keskustakampuksen kirjaston toimipisteet yhdistyvät, piipahtamisesta tulee haaste, totesi Kalliokoski.

Anna-Maija Haukkavaara esitteli Kaisa-talon kirjaston 4. kerroksen pohjapiirustusta. ”Tavoitteena on ollut muunneltavuus ja toimintojen vyöhykkeistäminen.” Nähtiin myös kuvia kirjastoon tulevista kalusteista. Kaisa Sinikara kysyi professori-panelistien mielipiteitä talon sisätiloista. Risto Saarinen kertoi tunteittensa olevan ristiriitaiset. Tähän asti on toimittu vaatimattomissa ja ahtaissa tiloissa ja nyt on luvassa uutta designia ym., joka kieltämättä innostaa. Toisaalta Saarinen suhtautuu uusiin tiloihin asiakeskeisesti ja totesi, että arkkitehtoninen upeus ei sinänsä tuota upeaa tutkimusta. Hän luonnehti itseään ”mielikuvituksettomaksi ja asiakeskeiseksi tutkijaksi”, joka kuitenkin iloitsee uusista hienoista tiloista – ainakin seuraavat pari vuotta!

Kaisa Sinikara: ”Kalusteratkaisut liittyvät erilaisten oppimistapojen kunnioittamiseen. Kaisa-talon kirjastosta tulee jokaisen oma ja kaikkien yhteinen.”

Tutkijapalvelua

Solmu, tutkimusdata ja bibliometriikka – salatiedettä vai arjen muotoilua tutkijoille? Viestintäsuunnittelija Tiinakaisa Honkasalo esitteli aluksi kirjaston tutkijapalveluista kertomaan tulleet asiantuntijat ja haastatteli heitä lyhyesti. ”Miten kertoisit työmatkallasi satunnaisen vieruskaverin kanssa bussissa jutustellessasi, mitä Solmu tarkoittaa?”

Solmun avasi tietoasiantuntija Johanna Lahikainen. Vasemmalla tutkija Heli Kaatrakoski (Käyttäytymistieteellinen tiedekunta, Toiminnan, kehityksen ja oppimisen tutkimusyksikkö CRADLE – Center for Research on Activity, Development and Learning). Solmutyöskentely on kirjastotyöntekijöiden ja tutkimusryhmien uudenlaista kumppanuustoimintaa. Helsingin yliopiston kirjasto toteutti Solmu-hankkeen yhdessä professori Yrjö Engeströmin johtaman tutkimusryhmän kanssa, jonka kotipaikka on CRADLE. Viikin kampuskirjaston (tuolloin Viikin tiedekirjasto) pilottihanke ajoittui vuoteen 2009. Hanke jatkui Keskustakampuksen kirjastossa 2010-2011.

Kuvassa oikealla on informaatikko Mari Elisa Kuusniemi, joka Johanna Lahikaisen esityksen jälkeen vastasi kysymykseen Tutkimusdata, mitä ja miksi? Kyse on digitaalisessa muodossa olevista tutkimusaineistoista, jotka voivat olla esimerkiksi tietoa puiden vuosirenkaista tai meren jäätymisen vuosittaisista vaihteluista. Keskellä tietoasiantuntija Liisa Siipilehto, joka vuonna 2009 oli mukana Viikin Solmu-hankkeessa ja toimi vuosien 2011 ja 2012 aikana Helsingin yliopiston tutkimusdataprojektin projektipäällikkönä. Vasemmalla johtava tietoasiantuntija Maria Forsman. Hänen aiheenaan oli bibliometriikka. Se on tieteellisen julkaisutoiminnan mittaamista ja analysointia. Bibliometrisiä analyyseja käytetään mm. tutkimuksen arvioinnin yhteydessä.

Esitysten jälkeen asiantuntijat keskustelivat, yleisö kuunteli keskittyneesti ja teki kysymyksiä. Käsitys tutkijapalveluista ja niiden toteuttamisesta syveni. Saatiin mm. kuulla, että tietokannat ovat riittävän kehittyneitä siihen, että tutkijat itsekin voivat niiden avulla tehdä bibliometrisiä analyyseja. Kirjaston rooli on tärkeä myös ohjeistusten laatijana, palvelupakettien tarjoajana ja erilaisten teemapäivien ja –seminaarien järjestäjänä.

Teksti

Eeva-Liisa Viitala
Tiedottaja
Hallinto- ja kehittämispalvelut
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuvat

Helena Hiltunen
Tiinakaisa Honkasalo

Helsingin yliopiston tärkein yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen yksikkö?

Helsingin yliopiston tärkein yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen yksikkö on kirjasto! – Tähän päädyttiin Helsingin yliopiston Yhteiskuntaan-luentosarjan viimeistä luentoa seuranneessa keskustelussa kuluvan vuoden huhtikuun 12. päivänä. Otsikon mukaisen merkittävän roolin kirjastolle määritteli yleisön joukossa luentoa kuunnellut Helsingin yliopiston organisaatioviestinnän professori Leif Åberg. Tilaisuuden aiheena oli Yliopisto tietämisen edelläkävijänä – olemmeko ajan tasalla? ja puhujana Turun yliopiston Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen tutkimusprofessori Pirjo Ståhle.

Pirjo Ståhlen esitys oli mielenkiintoisimpia ja ajankohtaisimpia tulevaisuuteen suuntautuneita kokonaiskatsauksia mitä työympäristööni ja –tehtäviini liittyen olen viime vuosina mistään lukenut tai kuullut. Aihe osui suoraan tämänkin lehden palstoilta näkyneiden kiinnostusteni kohteiden ytimeen: yliopiston ja sen kirjaston toimintaan organisaationa ja organisaatioiden toiminnan kehittämiseen systeemisestä näkökulmasta. Ominta alaani ovat myös tiedon olemuksen ja sen välittämisen pohtiminen, viestintä ja vuorovaikutus.

Helsingin yliopiston ja sen kirjaston suunnatessa huipulle ja yhteiskuntaan ajan tasalla oleminen ei riitä, on oltava edelläkävijä. Mitä tietämisen edelläkävijyys merkitsee? Siitä luennon kuulijat saivat rautaisannoksen vahvuisen käsityksen – ja samalla viitteitä siihen, miten yliopiston ja kirjastomme Huipulle ja yhteiskuntaan –vision haasteeseen vastaaminen saisi taakseen innostusta ja energiaa.

”Maailma on virtojen tila”

Ståhle kävi läpi 1900-luvun jälkipuoliskon kehitysvaiheet, joiden myötä länsimaisten yhteiskuntien toiminnan logiikka sekä tekemisen ja tietämisen haasteet ovat muuttuneet. Tietopääoman merkitys on kasvanut ja samalla tarve tietojohtamiseen ja osaamisen johtamiseen.

Tietämisen ja tekemisen muuttuminen liittyy maailmankuvamme muutokseen. Ståhle siteerasi Manuel Castellsia: Maailma on virtojen tila. Se, miten koko maailma on tällä hetkellä verkostoitunut, liittyy tekniikkaan (internet), mutta teknologia on mahdollistanut myös sosiaalisia muutoksia. Maailma virtojen tilana on systeeminen ilmiö, jota voidaan tarkastella monella eri tasolla. Yhteiskunnallisen kehityksen vaiheet 1970-lukua edeltäneeltä ajalta 2000-luvulle käytiin läpi Ståhlen esittelemän, Pentti Malaskan mukaan laaditun kuvion avulla, jossa toisiaan seurasivat teollinen yhteiskunta, informaatioyhteiskunta ja verkostoyhteiskunta.

Yhteiskunnan edellä mainitut vaiheet sinänsä ovat tuttuja, mutta luennolla hahmoteltu kehityskulku materiaali-intensiivisestä aikakaudesta merkitysintensiiviseen sai ainakin minut uudella tavalla oivaltamaan ja hahmottamaan oman aikamme ja varmasti lähitulevaisuutemmekin ilmiöitä. Merkitysintensiivisessä verkostoyhteiskunnassa tuotteen arvo syntyy siitä, mitä sillä voi tehdä – ei enää esimerkiksi arvokkaasta valmistusmateriaalista. Osaaminen, kyvykkyys, houkuttelevien tuotteiden ja palvelujen tuottaminen, design ja mielikuvat ovat nousseet keskipisteeseen. Niiden merkitys on jo ohittanut tehokkuuden ja laadun, jotka olivat ensisijaisia tavoitteita vielä jokin aika sitten. Ståhle korosti, että tehokkuus ja laatu ovat edelleen tärkeitä, mutta kilpailuetuja ne eivät enää ole.

Verkostojen solmukohtia ennen ja nyt

Oma identiteettini, elämäni ja työni verkostoyhteiskunnassa hahmottuu todellakin entisestä poikkeavalla tavalla. Kuitenkin tulin ajatelleeksi, että isossa mittakaavassa tarkasteltuna kaikki toistuu, ilmiasut ja muodot vain muuttuvat. Ennen rautateitä vesiteiden verkostot yhdistivät harvaanasutun maamme asukkaat, kirkonmäellä tavattiin sunnuntaisin, markkinoilla tavara vaihtoi omistajaa. Noin 150 vuotta sitten rautatieverkosto alkoi mahdollistaa uudenlaisen liikkumisen, uudet kohtaamiset ja vaikutteet; sanomalehdet, kansakoulu, auto- ja lentoliikenne, televisio laajensivat maailmaamme edelleen… Eristäytyminen ei ole koskaan tuottanut edistystä, totesi luennoitsija ja viittasi Yrjö Engeströmiin, jonka mukaan verkostojen solmukohta on kaikkein todennäköisin innovaatioiden syntykohta.

Mutta – mietin – jos tiedon ymmärretään syntyvän vasta vuorovaikutuksen ja kommunikaation tuloksena, jos vasta tulkitsemamme, ymmärtämämme ja ehkä käytäntöön soveltamamme on tietoa – onko aivan viime kädessä eroa sillä, onko tieto esimerkiksi taitona kirvesmiehen kourissa, it-osaajan aivoissa ja sormenpäissä tai väitöskirjan sisältönä?

Oppimista ja osaamisen kehittämistä käsitelleissä aiemmissa Verkkari-kirjoituksissani (8/2011, 1/2012, 3/2012) paneuduin henkilöstölähtöiseen organisaation osaamiseen kehittymiseen käyttäen lähteenä Maija Vähämäen tutkimusta pienessä suomalaisessa graafisen alan yrityksessä. Kirjoitusteni lähtökohtana oli Vähämäen väitöskirjan Dialogi organisaation oppimisessa, itseohjautuvan muutoksen mahdollisuus tuotantotyössä (Turun kauppakorkeakoulu 2008) mukainen sosiaalinen oppimiskäsitys: tieto ei ole missään ”valmiina”, vaan se syntyy vasta sitten kun se tulkitaan ja ymmärretään.

Verkostojen risteyksissä ja solmukohdissa kuulumiset, kokemukset, näkemykset ja mielipiteet vaihtuvat, mikä puolestaan muokkaa itse kunkin omia ajatuksia ja mielipiteitä ja samalla osaaminenkin karttuu. Voi syntyä uusiakin ideoita, innovaatioita ja aloitteita. Olemme ihan huomaamatta tiedon syntymisen virrassa. Tietäminen ei olekaan mikään erillinen asia, joka välttämättä vaatii ”koulunpenkillä” istumista ja pänttäämistä. Kaikki varteenotettavaTieto isolla T:llä ei tulekaan enää jostain yläpuoleltamme, meitä viisaammilta.

Tietämisen kokonaisuus

Saman asian, mistä olin lukenut ja kirjoittanut, Pirjo Ståhle kiteytti näin: ”Tieto ei ole yksilöissä, vaan koko organisaatiossa”. Tieto on hiljaista, kokemuksellista (engl. ’tacit’) kuten käden taitojen haltijalla ja käytännön työn tekijällä. Tai se on eksplisiittistä, kirjallisiksi esityksiksi dokumentoitua. Verkkari-kirjoituksessani (8/2012) Kirjaston arjessa luodaan ja prosessoidaan tietoa kuvasin tiedon synnyn ja luomisen prosesseja ja vaiheita japanilaisten organisaatiotutkijoiden Nonakan ja Takeuchin mukaan. Tieteellinen tieto, esimerkiksi väitöskirjaa varten, on tieteen menetelmien mukaan hankittua ja tieteellisessä julkaisussa asiaan kuuluvien käytäntöjen mukaisesti dokumentoitu ja julkaistu.

Edellä kuvatun tietokäsityksen kannalta tiedon syntymisen edellytykset, kommunikaatio ja vuorovaikutus ovat mitä tärkeimpiä huomioon otettavia tekijöitä. Pirjo Ståhlen mukaan yliopistot eivät ole juurikaan olleet kiinnostuneita keskustelemaan tiedon tuottamisen vaiheista. On keskitytty lopputulokseen, tiedon totuuteen ja luotettavuuteen. Tieto nähdään objektina, ihmisen itsensä ulkopuolella olevana ja ihminen tarkkailijana. Ståhle kiinnitti myös huomiota siihen, että yliopistoa ei oikeastaan ole ymmärretty eikä tutkittu organisaationa, ei myöskään tietojohtamisen näkökulmasta.

Pirjo Ståhlen luento toi minulle uuden lisän tiedon lajeihin hiljaisen tacit-tiedon ja eksplisiittisen tiedon lisäksi: potentiaalisen tiedon (Potential knowledge). Tämä tarkoittaa heikkoja signaaleja, joista Ståhlen mukaan yliopisto perinteisesti ei ole ollut kiinnostunut. Dokumentoitu tieto on luonnollisesti edelleen pääosassa, mutta myös heikkoihin signaaleihin kannattaisi nykyään Ståhlen mukaan kiinnittää huomiota. Kiinnostus merkitsee signaalille vahvistusta, jonka seurauksena sillä on mahdollisuus muuttua tiedoksi.

Tietojohtamisesta. Kolme sukupolvea

Pirjo Ståhle esitti tietojohtamisen fokuksen muutokset kolmena sukupolvena. Ensimmäisen sukupolven keskiössä olivat eksplisiittinen tieto, informaation jakaminen tietotekniikan avulla, tiedon paikantaminen ja hankkiminen sekä informaatiojärjestelmät. Tietojohtamisen toinen sukupolvi ”löysi” hiljaisen tiedon, sen sosiaalisen syntymisen, jakamisen ja kehittymisen vaiheet eksplisiittiseksi tiedoksi (Nonaka) sekä tiedon yhteisen jakamisen ja sen välittämisen merkityksen. Informaatiojärjestelmien rinnalla sosiaalista oppimista hyödynnettiin esimerkiksi organisaatioiden käytäntöyhteisöissä.

Tietojohtamisen kolmas sukupolvi kannustaa kiinnittämään huomion potentiaaliseen tietoon, heikkoihin signaaleihin. Edellisten sukupolvien tietotekniikkaan painottuvan tiedon jakamisen ja sosiaalisen tiedon luomisen rinnalla johdetaan nyt kumppanuuksia, business-ekosysteemejä ja itseorganisoitumista, jossa ihmiset ottavat itse vastuun kehittämisestä. Toisen sukupolven tiedon jakamista ja välittämistä tärkeämpinä näyttäytyvät  uuden tiedon luominen ja innovaatiot. Sosiaalisen oppimisen johtamisen rinnalle on tullut kaaoksen, epävarmuuden ja riskien hallinta.

Hyvään tietojohtamiseen kuuluu Ståhlen mukaan se, että tiedetään, mitä organisaation ”pinnan alla” tapahtuu. Ilmiöiden mittaamisella ajatellaan hankittavan puolueetonta tietoa, mutta tässä meitä ohjaa juuri äsken kyseenalaistettu käsitys tiedosta itsemme ulkopuolella olevana objektina. Toiminnan mittareita ja mittausta ilman muuta tarvitaan, mutta oman käsitykseni mukaan ihmisenä organisaatiossa ja työyhteisössä toimiminen sisältää myös paljon aivan muilla keinoilla ja meidän itse kunkin läsnäolon välityksellä koettavaa, havaittavaa ja ymmärrettävää.

Kehittämiskohde valkokankaalla – kirjastoko?

Ståhlen mukaan yliopisto on yhteiskuntamme tärkein tietoon ja tietämiseen erikoistunut organisaatio. Kuten tiedämme, sen kolme päätehtävää ovat tutkimus, opetus ja yhteiskunnallinen vuorovaikutus. Tämän kolmannen tehtävän yhteydessä luin Ståhlen esityksestä valkokankaalta sanat: ”Nyt pitäisi kehittää sellaisia institutionaalisia mekanismeja, joiden avulla tieteellistä tietoa voidaan siirtää, vaihtaa, kehittää, organisoida ja levittää laajalti ympäröivään yhteiskuntaan. Yliopistojen tulee edistää kansakunnan kilpailukykyä sekä taloudellisilla että inhimilliseen pääomaan liittyvillä mittareilla.”

Uskoisin, että edellä olevan lainauksen ensimmäisestä lauseesta jokainen tieteellisessä kirjastossa työskentelevä tunnistaa nykyisten kirjastopalvelujen kuvausten sisältämiä tehtäviä. Kävi kuitenkin ilmi, että luennoitsijan lähdeaineistoissa kirjastopalvelut, ainakin tälllä nimellä, olivat tuntemattomat. Tunsin luentoyleisön joukossa todella olevani verkostojen solmukohdassa, jossa syntyi oivallus ja uusi ajatuksellinen yhteys. Ainakin yksi ”institutionaalinen mekanismi” tiedon organisointiin ym. edellä tarvittaviin tehtäviin on jo olemassa – se ei vain vielä ole tarpeeksi tunnettu ja näkyvä!

Toimintalogiikat ja kolmas tehtävä

Ståhle tarkasteli organisaatiota systeeminä, joka toimintalogiikaltaan voi olla mekaaninen, orgaaninen tai dynaaminen. Toimintalogiikalla tarkoitetaan niitä periaatteita, järjestelmiä ja johtamisrakenteita, jotka suoraan tai epäsuorasti ohjaavat työntekijöiden toimintaa. Toiminnan logiikalla on vaikutuksensa toiminnan tuloksiin. Se vaikuttaa myös organisaation uudistumismahdollisuuksiin.

Erilaiset toiminnan logiikat soveltuvat erilaisiin tavoitteisiin, tilanteisiin ja tehtäviin ja ne vaativat erilaista johtamista. Orgaaninen logiikka on itseään uudistava, sisältä päin uudistuva järjestelmä. Se tuottaa tasaista kehitystä ja itseohjautuvaa oppimista. Prosessit ovat hitaita ja maltillisuus tärkeää. Tämä toiminnan logiikka soveltuu esimerkiksi opetukseen. Mekaanisen logiikan mukaisesti toimittaessa ei sisäistä uudistumista tapahdu. Se tuottaa pysyvyyttä ja tehoa ja soveltuu esimerkiksi palkanlaskentaan tai opiskelijarekisterin ylläpitoon. Dynaaminen toimintalogiikka sisältää paljon kaaosta, se tuottaa innovatiivisuutta ja vetovoimaa.

Stählen mukaan dynaaminen toimintalogiikka ja ylopiston kolmas tehtävä liittyvät yhteen. Ja yliopiston yhteiskunnalliseen eli kolmanteen tehtävään sisältyi juuri tuo äsken mainittu kirjastollekin kuuluva tehtävä: tiedon  siirtäminen, vaihtaminen, kehittäminen, organisointi ja levittäminen ympäröivään yhteiskuntaan.

Onnistumisen logiikka

Miten meidän on mahdollista onnistua ja päästä tavoitteisiin merkitysintensiivisessä verkostoyhteiskunnassa? Mennyt aika ja edeltävät yhteiskuntavaiheet elävät vielä vahvasti sen rinnalla, ilman muuta myös virikkeitä ja haasteita luoden. Pirjo Ståhle kuvasi miten tietämisen ja tekemisen tavat ja vaatimukset ovat peruuttamattomasti muuttumassa. Ihanteet ja tavoitteet liittyvät verkostoitumisen maailmaan, mutta ”vanha maailma” tuntuu järkevämmältä ja hallittavammalta. Näihin ilmiöihin olen viitannut edellä mm. verkostojen solmukohdista kirjoittaessani, samoin kuin kohdissa Tietämisen kokonaisuus ja Tietojohtamisesta.

On selvää, että jo nyt kaikki kehittäminen tapahtuu tehokkaimmin verkostoissa ja yhdessä tekeminen kasvattaa tietopääomaa. Yhdessä tekeminen sisältää rajattoman osaamispotentiaalin, luottamuspääoman ja innostusta. Ryhmässä ja verkostoissa oppiminen edellyttää kuitenkin erilaista osaamista kuin yksin oppiminen. Myös luottamuksen syntyminen on tärkeää, sillä se mahdollistaa rikkaan vuorovaikutuksen, mikä puolestaan aktivoi, sytyttää ja synnyttää energiaa. Verkostoyhteiskunnassa uudenlainen asennoituminen on tarpeen. Se herättää myös kysymyksen siitä, millaisia ovat ne toivottavaan dynaamiseen toimintalogiikkaan liittyvät johtamisen käytännöt, joiden tuella onnistumisia, huippujakin, tavoitellaan.

Luentosalin XIII ba

Japanilaisten organisaatiotutkijoiden Nonakan ja Takeuchin ajatus ba´sta, tiedon kehittymisen jaetusta tilasta ja ajasta toteutui kohdallani Helsingin yliopiston päärakennuksen luentosalissa XIII, jossa Pirjo Ståhle luennoi. Mustat vanhat penkkirivit, kova ja epämukava istuin, salin edessä ikiaikaiseen opetustyyliin tietoa jakava luennoitsija tai ”kalvosulkeiset” eivät jättäneet kylmäksi. Yksi luennon pääviesteistä, Ståhlen sanoin: ”tunne ja tunteet ovat läheisessä yhteydessä tietämiseen” välittyi ympäristöstä huolimatta voimakkaasti, ainakin minulle. Ståhlen esityksen ja sen jälkeen käydyn yhteisen lyhyen keskustelun perusteella voin eläytyä tulevaisuuden innostavaan yliopistoon ja sen uudistuneeseen toimintakulttuuriin.

Lämmin kiitos järjestäjälle, Helsingin yliopiston koulutus- ja kehittämisyksikölle, Yhteiskuntaan-luentosarjasta, professori Pirjo Ståhlelle innostavasta luennosta ja professori Leif Åbergille lahjasta, jonka voin näin Verkkarin välityksellä antaa eteenpäin kaikille kollegoilleni Helsingin yliopiston kirjastossa: työskentelemme tärkeimmässä yliopiston yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen yksikössä! Viesti on meille ilon aihe, tunnustus ja miettimisen arvoinen huipulle vievän edelläkävijyyden luomisessa, etenkin nykyisten ja tulevien tutkijapalvelujen – ja kaikkien palvelujen – kehittämistä silmälläpitäen.

Linkit:

Eeva-Liisa Viitala: 

Kirjaston arjessa luodaan ja prosessoidaan tietoa. Verkkari 8/2011
Näkymätöntä värähtelyä? – Työyhteisön oppimisen prosessit odottavat löytymistään. Verkkari 1/2012
Puutarhaunelmia – Dialogin hyödyllisyydestä. Verkkari 3/2012

Maija Vähämäki: Dialogi organisaation oppimisessa. Itseohjautuvan muutoksen mahdollisuus tuotantotyössä. Sarja/Series A-2:2008. Turun kauppakorkeakoulu.

Kirjasuositus: Innostava yliopisto: kohti uudistavaa yliopistojohtamista / toimittaneet Pirjo Ståhle & Antti Ainamo. Helka-tietokannassa.

Teksti

Eeva-Liisa Viitala
Tiedottaja
Hallinto- ja kehittämispalvelut
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuvat

Helena Hiltunen
Jussi Omaheimo

Kumppanuuden kasvutarina – Viikin kampuskirjaston kevään 2012 vitriininäyttely

Viikin kampuskirjaston palveluaulassa esillä oleva ”Tyvestä latvaan” –näyttely on kaksiosainen. Vierekkäisissä vitriineissä havainnollistetaan viitteellisesti kahden kumppanin, Suomen korkeimman metsäopetuksen ja kirjaston yhteistä 150 vuoden mittaista taivalta, joka jatkuu edelleen.

Ajan kultaamaa

Näyttelyn ääreen saapuminen on tyyni suvantopaikka tiedon tulvassa kamppailevalle näytöntuijottajalle, ainakin minulle. Aineiston visuaalisuus puhuttelee: eri aikakausien kirjat, opasteet ja esitteet, muutama viitteellinen esine, valokuvat. Näyttely ei tyrkytä mitään, se vain on ja kertoo omaa hiljaista tarinaansa. Voin antaa ajatuksen lentää ja menneiden vuosikymmenten herätä eloon, niidenkin, jotka vierivät ennen omaa aikaani ja työtäni kirjastossa.

Koska olen osallistunut myös näyttelyn suunnitteluun ja rakentamiseen, voin avata lasikaapit. Tarina ei ole enää hiljainen. Kuulen 1980-luvun työtoverien ja asiakkaiden askeleet ja hiljaiset keskustelut, työhuoneiden sulkeutuvien ovien raskaat jysähdykset, puhelimien pirinän ja kaukopalvelun telexin raksutuksen. Yksi työtovereistani seisoo keskittyneenä ison kortiston ääressä upottaen systemaattisen luokituksen mukaisia luettelokortteja paikoilleen. Toinen vetää alakerran kahvihuoneeseen johtavan oven hiljaa perässään kiinni. Kirjastoon tullut tuttu asiakas pysähtyy uutuushyllyn ääreen.

Aamupäivän asiakaspalveluvuorossa oleva työntekijä paukuttaa eräpäiväleimasinta. Kaksikerroksinen kirjastokärry kitisee hiukan sitä käytävällä työnnettäessä. Lisään lainaustiskin lokeroon itsejäljentäviä lainakuitteja, joiden pistävä lemahdus häivähtää nenään. Täydennän esitehyllyn ja kiipeän lattiavahalta tuoksuvia portaita yläkertaan, missä kopiokone hurisee. Tunnen vanhojen kirjojen hiukan ummehtuneen hajun.

Hyllystä osuu käteen kirja, jonka sisäkannessa on vanha hankintamerkintä. Alahyllyllä on jonkin ikiaikaisen julkaisun vuosikertoja, joiden niputtamiseen käytetyn ruskean puotinarun solmuja ei luultavasti ole avattu ainakaan 80 vuoteen…

Lukija huomaa, että kuvaan ”omaa kirjastoani”, joka sitten 1980-luvun on kokenut suuren muuton ja muutoksia. Metsätalossa sijainneen Helsingin yliopiston metsäkirjaston hyllyn lisäksi näyttelyvitriinissä aivan alimpana on Evon metsäopiston kirjaston hylly (1862-1907) ja sen yläpuolella Helsingin Kirkkokadun toimipaikan (1908-1939) hylly. Metsätalosta (1940-1999) kirjasto matkasi Viikkiin osaksi Viikin tiedekirjastoa, josta puolestaan kymmenen vuoden kuluttua tuli osa Helsingin yliopiston kirjastoa nimeltään Viikin kampuskirjasto (2010-).

Ylimmille hyllyille ovat saapuneet meneillään olevan palvelumuotoiluprojektin tyypittelemät kirjaston opiskelija-asiakkaat: piipahtaja, palveltava, penkoja ja pesiytyjä. Nyt asiakkaat voivat vaikuttaa omien palvelujensa suunnitteluun mm. verkon kehittäjäyhteisössä Idiksessä. Kirjoja on vain yksi, mutta verkkopalveluista kertovia nimilappuja sitäkin enemmän.

 Tieteen rakennustyömaat

Jollakin taaksejääneellä vuosikymmenellä metsätiedettä opiskellut ja/tai opettanut näyttelyyn tutustuja voisi kokea vastaavanlaista nostalgiaa vitriinin toista osaa katsellessaan. Metsäopetuksen vuodet ja hyllyt vastaavat toisiaan, sillä nämä kumppanit ovat eläneet ja kasvaneet rinta rinnan. Suomen korkeimman metsäopetuksen matka on kulkenut Hämeestä, Lammin pitäjän Evon erämaista, Helsingin ydinkeskustaan Kirkkokadulle ja Metsätaloon Unioninkadulle, sieltä Viikin Metsätieteiden taloon.

Alkuaikoina alan opiskeluympäristö todellakin sijaitsi metsän keskellä, sisäoppilaitoksessa. Olot olivat vaikeat ja opiston toiminta keskeytyikin vuosiksi 1866-1874 melko pian käynnistymisensä jälkeen. Opetus kuitenkin jatkui ja opiston johtajaksi nimitettiin vuonna 1874 ”Suomen metsänhoidon isäksi” myöhemmin mainittu A.G. Blomqvist. Vuonna 1907 maamme korkein metsäopetus liitettiin Keisarillisen Aleksanterin yliopiston filosofisen tiedekunnan maaviljelystaloudelliseen osastoon. Opetus alkoi syksyllä 1908 Helsingissä Kirkkokatu 4:ssä. Vuonna 1924 Helsingin yliopistoon muodostettiin maatalous-metsätieteellinen tiedekunta. Tuolla vuosikymmenellä keskusteltiin paljon siitä, pitäisikö Suomeen perustaa monien muiden maiden esikuvan mukaisesti erillinen maatalouskorkeakoulu, mutta suunnitelmasta luovuttiin.

Suomen metsätieteelle omistettu rakennus, Metsätalo, osoitteessa Unioninkatu 40 vihittiin käyttöön välirauhan aikana 8.9.1940. Omaan taloon, uusiin moderneihin ja avariin tiloihin muuttaminen on varmaankin ollut metsäalan opetukselle, tutkimukselle, opiskelijoille ja kirjastolle hieno kokemus. Metsätalon aikaa kesti vuoteen 1999, jolloin yliopiston kampusrakenne oli jo hyvää vauhtia muotoutumassa. Metsätieteet muuttivat Viikin monitieteiselle kampukselle, joka yliopiston esittelysanoin tällä hetkellä ”edistää luonnonvarojen kestävää käyttöä ja luonnon monimuotoisuuden säilymistä, unohtamatta ihmisten ja eläinten hyvinvointia”.

Metsätieteellisen kirjaston oma, suurelta osin tuttu asiakaskunta katosi Viikin tiedekirjaston parhaimmillaan puoleentoista tuhanteen yltäneen päivittäisen kävijän joukkoon. Henkilökunnan osaamisvaatimukset kasvoivat merkittävästi uudessa ympäristössä monien tieteenalojen opiskelijoiden, opettajien ja tutkijoiden odotuksiin vastattaessa. Asiakaskuntaan kuuluivat tietenkin myös yliopiston ulkopuoliset tiedontarvitsijat.

Mistä tulemme, missä olemme, minne menemme?

Näyttelyä rakentaessani ja tulosta katsellessani omakohtaisesti kokemani, yksittäisten tapahtumien kulku muuttuu yleiseksi siten, että ymmärrän pieneen näyttelyyn sisältyvän 150 vuotta yhteiskuntahistoriaa. Yli sadan vuoden takaiset länsimaisen yhteiskunnan kehitysvaiheet synnyttivät tarpeen järjestää Suomessakin käytännöllisten alojen, mm. metsänhoitajien korkeakoulutusta. Koulutukseen tarvittiin tietoa ja kirjallisuutta – oppilaitoksen yhteyteen luotiin kirjasto. Huomaan, että vaikka muutos on ollut moninaista, varhaisempina aikoina hidasta, viime aikoina kiivaampaa, niin silti perusasia on pysynyt samana: pääsy tietoon on kirjaston tarjoama oleellinen opiskelun, opetuksen ja tutkimuksen edellytys.

Tämän hetkisen ja tulevan yhteiskunnan mallit teknologioineen ja toimintatapoineen uudistavat jälleen kerran myös oppimisen, opetuksen ja kirjastopalvelujen rakenteita ja menetelmiä. Uudistukset ja innovaatiot vaikuttavat näilläkin aloilla eri toimijoiden keskinäisten suhteiden laatuun ja ominaisuuksiin. Esimerkkinä tästä mainitsen design-ajattelun viimeaikaisen omaksumisen mitä erilaisimpiin yhteyksiin. Meistä yksittäisistä ihmisistä riippumattomat kehityssuuntaukset ja aivan mahdolliset yllätykselliset koettelemukset vievät mukanaan ja kantavat milloin mihinkin suuntaan, pois omista tutuista ympyröistä kohtaamaan uutta ja outoa, vastaamaan uusiin haasteisiin, oppimaan ja sopeutumaan.

Näyttelyn tarinaan eläytyminen voi olla se yksityiskohta, jonka kautta meille avautuu ennen havaitsematonta. Jokin epäyhtenäinen ja selittämätön saa muodon ja erilliset palat yhdistyvät toisiinsa paljastaen uuden kuvion, ehkä uuden alun tai suunnan omassa työssä. Ymmärrämme, mistä tulemme, missä olemme ja minne menemme. Muutosten keskellä on mahdollista löytää myös jotain pysyvää ja merkityksellistä.

Näyttelyyn voi tutustua Viikin kampuskirjastossa 3.6.2012 asti kirjaston aukioloaikoina.

Viikin kampuskirjaston aukioloajat: http://www.helsinki.fi/kirjasto/viikki/tutustu/aukioloajat.html

Teksti

Eeva-Liisa Viitala
Tiedottaja
Hallinto- ja kehittämispalvelut
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuvat

Eeva-Liisa Viitala

 

Puutarhaunelmia – Dialogin hyödyllisyydestä

Verkkarin numerossa 1/2012 kirjoitin organisaation oppimisesta Maija Vähämäen vuonna 2008 ilmestyneen iiiketaloustieteen ja johtamisen alaan kuuluvan väitöskirjan (Turun kauppakorkeakoulu)  pohjalta. Sen otsikkona on Dialogi organisaation oppimisessa, itseohjautuvan muutoksen mahdollisuus tuotantotyössä. Vähämäki on tutkinut sitä, miten uusi tieto ja oppiminen rakentuvat työyhteisössä. Hän on kysynyt: ”Mitä organisaation oppiminen vaatii sitä tuottavalta yhteisöltä? Onko yksilön tiedon jakaminen muille riittävä kuva organisaation oppimisesta?”

Tutkimuksen keskeisintä antia minulle olivat näkymä organisaatiossa tapahtuvan oppimisen ytimeen ja vuorovaikutuksen merkityksen painottuminen olennaisesti  oppimiseen kuuluvana.  Tuohon ytimeen sisältyvät tiedon syntymisen tavat, ympäristö ja vaikutukset, niiden analyysi ja seurausten pohdinta . Merkittävää oli myös se, että Vähämäen tutkimuksessa yrityksen johdon katsotaan toimivan henkilöstön kanssa samassa vuorovaikutuksen ja oppimisen tilassa. Organisaation oppimista ei tarkastella johdon näkökulmasta, mihin esimerkiksi puhe osaamisen kehittämisestä voidaan liittää.

Väitän, että Vähämäen tutkimukseen perehtymisen tuloksena on mahdollista todella ymmärtää, mitä dialogi organisaation oppimisen kannalta tarkoittaa. Ymmärtäminen ei välttämättä ole helppoa enkä tiedä, missä määrin olen pystynyt  välittämään tutkimuksen minussa herättämiä ajatuksia lukijoille. Edellinen kirjoitukseni  tuotti jo syntyessään vaatimuksen jatko-osasta, sillä tuolloin jätin pois väitöskirjan sisältämän tärkeän pohdinnan ja määritelmät dialogin olemuksesta: mitä dialogilla oikeastaan tarkoitetaan, mitä se on ja mitä se ei ole?

Sosiaalinen oppimiskäsitys ja tiedon synty

Vähämäen tutkimuksen perustana olevan sosiaalisen oppimiskäsityksen mukaan tieto ei ole missään ”valmiina”, vaan se syntyy vasta sitten kun se tulkitaan ja ymmärretään. Organisaatiossa tapahtuvaa oppimista ajatellen huomio kiinnittyy tällöin siihen, miten  tiedon yhteinen tulkitseminen ja ymmärtäminen tapahtuu. Onhan tarkoituksenmukaista, että tavoitteellisessa toiminnassa yhteisö, esimerkiksi yrityksen tai muun organisaation jäsenet, ymmärtää toimintaansa koskevat asiat jotakuinkin saman suuntaisesti ja että organisaation tavoitteista on yhteinen käsitys.

Organisaation tehtäviä, tavoitteita ym. sen toimintaa koskevaa informaatiota on paljon, mutta sen olemus voidaan käsittää eri tavoin. Voidaan ajatella, että se on luotu ja hyväksytty ”valmiiksi” siirtymään eteenpäin ja omaksuttavaksi organisaation sisällä. Oletus (hiukan kärjistetysti) on, että näin tapahtuu, kun kaikki ovat lukeneet oikeaa tietoa sisältävän tekstin. Vaihtoehtoisesti voidaan ajatella – sosiaalisen oppimiskäsityksen mukaisesti – että kirjoitusmerkkeinä, luettuina tai kuultuina sanoina ja jollain tavalla ymmärrettyinä ja tulkittuina yksilöiden pään sisällä, se ei vielä ole yhteistä tietoa sanan varsinaisessa merkityksessä. On tietenkin paljolti kyse niistä merkityksistä, joita sanalle ’tieto’ annetaan. Mutta kuten äsken kirjoitin, sosiaalisen oppimiskäsityksen mukaan tieto varsinaisesti on olemassa vasta kun se on ymmärretty ja tulkittu.

 Hljaiset prosessit

Informaation yhteinen jakaminen edellyttää tietynlaisia olosuhteita. Nykyhetken kiireisessä ja kiivaasti muuttuvassa arjessa me tehokkaasti  ”kehitämme osaamista”, ”teemme näkyväksi” esimerkiksi jotain käytännön toimintaa tai ”olemme vuorovaikutuksessa” monin tavoin. Näiden aktiivisten toimien takana ja taustalla eri yksilöiden hiljaiset, näkymättömät  ja ehkä hitaat prosessit elävät omaa elämäänsä oppimisena, tuntemisena, tahtomisena, havainnointina, ajatteluna. Ne ovat omaehtoisia enkä usko, että niitä sinänsä voi ulkopuolelta käskeä tai pakottaa. Otollisia olosuhteita näille prosesseille voidaan kyllä luoda.

Päivi Lammi on kuvannut asiaa hauskasti Verkkarin numerossa 1/2012 kirjoituksessaan Mitä puutarhanhoito opettaa meille strategisesta suunnittelusta? Puutarhanhoidossa kasveille luodaan hyviä olosuhteita maaperän laatu ym. ympäristötekijät huomioon ottaen. Kaikki puutarhan hoitajan odottama ja hänet palkitseva kasvu  rinnastuu mielessäni ihmismielen ja –toiminnan hiljaisiin prosesseihin, joiden alkuidut ja yksityisyys ovat näkymättömissä mullan kätköissä. Ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa rakentuneen yhteisen todellisuuden, yhteisyyden, näen puutarhan maanpäällisenä vihreytenä, lehtevyytenä ja kukkaloistona, sen värikkäänä kokonaisuutena.

Kasvamisen mahdollistaja

Oikeaan puutarhaan verrattuna ihmisyhteisö on itse oma puutarhurinsa. Mitään määrätietoista kättä ei ole ohjaamassa sitä. Sen on itse luotava omat olosuhteensa annetussa ympäristössä ja se luo niitä joka hetki, kaiken aikaa. Noita omia olosuhteita voidaan kutsua vaikkapa työyhteisön ilmapiiriksi. Kun puhutaan organisaation oppimisesta sosiaalisen oppimisen viitekehyksessä, niitä kutsutaan dialogiseksi oppimisen tilaksi.

Informaation yhteinen ymmärtäminen ja yhteiset tulkinnat syntyvät vurovaikutuksessa, jonka aivan erityinen muoto on dialogi. Juuri dialogi on tiedon syntymisen avainkohta. Vähämäki huomauttaa, että organisaation oppimiseen liittyvässä keskustelussa vuorovaikutuksen ja dialogin käsitteitä ei läheskään aina avata, minkä seurauksena syntyy erilaisia tulkintoja, joilla on omat seurauksensa. Vähämäen mukaan dialogiin liittyy olennaisesti vertaisuus, tasa-arvoisuus. Tällä puolestaan on omat yhteytensä avoimuuden kysymykseen ja kaikkien oikeutukseen osallistua dialogiin.

Vähämäki valaisee dialogin käsitettä hahmottelemalla mitä se ei ole. Kyseessä ei ole mielipiteiden  vaihto, väittely tai neuvottelu, jossa etsitään kompromissia.  Vähämäki kirjoittaa: ”Keskustelusta sen [dialogin] erottaa syvällisempi tarkoitus  ymmärtää ajatusten taustalla olevia perusteluja, ei pelkästään tunnistaa näkyviä mielipiteitä ja reaktioita. Se ei ole mielipiteiden vaan ajatusten vaihtoa ja uusien ajatusten etsimistä.” Ja edelleen: ”Dialogissa pyritään luomaan uutta ymmärrystä ja uskotaan siihen olevan parempi mahdollisuus ryhmässä kuin yhden yksilön pohdintana. Tässä lienee pääasiallinen perustelu sille, miksi dialoginen toiminta on omaksuttu esimerkiksi työyhteisöjen kehittämiseen.  Niissä etsitään yhdessä monipuolisia näkemyksiä ja usein myös parempia ratkaisuja tiettyyn aiheeseen, ja otetaan huomioon erilaiset perustelut eriäville näkemyksille.”

”Dialogi on kasvokkain käytävä, ryhmässä tapahtuva,  monenvälinen pohdinta puheen välityksellä”

Vähämäki määrittelee dialogin näin: ”Dialogi on kasvokkain käytävä, ryhmässä tapahtuva,  monenvälinen pohdinta puheen välityksellä”. Hän kuvaa dialogin ominaisuuksia,merkitystä ja ulottuvuuksia useisiin tutkijoihin ja ajattelijoihin viitaten. Jotta dialogin eettinen tavoitetila, tasa-arvo, toteutuisi, sitä varten on kehitetty sääntöjä, dialoginen menetelmä. Dialogissa pyritään yhteisten merkitysten tilaan tietyin säännöin, jotka dialogia käyvän ryhmän jäsenet hyväksyvät. Menetelmään kuuluu sääntöjen lisäksi  fasilitaattori eli ohjaaja, joka auttaa dialogin kulkua.

Yleinen, määrittelemätön puhe vuorovaikutuksesta ja dialogista mm. työyhteisön kehittämisessä on johtanut epätietoisuuteen dialogin tavoitteista. Vähämäen mukaan ”dialogin pyrkimys vaikeasti määtiteltävään yhtenäiseen ajatteluun ilman että osallistujilta vaaditaan samanmielisyyttä, on haasteellinen käsite kuvata lyhyesti, puhumattakaan sen käytännön toteuttamisesta yrityksissä, joissa kiirehditään nopeisiin tuloksiin”. Dialogia on kritisoitu yhteen totuuteen pyrkimisestä, mutta kuten toivottavasti edeltävistä sitaateista kävi ilmi, se ei ole dialogin tarkoitus. Dialogisissa prosesseissa ei pyritä poistamaan erilaisuutta, vaan hyväksymään ja kunnioittamaan sitä.

Tärkeänä osana dialogista menetelmää on vielä mainittava pyrkimys ymmärtää vuorovaikutusta itseään:  omaa osuutta dialogiin osallistujana, oman puheen aiheuttamia reaktioita toisissa ja päinvastoin sekä yksilötason lisäksi ryhmän dialogin kehittymistä. Mitä dialogin tavoitteisiin tulee, Vähämäki päätyy siihen, että yrityksissä toteutettavilla dialogeilla tulee olla selkeä tavoite. Dialogisten menetelmien perusteluina voidaan nähdä demokratiaa lisäävän keskustelun luominen tai moniäänisyyden tavoittelu innovatiivisuuden saavuttamiseksi.

Monimuotoinen tila  – ja puutarha

Miksi puhutaan dialogisen oppimisen tilasta?  Edellä käytin sen metaforana kukoistavaa puutarhaa. Ymmärrän asian niin, että mielikuva tilasta auttaa  hahmottamaan, että dialogissa me itse kukin olemme ikään kuin yhteisessä fyysisessä tilassa, johon me tuomme jotain mukanamme. Emme varmaankaan halua tällaisen tilan muuttuvan itselle ja muille epämiellyttäväksi (millä en tarkoita, että dialogissa ei voisi käsitellä negatiivisia asioita). Tekemisemme mitoittuvat fyysisten reunaehtojen mukaan yleensä luontevasti ja järkevästi: emme esimerkiksi pidä ikkunaa pakkasella auki tuntikausia tai aja autolla sisään asuinhuoneistoon.

Keskinäisessä kanssakäymisessämme, jonka vaikutukset ovat näkymättömiä, saatamme käyttäytyä kuin ”norsu posliinikaupassa”. Koska fyysisiä seurauksia esimerkiksi  rikkoutuneina esineinä ei ole, emme huomaa omaa vaikutustamme vuorovaikutuksen näkymättömässä tilassa. Dialogissa tulemme tietoisiksi vuorovaikutuksen ominaisuuksista ja kiinnitämme huomion siihen, miten sanomme asioita, opettelemme kuuntelemaan, miettimään kuultua  ja jatkamaan ajatuksiamme kuullun pohjalta. Dialogi tapahtuu tässä ja nyt, olemme siinä omana itsenämme läsnä. Dialogisen oppimisen tilassa kasvatamme omaa puutarhaamme – me olemme puutarha.

Uurastus näkymättömän puutarhan töissä kannattaa

Työpaikalla ajattelemme usein, että annetuissa olosuhteissa emme kykene tekemään jotain monista eri syistä tai toimimme joillain tietyillä tavoilla erilaisista ulkopuolellamme olevista syistä johtuen.  Ehkä organisaatiomme johto ei mielestämme mahdollista jotain, minkä näkisimme tarpeelliseksi. Toinen ääripää on muistutus, että työpaikan ilmapiiri riippuu jokaisesta meistä. Näiden käsitysten väliin ja tavallaan ratkaisijaksi rakentuvat dialogin mahdollisuudet.

Organisaation johto luo olosuhteita oman johtamis- tieto-, oppimis- ja ihmiskäsityksensä varassa. Johdon käsityksistä riippuu, miten paljon dialogiin ja sen merkitykseen luotetaan, missä määrin sen tärkeys ymmärretään ja miten paljon sitä tuetaan. On myös kyse siitä, miten dialogi ymmärretään. Jos dialogi ei saa mahdollisuuksia eikä tilaa sille tietoisesti rakenneta, organisaatiopuutarha voi villiintyä. Vaikka kuinka lujasti painotettaisiin yksittäisten ihmisten merkitystä ilmapiiriin vaikuttavana,  olosuhteista voi muodostua keskinäisen kamppailun taistelukenttä. Tällaisen kehityksen ääri-ilmiö on työpaikkakiusaaminen. Toisaalta samat olosuhteet voivat  masentaa ja johtaa välinpitämättömyyteen. Villiintynyt ja hoitamaton puutarha, joka  ei enää ole kaunis, rinnastuu mielessäni  ilottomaan ja tehottomaan työpaikkaan.

Organisaation toimijat luovat aina omat olosuhteensa ja heille ominaisen ilmapiirin, mutta se tapahtuu joko sen enempää ajattelematta – toimitaan niin kuin on tapana, liikoja miettimättä – ehkä periaatteena se, että ei tehdä asioita liian vaikeiksi. Onhan työyhteisön hyvinvoinnin edistämiseksi  olemassa paljon toimenpidevaihtoehtoja, joita toteutetaan ja joista tietenkin on hyötyä.

Dialogiin ja siihen sisältyvään vertaisuuden  periaatteeseen uskaltautuminen ei ole toimenpide. Siinä olemme ihan oikeasti itse kukin luomassa oman yhteisömme todellisuutta ja vaikuttamassa siihen. Luomme omaa itseämme suhteessa toisiin ja organisaatiomme tavoitteisiin, emme mitään ulkopuolellamme olevaa.

Linkit:

Maija Vähämäki: Dialogi organisaation oppimisessa. Itseohjautuvan muutoksen mahdollisuus tuotantotyössä. Sarja/Series A-2:2008. Turun kauppakorkeakoulu.

Päivi Lammi: Mitä puutarhanhoito opettaa meille strategisesta suunnittelusta? Verkkari 1/2012

Eeva-Liisa Viitala: Kirjaston arjessa luodaan ja prosessoidaan tietoa. Verkkari 8/2011

Eeva-Liisa Viitala: Näkymätöntä värähtelyä? Työyhteisön oppimisen prosessit odottavat löytymistään. Verkkari 1/2012

Teksti

Eeva-Liisa Viitala
Tiedottaja
Hallinto- ja kehittämispalvelut

Kuvan muokkaus

Helena Hiltunen

Tutkimustiedon ja –aineistojen avautuminen parantaa maailmaa – OpenAIREplus ja Helsingin yliopiston kirjasto EU-hankkeen kansallisena toimijana

“Scientific information has the power to transform our lives for the better – it’s too valuable to be locked away.” Tieteellisen tutkimustiedon avulla elämänlaatumme paranee – tieto on liian arvokasta säilytettäväksi lukkojen takana. (EU:n digitaalistrategiasta vastaava komission varapuheenjohtaja Neelie Kroes)

Helsingin yliopiston uuden, vuosiksi 2013-2016 laaditun strategian otsikkona on Maailman parhaaksi. Monimielinen ilmaisu avataan näin: ”Rakennamme parempaa maailmaa ottamalla entistä merkittävämmän roolin globaalien ongelmien ratkaisemisessa. Monitieteinen opetuksemme ja tutkimuksemme tuottavat uutta osaamista koko yhteiskunnan hyödyksi. Tuore ajattelu ja luova vuorovaikutus auttavat meitä tavoitteessamme nousta maailman 50:n parhaan yliopiston joukkoon.”

Meilahden kampuskirjasto Terkon kirjastonjohtajaa Annikki Roosia haastateltuani osaan mainita ainakin yhden Helsingin yliopiston kirjastossa edistettävän asian tai tehtävän, joka suoraan liittyy yliopistomme tulevan strategian pääteemaan: OpenAIREplus-hankkeen.

Kuten ylläolevassa strategiasitaatissa mainitaan, yliopiston opetus ja tutkimus tuottavat uutta osaamista koko yhteiskunnan hyödyksi. Kirjaston työn tuloksena tutkimustieto ei jää hankalasti lähestyttäväksi ja löydettäväksi, ”lukkojen taakse”. Kirjasto luo mahdollisuuksia kaikille kansalaisille päästä tutustumaan tutkimustietoon. Nyt avataan ovia vielä pitemmälle, tutkimusaineistoihin, joihin tieteellisen tutkimuksen tulokset perustuvat.

OpenAIRE (Open Access Infrastructure for Research in Europe) –hanke (12/2009-) pohjautui Euroopan komission käynnistämään tutkimusjulkaisujen avoimen saatavuuden (Open Access) pilottihankkeeseen, joka alkoi elokuussa 2008. Näissä projekteissa on luotu käytäntöjä kaikkien EU:n rahoittamien tutkimusten tuloksena syntyneiden julkaisujen saamiseksi avoimesti verkkoon. Helsingin yliopiston kirjasto oli mukana jo OpenAIREssa.

Lähes kolmen vuoden pituinen OpenAIREplus –hanke käynnistyi joulukuussa 2011. Sen tavoitteena on rakentaa yhteyksiä tutkimustuloksista raportoivien tieteellisten julkaisujen ja tutkimustulosten perustana olevien tutkimusaineistojen (data) välille.

Pisan matkakuvat virittivät antoisaan keskusteluun

Annikki Roosin haastattelun alkuperäisenä herätteenä oli kertoa Verkkarin lukijoille kuulumiset  OpenAIREplus -hankkeen kick off –tilaisuudesta Italian Pisasta. Hän osallistui  6.-7.12.2011 pidettyyn kokoukseen Helsingin yliopiston kirjaston edustajana. Keskustelussamme tämä tilaisuus ja sen anti jäivät sivuosaan ja tunnelmiksi haastattelun yhteydessä nähtävinä valokuvina. Keskeisiksi aiheiksi nousivat EU:n tutkimusjulkaisujen ja –aineistojen avoimeen saatavuuteen liittyvien hankkeiden yhteiskunnallinen merkitys, kirjastojen uudet tehtävät ja Helsingin yliopiston kirjaston rooli tehtäväalueen kansallisena toimijana.

Millaista tiede- ja yhteiskuntapoliittista kehitystä OpenAIRE-hankkeiden taustalla on?

Tiedon tuottamisessa ja käyttämisessä on tapahtunut iso murros. Meillä on nykyään välineitä tehdä asioita uudella tavalla: tekniikkaa, laitteita, ohjelmistoja…  On monenlaisia uusia tapoja tiedon käsittelemiseksi. Eikä tämä ole pelkkää IT:tä, tietotekniikkaa, vaan aivan tavallisten ihmisten asiaa.

On tapahtunut poliittisia muutoksia. Tutkimuksen rahoittajat edellyttävät, että tutkijoiden tuotanto saadaan kaikkien halukkaiden käyttöön. Julkisen rahoituksen turvin tehtyjen tutkimusten sisältämän tiedon pitäisi olla avointa ja esimerkiksi yritysmaailman käytössä. Tämä on EU:n, useiden muiden kansainvälisten tutkimusrahoittajien ja meillä Suomen Akatemian tavoitteena.

OpenAIRE oli juuri EU:n käynnistämä hanke, joka aloitettiin tietyillä aihealueilla, mm. lääketieteessä ja se keskittyi nimenomaan tutkimusjulkaisujen avoimuuteen. Todennäköisesti EU:n seuraavassa puiteohjelmassa edellytetään EU:n rahoittamien julkaisujen ja myös niihin liittyvän datan avoimuutta.

Entä OpenAIREplus?

OpenAIREplussassa pilotoidaan samat aihealueet kuin edellisessä hankkeessa, mutta nyt tähdätään siihen, että myös tutkimustuloksiin johtanut data saadaan avoimeksi. Hankkeessa rakennetaan prosesseja ja välineitä sekä levitetään tietoa EU:n tutkimusjulkaisujen ja –datan avoimuutta koskevasta politiikasta.

Prosessien ja välineiden rakentaminen tarkoittaa sitä, että julkaisun ja datan välille luodaan yhteys. Tehdään mm. datamallia, jonka avulla tutkimusdata voidaan kuvata ja linkittää se julkaisuihin. Analysoitavana on eri tieteenalojen aineistoa. Tehtävänä on yrittää löytää erityyppisten datojen välille yhteistä rajapintaa, mikä onkin kunnianhimoinen tavoite!

Tutkimusjulkaisut ja aineistot sijoitetaan avoimiin julkaisuarkistoihin. On mm. huolehdittava siitä, että suomalaiset arkistot ovat OpenAIREn kanssa yhteensopivia. Hankkeen piirissä tehtävä yhteistyö on kansainvälistä ja kansallista. Suomesta hankkeeseen osallistuja on Helsingin yliopisto, jonka edustajana toimii Helsingin yliopiston kirjasto. Kirjastomme on siis kansallinen toimija tässä tehtävässä.  Hankkeessa on kaiken kaikkiaan edustus 41 EU-maasta.

Palataan hetken päästä Helsingin yliopiston kirjaston tehtäviin OpenAIREplussan piirissä.
– Kertoisitko, miten TTA-hanke, jonka ohjausryhmässä olet, liittyy puheena olevaan asiaan?

Opetus- ja kulttuuriministeriö on käynnistänyt Tutkimuksen tietoaineistot -hankkeen (TTA) vuosiksi 2011–2013. Se käynnistyy 16.3. järjestettävällä seminaarilla. TTA-hanke sisältää mm. datakatalogin rakentamisen. Siinä kaikkien alojen metadata koottaisiin yhteen.

Kaikkea tutkimusdataa ei voi saada avoimeksi, mutta metadatan tulisi olla avointa. Tutkimusdatan metadata syntyy siten, että data kuvaillaan jonkin sovitun formaatin mukaisesti. Data kuvaillaan tietokantoihin, joista se on ihmisten tai toisten järjestelmien haettavissa ja käytettävissä eri tavoin.

Kirjaston uudesta roolista…

Kirjastot eivät enää nykyään ole tietovarastoja. Niiden tehtävänä on taata pääsy tietoon. Tieto puolestaan voi olla mitä tahansa: primääridataa, tekstiä, julkaisuja.  Tietoympäristö on moninainen ja kirjasto voisi olla väylä tai rajapinta jossa  ihminen, data ja informaatio kohtaavat muodostaen mahdollisuuden tietämyksen syntymiseen ja viisauden kartuttamiseen.

Helsingin yliopiston kirjasto kansallisena toimijana?

OpenAIREplus-hankkeessa jaamme tietoa suomalaisten avointen julkaisuarkistojen (n. 15) ylläpitäjille. Olemme mukana viemässä eteenpäin teknisiä ratkaisuja ja sovittuja toimintatapoja. Kaikki ne tieteellistä tutkimusta harjoittavat tahot, jotka ovat saaneet EU-rahoitusta, ovat yhteistyökumppaneitamme. Myös Kansalliskirjasto, Tekes… Pyrkimyksenä on kansallisesti järkevä toimintatapa tutkimusjulkaisujen ja –aineistojen avoimuutta kehitettäessä. Asiaa voisi yleisesti tehdä tunnetuksi myös esitelmien ja eri foorumeille laadittujen kirjoitusten avulla.

Helsingin yliopiston kirjastossa on NOAD (National Open Access Desk) eli kansallinen Open Access –neuvontapiste, joka auttaa tutkijoita löytämään oikean avoimen julkaisuarkiston sekä vastaa tutkimuksen avoimuuteen ja tekijänoikeuksiin liittyviin ym. kysymyksiin. NOADit on jaettu piireihin. Suomi kuuluu pohjoiseen, Nordic NOADiin, jonka kesken pidetään mm. skype-kokouksia.

Helsingin yliopiston kirjastossa OpenAIREplus-toiminnasta huolehtii työryhmä, johon kuuluu henkilöitä, jotka eri tavoin ja omalla asiantuntemuksellaan edistävät hankkeeseen liittyviä tehtäviä: ylikirjastonhoitaja, tutkimusdata-asiantuntijoita sekä avoimen julkaisuarkiston teknisen puolen ja Open Access –käytännöt ja tekniikan hallitsevia osaajia.

Odotettavissa on monipuolista kansainvälistä toimintaa ja matkoja, mm. kesäkuussa 2012 Kööpenhaminaan, missä pohjoismaiset OpenAIREplus-edustajat tapaavat.

Kaikki OpenAIREplus-hankkeeseen liittyvä Helsingin yliopiston kirjaston aineisto on yliopistolaisille avoimesti wikissä: https://wiki.helsinki.fi/x/GQDZB

Kiitos haastattelusta!

Linkit:

OpenAIRE

http://www.openaire.eu/en/component/content/article/76-highlights/326-openaireplus-press-release

OpenAIREplus projekti liittää yhteen vertaisarvioidun artikkelin ja tutkimusdatan.

Helsingin yliopiston kirjaston ajankohtaisuutinen 4.1.2012

Kimmo Koskinen, Helsingin yiopiston kirjasto: Open Access –julkaiseminen. Esitys kaukopalvelupäivillä 12.5.2011

Opetus- ja kulttuuriministeriö 30.1.2012: Koordinaatioryhmä tukemaan sähköisten tutkimusaineistojen saatavuutta ja käyttöä

Tietoa Tukimuksen tietoaineistot (TTA) –hankkeesta 

HY strategia  

Teksti

Eeva-Liisa Viitala
Tiedottaja
Hallinto- ja kehittämispalvelut

Kuvat

Annikki Roos

 

Näkymätöntä värähtelyä? – Työyhteisön oppimisen prosessit odottavat löytymistään

Kirjaston käytännön työ on täynnä vaihtuvia tilanteita ja osaamishaasteita. Työssä mukana olevat myös oppivat jatkuvasti ollessaan toistensa kanssa tekemisissä. Kun näin väitetään, oppimista tarkastellaan sosiaalisena toimintana. Näkökulma eroaa merkittävästi perinteisemmistä käsityksistä, joissa oppiminen ymmärretään yksilökeskeisesti.

Hiljainen tieto näkyväksi Nonakan ja Takeuchin mukaan

Edellisessä organisaation oppimiseen liittyvässä kirjoituksessani (Kirjaston arjessa luodaan ja prosessoidaan tietoa, Verkkari 8/2011) esittelin japanilaisten tutkijoiden Nonakan ja Takeuchin ns. SECI-mallin. Se kuvaa  yhteisöllisen tiedon luomisen ja oppimisen prosesseja ja tiloja, jossa on neljä vaihetta, socialization (sosiaalisaatio), externalization (ulkoistaminen), combination (yhdistäminen) ja internalization (sisäistäminen). Niitä vastaavat Ikujiro Nonakan myöhemmän täydennyksen mukaisesti tiedon kehittymisen jaetun tilan ja ajan ,ba´n, kategoriat.  Ne ovat alkuunpaneva, keskusteleva, järjestävä ja toteuttava ba.

SECI-mallin spiraalin muotoisesti etenevät prosessit ulkoistavat  työyhteisön jäsenten niin sanotusti ”sormenpäissä” olevat  käytännön tiedot ja taidot, hiljaisen ja usein dokumentoimattoman osaamisen koko organisaation käyttöön. Hiljainen tieto muuttuu prosessissa eksplisiittiseksi tiedoksi.

Kaavamaisesta mallista elävään työelämään: Dialogi organisaation oppimisessa

Liiketaloustieteen ja johtamisen alaan kuuluvassa väitöskirjassaan Dialogi organisaation oppimisessa, itseohjautuvan muutoksen mahdollisuus tuotantotyössä (Turun kauppakorkeakoulu, 2008) Maija Vähämäki kysyy: kertooko Nonakan malli mitään siitä,  miten uusi tieto ja oppiminen tarkalleen ottaen rakentuu työyhteisössä? Hän kysyy: ”Mitä organisaation oppiminen vaatii sitä tuottavalta yhteisöltä? Onko yksilön tiedon jakaminen muille riittävä kuva organisaation oppimisesta?”

  • Sosiaalinen oppimiskäsitys ja tiedon synty

Oppimisen määritelmiä on paljon, mutta yleensä niihin sisältyy se, että oppimisen seurauksena tapahtuu jokin muutos. Puhutaan myös oppimaan oppimisesta. Vähämäen tutkimus on aarre nimenomaan organisaation oppimisesta ja oppivasta organisaatiosta kiinnostuneelle. Tutkija on raivannut aihepiirin teoriasuuntauksiin ja käsitteiden ryteikköön  polkuja, jotka ovat oivallisia kulkureittejä työyhteisön monitahoiseen ja monimuotoiseen vuorovaikutukseen, sen merkitykseen ja merkityksiin. Minulle ne  lisäksi jäsensivät  jo luettujen ja lukemista odottavien tutkimusten ja kirjoitusten teoreettista paikantamista.

Vähämäki muotoilee tutkimuskysymyksensä näin: ”Miten organisaation oppiminen ja osallistava johtaminen rakentuvat henkilöstön ja johdon vuorovaikutuksessa?”

Antoisaa Vähämäen tutkimuksessa on, että siinä pienen varsinaissuomalaisen kirjapainon henkilökunta, kirjatyöntekijät, on pääroolissa. Tutkija katsoo oppimisen prosesseja sosiaalisesta näkökulmasta, jonka mukaan tieto syntyy ihmisten välisissä suhteissa. Nonakan mallin tyyppinen ajattelu on näin vielä tunnistettavissa. Kun oppimista ajatellaan eri tavalla, teknisenä prosessina, oppimistapahtuma hahmottuu yksilön ja yhteisön tiedon käsittelynä.  Tästä teoreettisten lähtökohtien merkittävästä erosta johtuu, että  on välttämättä otettava kantaa tiedon olemukseen.

  • Tieto syntyy vasta kun se tulkitaan ja ymmärretään?

Onko tieto jossain olemassa ennen oppimisessa tapahtuvaa siirtymistään oppijoihin? Jos näin ajatellaan, huomio kiintyy tiedon tallentamiseen ja jakamiseen oikeassa muodossa. Teknisestä lähtökohdasta tiedon tai osaamisen voidaan ajatella myös olevan organisaation pääomaa, joka on konkreettista ja mitattavaa.

Kun katsotaan  tiedon syntyvän sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, tarkoitetaan, että tieto syntyy vasta kun se tulkitaan ja ymmärretään. Vähämäki kirjoittaa: ”Tekninen näkökulma problematisoi olemassa olevan tiedon hallitsemisen, ja sosiaalisen oppimisen näkökulmassa problematisoidaan sekä tiedon olemus että sen syntymisen prosessi kontekstissaan.”

Oppimisen  tila – dialogisen vuorovaikutuksen tila

Kuten äsken mainitsin, Nonakan malliin sisältyy ajatus hiljaisen tiedon saattamisesta eksplisiittiseksi eli tavallaan eteen- ja ulospäin siirrettäväksi, edelleen jaettavaksi. Vähämäki kiinnittää huomionsa tiedon syntymisen tapaan, ympäristöön ja vaikutuksiin. Hän puhuukin oppimisen tilasta, jonka hän toteaa tulevan lähelle Nonakan ba-käsitettä. Työyhteisö tai organisaatio todellakin nähdään tilana, joka elää ja muuttuu, jossa vuorovaikutetaan ja opitaan – kaikki yhdessä.

Vähämäen kirjan teoriakatsauksesta  saa hyvän yleiskuvan siitä, että organisaation oppimiseen ja osaamisen kehittämiseen liittyvää tutkimusta on tehty paljon johdon näkökulmasta. Pyritään myös osaamisen johtamiseen. Kohteena on henkilöstö. Vähämäen tutkimuksessa myös yrityksen johdon katsotaan toimivan henkilöstön kanssa samassa vuorovaikutuksen ja oppimisen tilassa.

  • Oppimisen tilanteet

Oppimisen tila merkitsee mitä suurimmassa määrin tilanteita. Vähämäki toteaa, että organisaation oppimista käsittelevässä  kirjallisuudessa on enimmäkseen keskitytty sellaisiin työyhteisöihin, joissa kirjallinen kommunikointi on osa työtä ja osaamiseen kuuluvaa. Työympäristöjä, joissa kirjallinen kommunikointi – lukeminen ja kirjoittaminen – ei ole keskeistä tai sitä ei juurikaan tarvita, kutsutaan ei-kirjallisiksi ympäristöiksi (non-writing-communities). Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei käytännön työ edellyttäisi oppimiskykyä tai että käytännön työn ympäristöissä ei olisi monenlaisia, vaativiakin oppimis- ja innovointitarpeita tai -pyrkimyksiä.

  • Tilanneoppiminen ja käytäntöyhteisöt

Tutkimus kirjapainon ei-kirjallisessa ympäristössä on johdattanut tutkijan keskelle tilanneoppimista, mikä onkin tutkimuksen olennainen käsite. ”Työssä tarvittava tieto on tilannesidonnaista, ja se on osa sitä toimintaa, kontekstia ja kulttuuria, jossa se syntyy ja jossa sitä käytetään. Toiminta, jossa tietoa syntyy ja sitä sovelletaan, ei ole erotettavissa oppimisesta ja ajattelusta, vaan se on olennainen osa oppimista”, kirjoittaa Vähämäki.

Tilanneoppimiseen liittyy tiiviisti käsite käytäntöyhteisöt (communities of practice). Ne ovat työpaikoilla muodostuvia, usein luonteeltaan epävirallisia tai tilapäisiä ryhmittymiä ja yhteisöjä, joissa luodaan yhteisiä merkityksiä ja käytäntöjä. Esimerkkinä käytäntöyhteisöistä mainitaan projektitiimit.

  • Työtehtävillä on oma luonteensa – tiedon hankinnan ja käytön tapoja eri tilanteissa

Vaikka en tässä yhteydessä halua piirtää yhtäläisyysmerkkejä kirjapainoyrityksessä tehtävän työn ja kirjastotyön  väliin, en Vähämäen tutkimusta lukiessani voinut välttää ajattelemasta ”kantapään kautta” tuntemaani kirjaston asiakaspalvelutyötä. Kirjaston käytännön työn ehkä olettaisi olevan mitä ”kirjallisinta” tietotyötä, mutta esimerkiksi  välittömästi asiakasrajapinnassa toimivilla on kuitenkin omanlaisensa haasteet.

Tunnistin Vähämäen kuvaamista kirjapainoammattilaisten käytännöistä monia: kirjaston asiakaspalvelun vaihtelevissa ja yllättävissäkin tilanteissa kysytään mieluummin neuvoa työkavereilta kuin käännytään dokumentoitujen ohjeiden puoleen.

  • Onko dokumentoimalla näkyväksi tehty tieto ainoa oikea?

Vähämäen havaintojen mukaan kirjapainossa ”työn luonne ei ole sellainen, että olisi tapana käydä kirjoista, mapeista tai sähköisistä tiedostoista katsomassa, miten tämän akuutin tilanteen hoitaisin. Ja voidaanko olettaa, että juuri tiettyyn pulmatilanteeseen olisi löydettävissä ratkaisu persoonattomassa, kirjallisessa muodossa? Ongelmatilanteet on totuttu ratkaisemaan työn ohessa  toisilta neuvoa kysyen, ei dokumentteihin turvautuen.”

Korostan tässä yhteydessä, että kirjapainon graafisen alan ammattilaiset osoittautuivat erittäin tarkoiksi työnsä laadusta ja toiminnan sujuvuudesta. Dokumentteihin turvautumattomuus ei tarkoittanut välinpitämättömyyttä tai huolimattomuutta, pikemminkin päin vastoin. En myöskään ota kantaa siihen, pitäisikö kaiken kirjastotyön muuttua mahdollisimman ”kirjalliseksi” ja näin ehkä entistä ammattimaisemmaksi tietotyöksi.

Haluan tuoda esiin, että kirjastossakin on monia eri luonteisia työtehtäviä palautuneiden kirjojen hyllyttämisestä johtamiseen, erilaisia käytäntöyhteisöjä – Helsingin yliopiston kirjastossa myös paikalliset toimipisteet eri puolilla kaupunkia – ja kaikkien näiden yhdessä voidaan ajatella muodostavan myös yhteisen vuorovaikutuksen ja oppimisen tilan.

Kirjasto toimipisteineen yhteisenä oppimisen tilana?

Vähämäen tutkimuksen suuntaisesti voidaan todeta, että vuoden 2010 alusta yhtenä yhteisenä organisaationa toimineelle Helsingin yliopiston kirjastollekin on luotu yhteinen vuorovaikutuksen ja oppimisen tilan rakenteellinen kehys. Uskon, että  tämän kahden vuoden ikäisen organisaation tarkastelu totunnaisen osaamisen kehittämisen viitekehyksestä poikkeavasti olisi mielenkiintoista ja kannattavaa.

Koko kirjastotyöyhteisön vuorovaikutuksessa syntyvän tiedon ja osaamisen hyödyt  olisi epäilemättä mahdollista ottaa tehokkaasti käyttöön. Tosin tällaisella pyrkimyksellä olisi Vähämäen tutkimuksesta ilmenevät reunaehtonsa:  työpaikkaa oppimisympäristöksi kehitettäessä olosuhteiden on oltava otolliset avoimelle vuorovaikutukselle ja dialogille, jotka mahdollistavat oppimisen sosiaalisena prosessina.

Osallistuminen avoimeen vuorovaikutukseen ja dialogiin on tärkeää, sillä tässä käsitellyn oppimiskäsityksen mukaan oppiminen on osallistumista sosiaalisiin prosesseihin arkipäivän tilanteissa. Oppimisen tila on dialogisen vuoropuhelun tila. Muita reunaehtoja ovat  luottamus, joka on avoimen vuorovaikutuksen edellytys sekä dialogin tasavertaisuus siihen osallistuvien välillä. Organisaation johtamisfilosofian tulee tukea dialogisuutta.

  • Voimaa muutoksiin sisältä päin

Miksi oppiminen on niin tärkeää? Vaikka Vähämäen tutkimuskohteena oli pieni kirjapainoalan yritys, en voi tältäkään kannalta olla jossain määrin rinnastamatta graafisen alan läpikäymää perustavan laatuista toiminnan ja työmenetelmien muutosvaihetta ja toisaalta kirjastoalan perinteisten toimintatapojen meneillään olevaa myllerrystä ja uuden aikakauden kynnykselle saapumista.

Myös kirjastoissa henkilö- ja aikaresurssit ovat niukat, muutos- ja oppimispaineet suuret. Tässä tilanteessa kannattaisi käyttää hyödyksi sitä, mitä on jo olemassa ja saada kirjastotyöyhteisön arjen hljainen tieto – otsikossa luonnehdin sitä ”näkymättömäksi värähtelyksi” – organisaatiota energisoivaksi voimavaraksi.

Vähämäen vuosiin 1999-2003 ajoittuva tutkimus oli pitkäkestoinen ja kaksivaiheinen, toimintatutkimuksen menetelmiä noudattava. Yrityksen osaamisprojektin kuluessa toteutettiin osaamiskartoitus-interventio, jonka tulosten analyysista tutkijan mieleen nousi uusia tutkimuskysymyksiä, jotka puolestaan johtivat syvälle työyhteisön oppimisen problematiikkaan.

Harvinaisen tinkimätön ja perusteellinen tutkimus on mukaansatempaavaa ja innostavaa luettavaa. Erityisen ihailtavaa on, miten Vähämäki on pitänyt hallussaan tutkimusaiheen ja sen ajattelua eri suuntiin johtavat langat tuottaen monipuolisen kuvauksen ja painokkaita tuloksia uskoakseni melko vähän käytetystä näkökulmasta.

Tutkimusprojekti: Osaamisen kehittymisen seurauksia ja tuloksia

Kirjapainon osaamisprojektissa henkilöstö oli  kehittämässä omaa osaamistaan.  Tästä avautui  vähitellen näkymä edellä kuvaamaani  oppimisen ja dialogisen vuoropuhelun tilaan, jollaiseksi organisaatio on mahdollista ymmärtää ja josta puolestaan seurasi tiimityöhön, työyhteisön valtaistamiseen (empowerment), vastuun ottamiseen, valta-käsitteeseen ja neuvottelevaan työtapaan liittyvien mahdollisuuksien oivaltamista. Käytäntöyhteisöjen erilaisten puhetapojen ja toisistaan poikkeavien kielellisten ilmaisujen tulkinnat ja ymmärrettävyys toivat prosesseihin omat haasteensa.

  • Yksilö

Mitä yksilötasolla tapahtui? Vähämäki kirjoittaa: ”Osaamisen kehittäminen ei ole kertaluontoinen tapahtuma, vaan jatkumo , johon kaikki organisaation jäsenet ovat osallisia. Se etenee ja muotoutuu arkipäivän tilanteissa. Osaamiseksi yksilötasolla ymmärrettiin tässä tutkimuksessa ammatilliset valmiudet, jotka kehittyvät sekä muodollisessa koulutuksessa että erityisesti työn ohessa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa  muiden työyhteisön jäsenten kanssa. Huomion kiinnittäminen työssä oppimisen tilanteisiin vahvisti osallistujien arvostusta työssäoppimista kohtaan, ja toi esille oppimisen vuorovaikutteisuuden kirjatyöntekijöiden työssä ja mahdollisuuden näiden tilanteiden parempaan hyödyntämiseen.”

  • Organisaatio

Tutkija jatkaa organisaation oppimistuloksista: “Organisaatiotason oppimisena  puolestaan ymmärrettiin organisaation oppima neuvotteleva tapa toimia, joka sisältää kyvykkyyden dialogiin ja siinä tapahtuvaan itsereflektioon. Neuvotteleva toimintatapa oli osa itseohjautuvuuden oppimista.”

Tutkimuksen käytännön merkitys oli, että organisaation osaamista kokonaisuutena parantanut interventio ja oppimistulokset lisäsivät organisaation kyvykkyyttä hallita muutostilanteita.

Loppupäätelmiä

  • “Alkulientä” kannattaa jalostaa

Näkymättömän värähtelyn visualisointi kirjoitukseni alussa on mielikuvani työn arjessa tapahtuvista kohtaamisista ja vuorovaikutuksista. Ne eivät välttämättä ole hallittuja, säännönmukaisia ja järjestäytyneitä, vaan erilaisia tilanteita ja tapahtumia kihisevä ”alkuliemi”. Vähämäen tutkimus osoitti, että työyhteisön ja sen jäsenten jo olemassa olevat vahvuudet, niiden huomaaminen, arvostus ja ymmärrys sekä eri käytäntöyhteisöjen työn luonteen ymmärtäminen kehityksen ytimenä tuottaa tulosta.

Mahdollista on, että organisaation valmius oppia ja kyvykkyys muutoksissa selviämiseksi ja muutostilanteiden hallitsemiseksi ovat rajattomat. Edellä oleva lause on omaa tulkintaani – ehkä toiveajattelua?

Vaikka Vähämäen tutkimus ja kirjoitukseni keskittyivät organisaation sisäiseen voimaan, sen esille saamiseen ja hyödyntämiseen, muistutan vielä tässä , että tarkoitukseni ei ole luoda kuvaa työyhteisöstä omassa liemessään porisevana, sisään päin kääntyneenä – ja oman työpaikkani tapauksessa -kirjastokeskeisyyteen sulkeutuneena omaa erinomaisuuttaan vaalivana piirinä.

Oletan itsestään selvästi, että kirjasto työyhteisönä on ajan tasalla asiakkaitaan varten olemassa. Henkilöstö on monenlaisten ulkoapäin tulevien vaikutteiden ja kehityssuuntausten ristipaineessa ja niistä mitä tietoisin. Mielestäni edellä kuvattu näkemys työyhteisön oppimisesta olisi tämän hetken tilanteessa voimaannuttava ja voisi vahvistaa yhteistä käsitystä tavoitteellisena organisaationa toimimisesta.

  • Dialogisuus – osallistamisesta osallistumiseen?

Vierastan nykyään paljon käytettyä sanaa ’osallistaminen’, vaikka sillä varmasti tarkoitetaan asennetta ja menetelmiä, joilla henkilöstö pyritään saamaan mukaan organisaation ja vaikkapa sen tulevaisuuden suunnitteluun. Edellä esittelemästäni tutkimuksesta käy ilmi, miten voitaisiin luoda otollisia olosuhteita kaikkien työyhteisön jäsenten osallistumiselle työn arjen dialogiin ja mitä seurauksia tällä voisi olla.

”Hiljainen tieto” saataisiin näkyviin, kuuluviin ja hyödynnettäväksi. Onnistuminen merkitsisi vaikutuksia mm. organisaation oppimiseen ja selviytymiskykyyn muutostilanteissa. Arvelisin, että henkilöstön omakseen kokemilla osallistumisen ja vaikuttamisen mahdollisuuksilla olisi myös positiiviset vaikutuksensa työhyvinvointiin.

Työpaikallani Helsingin yliopiston kirjastossa on dialogisuuttta etsitty ainakin käyttöön otetuissa kehityskeskustelumenetelmissä ja meneillään olevassa tavoiteohjelmatyön dialogiseksi nimetyssä prosessissa. Vähämäen väitöskirjaan ja sen esiin tuomiin ajattelumalleihin soisin mahdollisimman monien tutustuvan. Tässä vaiheessa minusta tuntuu siltä, että  esittelemääni tutkimukseen sisältyvä analyysi dialogisuudesta on jo  saamassa muotoaan seuraavaksi  Verkkari-kirjoituksekseni.

Linkit:

Maija Vähämäki: Dialogi organisaation oppimisessa. Itseohjautuvan muutoksen mahdollisuus tuotantotyössä. Sarja/Series A-2:2008. Turun kauppakorkeakoulu.

http://info.tse.fi/julkaisut/vk/Ae2_2008.pdf

Eeva-Liisa Viitala: Kirjaston arjessa luodaan ja prosessoidaan tietoa. Verkkari 8/2011

https://blogs.helsinki.fi/verkkari-lehti/kirjaston-arjessa-luodaan-ja-prosessoidaan-tietoa

 

Teksti

Eeva-Liisa Viitala
Tiedottaja
Helsingin yliopiston kirjasto
eeva-liisa.viitala[at]helsinki.fi

Kirjoittaja toimii Helsingin yliopiston kirjaston johtoryhmässä henkilöstön edustajana.

Kirjaston arjessa luodaan ja prosessoidaan tietoa

Es ist nicht genug zu wissen – man muss auch anwenden.
Es ist nicht genug zu wollen – man muss auch tun. – Johann Wolfgang von Goethe

Nykyaikainen kirjasto on tiedon asiantuntemuksen tyyssija. Tieto on työmme kohteena ja perustana. Se on laaja käsite, mutta kirjoitukseni yhteydessä ovat tärkeitä:

  • eksplisiittinen tieto, joka on käsitteellistä ja jota voidaan prosessoida, viestiä, tallentaa ja jakaa sekä
  • hiljainen tieto, joka tarkoittaa henkilökohtaista tietoa, jota on vaikea jakaa. Se on kokemuksen ja kehon tietoa ja sisältää usein jonkin taidon. Myös: implisiittinen tieto.

Oppimisen määritelmät ovat moninaiset, mutta perustavaa laatua on se, että oppimisen seurauksena ihmisessä tai hänen käyttäytymisessään tapahtuu muutos.  Osaaminen syntyy siitä, että tieto johtaa toimintaan. Työelämäkontekstissa osaamisen on määritelty tarkoittavan työn vaatimien tietojen ja taitojen hallintaa ja niiden soveltamista käytännön työtehtävissä. Osaamisen johtamisessa on kyse siitä, että osaamista ylläpidetään siten, että organisaation tavoitteet voidaan saavuttaa.

Näkökulma osaamisen kehittämiseen

Kuten laajalti nykyään, myös omassa työpaikassani Helsingin yliopiston kirjastossa panostetaan voimakkaasti osaamisen kehittämiseen. Tuo sanapari on yleinen erityisesti hallintokielessä. Sen sisällöksi voisi ajatella esimerkiksi työtekijöiden opiskelun ja kouluttautumisen tukemisen. Helsingin yliopiston Henkilöstöpoliittisen ohjelman tätä aihetta käsittelevässä luvussa painotetaan perehdyttämistä ja osaamisen turvaaminen on otsikon Henkilöstön kehittäminen alla. ”Henkilöstön kehittäminen on laaja kokonaisuus, johon kuuluu jatkuva opiskelu ja oppiminen työssä, lisäkoulutuksen hankkiminen sekä omassa organisaatiossa että sen ulkopuolella ja myös esimerkiksi mentoroinnin ja työnohjauksen käyttäminen” (Helsingin yliopiston Henkilöstöpoliittinen ohjelma 2010-2012, s. 14).

Tässä kirjoituksessa pyrin irti osaamisen kehittämisen hokemasta. Tutkin tiedon, oppimisen, osaamisen paikkoja kirjastossa lähtökohtanani Ikujiro Nonakan ja HirotakaTakeuchin kehittämä organisaation tiedon luomisen prosessimalli. Nonaka ja Takeuchi julkaisivat teoksen The knowledge-creating company – How Japanese companies create the dynamics of innovation vuonna 1995.

Tiedon luominen organisaatiossa

Puhe osaamisen kehittämisestä viestii ainakin minulle siitä, että osaamista lisätään jollain yksilön tai yhteisön ulkopuolelta hankittavalla tavalla. Tämä pitääkin paikkansa siinä mielessä, että osaamisen johtamisen tehtävänä on suunnata oppiminen organisaation strategisten tavoitteiden suuntaan. Mielestäni osaamisen kehittäminen – tai kehittyminen – on kuitenkin näin nähtynä kovin kapea-alaista. Siksi haluan nostaa esiin organisaatiossa, myös kirjaston henkilökunnan toiminnassa syntyvän tiedon ja tiedon luomisen prosessin.

Nonakan ja Takeuchin mallissa on neljä vaihetta: sosiaalisaatio, ulkoistaminen, yhdistäminen ja sisäistäminen. Mallin nimi tulee englanninkielisistä termeistä ja kirjainten järjestys nimessä keskellä olevan tiedon spiraalin suunnasta, joka alkaa sosiaalisaatiosta edeten ulkoistamisen ja yhdistämisen kautta sisäistämiseen. Tiedon määrä kasvaa spiraalin kierrosten lukumäärän mukaan.

 

Tiedon kehittymisen jaettu tila ja aika – ba

Ikujiro Nonaka täydensi SECI-malliaan käsitteellä ba, jonka esitteli alun perin japanilainen filosofi Kitaro Nishida. Ba on tila, joka voi olla fyysinen, virtuaalinen, henkinen tai mikä tahansa niiden yhdistelmä.

Ba’n kategoriat vastaavat SECI-mallin neljää askelta.

  • Alkuunpaneva ba edustaa sosiaalisaatio-vaihetta. Siinä tiedon muodostumisen edellytykset syntyvät ja rakennetaan luottamus. Tämä ba on kasvokkaisen viestinnän ympäristö. Se voisi olla uuden työntekijän perehdyttämisjakso tai kaikkien yhteinen kahvitauko. Alkuunpaneva ba vastaa SECI-mallin sosiaalisaation vaihetta.
  • Keskusteleva ba on henkilökohtaisen ja hiljaisen tiedon jakamisen aika tai tila. Voisin kuvitella tämän olevan käytännön kirjastotyön tekijöiden viikoittainen palaveri, jossa keskustellaan esimerkiksi kirjaston tiloissa sijaitsevien kopiokoneiden huollon ja ylläpidon kysymyksistä. Vaihdetaan ajatuksia, miten itse kukin menettelee ongelmatilanteissa, asiakkaiden kysyessä neuvoa, paperin tai musteen loppuessa jne. Keskusteleva ba vastaa SECI-mallin ulkoistamisen vaihetta.
  • Järjestävä ba on tiedon yhdistelyä. Riippumattomuus ajasta ja paikasta mahdollistaa virtuaalisen toiminnan. Esimerkiksi wikit, työpaikan sosiaalinen media, vaikkapa Yammer tai sähköposti voivat olla järjestävän ba’n paikkoja. Edelliseen esimerkkiin liittyen järjestävä ba voisi ilmetä asiakaspalveluhenkilökunnalle suunnattujen ohjeiden laatimisena, jossa olisi myös kopiokoneisiin liittyviä ongelmatilanteita käsittelevä kohta.
  • Toteuttava ba on tilanne, jossa eksplisiittinen, näkyvä tieto muuntuu hiljaiseksi tiedoksi. Tieto sisäistyy. Esimerkiksi asiakaspalveluhenkilökunta omaksuu laaditut ohjeet ja niiden avulla heidän taitonsa – esim. kopiokoneiden käytön ongelmien ilmetessä – ovat parantuneet.

Tiedon, oppimisen ja osaamisen hyödyntäminen

SECI-malli ja ba-käsite valaisevat työyhteisön ulkopuolelta hankitun eksplisiittisen tiedon vastapainoksi mielenkiintoista ja vähän huomiota osakseen saavaa tiedon luomisen ja prosessoinnin maailmaa. Siinä ovat keskenään vuorovaikutuksessa eksplisiittinen tieto ja hiljainen käytännön tieto ja osaaminen. Hiljainen tieto ei helposti muovaudu sanoiksi, muistioiksi tai raporteiksi. Ehkä suuri osa siitä ei nimensä mukaisesti koskaan jätä jälkiä tiedostoihin tai arkistoihin. Silti se on organisaation arvokasta inhimillistä pääomaa.

Hiljainen tieto näkyy ja tuntuu

Kirjaston perustehtävä on asiakaspalvelu eri muodoissaan. Asiakaspalvelu puolestaan on mitä suurimmassa määrin ammatillista käytännön työtä, jonka osaajien toiminnan voi hyvin nähdä tiedon, oppimisen ja osaamisen SECI-mallin vaiheina ja ba-aikoina, -tiloina ja –tilanteina. Oma toivomukseni on, että kaikki tämä osattaisiin entistä paremmin ottaa huomioon kirjaston toimintaa kehitettäessä. Mielestäni tämän tyyppisten ilmiöiden havaitsemiseen ja jäsentämiseen Nonakan ja Takeuchin mallit sopivat erinomaisesti. Mallit eivät rajoitu pelkästään organisaation sisäiseen toimintaan. Mallien kuvaamat vaiheet ovat tunnistettavissa esimerkiksi eri asiakasryhmiin kuuluvien kirjaston käyttäjien toiminnassa sekä asiakkaiden ja henkilökunnan vuorovaikutuksessa.

Palvelumuotoilu-ba verkossa

Koko Helsingin yliopiston kirjastoa koskevalla palvelumuotoiluhankkeella on nyt valtit käsissään! Hankkeen kärkenä on uusi, vuonna 2012 valmistuva Kaisa-talo ja siihen sijoittuva Keskustakampuksen kirjasto. Tätä laajemmin kyseessä on koko kirjaston palvelukonseptin uudistaminen, joka on aloitettu kuluvana vuonna. Hankkeen myötä verkkoon perustettu kirjaston kehittäjäyhteisö Idis on keskustelua palveluista, joita kirjaston asiakkaat kaipaavat. Se on avoin verkosto, johon voivat liittyä kaikki aiheesta kiinnostuneet. Idis on ba.

Suuri osa kirjaston asiakkaista kohtaa, kokee ja tuntee palvelun laadun henkilökohtaisesti henkilökunnan toiminnan, kirjaston tilojen ja verkon välityksellä. Uskon, että asiakaspalvelun kehittäminen on kirjastoille ensisijainen strateginen haaste ja tavoite, jota ei saavuteta ainoastaan organisaation ulkopuolelta hankitulla osaamisen kehittämisellä. Osaamisen kehittäminen on parhaimmillaan kaikkien organisaatiossa toimivien ja sen asiakkaiden yhteistyön tulos, jossa kokemusperäiset taidot ja tiedot eivät saa jäädä unohduksiin.

Lähteitä

Helsingin yliopiston Henkilöstöpoliittinen ohjelma 2010-2012 verkossa:
http://www.helsinki.fi/strategia/henkpol2010.html

Mitä tieto on?
http://www.info.uta.fi/kurssit/verkkokurssit/perusteet/mitatiet.php

Hiljainen ja eksplisiittinen tieto
http://fi.wikipedia.org/wiki/Hiljainen_tieto

Implisiittinen tieto
http://fi.wikipedia.org/wiki/Implisiittinen

Oppiminen
http://fi.wikipedia.org/wiki/Oppiminen

Osaaminen ja osaamisen johtaminen, mm.:
http://www.valtiokonttori.fi/Public/default.aspx?nodeid=16585

SECI-malli
http://fi.wikipedia.org/wiki/SECI-malli

Ba
http://fi.wikipedia.org/wiki/Ba_%28tieto%29

Helsingin yliopiston kirjaston palvelumuotoiluhanke
http://wdchelsinki2012.fi/ohjelma/2011-10-20/alyllista-designia-%E2%80%93-helsingin-yliopiston-uuden-kaisa-talon-kirjaston-palvelumuot

Kirjaston kehittäjäyhteisö Idis
http://helsinginyliopisto.ning.com/

 

Teksti

Eeva-Liisa Viitala
Tiedottaja
Helsingin yliopiston kirjasto
eeva-liisa.viitala[at]helsinki.fi

Kirjoittaja toimii Helsingin yliopiston kirjaston johtoryhmässä henkilöstön edustajana.

EUNIS 2011 -konferenssiraportti

EUNIS 2011 – Maintaining a sustainable Future for IT in Higher Education
Dublin, Irlanti, 15.6.-17.6.2011

 

EUNIS

EUNIS = European University Information Systems http://www.eunis.org/

EUNIS on avoin järjestö, jonka tarkoituksena on tarjota yhteistyöfoorumi eurooppalaisten korkeakoulujen IT-johdolle, korkeakouluasioista vastaaville viranomaisille ja tietojärjestelmätoimittajille. Järjestössä on 143 jäsentä 31 maasta. Suomesta Helsingin yliopiston lisäksi jäseninä ovat Aalto-yliopisto, CSC, Jyväskylän yliopisto, Lappeenrannan teknillinen yliopisto, Oulun yliopisto, Tampereen ammattikorkeakoulu, Tampereen yliopisto, Turun yliopisto ja Åbo Akademi.

Suomalaisista järjestön johtokunnassa ovat Helsingin yliopiston tietohallintojohtaja Ilkka Siissalo (vice-president) ja Aalto-yliopiston tietohallintojohtaja Pekka Kähkipuro (member). Toimintaan kuuluvat vuosittaisen konferenssin lisäksi yhteiset projektit, esimerkkinä käynnissä oleva opiskelijaliikkuvuuden edistämiseen tähtäävä RS3G (Rome Student Systems and Standards Group, http://www.rs3g.org).

Konferenssi 2011

Konferenssin isäntänä toimi Trinity College Dublinissa. Konferenssin ohjelmassa oli yhdeksän kaikille tarkoitettua osiota, viisi rinnakkaisohjelmajaksoa neljästä teemasta sekä aikaa keskusteluihin muiden osallistujien kanssa. Rinnakkaisohjelmien teemat olivat Corporate IT, Identity Management, Knowledge Management ja Sustainable IT.

Esitysten painopiste oli koulutuksen ja opetuksen sekä korkeakouluhallinnon tietotekniikassa. Tutkimukseen liittyvät järjestelmät olivat vähemmän esillä. Kirjastojärjestelmiä tai kirjaston roolia korkeakoulujen IT-toiminnassa ei käsitelty muutamaa mainintaa lukuunottamatta. Mitään varsinaisesti uutta ei esityksissä ja keskusteluissa tullut esille. Keskeisiä aiheita olivat käyttäjätarpeiden muutos, digitaalisten tietomassojen kasvu ja hallittavuus, tietoturva, käyttäjien ja järjestelmien integraation monimuotoistuminen, avoin lähdekoodi ja tietohallinto.

Esityksiä oli valittu niin laaja valikoima, että pelkästään näkemieni esitysten perusteella voisi oikeastaan tehdä minkälaisia valintoja tahansa tietojärjestelmäkehityksen ja ylläpidon osalta. Aina löytyisi taho, johon viitata hyvänä käytäntönä. Olennaista tuntui olevan oman toiminnan ja toimintaympäristön tunteminen, jolta pohjalta tavoitteet ja toimintamallit päätetään.

Esimerkkejä vaihtoehtoisista näkemyksistä:

  • Korkeakoulutus on sijoitus tulevaisuuteen yksilön ja yhteiskunnan tasolla. – Mikä on korkeakoulutuksen rooli yksilölle ja yhteiskunnalle tulevaisuudessa? – Onko korkeakoulutuksella mitään tarjottavaa huomisen nuorille?
  • Katso tulevaisuushorisontin yli – tulevan it-kehityksen ennustaminen on mahdotonta.
  • Panostus kansainväliseen yhteistyöhön, yhteisprojekteihin, laajat tavoitteet – ketterä paikallinen kehitystyö pienehköjen käyttäjäryhmien tarpeisiin.
  • Tee itse tai kehittäjäyhteisössä (avoin lähdekoodi) – osta palvelut, älä keksi pyörää uudestaan.
  • Tee nopeasti, aloita tänään edes jotain – huonosti tehty johtaa samaan tulokseen kuin ei tekisi ollenkaan.
  • Avoin ympäristö, yhteisöllisyys – tietoturva, tekijänoikeudet

Patrick Cunningham (Chief Scientific Adviser to the Irish Government) korosti koulutuksen merkitystä investointina tuotekehitykseen ja hyvinvointiin. Hän vertasi Irlantia muihin samankokoisiin eurooppalaisiin maihin käyttäen EU-komission Innovation Union Scoreboard -tutkimusta. Vuoden 2010 tutkimuksessa Suomi oli kolmantena, yksi innovation leader -ryhmästä. Irlanti on lähellä EU:n keskiarvoa, tavoitteena päästä kärkiporukkaan. Cunninghamilla oli myös mielenkiintoinen lähestymistapa yliopistorankingeihin. Sen sijaan, että olisi verrannut dublinilaisia yliopistoja maailman huippuihin, hän otti vertailukohdaksi vastaavan kokoisten eurooppalaisten maiden pääkaupunkien yliopistot.

Käyttäjien tarpeita tietojärjestelmien kehittämisen lähtökohtana käsiteltiin useassa esityksessä. Keri Facer kysyi, miten yliopistot vastaavat käyttäjien ja järjestelmien monimuotoiseen integroitumiseen. Hän toivoi parempaa keskustelua koulutuksen tulevaisuudesta ja piti tärkeänä käyttäjien osallistamista tähän keskusteluun, esimerkkinä englantilainen koulutusalan skenaariotyökalu.

Myös Marshallin viiden kohdan lista sisälsi tulevaisuuden arvioinnin. Mieleeni jäi Marshallin kommentti, että se mikä ensin näyttää mahdottomalta, ei yleensä ole mahdotonta. Kysymys on useimmiten vain näkökulman rajoittuneisuudesta.

Espanjalaisten yliopistojen Web2.0-käyttötutkimuksen yhteenvedossa Clemente totesi, että huonosti tehty johtaa yhtä huonoon tulokseen kuin se, että ei tee ollenkaan. CampusIT:n Naratil kehotti aloittamaan pienestä ja aloittamaan heti. Hän korosti käyttäjäkokemuksen merkitystä. Esityksessä kuvatun nopean järjestelmäkehityksen yhtenä edellytyksenä oli ostopalvelujen hyödyntäminen.

Omasta ohjelmistotuotannosta ja avoimen lähdekoodin käytöstä oli Brighin ja Bertazonin esitys italialaisten korkeakoulujen IT-konsortion, CINECA:n, toiminnanohjausjärjestelmäprojektista. CINECA on mielenkiintoinen esimerkki yliopistokonsortiosta. Sikäläinen opetusministeriö, 50 yliopiston ja 2 tutkimuslaitoksen konsortio tuottaa tietojärjestelmiä korkeakoulujen tarpeisiin, mutta ei ilmeisesti kuitenkaan kirjastojärjestelmiä.  Sen liikevaihto on 70 miljoonaa euroa, ja henkilöstöä on noin 550.

Laajoja yhteistyöprojekteja edustivat henkilötunnistukseen liittyvät EU-projektit STORK ja SSEDIC sekä TERENAn Wearenin esitys eurooppalaisista tutkimus- ja koulutusalan verkoista ja keskitetystä käyttäjätunnistuksesta.

Tietohallintoa käsiteltiin standardien, kustannusten hallinnan ja parhaiden käytäntöjen näkökulmasta. Wilson käsitteli jatkuvan kehittämisen filosofiaa ja erilaisten työkalujen käyttöä siinä (ITIL, BSC, SLA, EFQM). Fernandez Martinez esitteli ISO38500-standardin käyttöä espanjalaisissa yliopistoissa itsearvioinnin välineenä.

Konferenssin sivusto http://www.eunis.ie/index.html

Teksti
Pauli Assinen
Tietojärjestelmäpäällikkö
Verkkopalvelut
Helsingin yliopiston kirjasto

Tutkimusdatan hallintaan tutustumassa – vierailu Yhteiskuntatieteellisessä tietoarkistossa Tampereella 11.5.2011

 

Eeva Peltonen kirjoitti Verkkarissa tutkimusaineistojen tiedonhallintaa käsittelevässä artikkelissaan jo pari vuotta sitten, että informaatikkojemme joukossa pitäisi olla muutamia tutkimustietoasiantuntijoita. USAssa ja Kanadassa heitä jo on tehtävänimikkeellä Data Librarian.  ”Onko oma tavoitteemme näin kunnianhimoinen?” hän kysyi.

Tätä tavoitetta kohti on nyt kuitenkin lähdetty Helsingin yliopiston kirjastossa. Eräänä aloitteen tekijänä on ollut kampuskirjastonjohtaja Annikki Roos. Viikkiin on saatu määräaikainen tietoasiantuntija, MMM Ilona Pietilä perehtymään tutkimusdata-asioihin. Hankkeessa työskentelevät myös viikkiläiset tietoasiantuntijat Liisa Siipilehto ja Tiina Onttonen.


Helsingin yliopiston kirjaston tutkimusdataprojekti 1.5.2011 – 29.2.2012

Helsingin yliopiston ja kirjaston tasolla oli tehty paljon valmistelevaa työtä ennen ylikirjastonhoitaja Kaisa Sinikaran päätöksellä käynnistynyttä, kymmeneksi kuukaudeksi mitoitettua kirjaston tutkimusdataprojektia. Yliopiston datatyöryhmä lopetti toimintansa keväällä 2011. Sen vetäjä, tutkimusjohtaja Marjut Salokannel osallistuu nyt kirjaston projektiryhmän työskentelyyn oikeudellisten asioiden asiantuntijana.

Kirjaston tutkimusdataryhmän jäsenet ovat projektin johtaja, kampuskirjastonjohtaja Annikki Roos, projektipäällikkö Liisa Siipilehto, projektisuunnnittelijat Tiina Onttonen ja Ilona Pietilä, tutkimusjohtaja Marjut Salokannel, kehityspäällikkö Kimmo Koskinen, erikoissuunnittelija Maria Kovero, kirjastonhoitaja Eva Isaksson, kirjastosihteeri Pekka Salminen, johtava tietoasiantuntija Maria Forsman ja tietoasiantuntija Monica Allardt.

Benchmarking- ja verkostoitumismatka Tampereelle

Helsingin yliopiston kirjaston tutkimusdatatyöryhmän jäsenet päättivät heti hankkeen alkuvaiheessa verkostoitua tietoarkisto-osaajien kanssa matkustamalla Tampereelle tutustumaan Yhteiskuntatieteelliseen tietoarkistoon. Siellä odottikin vieraanvarainen vastaanotto. Tutustumismatkalle kevään kiireiden keskellä 11.5. ehtivät Eva Isaksson, Monica Allardt, Liisa Siipilehto ja Tiina Onttonen. Tietoarkistoa esittelivät kehittämispäällikkö Arja Kuula, informaatikko Helena Laaksonen, tietopalvelupäällikkö Hannele Keckman-Koivuniemi ja tietopalvelupäällikkö Mari Kleemola.

Yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston palveluista

Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto (FSD) perustettiin vuonna 1999 Suomen Akatemian aloitteesta. Tietoarkisto toimii Tampereen yliopiston yhteydessä, mutta palvelut ovat valtakunnallisia. Elektronisten tutkimusaineistojen arkistointi ja käyttö ovat maksuttomia myös esimerkiksi Helsingin yliopiston tutkijoille, koska toiminnan rahoitus saadaan opetus- ja kulttuuriministeriöltä. Tietoarkistolle on tähän mennessä tullut Helsingin yliopistosta noin 1000 aineistopyyntöä.  Helsingin yliopiston tutkijoiden keräämiä aineistoja on tallennettu arkistoon n. 60 kpl.

Tietoarkiston palvelut ovat Suomen Akatemialta saadun viisivuotisen Tietoarkisto 2015 –hankeapurahan myötä laajenemassa psykologiaan, historiaan, kulttuurien tutkimukseen ja terveystieteisiin. Terveystieteellisiä aineistoja arkistossa jo onkin. Aineistot ovat pääsääntöisesti haastatteluin (mm. kyselylomakkeiden avulla) ja havainnoimalla koottuja.

Tietoarkisto ottaa vastaan aineistoja, joita voidaan käyttää esimerkiksi vertailuaineistona uudessa tutkimuksessa. Jokaisen arkistoitavan aineiston parissa riittää tehtävää pitkään, vaikka työ osittain onkin automatisoitua: uudesta aineistosta tehdään xml-kuvailutiedosto, josta saadaan suoraan tietoa arkiston verkkosivuille, aineiston saatekirjeeseen ja aineistoluetteloon. Arkistoitavan tutkimusaineiston metadata käännetään englanniksi – Yhteiskunnallisen tietoarkiston henkilökuntaan kuuluu kääntäjä – ja tiedot aineistosta tallennetaan myös kansainvälisiin luetteloihin.

Tutkijoita rohkaistaan arkistoimaan aineisto varhaisessa vaiheessa, jo ennen kuin aineisto on valmis annettavaksi muidenkin käyttöön. Arkistoon tallennettu aineisto on jopa toiminut varmuuskopiona, kun tutkijan kannettava tietokone on kadonnut.

Kansainvälistä toimintaa

Suuria vastaavia tietoarkistoja on USA:ssa Michiganin yliopiston yhteydessä, briteillä, Norjassa ja Saksassa. Kansainvälinen yhteistyö on alalla tärkeää ja tietotekniset ratkaisut ovat usein yhteisiä, kuten metadatastandardi DDI (Data Documentation Initiative). EU:n infrastruktuurihanke ESFRI lisää kansainvälistä yhteistyötä entisestään.

Kvalitatiivisen tutkimusdatan arkistointi on asia, jossa brittien lisäksi Suomi on ollut edelläkävijä ja muut ovat ottaneet oppia. Arkisto on ottanut kvalitatiivisia aineistoja vastaan vuodesta 2003 alkaen ja niitä on nyt 150, kun aineistoja on yhteensä 1200.  Suurin osa aineistoista on kvantitatiivisia havaintomatriiseja, jotka eivät vie paljon muistikapasiteettia. Audiovisuaalisia aineistoja on toistaiseksi vain yksi, ja tämä jo kaksinkertaistaa muistikapasiteetin tarpeen.

Toiveena on, että viittaukset aineistoon toisivat jatkossa meriittiä tutkijalle kuten julkaisuviitteetkin. Tästä aiheesta käydään parhaillaan kansainvälistä keskustelua. Yhteiskunnallinen tietoarkisto opastaa datan käyttäjää aineistoihin viittaamisessa. Ohje on mukana asiakkaalle lähetettävän aineiston saatekirjeessä ja kuvailutiedoissa sekä arkiston verkkosivuilla. Asiakkaille muistutetaan myöhemmin sähköpostitse, että he ilmoittaisivat tiedot julkaisuistaan, joissa tietoarkiston aineistoja on käytetty.

Yhteiskunnallisen tietoarkiston toiminta kokonaisuudessaan ja sen monipuoliset palvelut tutkimusaineistojen hallinnoimiseksi saivat osakseen ihailevan arvostuksemme. Olimme vakuuttuneita siitä, että voimme myös Helsingin yliopiston kirjastossa suositella tutkijoillemme tämän kansallisen toimijan palveluja yhteiskuntatieteille ja soveltuvin osin humanistisille aloille, kasvatustieteille ja terveystieteille.

Yhteiskunnallisessa tietoarkistossa käydyn tiiviin keskustelupalaverin jälkeen hyppäsimme junaan runsaasti tietoa ja pohdittavaa mielessä. On avartavaa lähteä liikkeelle omasta työnurkastaan. Kiitokset tamperelaisille!

Linkkejä

Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto http://www.fsd.uta.fi/

Aineistot ja luettelot http://www.fsd.uta.fi/aineistot/index.html

Arkistointiohjeet http://www.fsd.uta.fi/aineistot/arkistointi/index.html#kaytanto

Menetelmäopetuksen tietovaranto http://www.fsd.uta.fi/menetelmaopetus/index.html

Tietoarkisto 2015 –hanke http://www.fsd.uta.fi/ajankohtaista/hankkeet/Tietoarkisto2015.html

Helsingin yliopiston kirjaston datatyöryhmä (avautuu vain HY:n tunnuksilla)  https://wiki.helsinki.fi/x/VqHtAw

Artikkeleita:

Kaisa Sinikara: Rakennetaan yhdessä toimiva informaatioympäristö (Huipulle ja yhteiskuntaan – Helsingin yliopiston strategiablogi 12.4.2011.)

https://blogs.helsinki.fi/huipullejayhteiskuntaan/2011/04/12/rakennetaan-yhdessa-toimiva-informaatioymparisto/

Maria Forsman, Pekka Karhula: Tutkimusaineistot haasteena yliopiston kirjastolle. Teoksessa: Rajapinnassa. s. 129-137. Toim. Kaisa Sinikara & al. 2010.

http://hdl.handle.net/10138/17102

Maria Forsman, Veera Ristikartano: Mikä voisi olla tiedekirjaston rooli tutkimusdatan arkistoinnin edistämisessä? (Verkkari 5/2009)

https://blogs.helsinki.fi/verkkari-lehti/verkkari-52009/mika-voisi-olla-tiedekirjaston-rooli-tutkimusdatan-arkistoinnin-edistamisessa

Eeva Peltonen: Tutkimusaineistojen tiedonhallinta- ja jatkokäyttökysymykset kiinnostavat tutkijoita – ja kirjastoammattilaisia (Verkkari 7/2009)

https://blogs.helsinki.fi/verkkari-lehti/verkkari-72009/tutkimusaineistojen-tiedonhallinta-ja-jatkokayttokysymykset-kiinnostavat-tutkijoita-%E2%80%93-ja-kirjastoammattilaisia

Liisa Siipilehto: Luonnonvara-alan yhteistyökuulumisia: tavoitteena tutkimusaineistojen avoin saatavuus (Verkkari 8/2009)

https://blogs.helsinki.fi/verkkari-lehti/verkkari-82009/luonnonvara-alan-yhteistyokuulumisia-tavoitteena-tutkimusaineistojen-avoin-saatavuus

Veera Ristikartano: Tutkimusjulkaisujen saatavuus ja tutkimusaineistojen jatkokäyttö keskiössä Tieteellisten aineistojen verkkopalveluhankkeessa 2007-2009 (Verkkari 1/2010)

https://blogs.helsinki.fi/verkkari-lehti/verkkari-12010/tutkimusjulkaisujen-saatavuus-ja-tutkimusaineistojen-jatkokaytto-keskiossa-tieteellisten-aineistojen-verkkopalveluhankkeessa-2007-2009

Teksti:
Tiina Onttonen
tietoasiantuntija
Viikin kampuskirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

 

Liisa Siipilehto
tietoasiantuntija
Viikin kampuskirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

 

Sosiaalinen media ja me. – Ajattelemisen aiheita koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenian järjestämän Sosiaalisen median seminaarisarjan päiviltä 28.3.2011 ja 17.5.2011

Sosiaalisen median, lyhyesti somen, lupaukset ja houkutukset tuntuvat suurilta. Sen välineiden käyttö avaa uusia mahdollisuuksia organisaatioiden ja työyhteisöjen toimintaan. Työtavat uudistuvat ja meille itse kullekin niin työssä kuin sen ulkopuolella avautuvat ennennäkemättömät mahdollisuudet verkostoitua ja kohdata toisiamme oman tietokoneen ääressä…  Helsingin yliopiston koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenian sosiaalista mediaa käsittelevien koulutuspäivien esitykset viime  maalis- ja toukokuun seminaareissa ravistelivat reippaasti ja monipuolisesti tällaisia ajatuksia ja mielikuvia palauttaen kuulijat – ainakin minut – maan pinnalle.

Seminaaripäivinä toteutui käytännössä se, mitä tiedonhaluinen ihminen kiinnostuneena odottaa: sosiaalista mediaa käsittelevät asiantuntevat ja innostuneet esitykset antoivat uutta tietoa, tilaisuuksiin oli varattu aikaa ja tilaa keskustelulle ja järjestelyt toimivat moitteettomasti. Mikä parasta, päivien anti ei jäänyt pelkästään linkeiksi, joista esitysten aineistoja löytää (ja joihin ei koskaan muista palata). Seminaariesitykset antoivat aiheita jatkopohdiskeluihin ja eväitä omaan sosiaaliseen mediaelämään, työssä ja muualla.

Parviälyn aika

28.3. pidetyn seminaarin Organisaation maine ja sosiaalinen media puheenjohtaja, Helsingin yliopiston organisaatioviestinnän professori Leif Åberg luonnehti sosiaalisen median olemusta. Hänen mukaansa some ei ole väline tai välineitä, vaan sosiovirtuaalinen tila, jossa toimii spontaanin aktiivisuuden dynamiikka. Meneillään olevassa viestinnän vallankumouksessa elämme parviälyaikaa. Somen myötä kehittyy laajennettu mieli, jossa tietoverkkoja käyttäen on periaatteessa mahdollista linkittää omat ja toisten ihmisten miljardit aivosolut keskenään ja luoda vastavuoroiset yhteydet niiden tuotosten välille.

Sosiovirtuaalinen tila

Toimintaa sosiovirtuaalisessa tilassa voidaan verrata esimerkiksi kalaparvien taidokkaisiin liikkeisiin meressä tai lintuparven matkaan taivaan halki. Ihmisten maailmassa vaikkapa leiritulen ääreen kokoontunut ihmisryhmä viettää aikaa tarinoiden keskenään vastaavanlaisessa tilassa. Vertaukset viittaavat hyvin erilaiseen maailmaan kuin se, mihin työstä ja organisaatioista puhuttaessa olemme tottuneet. Some näyttäytyykin perinteiseen työympäristöön verrattuna yksilö- ja ihmiskeskeisenä, ihmisen kokoisena ja pienimuotoisena, tässä hetkessä vaikuttavana, alati jatkuvana, valmiiksi saamisen kyseenalaistavana ja epävirallisen luonteisena. Some häivyttää rajoja virallisen ja epävirallisen välillä ja tekee vaikeaksi määritellä, missä organisaation rajat kulkevat.

Maaliskuun ja toukokuun seminaarien teemat liittyivät keskeisiin organisaatioaiheisiin. Organisaation maineen hallinta on yhteiskuntaan ja ulospäin suuntautuvaa toimintaa, Osaaminen, työ ja sosiaalinen media –otsikon saanut toukokuun 17. päivän seminaari käsitteli organisaation sisällä tehtävää työtä ja sen yhteydessä tapahtuvaa osaamisen kehittämistä ja jakamista. Tämän lisäksi kuultiin puheenvuoroja organisaation ja sen asiakkaiden ja sidosryhmien vuorovaikutuksesta sosiaalista mediaa hyödyntäen. Mitä aivan uutta some tuo mukanaan puhuttaessa organisaation maineesta ja organisaation osaamisen kehittämisestä? Seuraaviin kappaleisiin olen poiminut näitä kysymyksiä valaisevia kohtia seminaarien esityksistä.

Organisaation maine ja kontrollin illuusio

Profilointi, imago, brändi ja maine ovat organisaation isoja asioita, joissa yritys muokkaa sitä kuvaa, miltä se haluaa näyttää muiden silmissä. Niiden ”ajatellaan olevan yhtä kuin suuret mainoskampanjat ja näyttävä julkisuus” kirjoittaa Elisa Juholin kirjassaan Communicare! Viestintä strategiasta käytäntöön. On puhuttu mm. maineen hallinnasta. Esityksessään Maineen uusi aalto – offline vai online? Helsingin yliopiston verkkoviestinnän professori Pekka Aula tarkasteli sosiaalista mediaa maineen hallinnan näkökulmasta. Hän kävi läpi maineen hallinnan lähihistorian viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden osalta ja totesi, että jäljellä on enää kontrollin illuusio. On tosiasia, että organisaation mainetta ei voi hallita enää samalla tavalla kuin aikaisemmin.

Uudessa viestintäympäristössä kontrolli on menetetty ja ollaan tilanteessa, johon organisaatioiden on välttämätöntä ottaa kantaa. Tämä johtuu somen ominaisluonteesta, jonka keskeiset piirteet edellisessä kappaleessa kokosin: yksilö- ja ihmiskeskeisyys, pienimuotoisuus, tässä hetkessä ja alati jatkuvana eteneminen sekä epävirallisuuden luonteisuus. Tässä ympäristössä ei ole luontevaa perinteiseen tapaan julkaista valmiita tuotoksia ja pyrkiä tiedon jakamiseen niiden kautta.

Virallinen tieto ja sosiaalinen media

Elisa Juholinin mukaan maine rakentuu sanoista ja teoista, niiden laadusta. Maine kiirii tarinoina ja kertomuksina eikä se ole samalla tavalla viestintävetoinen käsite kuin imago tai brändi. Esityksessään Sosiaalinen media Valion viestinnässä viestintäjohtaja Pia Kontunen ja kehityspäällikkö Joonas Rokka painottivat, että organisaation toiminta ja läsnäolo sosiaalisessa mediassa on aina huolellisesti suunniteltava ja organisoitava. On myös mietittävä, miten median uusia areenoita käytetään suhteessa perinteisiin. Tästä esityksestä kävi käytännön tasoilla ilmi, miten erilaista asennoitumista ja toimintaa suunniteltu someläsnäolo yritykseltä vaatii verrattuna aikaan ennen sen hyödyntämistä. Valio on valinnut aktiivisen läsnäolon sosiaalisessa mediassa (Facebook, YouTube, Wikipedia, blogeja, online-yhteisöjä) ja päättänyt, että Facebook on sen virallinen viestintäkanava.

Suomen Kuntaliiton markkinointipäällikön Merja Olari-Sintosen esityksestä jäi mieleeni kuntaorganisaatioihin liittyvä erityisen keskeinen asia. Niiden viestintäpalvelujen virallinen osa, keinoista riippumatta, tulee ymmärtää ja selkeästi tunnistaa viralliseksi. Suomen yli 300 kunnasta vain 30:llä on virallinen kokonaisuus Facebookissa ja tehdyn tutkimuksen mukaan sosiaalisen median käyttö kuntien markkinointiviestinnässä on melko vähäistä. Kuntien teattereilla, kirjastoilla, museoilla ym. on runsaasti Facebook-sivustoja, mutta on huomattava, että ne eivät useinkaan ole virallisia. Viralliset tiedot lähes jokaisesta Suomen kunnasta löytyvät kyllä Wikipediasta.

Tönäisyjä

Virallisuus loppuun asti harkittuine asiakokonaisuuksineen erottuu siis selvästi somen ”nudge”-tönäisyviestinnästä, jossa suositaan pieniä viestejä sopivissa tilanteissa ja vuorovaikutteisuutta. Virallisen ja epävirallisen erot tönäisivätkin ajatukseni hurjaan vauhtiin luoden uusia näkymiä tulevaisuuden tapoihin tuottaa ja omaksua tietoa. Pekka Aulan organisaation mainetta ja somea käsitelleen esityksen monet näkökulmat laajensivat käsityksiäni merkittävästi. Hän pyrki itsestäänselvyyksien pintaa syvemmälle.

Aula pohti mm. sitä, miten sosiaalinen media vaikuttaa käyttäytymiseemme jo tälläkin hetkellä: kontrolloiko some tekemisiämme ja sanomisiamme? Entä ne suuret odotukset, joita kohdistettiin somen myötä syntyviin kansalaisfoorumeihin, ovatko ne toteutuneet? Aula totesi, että some käyttää valtaa. Se määrittää, mikä on oikeaa ja hyväksyttävää toimintaa, esimerkiksi yritysten taholta. Somen valta on määrittelyvaltaa ja keskeinen kysymys on, ovatko yritykset määrittelyvaltapelissä mukana vai ei. Tätä peliä käydään sanoilla, tulkinnoilla, merkityksillä ja symboleilla.

Organisaatiobyrokratia ja sosiaalinen media

17.5. pidetyn seminaarin puheenjohtaja Janne Ruohisto (toimitusjohtaja, Intunex Oy) otti alkupuheenvuorossaan esille organisaatioiden toisen ison asian: byrokratian. Hän pohti sosiaalisen median suhdetta siihen. Byrokratiassa on kyse hallinnasta, samasta pyrkimyksestä, joka oli jo esillä organisaation maineen yhteydessä. Edeltä on käynyt ilmi, että some näyttäytyy hallinnalle jopa vastakkaisena, ehkä tuosta näkökulmasta ”villinä” toimintana. Ruohisto ei määritellyt somea näin, vaan listasi sen mahdollistamiksi asioiksi osaamisen ja tiedon löytämisen ja jakamisen, emergenssin (Wikipedian mukaan tietystä kokonaisuudesta nouseva ja syntyvä uusi ilmiö, ominaisuus tai toiminnan taso), itseorganisoitumisen, vapaaehtoisuuden, vapaamuotoisuuden ja sisäisen motivaation ohjaamana toimimisen. Kaiken kaikkiaan, Ruohiston mukaan sosiaalinen media ja organisaatiobyrokratia sopivat huonosti yhteen.

Kysymys tiedon jakamisesta

Ruohisto näkee asiantuntijuuden sosiaalisena jaettuna ominaisuutena. Nykyaikana asiantuntijoilla ei ole pulaa tiedosta. Tiedon jakaminen alkaa tulla yhä tärkeämmäksi. Nyt on kyse siitä, miten asiantuntijat saadaan yhteistyöhön, epäbyrokraattisesti saman pöydän ääreen? Mitkä ovat ne keinot, joilla saadaan selville, kenellä on oikea tieto ja kuka on kiinnostunut samoista asioista kuin minä? Jos ja kun nämä asiat  saadaan selville, miksi auttaisimme toisiamme tai miksi esimiehenä antaisin luvan auttaa, esimerkiksi yli organisaation sisäisten rajojen? Ruohiston mukaan organisaatioiden hierarkia saattaa näyttää jopa tiedon jakamisen estämiseksi suunnitellulta. Ruohisto kysyi, voisimmeko oppia sosiaalisesta mediasta jotain niin, että sen ennen näkemättömiä mahdollisuuksia osaamisen kehittämisessä pystyttäisiin hyödyntämään tietyistä byrokraattisista organisaatio-ominaisuuksista huolimatta?

Janne Ruohisto korosti yritysten henkilöstöasioita hoitavien ja niistä päättävien tahojen roolia sosiaalisen median mahdollisuuksien käyttöön ottamisessa. Tässä yritysten HR-toiminta nousee avainasemaan. Näyttää siltä, että byrokraattisen hallinnan ja kontrollin sijasta kehitys on painottumassa ihmisten välisiin suhteisiin. Mm. perinteisillä projektiryhmillä ja parvilla on eroja: parvet ovat avoimia ja epämuodollisia, joita kuka tahansa voi perustaa. Toisin kuin projektien, niiden tehtävät eivät ole tarkkaan aikataulutettuja eikä etukäteen ole päätetty, milloin parven toiminta alkaa ja päättyy. Tässä yhteydessä Ruohisto esitteli some-säännön 1-9-90, jonka mukaan yksi tekee aloitteen, yhdeksän kommentoi tai tykkää ja yhdeksänkymmentä seuraa. Hän kysyi, voisiko perinteisistä poikkeaviin projektiryhmiin soveltaa tätä sääntöä, jolloin projektissa on ydinryhmä, auttajat ja seuraajat mainitun säännön mukaisissa suhteissa?

Leiritulia

Keskeisiksi jatkopohdinnan aiheiksi itselleni nousivat Ruohiston esille tuomat ajatukset johtajuudesta ja henkilöstön reipastumisesta (hauska suomennos termille ’empowerment’, joka usein on käännetty voimaantumiseksi). Ruohiston mukaan johtajuutta tarvitaan edelleen, mutta sen olisi hyvä kehittyä entistä vuorovaikutteisempaan suuntaan. Johtajuus voisi olla työyhteisön reipastuttamista ja auttamista. Auttamista, jota Ruohisto toivoi lisää myös työyhteisön jäsenten keskuuteen. Pääkysymys on, miten se mahdollistetaan? Riittääkö se, että mahdollisimmat monet alkavat sytytellä omia leirituliaan, joiden ääreen kokoonnutaan hetkeksi tai pitemmäksi aikaa puhumaan ja kuuntelemaan, tarinoimaan? Ruohiston mukaan enempää ei tarvita.

Case Yammer

Ohitan seminaaripäivän ne esitykset, jotka käsittelivät somen mahdollistamaa vuorovaikutusta asiakkaiden kanssa. Ne olivat Nokia Oyj:n Pia Erkinheimon esitys Crowdsourcing – avoimen innovaation ja sosiaalisen median risteyksessä ja Suomalaisen Työn Liiton Joni Katajan Kuluttajalähtöinen tuotekehitys – Case: Avainklubi. Communication Evangelist Ville Saarisen (Futurice Oy) esitys Sosiaalisen median käyttöönotto ja vaikutus Futuricen sisäiseen toimintaan on erityisesti mainittava, sillä se käsitteli kirjastomme ”omaa” somea, Yammeria. Futurice Oy on vuonna 2000 perustettu IT-yritys, jonka toimialaan kuuluvat ohjelmointi, palvelukonseptointi ja konsultointi.

Saarinen esitteli Futuricen käyttämän Yammerin Facebook-tyyppisenä palveluna, joka on yrityksen sisäisessä käytössä. Se on kaksisuuntainen digitaalinen kanava, joka ei häiritse vastaanottajia. Yammer on vain yksi tämän tyyppisistä palveluista, joita on monia tarjolla. Futuricen työtekijöistä 100% on mukana tässä palvelussa. Kehitys tapahtui vähitellen, ei palvelua virallistamalla eikä vaatimalla kaikkia liittymään mukaan. Pikku hiljaa oli syntynyt tietoisuus, että jos ei ole palvelussa mukana, jää jotain paitsi. Saarisen mukaan Yammerin hyötyjä ovat olleet piilossa olevan ns. hiljaisen tiedon esille saaminen, avoimuuden ja läpinäkyvyyden edistäminen, erilaisista asioista halutun palautteen helppo kerääminen ja vuorovaikutuksen lisääntyminen. Futuricessa viralliset tiedotteet tulevat myös Yammeriin.

Yammerin haasteina Saarinen mainitsi tiedon ylitarjonnan vaaran, vuorovaikutuksen sirpaloitumisen ja ehkä toiveet liiallisesta demokratiasta. Yammerissa käyty keskustelu ennen päätöksentekoa on hyvä asia, mutta Futuricen erään epäonnistuneen kokeilun tuloksena oli käynyt ilmi, että yhteiseen päätöksentekoon Yammer (tai some yleensä?) ei sovellu. Myöskään henkilökohtaisen palautteen antamiseen tämäntyyppinen julkinen, vaikkakin yrityksen sisäinen areena ei ole oikea paikka.

Sosiaalisen median historiaa vuodesta 1839

Omistan oman kappaleen myös 17.5. seminaaripäivän puheenvuorolle Identiteetti, yhteenkuuluvuus ja tarinankerronta – 170 vuotta sosiaalisen mediaa, jonka esitti TKT Risto Sarvas (Helsinki Institute for Information Technology HIIT). Itselleni esitys oli tärkeä siinä mielessä, että se sai ymmärtämään sosiaalisen median houkutuksen ja käytännöt – kaiken mikä siinä vetää puoleensa – historian jatkumon vaiheena.

Sarvas kävi läpi tekniikan kehityksen historiaa. Hän totesi, että vaikka välineet, joilla kerromme tarinoita ja viestitämme identiteettiä ja yhteenkuuluvuutta muuttuvat, meidän ihmisten taustalla olevat tarpeet eivät muutu. Valokuva, niin kauan kuin tekniikka on ollut olemassa, on heijastanut kontrollia, valtaa ja yksityisyyttä. Se on myös tasapäistänyt meitä. Päivän viimeinen ja tähän mennessä seminaarisarjan  viimeisin esitys oli elämys. Risto Sarvas oli tutkijana löytänyt lähes kaikki aiempiin puheenvuoroihin sisältyneet asiat, joista osaa olen edellä käsitellyt, valokuvaamisen, ja erityisesti kotivalokuvauksen historiaa ja merkityksiä selvittäessään.

Kuvien välittämät tarinat ennen ja nyt

Sosiaalisen median historiaa ei tarvitse aloittaa edes vuodesta 1839 – valokuvaustekniikan keksimisestä – vaan paljon kauempaa historiasta, sillä oman identiteetin rakentaminen kuvilla on ikivanhaa. Esitämme kuvan itsestämme niin kuin haluamme muiden näkevän meidät. Valokuvaamoissa teetetyt muotokuvat kuuluivat valokuvien alkuaikoihin, henkilökohtaiset kamerat keksittiin vuonna 1888 ja 1990-luvulla alkoi digitaalinen aika, ”the digital path”. Valokuva-albumit ovat kertoneet sukumme, ystäviemme ja omaa tarinaamme. Niissä on mukana identiteetti ja yhteenkuuluvuus. Albumien kuvat ovat aina olleet menneisyydestä.

Nyt tarinankerronta ei sijoitu enää menneisyyteen, vaan se on tätä päivää ja hetkeä. Mutta kuten valokuva-albumeista, myös Facebookista löytyvät samat elementit: identiteetti, yhteenkuuluvuus ja tarinankerronta. Uutta on, että ne tekevät tuloaan työpaikoille. Kotivalokuvauksen historia, ehkä oma kokemuksemmekin, kertoo, että perheen kameran käyttäjä on ollut useimmiten isä. Albumien kokoaja on tavallisimmin äiti. Sarvas kysyi: Kenellä on valta päättää perheen kuvallisesta identiteetistä (mitä kuvataan, mitä sisällytetään albumiin)? Ja toisaalta: Kenellä on valta päättää somen käyttöön otosta työpaikalla? Vastaus: Facebook ja sosiaalinen media on jo päättänyt asioita puolestamme.

Jatkopohdintaa

Seminaaripäivien runsaista ajattelun aiheista mieleeni jäi kahdenlaisia kysymyksiä. Toiset liittyvät yleisesti sosiaalisen median käyttöön ja kehittymiseen, toiset joihinkin työssäni Helsingin yliopiston kirjaston sisäisessä viestinnässä esiin tulleisiin haasteisiin.

Kappaleessa Tönäisyjä mainitsin jo perinteisistä poikkeavat tiedon tuottamisen ja omaksumisen tulevaisuudennäkymät, jotka todennäköisesti 1990-luvulla ja sitä myöhemmin syntyneille ovat jo arkipäivää. Vanhemmille sukupolville kyse on uusien taitojen ja toimintatapojen omaksumisesta, joka ei ole helppoa.

Kaikki eivät ole verkossa

Siirtymävaiheissa ja suurten mullistusten kourissa meitä vedetään rajusti kahteen suuntaan, entiseen ja tulevaan. Tämä toteutuu koko yhteiskunnassa ja työpaikoilla. Mietin, miten resurssit riittävät? Tiedon saannissa eriarvoisuuden lisääntyminen on koko yhteiskunnassa vaarana, sillä hyvin pitkään keskuudessamme on ihmisiä, joilla ei ole tietotekniikkataitoja eikä –laitteita. Ja vaikka nämä edellytykset olisivat olemassa, tietotekniikkaan liittyy paljon pelkoja (esim. tietoturvakysymykset) ja kokemattomuutta. Laitteistot ja tekniikka uusiutuvat koko ajan, on vaikea pysyä perässä.

On kyse myös rahasta. Kaikilla ei ole varaa hankkia omaa tietokonetta ja oheislaitteistoja. Uskon, että niille, joilla on mahdollisuus tietokoneen käyttöön kotona, kertyy enemmän tietotekniikkaosaamista ja käyttökokemuksia kuin niille, joilla ei tätä mahdollisuutta ole. Tietokoneet eivät välttämättä ole mitään kovin yksinkertaisia laitteita ihmisille, jotka eivät halua perehtyä tekniikkaan. On myös niitä, jotka periaatteellisista syistä välttävät tietotekniikkaa ja käyttävät sitä mahdollisimman vähän. Eriarvoisuutta aiheuttaa sekin, että tietotekniikan ja verkkojen avulla monenlaiset toimet helpottuvat, niiden puuttuessa asioiden hoitamisen vaikeutuminen on uhkana.

Miten eteenpäin viestinnän murrosvaiheessa?

Osittain edellä kirjoittamaani, mutta myös oman työpaikkani toimintaan liittyy kysymys virallisesta ja epävirallisesta viestinnästä. Virallisen tiedon tulee olla kaikkien saatavilla. Miten se varmistetaan? Päällekkäinen toiminta vie aina resursseja. Ne, jotka verkkojen vetovoima on jo vienyt mukanaan tai joilla ei ole muusta kokemusta, voivat helposti suositella verkkoelämää ”kaikille” muille. Tällaiset asenteet ovat pohtimisen arvoisia etenkin tietotyön alalla kirjastossa. Tuulettamista tarvitsisivat myös toisesta suunnasta, menneestä, tulevat asenteet, jotka voivat jopa estää verkon ja sosiaalisen median mahdollistamia toimintatapoja ja niiden kehittämistä.

Itse näkisin eräänä mahdollisuutena virallisuuden keventämisen ja somen ottamisen vakavasti, niin strategisesti, henkilöstöjohtamisessa kuin viestinnässäkin. Eikö ”vakavasti ottaminen” olisi tavallaan juuri virallisuutta, mutta hiukan eri merkityksessä kuin aiemmin? Sosiaalinen media on tullut jäädäkseen. Kirjastossa välineet on otettu hyvin haltuun, mutta kuten Janne Ruohisto esityksessään totesi, välineet sinänsä eivät ole kiinnostavia, vaan niiden tarjoamat mahdollisuudet, joita kohti kirjastonkin tulisi kasvaa.  Entisiä työtapoja ei kannattaisi toistaa uusilla välineillä. Syvällinen uudistuminen koskettaa kaikkia ja sen edellytyksenä on avoin keskusteluilmapiiri, jossa yritetään välttää joko-tai –asetelmat.

Sosiaalisen median sanoma?

Ajatuksia ja mielikuvia avartava tieto, jota sosiaalisen median seminaarisarjan kaltaisista tilaisuuksista voi ammentaa, on avainasemassa. Se olisi hyödyllistä myös organisaatioiden johdolle, ei vain viestijöille. On myös niin, että halu kohdata toisia ihmisiä ja kiinnostus heihin ei ole välineriippuvaista. Jos sosiaalista mediaa verrataan leirituliin tai kahvipöytäjutusteluun, totuus kuitenkin on, että oikeasti noissa tilanteissa ei tarvita monimutkaista tekniikkaa. Arvelen, että ajan myötä sosiaalisen median väline- ja tekniikkapainotteisuus vähentyy ja se muuttaa vähitellen myös yritysten ja muiden organisaatioiden arvoja. Ehkä se opettaa organisaatiot kuulemaan ja näkemään jotain tärkeää eri tavalla kuin nyt: ihmisen.

Palmenian Sosiaalisen median seminaarisarja jatkuu marraskuussa 2011.

Palmenia:
http://www.helsinki.fi/palmenia/index.htm

Sosiaalisen median seminaarisarja 2011:
http://sosiaalisenmedianseminaarisarja.blogspot.com/2010/01/mita-kenelle.html

Teksti:

Eeva-Liisa Viitala
Tiedottaja
Hallinto- ja kehittämispalvelut

Post-it -lapun synnyttämiä ajatuksenhippuja

Lainausvuoron päätteeksi eräänä ihan tavallisena tiistaina piipahdin Viikin kampuskirjaston neljännen kerroksen naistenhuoneeseen pesemään käsiäni. Viereisen lavuaarin ääressä nuori nainen kiinnitti huomioni peiliin liimattuun pieneen lappuun. Siroin ornamentein kehystettyyn taivaansiniseen lappuseen oli tekstattu: ”Tänään on hyvä päivä”. Tuntemattoman naisen kanssa mietimme onko kyseessä joku harkittu kansalaiskampanja, vai jonkun yksittäisen ihmisen juuri nyt, spontaanisti kokema onnentunne, kenties hyvin arvosanoin suoritettu tentti?

Lapun sanoma jäi pohdituttamaan juuri tätä hetkeä, läsnäoloa, lyhyitä kohtaamisia ja ajatuksenvaihtoa tuntemattomien kanssa. Myös sitä, minkä merkityksen pienille asioille annamme. Ajattelu ja tietoisuus minästä erottavat meidät ihmiset eläimistä, ja vaeltaessani kirjaston hyllyjen välissä ihailin mielessäni kirjaston tehtävää ajatusjälkien avoimena säilytys-ja jakelupaikkana.

Seuraavana aamuna bussissa lappu tuli mieleeni ja kävin (sisäisesti hymähtäen) ensi töikseni tarkistamassa onko se paikoillaan. Ei ollut. Mietin oliko siivooja sen runtannut roskiin, vai oliko kenties joku kokenut lapun ärsyttäväksi ja häiritseväksi. Kell’ onni on, se onnen kätkeköön.. Jokaiselle ei tietenkään ole juuri nyt se sama ”hyvä päivä.”

Keittiöfilosofina en lakkaa koskaan kummastelemasta elämää ja sen haurasta sattumanvaraisuutta. Ihmisen mielen ongelmaa. Viisivuotiaana koin kerran ”cogito, ergo sum” – tyylisen tietoisuuden. Ennen nukahtamista hoin mielessäni ”ajattelen nyt…ja nyt.. ja nyt…” Aina kun sanoin ”nyt”, se vahvisti tietoisuuttani. Tämä oli puhtaan filosofinen peruskokemus olemassa olon ihmeestä. Että ”minä” on olemassa, ajattelee. Ja mitä se tarkoittaa?

Me ajattelemme kaiken aikaa, lähes tauotta, mutta keskittyminen yhteen asiaan on pirstaleisessa maailmassa ja työkulttuurissa vaikeaa. Mikä on tärkeää? Mikä on järkevää? Jos esimerkiksi ilmastonmuutos on tuhoamassa maapallomme, eivätkö ihan kaikki mahdolliset voimavarat ja ajattelevat aivot kannattaisi valjastaa katastrofin estämiseen. Lapsellinen ajatusko? (Sen sijaan ensin riidellään onko se sittenkään totta ja sitten tietenkin oleellista on löytää syylliset!)

Vapaa assosiointi saattaa olla aivojen narikkaan pistämistä, mutta usein huomaakin löytävänsä tai muistavansa sattumalta aivan huikeita asioita. Siis ilman yritystä, ”serendipitymäisesti.” Tuo sana on jossain käännettykin sattumamahdollisuutena. Etsiessään ongelmaan ratkaisua, tulee löytäneeksi tai keksineeksi ikään kuin sivutuotteena jotain todella arvokasta.

Usein aamuisin pohdin bussin ikkunasta tuijottaessani sitä kuinka meille useimmille länsimaalaisille ihmisille on suotu tämä ajattelun, syntyjen syvien pohtimisen ylellisyys. Mitä sitten miettineekään katukiveyksellä kerjäävä romanialaismummo? 70-luvulla vietin vaihto-oppilasvuoden Yhdysvalloissa. Elintaso enemmän kuin leppoisasti toimeentulevalla valkoisella keskiluokalla oli tuohon aikaan aivan toista kuin Suomessa. Minusta kehittyi pieni moralisti. Vuodatin päiväkirjoihini kuvauksia angstisten teinien tyhjänpäiväisisistä ongelmista, moralisoin sitä, että heillä oli loputtoman tuntuisesti aikaa ja tarmoa pohtia omia mitättömän tuntuisia vaikeuksiaan ympäröivästä todellisuudesta piittaamatta ja suomatta ajatustakaan niille toisille, ”kärsiville.” Huonompiosaisilla ei jokapäiväisessä selviytymiskamppailussa ole moiseen aikaa. Koin voimakkaasti vallitsevan materialismin, yleisen epäoikeudenmukaisuuden ja yhteiskuntaluokkien epätasa-arvon Vietnamin sotaa käyvässä maassa.

Myös Antiikin filosofeilla oli aikaa ja varaa pohdiskeluihinsa, orjat kun hoitivat likaiset hommat, ne, jotka meillä mainitaan ”paskaduuneina”. Nykytodellisuudessa taas on jo kauan puhuttu luovasta luokasta, jonka ajatushautomoissa ja think tankeissa syntyvien innovaatioiden varaan uuden uljaan Suomen pitäisi lähteä nousukiitoon. Myös kirjasto mainitaan luovan luokan olohuoneena. Hyvä näin, viehkosta elitismistä huolimatta.

Mahdollisimman monella pitäisi olla mahdollisuus ajattelun ylellisyyteen. Meidän pitää ottaa itsekkäästi siihen aikaa. Vaikkapa vain lyhyitä, post-it lapun kokoisia hetkiä kerrallaan.

Kirjoittaja:

Leena Nordman
kirjastosihteeri
Hankinta-metadata -palvelut
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuvat

Henri de Toulouse-Lautrec
La blanchisseuse (Pesijätär), 1889
Leena Nordman

Glimtar ur mitt arbetsliv vid Helsingfors universitet

Min biblioteksbana började vid Helsingfors universitets genetiska institutionsbibliotek år 1970. Vid sidan av arbetet med min pro gradu avhandling hjälpte jag till med flyttningen av biblioteket och fick år 1971 vikariera Marita Rosengren som bibliotekarie då hon var moderskapsledig.

Då inledde jag min bibliotekarieutbildning och praktiserade på Medicinska centralbiblioteket, numera Terkko. Där blev jag lyckosamt moderskapsledighetsvikarie för informatikern Mariam Ginman och stannade i perioder under åren 1971-1974. Rådet för vetenskaplig information (Tinfo) beviljade mig ett stipendium för forskarstudier i England 1972-73. Det förutsatte att jag tog emot ett lektorat i biblioteksvetenskap och informatik vid Tammerfors universitet. Som medlem i Tinfo 1975-78 blev jag intresserad av bibliotekspolitik och övergripande frågor. Det ledde senare till anställning vid Nordiska samarbetsorganet för vetenskaplig information NORDINFO. Ytterligare ett moderskapsvikariat förde mig i slutet av år 1996 tillbaka till Helsingfors universitet, nämligen Raisa Iivonens vid veterinärmedicinska fakultetens bibliotek.

Inom universitetet har jag verkat som chef för veterinärmedicinska biblioteket tills vi år 2004 flyttade och blev en del av Vetenskapliga biblioteket i Vik, där jag varit servicechef till år 2009. Jag har haft glädjen att ha duktiga och inspirerande kolleger i bägge biblioteken och kundkretsen har känts bekant på grund av min bakgrund som naturvetare. Cirkeln sluts genom att jag avslutar mitt arbete i Vik med bl.a. ett intressant EU-projekt inom biologi.

Vid veterinärmedicinska biblioteket var det bl.a. stimulerande att introducera undervisning i informationssökning och integrera den i utbildningen både vid fakulteten och i fortbildningen för praktiserande veterinärer. Biblioteket tog tidigt initiativet till öppen publicering av fakultetens egna läromedel och handböcker i elektronisk form i nätet. Centrala informationskällor gjordes också tillgängliga i nätet för hela veterinärkåren tackvare ett konsortium mellan fakulteten, Eela  senare Evira och Veterinärförbundet. Fakulteten tog föredömligt med bibliotekets representanter i sina nämnder och arbetsgrupper, vilket också underlättat våra kontakter efter flyttningen till Vik. Samarbetet med veterinärbibliotekarier i ett virtuellt internationellt nätverk pågår lika aktivt i Vik.

Helsingfors universitets bibliotekssystem har erbjudit många givande uppgifter på vägen mot ett bibliotek. Det har känts angeläget att samarbeta kring val och anskaffning av elektroniska informationskällor samt  öppen vetenskaplig publicering och digitala arkiv. Arbetet i gruppen med uppgiften att inrätta en professur och utbildning i biblioteks- och informationsvetenskap vid universitetet lyckades inte. Det hade varit viktigt att kunna erbjuda utbildning och bedriva forskning på vårt område även i Helsingforsregionen.

Det har varit berikande att få verka inom olika sektorer av biblioteksområdet och jag rekommenderar det varmt. Tyngdpunkterna har varit utbildning, koordinering av samarbete, arbete utomlands och arbete vid Helsingfors universitet. Jag har fått utbilda många bibliotekarier och t.ex. påverka tillkomsten av en bibliotekarieutbildning vid Åbo Akademi. Jag har fått koordinera och också initiera nordiskt biblioteks- och projektsamarbete i NORDINFO. Detta har i sin tur lett till tjänstgöring som bibliotekarie och lärare utomlands i en annan kulturmiljö med utmanande omorganisationsprojekt och planering av biblioteksbyggnader. Slutligen har jag fått komma tillbaka till Helsingfors universitet, där jag valde att bli bibliotekarie och därifrån jag nu går i pension.

Text:
Teodora (Teddy) Oker-Blom
Chef för service
Vetenskapliga biblioteket i Vik

Kirjastourani vaiheita

Työskentelin Helsingin kaupunginkirjastossa vuosina 1968-1973. Vuodesta 1971 hoidin kirjastoamanuenssin virkaa laitoskirjasto-osastolla. Toimin kaikkien vanhainkotien kiertävänä kirjastonhoitajana ja kaksi vuotta Meilahden potilaskirjastossa. Kaupungin vanhainkodit ja Meilahden maanalaiset käytävät tulivat tutuiksi, mutta tämä ei ollut kuitenkaan minun juttuni.

Tilastokirjasto 1974-1991

Tilastokirjaston ajasta viimeiset kymmenen vuotta toimin kirjastonjohtajan sijaisena. Suoritin tietojenkäsittelyn kehittämisvastuuhenkilökoulutuksen Valtion koulutuskeskuksessa 1986-1987. Koulutuksen tuloksena tein tietojenkäsittelyn kokonaistutkimuksen omasta kirjastosta.

Valmistuin filosofian maisteriksi vuonna 1976 Helsingin yliopistosta. Tampereen yliopiston informaatiotutkimuksen laitoksella suoritin syventävät opinnot kirjastotieteessä ja informatiikassa vuonna 1991, vanha kirjastotutkinto oli vuodelta 1971. Sivulaudaturini tutkimus pohjautui Tilastokirjaston kehittämishankkeeseen, jossa olin soveltanut kehittävän työntutkimuksen teorioita. Tällöin tutustuin myös Heli Ahoseen, joka oli Tilastokeskuksessa koulutussuunnittelijana.

Tilastokirjasto oli yksi maamme tieteellisistä keskuskirjastoista ja osallistuin keskuskirjastojen ja tieteellisten kirjastojen johtajien kokouksiin säännöllisesti. Tilastokirjaston aikana osallistuin aktiivisesti myös pohjoismaisten tilastokirjastojen yhteistyöhön. Brightonin IFLA-kokouksessa vuonna 1987 esitelmöin  ListStat-tilastotietokannasta, jonka rakensimme pohjoismaisten tilastokirjastojen yhteistyönä. Tilastoalan koordinointi ja kehittäminen olivat Tilastokirjastossa omaa luokkaansa; siellä opin kokonaisajattelun ja järjestelmäkeskeisyyden alkeet. Osallistuin Pariisin IFLA-kokoukseen puhujana vuonna 1989 ja Helsingin IFLAn satelliittikokoukseen puhujana vuonna 1997, jolloin esitelmöin Viikin kampuskirjastosta. EUNIS 99 –kokouksessa, joka pidettiin Helsingissä, esitelmöin NOVA-yliopistosta.

Maatalouskirjasto 1991-1999

Jatkoin kehittävän työntutkimuksen soveltamista Maatalouskirjaston kehittämiseen ja suoritin sen pohjalta lisensiaatin tutkinnon työn ohessa vuonna 1998.

Kehitin Maatalouskirjaston ja myöhemmin Viikin tiedekirjaston organisaatiokulttuurin yliopiston uuden kampuspolitiikan mukaiseksi jo varhaisessa vaiheessa. Maatalouskirjasto oli myös keskuskirjasto, joten jatkoin kirjastojen valtakunnallista yhteistyötä. Uutena kuviona Maatalouskirjasto toi mukaan toimialanäkökulman. Valtakunnallisella tasolla se tarkoitti Matri-yhteistyön (maatalous, elintarvike, ravitsemus, kotitalous, ympäristö, maaseutu, metsä) perustamista vuonna 1993 maa- ja metsätalousministeriön kanssa. Toimin myös maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan tiedekuntaneuvostossa vuosina 1992-1998 opettajien ja muun henkilökunnan ryhmässä.

Toimialanäkökulma tarkoitti myös pohjoismaisen ja kansainvälisen kirjastoyhteistyön kehittämistä. Ensiksi mainittuun alueeseen liittyi Nova-yliopisto ja NovaGate-aihehakemisto. Rakensimme NovaGaten yhdessä pohjoismaisten NOVA-kirjastojen eli maatalouskirjastojen kanssa. Kansainvälinen FAO-yhteistyö merkitsi mm. kokouksia Roomassa ja Agris/Aglinet-yhteistyötä.

Olen ollut mukana kaikkiaan lähes 30 vuotta kotimaisessa kirjastoyhteistyössä: tieteellisten keskuskirjastojen johtajien ryhmässä vuodesta 1985 vuoteen 1998, tieteellisten kirjastojen johtajien ryhmässä vuodesta 1985 lähtien – se muuttui Suomen yliopistokirjastojen neuvostoksi vuonna 1996 – ja viimeksi neuvoston työvaliokunnassa vuodesta 2009. Lisäksi olen toiminut ahkerasti vuodesta 1974 lähtien Suomen tieteellisessä kirjastoseurassa, esimerkiksi neuvojien jaostossa 1980-luvulla ja seuran kansainvälisessä jaostossa (1995-2005) sekä sihteerinä että puheenjohtajana. Parhaillaan olen Karl-Erik Henrikssonin rahaston johtokunnan jäsen. Olen myös vaikuttanut KiBin johtokunnan jäsenenä vuosina 1983-1986, joka oli INAn edeltäjä.

Viikin tiedekirjasto 1999-2010

Viikin tiedekirjastossa tehtäväkseni tuli neljän tiedekuntakirjaston ja useiden laitoskirjastojen yhdistäminen yhdeksi kirjastoksi myös sisällöllisesti. Yhteisen kulttuurin ja yhteishengen luominen edellytti johtajalta määrätietoista otetta ja visiota suunnasta. ”Osakeyhtiömalli”, jossa rahoittajien kanssa käydään jatkuvaa vuoropuhelua, kasvatti Viikin tiedekirjastoa sekä organisaation kehittämisessä että suuntautumisessa kampuksen ja yliopiston ulkopuolisten alojen toimijoihin.

Viimeiset vuodet olen keskittynyt kirjastojen yhteisiin tehtäviin. Olen toiminut kirjastojen Kaiku-kehittäjänä vuodesta 2002 lähtien ja tehnyt yhteistyötä henkilöstön kouluttamisasioissa koulutussuunnittelija Sirkku Liukkosen työparina. Olen aktiivisesti toiminut yhden kirjaston mallin puolesta, joka astuu voimaan ensi vuoden alusta. Aktiivisuus tarkoittaa sitä, että olen osallistunut kaikkiin kehittämistyöryhmiin kirjaston hallintorakenteen uudistamiseksi kohti yhtenäistä mallia ja ylläpitänyt myönteistä ilmapiiriä käytännön työssä.

Olen toiminut aktiivisesti yliopiston kirjasto- ja tietopalvelutoimikunnassa vuodesta 1992 lähtien jäsenenä ja varapuheenjohtajana vuodesta 2000 lähtien. Olin myös kirjastojen kansainvälisen arvioinnin ohjausryhmän jäsen vuosina 2000 ja 2004. Lisäksi olen toiminut Helsingin yliopiston kirjastonjohtajien ryhmän jäsenenä vuodesta 1991 ja ryhmän varapuheenjohtajana vuodesta 2000 eteenpäin.

Viikin tiedekirjaston kehittäminen kampuksen tärkeäksi toimijaksi ja tiedeyhteisöjen tueksi on vaatinut paljon panostusta. Yksin ei kukaan saa mitään aikaan, vaan henkilökunta on saatava myös mukaan yhteisen vision jakajaksi. Myös päättäjien tuki on ensiarvoisen tärkeää.

Viikin tiedekirjaston yhteyteen organisoitiin Viikin opetuksen kehittämisyksikkö (VOK) vuosina 2000-2008, jonka perustajajäsen olin ja jonka ohjausryhmän jäsenenä toimin. Olen ollut mukana perustamassa ”Kampus ja kansalainen” –hanketta Viikin kampusneuvottelukunnan toimeksiannosta, jonka jäsen olen ollut kymmenen vuotta. Hanke tähtää siihen, että alueen asukkaat ja yliopistokampuksen toimijat tutustuisivat toistensa toimintaan ja edistäisivät yhteisöllisyyttä ja elinkeinoa. ”Kampus ja kansalainen” toimii sateenvarjona alueen muille järjestöille, joita ovat mm. asukasyhdistykset ja opiskelijajärjestöt.

Teksti:
Heli Myllys
Kirjastonjohtaja
Viikin tiedekirjasto

Juhlavaa arvokkuutta ja iloa – Viikin tiedekirjasto täytti kymmenen vuotta

Lokakuun 27. päivänä järjestetty kutsuseminaari Viikin kampus tulevaisuuden suunnannäyttäjänä oli Viikin tiedekirjaston juhlavuoden 2009 päätapahtuma.

Lähes 150 kutsuvierasta osallistui Viikin tiedekirjaston järjestämään seminaariin Viikin kampus tulevaisuuden suunnannäyttäjänä. Seminaari-iltapäivänä Infokeskus Koronan tavallisesta arjesta poikkeava tunnelma oli pysähdyttävin juuri ennen ensimmäisten vieraiden saapumista. Valmistelut olivat takanapäin ja nyt oli aika antaa etusija vieraille, jotka itse asiassa tekevät juhlan.

Seminaarille ja cocktailtilaisuudelle varattuun viiteen tuntiin sisältyi monenlaista vuorovaikutusta, iloisia tervehdyksiä, onnitteluja, jälleennäkemisiä, keskittynyttä teemaosuuden kuuntelua, siihen osallistumista ja vapautunutta seurustelua seminaarin päätteeksi. Iltapäivän aluksi kuultiin kirjastonjohtaja Heli Myllyksen avaussanat ja professori Eero Puolanteen juhlapuhe. Seminaarin jälkimmäisenä osana oli paneelikeskustelu, johon myös yleisö aktiivisesti otti osaa.

Teemana Viikin kampuksen tieteenalayhteistyö ja kirjaston rooli

Seminaarin teeman ytimenä oli Viikin kampus ja sen toimijoiden yhteistyö matkalla kohti huippuja.  Viikin tiedekirjasto on Helsingin yliopiston kirjastotoimen organisaatiomuutoksen yhteydessä painottamassa toimintakonseptiaan entistä enemmän tarkennettujen tieteenalapalveluiden suuntaan.  Paneelin otsikkona olikin Yhteistyön verkot ja solmut – tutkimuksen tiedonhallinnan haasteet. Kirjasto haluaa olla mukana tukemassa kampuksen tutkijoita, opettajia ja opiskelijoita tiedon hankinnassa, käyttämisessä ja tuottamisessa monipuolisesti ja uusin keinoin.

Ympäristö, johon toiminta yhä enemmän keskittyy, on verkko. Tutkimuksen verkottumiseen liittyy käsite eScience. Tutkimuksen perusaineiston, verkkoon tallennetun tutkimusdatan, avoin saatavuus on juuri nyt kehittämiskohteena ja keskustelunaiheena. Tutkimuksen tarvitsemat lähdeaineistot ovat jo suuressa määrin verkossa. Sosiaalinen media tarjoaa väylän yhteisöllisyyteen ja vuorovaikutukseen.

Seminaarissa järjestetyn paneelin myötä kirjasto halusi kuulostella paikkaansa tieteenharjoittajien ja viime kädessä koko yhteiskunnan muuttuvassa ja jo muuttuneessa informaatioympäristössä. Lupaavan toimintamuodon tässä suhteessa tarjoaa esimerkiksi professori Yrjö Engeströmin (Helsingin yliopiston käyttäytymistieteellinen tiedekunta, toiminnan teorian ja kehittävän työntutkimuksen yksikkö) kehittämä solmutyöskentely.

Puheisiin ja asiaan keskittyen…

Paneelin alustuksina kuultiin tutkija, dosentti Marjut Salokanteleen (Tutkijakollegium) esitys Kirjaston tuki  tutkimusdatan ja –aineiston hallinnassa sekä Yrjö Engeströmin esitys Kirjasto tutkimusryhmien tukena. Paneelikeskustelijoiksi olivat lupautuneet professorit Visa Heinonen (Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellinen tiedekunta) ja Jari Yli-Kauhaluoma (Helsingin yliopiston farmasian tiedekunta), johtajat Mikael Hildén (Suomen ympäristökeskus), Kristiina Hormia-Poutanen (Kansalliskirjasto) ja Tomi Mäkelä (Biotekniikan instituutti). Paneelin puheenjohtajana toimi Viikin tiedekirjaston johtokunnan puheenjohtaja, professori Kielo Haahtela (Helsingin yliopiston biotieteellinen tiedekunta).

Eero Puolanne kertoi juhlapuheessaan Viikin tiedekirjaston syntyvaiheista. Heli Myllys kiteytti avaussanojensa päätteeksi seminaarin tavoitteen näin: ”Toivomme, että iltapäivän päätyttyä kirjastotoiminta on meidän kaikkien mielessä saanut uuden hahmon asiantuntijatyönä ja yhteistyöverkostojen tärkeänä säikeenä. Emme kuitenkaan saa unohtaa, että kirjastolla on myös oma sijainti. Se on paikka, johon voi tulla. Kymmenen vuotta sitten valmistuneet Viikin tiedekirjaston tilat täällä Infokeskus Koronassa kutsuvat edelleenkin vaikkapa henkilökohtaisiin kohtaamisiin ja innostavaan ja luovaan ajatustenvaihtoon – kuten tänään.”

…kuultua jälkeenpäin pohtien

Paneelin alkupuheenvuoroja, sen osanottajien keskustelua sekä yleisön heille esittämiä kysymyksiä ja kommentteja kuunnellessa sai tuntea, että kirjastomme valitsemat teemat ovat tiedemaailmassa erittäin ajankohtaisia ja että ne todella kiinnostivat osallistujia. Tutkimusaineistojen saatavuus herättää aina moninaisia kysymyksiä termien määrittelystä tietosuojaan ja resurssien riittävyyteen tietomäärän ja datan kasvaessa räjähdysmäisesti vuosi vuodelta. Millaisia aineistoja kannattaa säästää ja mitä aineistoja voi jakaa avoimesti verkossa?

Kirjaston palvelujen tuotteistaminen on tärkeää, jotta niukat resurssit saadaan tarkoituksenmukaisesti käyttöön. Tarkentavaa palveluympäristön analyysia ja tuotteistamista eri asiakasryhmille tulisi intensiivisesti jatkaa, myös opiskelijoiden tarpeita kuunnellen.  Viikin kampuksella sijaitsevat tutkimuslaitokset ovat olleet aina kirjaston yhteistyökumppaneita ja siten tärkeä asiakasryhmä. Yleisöltä tullut kysymys siitä, tekeekö kirjasto kuluttajatutkimuksia, oli mielenkiintoinen. Olemmeko koskaan ajatelleet säännöllisesti tehtyjä asiakaskyselyitä kuluttajatutkimuksina? Korvaavatko markkinointi, tuotteet ja kuluttajat käsitteinä kirjastojen tiedottamisen, palvelut ja palveluiden käyttäjät?

Kirjaston roolin ja tehtävien on pystyttävä vastaamaan nykyajan tiedonhallinnan ja tutkimuksen tuen haasteisiin. Uhkakuvana voidaan pitää Yhdysvaltojen kirjastojen ja tietopalvelujen alasajoa kaupallisten toimijoiden vallatessa tietomarkkinoita. Suomessa yhteistyö ja palvelujen parantaminen edistyy mm. Kansallisen digitaalisen kirjaston
valmistuttua.

…musiikin siivittämänä seurustellen ja viihtyen

Kuten edeltä ja pienistä keskusteluvälähdyksistä ilmenee, Viikin tiedekirjaston juhlaseminaarin esiintyjät olivat tilaisuuden järjestäjän pyynnöstä valmistelleet kiinnostavat ja keskustelua herättävät esitykset ja käyttäneet siihen aikaansa. Iso vierasjoukko oli noudattanut kutsua tulla juhlimaan kirjaston merkkivuotta yhdessä sen henkilökunnan kanssa. Erikseen on mainittava Viikin tiedekirjaston syntyvaiheisiin erityisesti vaikuttaneet yliopistolaiset, kuten professori Eero Puolanne ja nykyään eläkkeellä olevat yliopiston korkeat virkamiehet kansleri Risto Ihamuotila, vararehtori Mauno Kosonen, professori emeritus, Viikin tiedekirjaston johtokunnan ensimmäinen puheenjohtaja Martti Marvola ja rakennusneuvos Toivo Vainiotalo. Vieraina olivat myös heidän työtään omalta osaltaan jatkaneet yliopiston kirjastotoimen nykyiset uudistajat vararehtori Hannele Niemi ja ylikirjastonhoitaja Kaisa Sinikara.

Seminaarin kahvitauolla nautittiin Infokeskus Koronan muotoista ja väristä pyöreää, sinistä syntymäpäiväkakkua ja kuunneltiin Viikin normaalikoulun 10-vuotiaiden oppilaiden kuoron esityksiä musiikinopettaja Terhi Maskosen johdolla.  Paneelikeskustelun päätyttyä sen puheenjohtajalle ojennettiin kukkakimppu ja panelisteille Elintarviketeknologian laitoksen omalla kampuksella valmistamat salamimakkarat. Infokeskus Koronan ensimmäisen kerroksen aula näyttelyineen oli illan cocktailtilaisuuden juhlava tila, jossa Refugium musicum –jousikvartetin esittämä taustamusiikki  soi  klassisen viihdyttävästi.

Kielo Haahtelan paneelin johdantopuheenvuorossa lausumat sanat ”… ja pääasia on, että kaikilla on hauskaa” muistutti rentouden, huumorin ja ilon tärkeydestä kohdatessamme toisiamme juhlallisissa, jännittävissäkin tilaisuuksissa. Iloa ei saisi unohtaa työn ja kiireen keskelläkään.

Myös juhlavuoden tapahtumien järjestelyt hoitanut Viikin tiedekirjaston johto ja henkilökunta olisi voinut yhtyä Kielo Haahtelan kehotukseen Kanteletarta lainaten, hiukan helpotuksesta huokaisten näin:

Jo on mennyt mennyt vuosi,

Menköhön tämäki vuosi

Muien vuosien mukahan,

Muien päivien perästä!

Laulelkame, soitelkame,

Tehkäme iloinen ilta!


Malja kymmenvuotiaalle! Eero Puolanne ja Heli Myllys

Cocktailtilaisuus Viikin Infokeskus Koronan ensimmäisen kerroksen aulassa

Paneelikeskustelu alkaa. Vasemmalta Kielo Haahtela, Jari Yli-Kauhaluoma, Kristiina Hormia-Poutanen,  Visa Heinonen, Yrjö Engeström, Marjut Salokannel, Mikael Hildén, Tomi Mäkelä

Yleisöpuheenvuoroja. Puhumassa Toivo Vainiotalo, jonka vasemmalla puolella, kuvan etualalla Risto Ihamuotila, Vainiotalon oikealla puolella Mauno Kosonen ja takana Martti Marvola

Teksti:
Eeva-Liisa Viitala
Viikin tiedekirjasto
Liisa Siipilehto
Viikin tiedekirjasto
Kuvat:
Eero Roine

BHL-Europe – Biologisen lajitiedon ja kulttuuriperinnön keidas

Viikin tiedekirjasto osallistuu 1.5.2009 käynnistyneeseen kolme vuotta kestävään Biodiversity Heritage Library for Europe (BHL-Europe) –hankkeeseen, jonka päätavoitteena on luoda eurooppalainen monikielinen portaali ja käyttöliittymä digitoiduille biodiversiteettialan julkaisuille.

BHL-verkkopalvelu on käynnistynyt alun perin vuonna 2007 amerikkalaisten luonnontieteellisten museoiden ja kirjastojen yhteistyönä. BHL-Europe –hankkeen myötä toiminta laajenee yhdeksääntoista eurooppalaiseen digitaalista sisältöä tuottavaan organisaatioon. Hankkeen koordinaattorina toimii Berliinin Humboldt-yliopiston yhteydessä toimiva Museum für Naturkunde.

Kukin osallistuva organisaatio huolehtii itse oman aineistonsa digitoinnista ja sen rahoituksesta. BHL-Europe pyrkii harmonisoimaan digitointikäytäntöjä ja varmistamaan aineistojen yhteentoimivuuden hankkeen aikana kehitettävässä portaalissa. Hankkeelle tärkeä yhteistyökumppani on Euroopan digitaalinen kirjasto Europeana, jonka kesällä 2010 julkaistava versio tulee sisältämään runsaasti BHL-palvelun aineistoa laajentaen sen sisältöä kulttuuriperinnöstä luonnontieteiden suuntaan.

Viikin tiedekirjasto on muodostanut hanketta varten kotimaisen ohjausryhmän, jonka tehtävänä on koordinoida Suomessa digitoitavan aineiston valintaa, suunnitella ja hakea ulkopuolista rahoitusta digitointiin ja tehdä hanketta tunnetuksi tutkijoiden keskuudessa. Ohjausryhmässä on edustus biotieteellisestä tiedekunnasta ja Vanamo-seurasta (Jouko Rikkinen), Luonnontieteellisestä keskusmuseosta (Henry Väre, Anders Albrecht, Hannu Saarenmaa, Marjatta Mikkonen) ja Societas pro Fauna et Flora Fennica –seurasta (Maria von Hertzen). Viikin tiedekirjastosta ohjausryhmän puheenjohtajana on toiminut Teodora Oker-Blom, ja jäseninä Sini Kärki ja Kimmo Koskinen.

Yhteistyössä Societas pro Fauna et Flora Fennica –seuran kanssa toteutettiin kirjallinen lupakysely seuran jäsenille. Siinä perusteltiin digitoinnin tärkeyttä julkaisusarjojen näkyvyyden kannalta ja pyydettiin oikeudenhaltijoilta lupaa digitoida seuran julkaisusarjat vuoteen 1940 saakka. Määräaikaan mennessä yksikään tekijä tai oikeudenhaltija ei vastustanut sarjojen digitointia ja julkaisemista verkossa. Vastaava lupakysely on sovittu tehtäväksi myös Vanamon julkaiseman Luonnon tutkija –lehden numerossa 5/2009 .

Hankkeen kotimainen ohjausryhmä on laatinut yhteistyöaloitteen suomalaisen biologisen kulttuuriperinnön digitoinnista Kansalliskirjastolle, jolla on ajanmukainen digitointikeskus Mikkelissä. Tähän yhteistyöhön Kansalliskirjasto ei kuitenkaan katsonut voivansa osallistua.

Viikin tiedekirjasto on hankkeen kuluessa ensimmäisten kuukausien aikana digitoinut yhdeksän volyymiä, yhteensä n. 2000 sivua.  Aineisto on pääosin osia sarjoista Notiser ur sällskapets pro fauna & flora fennica förhandlingar ja Acta Societatis pro fauna et flora Fennica. Hankkeen yhteydessä kotimaassa digitoidut aineistot löytyvät Helsingin yliopiston digitaalisen arkiston Heldan kokoelmasta Fauna & Flora.

Lisätietoja BHL-Europe -hankkeesta

Teksti ja kaavio:
Kimmo Koskinen, Sini Kärki, Teodora Oker-Blom
Viikin tiedekirjasto

Muurahaiskorennon mukana Luonnontieteiden kirjaston vaiheita seuraamassa

 

Verkkarissa vuoden 2009 varrella ilmestyneissä Viikin tiedekirjaston juhlavuosikirjoituksissa on kerrottu Viikin tiedekirjastoksi yhdistettyjen kirjastojen historiasta. Viikin tiedekirjastohan muodostettiin seuraavista Helsingin yliopiston kirjastoista: Maatalouskirjasto (1930-1999), Metsäkirjasto (1862-1999), Luonnontieteiden kirjasto (1899-1999), Biokeskuksen kirjasto (1995-1999) ja Eläinlääketieteellinen kirjasto (1892-2004).

Kirjoitussarjan viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä, tutustutaan Luonnontieteiden kirjaston taustaan. Kirjoittajan avuksi tuli inspiroiva luonnonhenki sudenkorentoa muistuttavan Muurahaiskorennon hahmossa. Se johdattamana seuraamme nyt eräiden luonnontieteellisten tietoaineistokokoelmien historiaa sadan vuoden ajalta. Muurahaiskorentokeiju haluaa muistuttaa meitä ihmisiä luonnon kauneudesta, sen ihmeistä, hetkellisyydestä ja vapaudesta lentää kevyesti, tietämisen painoa vailla.

http://www.fotopedia.com/en/Antlion

http://creativecommons.org/licenses/by/3.0/

Ihan oikeastikin elän täällä Suomessa! Latinaksi nimeni on Myrmeleon formicarius. Ulkonäöltäni muistutan pientä sudenkorentoa. Toisin kuin sudenkorennoilla, minulla on pitkät, kärjistään kaartuvat tuntosarvet. Olen 4-8 cm pitkä ja ravintonani on kukkien siitepöly. Toukkana minulla on jännittävä nimi Muurahaisleijona. Saalistan hiekkarannoilla muurahaisia kuin ovela peto. Kaivan kuoppia, joihin muurahaiset jäävät ansaan ja syön ne.

Muodonmuutoksessa jätän taakseni toukkaelämän ja minusta kehkeytyy lentävä kaunotar. Olen kiehtova olento useiden maiden kansanperinteessä, ehkä jo toukkavaiheen elintavasta kertovan erikoisen nimeni ja kaksoisluonteeni takia.

Kuulun verkkosiipisiin eli Neuroptera-nimiseen hyönteislahkoon. Eläintieteen professori, hyönteistutkija O.M. Reuter julkaisi meistä tutkimuksen vuonna 1894. Sen nimi on Neuroptera Fennica, förteckning och beskrifning öfver Finlands neuropterer. Se on julkaistu sarjan Acta Societatis pro Fauna et Flora Fennica osassa IX, numerona 8.

Professori Reuter kirjoittaa lisää meistä verkkosiipisistä vuonna 1895 julkaisusarjan Meddelanden af Societas pro Fauna et Flora Fennica 21. vihkossa. Kahdentoista vuoden kuluttua hän mm. kertoo tämän sarjan 33. vihkossa, että meitä suomalaisia Neuroptera-lajeja on 42. Vuosien mittaan tiedot minusta ja sukulaisistani karttuvat karttumistaan ja luonnon valtavaa monimuotoisuutta luokitellaan, määritellään ja nimetään.

Tiedemiehet alkoivat perustaa tieteellisiä seuroja jo 1600-luvulla. Suomessa niiden toiminta varsinaisesti käynnistyi 1800-luvun alkukymmenillä. Seurat alkoivat julkaista tieteellisiä julkaisusarjoja ja lehtiä, joiden avulla uusinta tietoa levitettiin. Syntyi kansainvälistä toimintaa, jonka piirissä julkaisuja vaihdettiin seurojen kesken ja näin ne saivat lukijoita ympäri maailman. Suomen vanhin yhä toimiva tieteellinen seura on Societas pro Fauna et Flora Fennica, joka on perustettu Turussa vuonna 1821.

Tieteellisten seurain kirjasto perustetaan vuonna 1899. Pöllölän aika

1890-luvulla valtiopäiville jätettiin kahteen kertaan aloitteet tieteellisten seurojen yhteisen talon rakentamisesta. Vuonna 1896 Suomen Tiedeseuran uhkana oli häätö Helsingin kaupungin kansankirjaston talosta Rikhardinkadulta, josta kaupunki oli vuokrannut tilaa seuran käyttöön. Tiedeseuran tekemän rakennusmääräraha-anomuksen jälkeen senaatti asetti tieteellisten seurojen edustajista kootun valtuuskunnan valmistelemaan asiaa. Valtuuskunta sai mietintönsä valmiiksi huhtikuussa 1897. Siinä ehdotettiin, että pääkaupungissa toimiville tieteellisille seuroille rakennettaisiin talo julkisin varoin. Ehdotettiin myös, että seurojen yhteisten asioiden hoitamiseen asetettaisiin seurojen edustajista koottu valtuuskunta, Suomen tieteellisten seurojen delegationi.

Sisko Hyvämäki, joka on kirjoittanut Tieteellisen seurain kirjaston historiasta toteaakin, että ”mietinnössä ovat mielenkiintoisella tavalla näkyvissä ne periaatteet, jotka ohjasivat Tieteellisten seurain valtuuskunnan ja sen alaisen kirjaston toimintaa myöhempinä vuosina”. Seuroilla tuli olla vapaa itsemääräämisoikeus ja täydellinen riippumattomuus toisistaan. Tämän katsottiin edistävän seurojen tieteellisen tuotannon tervettä kilpailua. Edellytettiin, että seurojen kirjakokoelmia hoidettaisiin erillisinä kirjastoina. Ajateltiin, että se takaa seurojen kiinnostuksen niiden kartuttamiseen ja hoitoon.

Rakennushanke eteni nopeasti ja vuonna 1899 Helsinkiin, Kasarmikatu 24:ään, valmistui talo tieteellisille seuroille ja niiden kirjastoille. Sisäänkäynnin yläpuolelle oli sijoitettu pöllöveistos, jonka mukaan taloa alettiin kutsua Pöllöläksi. Tilat alkoivat pian käydä ahtaiksi, sillä julkaisutoiminta oli vilkasta ja seurojen vaihtoaineistoa tuli paljon. Eri seuroille saattoi tulla samoja sarjoja ja nämä rinnakkaissarjat veivät myös tilaa. Seurojen kirjastot säilyivät erillisinä, mutta niiden hoitoa varten oli palkattu yhteistä työvoimaa, joka tosin oli osapäiväistä. Pöllölän alkuaikoina kirjastossa työskenteli sen hoidosta vastaava kirjastonhoitaja sekä hänen lisäkseen amanuenssi ja julkaisuvarastoa hoitava varastomestari.

null

Säätytaloon vuonna 1931

Vuoden 1931 syyskesällä minä Muurahaiskorento seuraan ja lennän mukana, kun tuhansia hyllymetrejä tieteellistä kirjallisuutta kuljetetaan Kasarmikadulta Kruununhakaan, Säätytalolle, joka äskettäin on vapautunut eduskunnalta. Muuttolaatikoiden ja pakkausten uumenissa ovat myös meitä hyönteisiä koskevat tiedot tiiviissä niteissä paperille painettuina. Nostaisivatpa nuo hiukan huolestuneen näköiset kirjastoihmiset katseensa! He voisivat nähdä minut varsinkin ilta-auringossa siipiäni välkyttelemässä. Mutta valtava määrä julkaisuja on järjestettävä uudessa talossa hyllyihin ja työtä on paljon.

Eräässä muuttolaatikossa on myös vuosina 1911-1924 ilmestynyt ranskalainen julkaisu Insecta. Lehden viidennen vuosikerran numerossa 55-56-57 vuodelta 1915 voi minun ihastuttavan herkkiä verkkosiipiäni tarkastella kaaviokuvana.

null

Hyönteistutkijat toimivat 1900-luvun alkupuolelle asti yleisbiologisissa seuroissa, etenkin Societas pro Fauna et Flora Fennicassa. Vuonna 1919 perustettiin Helsingin Hyönteistieteellinen Kerho. 1920-luvun alussa sen nimi muutettiin Helsingin Hyönteistieteelliseksi Yhdistykseksi (Societas Entomologica Helsingforsiensis) ja seuran oma julkaisusarja Notulae Entomologicae alkoi ilmestyä.  Suomen Hyönteistieteellinen Seura perustettiin 1930-luvun puolivälissä. Vuosi vuodelta tieto lisääntyi…

Säätytalo sai viralliseksi nimekseen Tieteellisten seurojen talo. Kirjaston toiminta selkeytyi mm. Tieteellisten seurain valtuuskunnan vahvistettua johtosäännön vuonna 1933. Vaikeat ajat koittivat 1940-luvulla sodan vuoksi. Myös määrärahoista oli jatkuvaa pulaa. Sodan jälkeen toiminta elpyi, mutta tilanpuute uhkasi jälleen. Vuonna 1949 kirjaston laajuus oli yli 6000 hyllymetriä. Kirjaston aseman vakauttamiseksi ponnisteltiin ja mm. toive kokopäivätoimisista työntekijöistä toteutuikin vuonna 1954.

Kirjaston työt oli jaettu niin, että kukin virkailija huolehti vastuullaan olevien seurojen kaikista kirjastotoiminnoista, vain lainaustoimintaa varten oli yhteinen palvelupiste.  Aikaa myöten työnjakoa kehitettiin tehtäväkohtaiseen suuntaan. Uusi johtosääntö oli tullut voimaan vuonna 1961.

1960-luvulla alkoi Tieteellisten seurain kirjaston aseman ja tulevaisuuden suunnittelu, joka lopulta päättyi suureen uudelleenjärjestelyyn: kokoelmien hajottamiseen ja kirjaston lakkauttamiseen. Kirjaston jakautumista valtakunnalliseksi julkaisujen vaihtokeskukseksi ja luonnontieteelliseksi kirjastoyksiköksi oli ennakoitu jo 1970-luvun alun mietinnöissä.

Kohti Meilahtea. Auratalon aika

Lopullisena päätöksenä oli, että kokoelmien luonnontieteellinen osa siirrettiin Helsingin yliopiston kirjaston uuteen Luonnontieteelliseen osastoon, joka sai tilat yliopiston laitostensa käyttöön vuokraamasta kiinteistöstä, osoitteesta Tukholmankatu 2. Lääketieteelliset kokoelmat oli jo aiemmin sijoitettu Lääketieteelliseen keskuskirjastoon. Humanistiset aineistot jakautuivat pääosin yliopistokirjastoihin. Seurat luovuttivat omistamansa julkaisut valtiolle 23.10.1980.

Muurahaiskorentona seuraan hyönteistieteellisten sarjojen ja lehtien matkaa Kruununhaasta Meilahteen, ns. Aurataloon kesällä 1979. Korkea rakennus sijaitsee vilkkaan risteyksen lähellä, mutta Meilahden rannat eivät ole kaukana. On ollut puhetta, että 1980-luvun lopulla luonnontieteellisten kokoelmien sijoituspaikaksi tulisi Kumpulaan rakennettava yliopistoalue, jonne ne siirtyisivät yliopiston matemaattis-luonnontieteellisen osaston mukana. Muutto Aurataloon olisi väliaikainen…

Vuodesta 1981 lähtien kokoelmat ja niistä huolehtiva henkilökunta palveli tiedon tarvitsijoita Auratalossa Helsingin yliopiston kirjasto, Luonnontieteiden kirjasto –nimisenä yksikkönä vuoteen 1987 saakka. Kirjasto sai tieteellisten seurojen julkaisujen vaihtokappaleet vaihtokeskuksen kautta. Nyt ilmestyi sellaisia kotimaisia hyönteistieteellisiä julkaisuja kuin Annales entomologici Fennici ja Acta entomologica Fennica.

Auratalon vuokrasopimus päättyi ja sen hetkiset 7370 hyllymetriä kokoelmia pakattiin taas muuttoa varten. Vuoden 1987 elokuussa katselin muuton alkua, kun ensimmäiset julkaisukuormat lähtivät Vallilaan, yliopiston Teollisuuskatu 23:sta hankkimaan kiinteistöön. Myöhemmin kuulin, että muuttoa oli kestänyt lokakuuhun asti. Syksy oli minulle jo liian viileä ja olinhan saanut tietää, että hyönteistiede pysyy mukana! Jäikö suunnitelmissa ollut tulevaisuuden sijainti Kumpulassa vain haaveeksi?

Teollisuuskadun varrella

Vuonna 1990 alkaa ilmestyä Entomologica Fennica –niminen julkaisu, joksi ovat yhdistyneet aiemmin mainitut Acta entomologica Fennica, Annales entomologici Fennici ja Notulae entomologicae. Tietotekniikka kehittyy ja se tekee tuloaan kirjastoihin.

Mittavien, pääasiassa kausijulkaisuista koostuvien kokoelmien ylläpidon lisäksi aineistot on kautta vuosien luetteloitu, myös yhteisluetteloihin, jotta tiedettäisiin, mitä aineistoja mistäkin kirjastosta löytyy ja aiheenmukaisia tiedonhakuja varten niiden tietosisältöä on kuvailtu yleisen kymmenluokituksen eli UDK:n avulla.

Tietotekniikka muutti kirjastotyötä. Tietoja kokoelmien sisällöistä ei enää sijoitettu luettelokortteina kortistolaatikoihin. Viitteet alettiin tallentaa tietokantoihin ja niitä katseltiin filmikortilta tai tietokoneen näytöltä tai tulostettiin paperille. Syntyi tietokantoja kuten Luonnontieteiden kirjaston vuonna 1988 perustama Sieppo ja Helsingin yliopiston kirjastojen Helka.

null

1980-luvulla kirjastojen sisällönkuvailutyössä otettiin käyttöön asiasanat numeraalisen UDK:n tai muiden alakohtaisten luokitusjärjestelmien rinnalle. Asiasanastoja kehitettiin tiedon löytyvyyden helpottamiseksi

1990-luvun puolivälissä Luonnontieteiden kirjasto irtautui Helsingin yliopiston kirjastosta. Siitä tuli Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan alainen kirjasto. Kävi myös selväksi, että tulevaisuus ei olisi Kumpulassa, vaan Viikkiin muodostettavassa uudessa kampuskirjastossa ja sille rakennettavissa uusissa tiloissa. Luonnontieteelliset kokoelmat tulisivat jakautumaan siten, että vain eksaktien luonnontieteiden osuus kokoelmista päätyisi Kumpulaan.

Vuonna 1998 Luonnontieteiden kirjaston kokoelmat käsittivät n. 8000 hyllymetriä kausijulkaisuja ja n. 320 hyllymetriä monografioita. Saapuvia kausijulkaisuja oli n. 4100 nimekettä, joista ostettuja oli vain 148. Vaihtotoiminta siis edelleen jatkui ja kirjasto oli ominaislaadussaan säilyttänyt lähes sadan vuoden takaisia perinteitä, vaikka paljon olikin muuttunut.

Viikkiin

Muurahaiskorentona en tietenkään voinut pysytellä poissa paikalta, kun muutto Viikin kampukselle alkoi. Mikä työ! N. 4000 hyllymetriä kokoelmia pakattiin Viikkiin siirtoa varten. Ilahduin kirjaston sijainnista, lähellä olisi luontoa ja rantakin. Mutta ehtisivätkö kirjastoihmiset, joiden aika taas kului raskaissa julkaisujen järjestelytöissä, katsoa lainkaan ympärilleen ja nauttia elämästä niin kuin minä? Ihailin heidän ahkeruuttaan ja tunnollisuuttaan, sitä, miten he huolehtivat noista valtavista aineistomääristä, jotka sisälsivät mittaamattoman määrän tietoa… Vaikutti siltä kuin urakat kävisivät vuosi vuodelta raskaammiksi. Riittäisivätkö mitkään tilat yhä kasvavien julkaisumäärien säilyttämiseen?

Viikin tiedekirjastossa Insecta-lehden saatavuus- ja sijaintitiedot näyttävät Helka-tietokannassa tällaisilta:

Insecta : revue illustrée d’entomologie / Station entomologique de la Faculté des sciences de Rennes.
Kausijulkaisu
Rennes 1911-1924.Viikin tiedekirjasto, lehdet 7 vrk, 2 viim. vsk ei lainata
Sijainti:Hb T-varasto SFF Rennes Faculte
joista: Tilatietoa ei ole saatavana
Kokoelmatiedot: Année 1-13 1911-1924. Puuttuu 7-9

Lehden sijaintitiedoista huomaa, että Tieteellisten seurain kirjastosta peräisin olevaa seurojen mukaista, vaihtosuhteisiin perustuvaa hyllyjärjestystä on edelleen tiedekirjaston Viikin kampuksella sijaitsevassa etävarastossa jäljellä. Luonnontieteiden kirjastosta peräisin oleva, vanhalla tavalla järjestetty kausijulkaisuaineisto muodostaa nykyään n. yhden neljäsosan Viikin tiedekirjaston runsaat 9000 hyllymetriä käsittävästä lehtien ja sarjojen kokoelmasta.

Viikin tiedekirjaston omasta eViikki-tietokannasta löytyy tällainen meihin muurahaiskorentoihin liittyvä viite:

Transfer of cadmium from ants to ant-lions
Nuorteva, Pekka;
Entomologica Fennica 6 (1995) , s. 133-138
Helsinki : Entomologica Fennica,
ISSN 0785-8760

kadmium; ravintoketjut; muurahaiset; muurahaiskorennot; ympäristömyrkyt; OMA:Ys;

Tiedontuottajat: Hm
Tiedontuottajat: Biot HYju2 Viik

Yhteenveto

Suomen tieteellisten seurojen aktiivisella julkaisu- ja vaihtotoiminnalla oli 1800-luvun alkupuolelta lähtien ratkaiseva osuus painetun tieteellisen tietoaineiston saamisessa maahamme. Edellä kuvatut Tieteellisten seurain kirjaston ja sen seuraajien vaiheet ovat vuosikymmenien aikana olleet perinteistä painetun aineiston hallintaan tähtäävää monitahoista kirjastotyötä, jossa etenkin kokoelmien merkitys on korostunut. Olen varma, että kaikkina aikoina henkilökunnalla on mielessään ollut kirkkaana se tavoite, miksi pitkäjänteistä, tarkkuutta ja huolellisuutta vaativaa työtä on tehty hankalissakin oloissa monine uuvuttavine muuttoineen.

Työtä on tehty kirjaston asiakkaiden, tiedon tarvitsijoiden hyväksi, heitä ajatellen. Muurahaiskorennon mukana emme perehtyneet asiakaspalveluun, emme käyneet lainaustoimistoissa tai muissa palvelupisteissä, mutta kirjaston historiaan niiden toiminta toki kuuluu oleellisena osana.

Painetun sanan ja kuvan valtakauden jälkeen julkaisu- ja kirjastomaailmassa on tällä hetkellä tapahtumassa suuri muutos, jolla on ollut omat vaikutuksensa myös tieteellisen kirjallisuuden vaihtotoimintaan. Aikojen muuttumisesta huolimatta Viikissä kokoelmat edelleen karttuvat myös vaihtojulkaisuin. Annan Muurahaiskorennolle viimeisen sanan.

Oppaamme sanoo näkemiin

2000-luvun alkaessa, nähdessäni Viikin tiedekirjastolaisten järjestävän Luonnontieteiden kirjastosta tulleita kausijulkaisuja hyllyihin, mietin, mihin julkaisujen määrän lisääntyminen johtaa? Mihin kaikki lopultakin mahtuu?

Tekninen kehitys on edennyt niin, että tietokoneiden avulla ei enää pelkästään etsitä viitteitä kirjallisuudesta ja koodeja aineiston löytämiseksi tai tilaamiseksi kokoelmista. Nyt näytölle voi saada kokonaisia kirjoja tai artikkeleita luettavakseen – myös alussa mainitsemani Societas pro Fauna et Flora Fennican sarjojen niteet, joissa minusta ja sukulaisistani kerrotaan. Tämän on mahdollistanut digitointi ja käyttöliittymät, joita on kehitetty verkkoon tallennettujen tekstien ja kuvien löytämiseksi ja käyttämiseksi.

Viikin tiedekirjastossa on viime aikoina tehty työtä sen hyväksi, että luonnontutkimukselle tärkeää vanhaakin aineistoa saadaan digitoiduksi ja sen jälkeen Biodiversity Heritage Library –portaalin kautta kaikkien kiinnostuneiden ulottuville. Tiedekirjaston asiantuntijoiden tärkeänä kehittämiskohteena on ollut myös sanastotyö, joka etenee verkkoaineistoja paremmin ”ymmärtäväksi” ontologioiden laatimiseksi.

Luonnonhenkenä, omalta osaltani luonnon säilyttämisen arvoisen monimuotoisuuden edustajana, tervehdin ja kiitän kaikkia teitä, jotka kirjastoissa teette työtä sen hyväksi! Näkemiin! Jonain päivänä lennähdän taas koskettamaan jotakuta teistä verkkosiipieni hipaisulla.

Lähteet:

  • Sisko Hyvämäki: Kirjastoilla on kohtalonsa. Teoksessa Muuttuva kirjasto. Matti Liinamaalle 25.9.1987. Helsinki 1987. s. 25-41.
  • Kalevi Valovirta:  Pöllölästä Viikin tiedekirjastoon – Tieteellisten seurain kirjaston historiaa. Signum 6/2005, s. 22-24
    http://www.protsv.fi/stks/signum/200506/6.pdf

Linkkejä:

Teksti:
Eeva-Liisa Viitala
Tietoasiantuntija
Viikin tiedekirjasto

Luonnonvara-alan yhteistyökuulumisia: tavoitteena tutkimusaineistojen avoin saatavuus

Viime vuosina yliopistokirjastoissa on aktiivisesti tuettu ja edistetty avointa julkaisemista, mutta kansainväliset rahoittajien ja julkaisutoimittajien aiheuttamat paineet edellyttävät nykyisin myös tutkimusaineistojen avointa saatavuutta ja jatkokäytön mahdollistamista. Tutkimusaineistojen avoin saatavuus on tärkeää, koska tutkimuksen peruslähtökohtana tulee olla kokeen toistettavuus ja tieteellisen tutkimuksen verifioinnin mahdollisuus.

Julkisin varoin kerätty tutkimusaineisto kannattaa hyödyntää uudelleen myös muissa tutkimuksissa. Globaalien ympäristöongelmien ratkaisemiseksi tarvitaan nopeasti eri puolilla maapalloa kerättyä tutkimusdataa. Esimerkiksi biotieteissä on uusia tutkimusmenetelmiä, jotka edellyttävät jaettavissa olevia aineistoja ja avoimuuteen perustuvia tutkimusinfrastruktuureja. Mm. näiden syiden vuoksi on tärkeää, että keskeinen julkisrahoitteinen tutkimusdata olisi lähtökohtaisesti avoimessa käytössä. Saatavuuden edistämisessä keskitytään nimenomaan digitaalisessa muodossa olevaan dataan. (OECD:n datasuositus, toimeenpanomahdollisuudet Suomessa)

Biologiset tieteet tuottavat runsaasti dataa

Tutkimusaineistot ovat tutkimuksen perusaineistoa. Termiä on pyritty määrittelemään, mutta selvää rajausta ei voida tehdä. Tutkimusaineisto voi olla havaintodataa, jalostettua tietoa, tilasto-, paikka-, tai rekisteritietoa, tekstiä, kaavoja, malleja – mutta ovatko esim. syanobakteerin kantakokoelman näytteet tai verinäytteet dataa? Aineistot ovat toisaalta tutkijoiden itsensä tiettyä tutkimusta varten keräämää dataa ja toisaalta tutkimuslaitoksen tai kenttäaseman jatkuvasti tuottamaa havaintodataa, esimerkiksi tietoja lumen syvyydestä tai ilman hiilidioksidipitoisuudesta.

Ympäristö- ja luonnonvara-alalla on tartuttu tehokkaasti tutkimusaineistojen saatavuuden edistämiseen. Viikin tiedekirjasto on ollut aktiivisesti toiminnassa mukana osana kirjaston koordinoimaa Matri-yhteistyötä (kts. Verkkari 07/2009).

Ongelmaan käsiksi työryhmien avulla

Tutkimusaineistojen avoimen saatavuuden edistämiseksi Suomessa tehdään työtä monella taholla ja monessa eri työryhmässä. Ympäristöministeriön ja maa- ja metsätalousministeriön muodostamassa yhteenliittymässä perustetun ENVDAT-työryhmän tavoitteena on edistää sellaisia aineistohankkeita, joissa eri tutkimuslaitosten yhteistyöstä saadaan konkreettisia hyötyjä mahdollisimman nopeasti. Peruslähtökohtana tietoaineistojen ja tilastojen kehittämisessä on yhteen toimivien avoimien järjestelmien rakentaminen ja yhteisten palvelurajapintojen suunnittelu ja toteuttaminen. Työryhmän raportissa esitetään kehitettäväksi paikkatiedon hyödyntämiseen perustuva palvelu, jossa käyttäjä pystyy rajaamaan alueen kartalta ja saamaan siitä ympäristöä ja luonnonvaroja koskevia tietoja. Tieto saadaan palveluun hajautettuna eri laitoksista.

Yhteenliittymän tavoitteena on myös luoda yhteinen datapolitiikka ja yhtenäistää tilastotiedon tuotantoa. Liittymään kuuluvien tutkimuslaitosten (Geodeettinen laitos GL, Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus MTT, Metsäntutkimuslaitos Metla, Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos RKTL, Suomen ympäristökeskus SYKE) lisäksi yhteistyöhön on osallistunut lukuisia muita luonnonvara- ja ympäristöalan aineistoja tuottavia organisaatioita (esimerkiksi Geologian tutkimuslaitos GTK, Ilmatieteen laitos, maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskus Tike, Maanmittauslaitos, Metsähallitus, Metsätalouden kehittämiskeskus Tapio, Luonnontieteellinen keskusmuseo).

Toimin Viikin tiedekirjaston edustajana ENVDAT-työryhmässä asiantuntijajäsenenä. Kuulun myös seuraavana esittelemääni Helsingin yliopiston tutkimusaineistojen saatavuutta selvittävään työryhmään.

Kansallisen tason datapolitiikkaa tarvitaan

Helsingin yliopiston tutkimusaineistojen saatavuutta selvittävä työryhmä asetettiin kesäkuussa 2008. Tutkija, dosentti Marjut Salokanteleen vetämä ryhmä järjesti laitosten esimiehille kyselyn arvioidakseen koko yliopiston tutkimusdatan säilyttämiseen tarvittavat resurssit. Datapolitiikan luomista varten tarvitaan lisäksi tietoa datan luonteesta, sen omistajuudesta ja tietosuojakysymyksistä. Työryhmässä havaittiin hyvin pian, että Suomessa tarvitaan kansallista ratkaisua yksittäisten organisaatioiden datapolitiikan lisäksi.

Opetusministeriö perusti keväällä 2009 kansallisen poikkihallinnollisen selvityshankkeen kartoittamaan ja koordinoimaan julkisin varoin luotujen sähköisten tietoaineistojen ja tietovarantojen hyödyntämisen tehostamista. Selvityshanketta varten tietoaineistoja koskeva kansallinen kyselyn tehtiin syksyllä 2009. Kyselyn toteutti opetusministeriön toimeksiannosta CSC Tieteen tietotekniikan keskus.

OPM:n asettaman selvityshankkeen järjestämässä seminaarissa 29.9.2009 kuultiin monia luonnonvara-alaan liittyviä esimerkkejä siitä, kuinka paljon dataa muodostuu esimerkiksi nykyaikaisilla ilmaston seurantalaitteilla. Valtavia määrä tietokoneen muistitilaa täyttävää geeniteknologian sekvenssiaineistoa syntyy jatkuvasti. Suomessa luonnonvara-alalla moni tutkimushanke tai ohjelma on tiedontuottajana kansainvälisissä datapankeissa (esim. ICOS – Integrated Carbon Observation System, BBMRI – European Biobanking and Biomolecular Resources).

Tiedonhallintasuunnitelma auttaa tutkijaa pohtimaan tutkimusaineistonsa elinkaarta

Suomen Akatemia on muita kotimaisia rahoittajia aikaansa edellä, sillä nykyisin se edellyttää apurahan hakijoilta tiedonhallintasuunnitelmaa osana tutkimussuunnitelmaa. Käytännön kokemusta tiedonhallintasuunnitelman laatimisen tukemisesta Viikin tiedekirjasto sai syksyllä 2009 Solmu-hankkeen muutoslaboratoriossa syanobakteerin tutkimusryhmän kanssa työskennellessään. Ryhmän tutkija teki Suomen Akatemialle apurahahakemuksen Itämeren tutkimukseen liittyvästä hankkeesta, jonka tiedonhallintasuunnitelman tekemisessä Viikin tiedekirjaston tietoasiantuntijat auttoivat asiantuntemuksellaan. Kartoitus uusista tarvittavista ja jo olemassa olevista tutkimusaineistoista auttoi tutkijaa selkeyttämään tutkimuksen kokonaisuutta. Aineiston elinkaari hahmottui tarkentavien kysymysten asettelusta, miten aineisto kerätään, miten säilytetään ja miten mahdollistetaan sen jatkokäyttö?

Viikin tiedekirjaston merkkivuotensa kunniaksi 27.10.2009 järjestämässä juhlaseminaarissa keskustelu tutkimusaineistojen saatavuuden edistämisestä oli vilkasta. Tilaisuudessa kuultiin myös Marjut Salokanteleen esitys tutkimusaineistojen avoimuuteen liittyvistä kysymyksistä.

Tuhti tietopaketti luonnonvara-alojen tutkimusaineistojen hallinnasta

Tutkimusaineistojen saatavuuden edistämisestä on järjestetty lukuisia seminaareja ja koulutuksia niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Työryhmiä on perustettu, työpajoja järjestetty ja raportteja kirjoitettu. Monissa kansainvälisissä artikkeleissa on käsitelty kirjastojen ja tietopalvelun roolia tutkimusaineistojen hallinnan tukena. Olemme keränneet luonnonvara-alan tutkimusaineistojen jatkokäyttöön liittyvän aineiston yhteen www-sivustoon: ”Luonnonvara-alan tutkimusaineistoja”. Sivusto on avoimesti kaikkien asiasta kiinnostuneiden käytettävissä.

Kuva: Auli Hovi. – Hiilidioksidipitoisuus ilmakehässä:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tiedosto:Mauna_Loa_Carbon_Dioxide-fi.png

Teksti:
Liisa Siipilehto
Tietoasiantuntija
Viikin tiedekirjasto

Solmutyöskentelyä Viikin tiedekirjastossa

Viikin tiedekirjasto on syksyn aikana osallistunut tieteenalapalveluiden kehittämisen muutoslaboratorioon, ns. Solmu-projektiin. Kolmivuotinen hanke käynnistyi  keväällä 2009. Viikin tiedekirjastossa parhaillaan toteutettava hanke on pilottihanke, josta saatuja kokemuksia ja tuotoksia hyödynnetään hankkeen kuluessa. Solmutyöskentely aloitetaan Keskustakampuksen kirjastossa kevään 2010 aikana. Viikin tiedekirjasto (vuodenvaihteesta lähtien Viikin kampuskirjasto) on ollut kehittämisen keskiössä, mutta lopputuotteet on tarkoitus saattaa koko yliopistokirjaston saataville.

Solmuprojektissa testataan ja arvioidaan kirjastotyöntekijöiden ja tutkimusryhmien uudenlaisen kumppanuustoiminnan, ns. solmutyöskentelyn toteuttamistapoja ja vaatimuksia. Projektissa seurataan tutkimusryhmän tiedonhallintatarpeiden kehitystä ja toteutetaan tiiviitä yhteistyöjaksoja tutkimusryhmän kanssa konkreettisten tiedonhallintahaasteiden ratkaisemiseksi.

Solmutyöskentelyssä yhteistyösolmu muodostetaan tietyn haasteen tai ongelman ratkaisemiseksi, minkä jälkeen solmu puretaan ja muodostetaan toisenlaisia yhteistyösolmuja. Toimintamalleja ja palveluja kehitetään yhteiskehittelynä eri toimijoiden kesken, jolloin eri osapuolten tietämys saadaan parhaaseen mahdolliseen käyttöön. Pilottiprojektin vetäjänä toimi professori Yrjö Engeström Helsingin yliopiston käyttäytymistieteellisestä tiedekunnasta, toiminnan teorian ja kehittävän työntutkimuksen yksiköstä.  Projektiin osallistuu kaksi tutkimusryhmää Viikin kampukselta: syanobakteerien tutkimusryhmä soveltavan kemian ja mikrobiologian laitokselta ja suoekologian tutkimusryhmä metsäekologian laitokselta. Kirjaston sisältä projektissa on virallisesti kaksi kolmen hengen ryhmää, mutta käytännössä osallistujia on ollut hieman enemmän.

Työskentelytahti on ollut varsin tiivis. Kokoonnuimme projektin vetäjän, kirjastoryhmän ja tutkimusryhmien kanssa, hieman kokoonpanoja vaihdellen, yhteensä kuusi kertaa syys-lokakuun aikana. Kokoontumisten välillä työstimme kirjaston tarjouksia tutkimusryhmille ja pohdimme kirjaston resursseja niiden toteuttamiseen. Pääsimme myös heti käsiksi työhön, kun autoimme toista ryhmää Suomen Akatemialle osoitetun tutkimussuunnitelman tiedonhallintakysymyksissä.  Suomen Akatemia edellyttää tutkimusrahoitusta hakevilta tiedonhallintasuunnitelmaa, jossa ilmenee, miten hankkeen tutkimusaineistot hankitaan, miten niitä käytetään ja säilytetään ja miten mahdollistetaan niiden myöhempi käyttö. Kirjaston tehtävänä tässä oli auttaa ryhmää hahmottamaan aineistokokonaisuus ja miettimään mm. aineiston lyhyt- ja pitkäaikaissäilytyksen ratkaisuja sekä käyttölupa-asioita.

Viikin tiedekirjaston tuotetarjotin

Prosessin kuluessa on ilmennyt, että mukana olevien tutkimusryhmien tarpeet ja ratkaisuehdotukset ovat suurelta osin samankaltaisia.  Tutkijat kokevat ajanpuutetta ja haluavat keskittyä ydinalueeseensa, tutkimuksen tekemiseen, jolloin kirjaston tehtävänä on tarjota tähän sopivia työkaluja ja taitoja helposti omaksuttavassa muodossa. Tutkimusryhmät kaipaavat räätälöityä palvelua tiettyihin toimintakokonaisuuksiin, kuten tiedonhaun koulutukseen liittyen. Tämän rinnalle tutkijat haluavat lyhyitä ja yksinkertaisia tietopaketteja liittyen esimerkiksi verkon uutuusseurantapalveluihin tai rinnakkaisjulkaisemisen vaatimuksiin. Ratkaisut halutaan helposti, ”yhdellä napinpainalluksella” siten, että kirjasto tekee taustatyön. Tiedottamiskanavien suhteen oli hieman yllättävää, että paperimuodossa olevan tiedotteen nähtiin tavoittavan vastaanottaja paremmin kuin sähköpostiviesti, mikä johtuu sähköisen informaation tulvasta.

Muodostimme tutkimusryhmien kanssa käytyjen keskusteluiden pohjalta ns. tuotetarjottimen, jolta ryhmät voivat valita tarvitsemansa palvelut. Tarjottimella on neljä pääkokonaisuutta, jotka liittyvät tulevaan TUHAT-tutkimustietojärjestelmään, tutkimusaineistojen tiedonhallintaan ja tiedonhallintasuunnitelmaan, tutkimusryhmän näkyvyyden parantamiseen sekä koulutukseen, neuvontaan ja kaukopalveluun.

TUHAT-järjestelmään liittyen kirjasto opastaa kokotekstin tallentamisessa järjestelmään ja jakaa tietoa lehtien julkaisuarkistokäytännöistä. Tutkimusaineisto-kokonaisuudessa kirjasto tarjoaa tukea tutkimusaineistojen hallinnoimisessa, auttaa tiedonhallintasuunnitelman teossa ja tukee aineistojen löydettävyyttä tiedottamalla aineistoista sekä tuomalla niitä esille. Tutkimusryhmän näkyvyyden suhteen kirjasto neuvoo avoimeen julkaisemiseen liittyvissä asioissa erityisesti yliopiston julkaisuarkisto Heldan suhteen, selvittää, onko tutkimushanke TUHTI/TUHAT-järjestelmässä ja opastaa tarvittaessa hankkeiden kuvailussa. Koulutus-osiossa kirjasto tarjoaa räätälöityä koulutusta ja tietoiskuja tutkimusryhmille sekä tarjoaa tietoaineistojen hallinnan koulutusta, mahdollisesti maisterivaiheen tutkimusmenetelmäopintojen osaksi.

Räätälöityä palvelua ja massatuotantoa

Pilottihankkeessa kirjasto on tarjonnut räätälöityä palvelua läheisessä yhteistyössä tutkimusryhmien ja yksittäisten tutkijoiden kanssa. Henkilökohtaiset kontaktit ovat jatkossakin tärkeitä, jotta havaittaisiin tutkijoiden muuttuvat tarpeet.  Pyrkimyksenä tulee olemaan kuitenkin palvelujen tuotteistaminen, jolloin räätälöidystä palvelusta siirrytään kohti ”sarjatuotantomallia”.  Yksilöllistä palvelua tarjotaan siten vain tiettyyn palvelutarpeeseen, rajatun ajan, ja muista palveluista tehdään monistettavissa olevia tuotepaketteja.

Tuotteistamista tarvitaan resurssien riittämisen varmistamiseksi, koska tutkimusryhmiä yksin Viikin kampuksella on satoja.  Palveluiden tuotteistaminen on tarpeen myös toiminnan jatkuvuuden takaamiseksi, jotta tieto ei olisi vain yhden henkilön takana.  Tuotteistaminen mahdollistaa myös palvelumallien tarjoamisen muille kirjastoille. Resursoinnissa on kuitenkin otettava huomioon ,  että tuotteetkin vaativat ylläpitoa ja kehittelyä, minkä lisäksi on oltava valmius kehittää uusia tuotteita muuttuvien tarpeiden myötä.

Kirjaston työskentelytavat murroksessa

Solmuprosessi haastoi kirjaston miettimään omia työskentelytapojaan. Tarjoamamme palvelut ja tuotteet ovat jatkuvasti muuttuvia, ja osa, kuten TUHAT-tutkimustietojärjestelmä, on vasta muotoutumassa. Siksi tulisi uskaltaa tarjota myös keskeneräisiä tuotteita, tarjoutuen samalla päivittämään omia tietojamme sitä mukaa kun muutoksia ilmenee. Samalla tulisi luopua asioiden täydellisen hallinnan vaateesta. Myös erikoistuminen on ollut tarpeellista ja välttämätöntäkin kirjaston sisällä. Esimerkiksi koulutuksessa on nähty tarpeelliseksi, että laajemmat koulutukset ovat opetettuihin asioihin erikoistuneiden kouluttajien vastuulla.  Kuitenkin tarjoamamme tuotepaketti on varsin moninainen, ja solmu-tyyppisessä yhteistyössä kaikkien tulisi tietää jotain kaikesta, vähintään perustasolla.

Yksi tapa muuntaa henkilökohtaista, usein ns. hiljaista tietoa yhteiseksi tietämykseksi on toimintamallien ja tuotteiden täsmällinen kuvaaminen ja tiedon jakaminen.  Tämä voi toteutua esimerkiksi kirjastotyöntekijöiden tuottamien sisäisten tietopakettien (verkossa tai paperimuodossa) ja muun virtuaalisen tiedonvaihdon kautta – kahvipöytäkeskusteluja unohtamatta. Solmutyöskentelyssä toimitaan tyypillisesti pienissä tutkimusryhmissä, jolloin myös mahdollisesti ylitetään olemassa olevia työtehtävärajoja. Tiedon jakaminen on siten tärkeää myös yhteistyön sujuvuuden kannalta.

Kirjaston näkökulmasta solmutyöskentely on ollut aikaa vievää ja haastavaakin, mutta samalla antoisaa.  Prosessi antoi kirjastolle kimmokkeen käydä läpi olemassa olevia palveluita käyttäjän näkökulmasta ja kehittää myös kokonaan uusia palveluita yhdessä tutkijoiden kanssa. Uusia palveluita, kuten tutkimusaineistojen tiedonhallinnan palveluita kehittäessämme olemme saaneet opetella uusia asioita ja myöntää, että emme tiedä vielä kaikkea, mutta otamme asioista selvää. Aktivoiduimme myös etsimään uusia ratkaisuja sisäisen tiedonkulun parantamiseksi. Solmutyöskentely vaikutti lisäksi kirjaston töiden organisointiin siten, että projektissa käyttöönotettua pienryhmämallia aiotaan soveltaa kirjaston työnjaoissa myös jatkossa.

Kuva: Liisa Siipilehto

Teksti:
Katja Oksanen-Särelä
Tietoasiantuntija
Viikin tiedekirjasto

Kirjastonhoitaja Rauha Sorsa kertoo kirjastouransa vaiheista

Urani alku Tieteellisten seurain kirjastossa

Tieteellisten seurain kirjasto oli vuonna 1931 muuttanut Kasarmikatu 24:stä, ”Pöllölästä”, Säätytaloon – jonka virallinen nimi tuolloin oli Tieteellisten seurojen talo. Talon korkeisiin huoneisiin oli tehty välipohjat, jotka olivat läpinäkyviä ritilöitä. Talossa oli ahdasta, koska siellä oli jo 7000 hyllymetriä pääasiassa kausijulkaisuja. Ne oli saatu suomalaisten tieteellisten seurojen vaihtoina.

Aloitin kirjastossa harjoittelijana eläintieteen pro gradu –työn ollessa tekeillä. Ensimmäisiä tehtäviä oli hyllyttäminen ja kokoelmien erikoislaatuisen hyllyjärjestyksen opettelu.  Aineistot oli järjestetty periaatteessa seuroittain. Perehdyin erilaisiin kirjastotehtäviin ja työskentelin mm. lainaustoimistossa. Loppuvuodesta 1969 suoritin tieteellisten kirjastojen virkatutkinnon kurssisarjan ja seuraavan vuoden alussa tutkintoon tarvittavat kielikokeet.  Vuonna 1971 valmistuin filosofian maisteriksi.

Varsinainen kirjastotyö alkoi keväällä 1970, kun työparikseni ja tutorikseni tuli kirjastonhoitaja Doris Lindblad. Työ kirjastossa oli itsenäistä, mutta pareittainkin työskenneltiin. [Haastattelija tarkisti jälkeenpäin Sisko Hyvämäen artikkelista Kirjastoilla on kohtalonsa, että 1960-70 –lukujen taitteessa Tieteellisten seurain kirjastossa oli seitsemän kirjastoammatillista tointa ja heidän lisäkseen tarpeen ja varojen mukaan palkattuja kirjastoapulaisia. Vakinaista henkilökuntaa julkaisuvarasto ja huoltohenkilökunta mukaan lukien oli yhteensä 20.]

Doris Lindblad opetti minulle luettelointia ja perehdytti minut AACR-sääntöihin (Anglo-American Cataloging Rules). Ensi töiksemme luetteloimme takautuvasti Suomen Biologian Seura Vanamon kirjaston. Jatkoimme Säätytalon seurojen sarjajulkaisujen analysoinnilla. Sen jälkeen siirryimme luonnontieteellisten ja yleistieteellisten seurojen uusien hankintojen keskitettyyn luettelointiin. Aloitimme samanaikaisesti systemaattisen kortiston tekemisen. Laadin kirjastolle oman UDK-sovelluksen, joka oli kevennetty versio suomalaisesta UDK-laitoksesta. Sen numerovalikoima vastasi Tieteellisten seurain kirjaston kokoelmien sisältöä.

Kirjaston aineisto oli monikielistä ja sen luettelointi vaativaa. Kun SFF:n (Societas pro Fauna et Flora Fennica) venäläiset monografiat tulivat luetteloitavikseni ja kuvailtavikseni, jouduin opettelemaan uuden kielen, venäjän. Peruskielitaidon, ruotsin, englannin, saksan ja jo mainitun venäjän lisäksi opiskelin myöhemmin lisää minulle uusia kieliä television kielikurssien tuella: italiaa, espanjaa, ranskaa, viroa ym. Luettelointityössä myös passiivisesta kielitaidosta on paljon apua.

Kun Tieteellisten seurain kirjaston kokoelmia 1970-luvun loppupuolella alettiin karsia, laadin mm. Suomen yliopistokirjastoille 45-sivuisen tarjousluettelon. Kirjaston lakkauttamisen jälkeen sen luonnontieteellisistä kokoelmista muodostettiin Helsingin yliopiston kirjaston luonnontieteellinen osasto, joka vuonna 1979 sai tilat Auratalosta Meilahdesta.

Kortistoista tietokantoihin: yliopiston Luonnontieteiden kirjaston aika

Auratalossa…

Atk-aika oli tulossa. Finuc-S -luettelon eli Suomen tieteellisiin kirjastoihin tulevien ulkomaisten kausijulkaisujen yhteisluettelon julkaiseminen alkoi. Auratalossa ilmoitimme ensi töiksemme ryhmätyönä kirjaston kausijulkaisut bibliografiselle osastolle Finuc-S:ään. Kun Helsingin yliopiston kirjaston bibliografinen osasto sijaitsi samassa talossa kuin Luonnontieteiden kirjasto, sen kanssa tuli tehtyä muutenkin yhteistyötä. Listasin heille Luonnontieteiden kirjastosta löytyvät kotimaiset lintutieteelliset lehdet. Ilmeni, että paria alueellista ornitologista lehteä ei löytynyt kansalliskokoelmasta.

Hakeuduin bibliografiselle osastolle viransijaiseksi ja luetteloin kansallisbibliografiaa/Fennicaa vajaan vuoden. Perehdyin suomalaisten luettelointisääntöjen tarkimpaan tasoon ja ensimmäiseen suomenkieliseen MARC-formaattiin. Kansallisbibliografian toimittaminen oli juuri automatisoitu.

Bibliografinen osasto alkoi lahjoittaa Luonnontieteiden kirjastolle kaksoiskappaleistaan luonnontieteellisiä kirjoja. Palattuani takaisin Luonnontieteiden kirjastoon päätehtäväkseni muodostui uusien erillisteosten luettelointi ja luokittaminen. Projektiluontoisesti käsittelin myös lahjoituskokoelmia. Näitä olivat esimerkiksi HYK:n vanhat luonnontieteelliset käsikirjat, Neuvostoliiton Tiede- ja Kulttuurikeskuksen lahjoittamat monografiat (20 hm) ja saksankieliset väitöskirjat postilakon aikaan. Kausijulkaisujen luettelointivastuu siirtyi Kalevi Valovirralle työtoverini Doriksen kuoleman jälkeen.

Aurataloon muuton yhteydessä kokoelmat järjestettiin uudelleen: seurojen kokoelmat katkaistiin ja ne sijoitettiin kellariin, mutta uudet hankinnat järjestettiin UDK:n mukaan avokokoelmaan aiheenmukaisesti eri huoneisiin. Laadin luettelon uusista signumeista eli paikanmerkeistä, joita oli n. satakunta. 1980-luvun alkupuolella luettelointi Luonnontieteiden kirjastossa jatkui vielä perinteisin menetelmin: kirjoituskoneella luetteloitiin vahaksille, joista sitten kopioitiin luettelointikortteja sekä kirjaston omiin että yhteisluettelon tarpeisiin.

Atk-aika oli tulossa myös Luonnontieteiden kirjastoon. Vuonna 1986 luovuin luettelokorttien kirjoittamisesta ja siirryin luetteloimaan lomakkeille, joiden tiedot uusi atk-kirjoittaja siirsi TKAY:n (Tieteellisten kirjastojen atk-yksikkö) tietokantaan.

Koska Auratalon vuokrasopimus alkoi loppua, kirjasto siirtyi vuonna 1987 yhdessä bibliografisen osaston ja laskentakeskuksen kanssa Vallilan Teollisuuskadulla sijaitsevaan kiinteistöön.

… ja Vallilassa

Vallilassa kirjasto sai oman näyttöpäätteen asiakkaiden käyttöön. Perustettiin Sieppo-näyttöluettelo ja Sieppo-tietokannat. Luetteloimani ja luokittamani kirjat päätyivät Sieppo Kirjat –alatietokantaan. 1980- ja 1990-lukujen taitteessa Helsingin yliopiston kirjastolaitokselle hankittiin ensimmäinen yhteinen kirjastojärjestelmä VTLS (Virginia Tech Library System). Se toi tietokoneet luetteloijien työpöydille. Tästä lähtien luetteloija hoiti myös atk-kirjoittamisen ja päivitti HY-kirjastojen yhteistä kokoelmatietokanta Helkaa, hieman myöhemmin myös Suomen yliopistokirjastojen yhteistietokantaa Lindaa.

Uudet tietokannat korvasivat kirjastojen omat kortistot ja atk-järjestelmät, Siepon sekä entiset yhteisluettelot, joihin olin osallistunut (Suomen tieteellisten kirjastojen yhteisluettelo, matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan yhteiskortisto, H4+Hm –filmikorttiluettelot, Neuvostoliittoinstituutin yhteiskortisto, Finuc-ISBN –listat). Luettelot muuttuivat yksinomaan elektronisiksi eikä tietokannoista enää tehty paperi- tai muunmuotoisia tulosteita.

Luettelointitekniikan muutos aiheutti suuren konversiotarpeen, kun vanhanmuotoisten luetteloiden tiedot tuli siirtää uusiin tietokantoihin. Nyt elettiin tietotekniikan armoilla. Säännöt, formaatit ja muu ohjeistus muuttuivat jatkuvasti. Myös kotimaisista luettelointisäännöistä tehtiin laajennettuja painoksia. Tietotekniikan kehitys 1990-luvun loppupuolella toi kirjastoon uudenlaiset graafiset tietokoneet Windows-ohjelmineen ja Internet-yhteyksineen – tosin Luonnontieteiden kirjastossa vain tietopalvelun ja asiakaspalvelun käyttöön. Kirjastolle luotiin ensimmäiset kotisivut tiikerin kuvineen. Kokoelmatietokannat Helka ja Linda linkitettiin kotisivulle.

Elektronisen kirjaston syntyminen etenkin kausijulkaisuissa (e-lehdet) vähensi osaltaan painettujen kokoelmien merkitystä. Tämä yhdessä tietoteknisen kehityksen kanssa johti kokoelmien karsimiseen ja kirjastojen yhdistämiseen entistä suuremmiksi yksiköiksi ja siten omalta osaltaan kirjastolaitoksen rakennemuutokseen. Kirjastoja liitettiin yhteen ja niinpä Luonnontieteiden kirjasto – vuodesta 1995 alkaen matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan tiedekuntakirjasto – yhdistettiin Maatalous- ja Metsäkirjaston kanssa Viikin tiedekirjastoksi vuonna 1999.

Luonnontieteelliset kokoelmat muutettiin vielä kolmannen kerran, nyt Vallilasta Viikkiin, karsittiin ja yhdistettiin muihin kokoelmiin. Samalla eksaktien tieteiden ja geotieteiden julkaisut erotettiin lähetettäviksi valmistumassa olevaan Kumpulan tiedekirjastoon.

Viikin tiedekirjaston aika

Viikki toi minut 2000-luvulle. Työskentely Viikissä on merkinnyt uusien tietoteknisten laitteiden haltuunottoa, mikä on ollut antoisaa. Aiemmin käytössä oli vain luettelointipääte. Luettelointia olen oppinut paljon lisää. On tullut uudenlaisia aineistoja, kuten CD-ROM –levyt,  e-aineistot ja vuonna 2001 VTLS:n tilalle kirjastojärjestelmä Voyager. Luetteloinnin tiedonhaun välineet ovat kehittyneet niin, että koko maailman tietokannat ovat käytettävissä. Tiedonvälityksen apuna on maailmanlaajuinen tietoverkko, Word ja sähköposti. Kaikesta tästä on kuitenkin ollut seurauksena työn tehokkuuden lasku. Samaan suuntaan vaikuttaa isojen organisaatioiden hallinnon paisuminen. Mutta se, mikä kautta vuosien on pysynyt samana, on luettelointityön ydin: tietoaineiston kuvailu.

Haastattelija ja muistiinmerkitsijä:

Eeva-Liisa Viitala

Viikin tiedekirjasto

Linnut, kasvit, puut! – Kirjastonhoitaja Rauha Sorsa eläkkeelle

Kuva: Tuula Huuskonen

Marraskuun 5. päivänä Viikin tiedekirjastossa vietettiin 40-vuotisen kirjastouran tehneen kirjastonhoitaja Rauha Sorsan läksiäisiä. Haastattelin häntä edellisenä päivänä, kun työpöytä oli jo puhdas ja tuntui mukavalta syventyä Rauhan Tieteellisen seurain kirjastosta vuonna 1969 alkaneisiin kirjastotyövuosiin.

Neljäänkymmeneen vuoteen sisältyy paljon muisteltavaa ja kiinnostavaa kuultavaa. Ajan mukana tapahtunut kehitys ja muutokset kirjastotyössä, työmenetelmissä ja –välineissä sekä kokoelmien ja kirjastoyksiköiden vaiheet heräsivät eloon kaikki tapahtumat omakohtaisesti kokeneen Rauhan kertomana. Kuluneina vuosina sisällönkuvailu ja luettelointi ovat olleet hänen pääasialliset tehtävänsä. Niihin hän syventyi jo Tieteellisten seurain kirjastossa. Aika Viikin tiedekirjastossa oli omistettu luetteloinnille.

Rauhan työura kokonaisuudessaan liittyy Tieteellisten seurain kirjaston kokoelmien ja sen seuraajien kohtaloihin. Niitä seurataan Muurahaiskorennon mukana Verkkarin tässä numerossa.

Lue Rauhan haastattelu kokonaisuudessaan.

Keskustelutuokiomme lopuksi puhuimme kirjastoammatin hyvistä ja huonoista puolista. Rauhan alkuperäisenä aikomuksena oli ryhtyä biologian ja maantiedon opettajaksi. Hän totesi, että kirjastonhoitajan työ on helpompaa kuin opettajan, mutta siinä joutuu liikaa istumaan paikoillaan eikä palkkauskaan ole parhaasta päästä. Rauha totesi työn kyllä sopineen hänelle ja hän voi sanoa viihtyneensä ammatissaan. Vapaa-ajallaan Rauha on harrastanut monipuolista liikuntaa, ulkoilua, hiihtoa ja uintia. Luonto ja etenkin metsä sekä metsässä liikkuminen ovat Rauhalle tärkeitä, samoin luonnon tarkkailu. Kesälomillaan hän on autoillut pitkin Suomea ja Skandinaviaa ja matkaillut muillakin tavoilla – aina Amerikkaa myöten. Osallistuminen luonnontieteellisten seurojen retkille on ollut antoisaa. ”Linnut, kasvit, puut” – näin Rauha tiivisti luontoharrastuksensa mielenkiintoisimmat kohteet.

Toivomme ihania eläkepäiviä sinulle, Rauha!

Kuva: Jari Laine

Haastattelu ja teksti:
Eeva-Liisa Viitala
Viikin tiedekirjasto

Viikin tiedekirjasto – luotettava tiedon kivijalka ja akateeminen sulatusuuni

Opiskelijan näkökulma

Viikin vihreä kampus kätkee lasi- ja betonielementtiensä sisään yli 6500 eri alojen opiskelijaa. Opiskeltavien alojen kirjo on laaja ja opiskelumetodit sitäkin kirjavampia. Kampukselle asetetut vaatimukset ovat tämän myötä melkoiset, ja kyllä, kokonaisuutena Viikki tarjoaa monipuoliset tilat tähän kaikentyyppiseen opiskeluun. Olennainen osa kampuksen palveluita on oma tiedekirjastomme, toimialojensa laajin tieteellinen kirjasto.

Maria_Tuomi_4041801

Maria Tuomi työskenteli Viikin tiedekirjastossa kirjastosihteerinä 8.9.2008-31.5.2009.

Asiakaslähtöinen palveluiden kehittäminen lienee Viikin tiedekirjaston yksi suurimpia haasteita ja siten vahvuuksia. Palveluita suunniteltaessa on syytä silloin tällöin silmäistä kohderyhmän eli kirjaston asiakkaiden, maailmaan. Opiskelijat Viikin kampukselta ja sen ulkopuolelta muodostavat merkittävän osan asiakaskunnasta. Tässä kirjoituksessa luodataan niin mielipiteitä kirjaston toiminnasta ja kuin eräitä Viikin tiedekirjaston palveluita, joita opiskelija käyttää ja tarvitsee kirmatessaan tiedon tiellä kohti suurempaa viisautta. Kirjoitus ammentaa Viikin kampuksen biologian opiskelijoiden tiedekirjaston toimintaa koskevasta epävirallisesta palautteesta, joka on kerätty tätä artikkelia silmälläpitäen.

Kurssikirjakokoelma – kaiken opiskelun äiti

Viikin tiedekirjaston palveluista kurssikirjakokoelma on kenties selkeimmin opiskelijoille suunnattu hyllymetrien kavalkadi ja ilman sitä pienten opiskelijoiden armeija olisi pulassa heti ensimmäisestä opiskelupäivästä lähtien. Kovasta käytöstä seuraa aina haasteita, joiden ratkaisemisesta kurssikokoelman nykyisenlainen jouheva toimivuus on osoitus. Eri opinalojen perusteokset päivittyvät parin vuoden välein ja itse kurssivalikoima uudistuu jossain määrin joka tutkintovaatimusten uudistuksen myötä – kaivattujen kirjojen määrä on siis valtaisa. Kurssikirjakokoelmalle tyypillinen piirre on kausittaisuus, ja vaikka kokoelma natiseekin liitoksissaan, mm. Molecular Biology of the Cell -teosta on joko hyllyssä kymmenittäin, tai sitten varausjono hipoo kymmentä. Pelastaviksi enkeleiksi osoittautuvat ”sesonkiaikaan” kahden vuorokauden lainat, joita ilman moni myöhässä liikkeellä oleva opiskelija jäisi kuin nalli kalliolle. Voisiko kurssikirjakokoelman toimintaa entisestään parantaa luomalla uusimmista painoksista käsikirjaston, jonka kirjoja ei lainkaan lainattaisi ja ne olisivat siten aina saatavilla – usein vanha painos on nimittäin todellakin liian vanha, ja tenttiin meno riippuu muutaman päivitetyn asian lukemisesta.

Kurssikirjojen muuttaminen e-kirjoiksi voi ratkaista saatavuusongelman lopullisesti – asia, josta tuskin kymmenen vuotta sitten osattiin uneksia. Uudistus helpottaisi myös alati paisuvan kokoelman tilaongelmaa. Mielipiteet opiskelijoiden keskuudessa ovat varautuneen innostuneita, sillä monen mielestä päätteellä tehdään jo nyt aivan liikaa töitä. Ruutua tuijottaessaan ihminen räpyttelee liian vähän, ja evoluutiobiologi arvaakin jo tulevaisuuden ihmisen akateemisen alalajin silmäluomien surkastuneen olemattomiin… E-kirjat olisivatkin nerokas ratkaisu lähinnä kirjojen saatavuusongelmaan, sillä perinteisten paperiversioiden toivotaan säilyvän myös tulevaisuuden kirjastossa.

Päätteitä ja palvelua

Kymmenet atk-työpisteet sekä printtaus- ja kopiointimahdollisuudet palvelevat viikoittain satoja, jopa tuhansia opiskelijoita. Työpisteiden olemassaolo, määrä ja sijoittelu saavatkin opiskelijoilta lämmintä kiitosta. Monille kynnys hakea esimerkiksi e-artikkeleita pienenee, kun kirjaston asiantunteva henkilökunta on lähellä neuvomassa. Toisaalta korkea käyttöaste tuottaa harmaita hiuksia sekä asiakkaille että työntekijöille. Asiakkaiden mielikuva usein reistaavista ja vähintään aina varatuista koneista istuu aiheesta sitkeässä. Tilanteissa, joissa toimitettava asia ei vaadi tuntien surffailua, olisiko ratkaisu löydettävissä muutamasta vartin pikakoneesta? Vanhojen tutkintoasetusten mukaan valmistuneiden opiskelijoiden pro gradu –töiden palautuseräpäivä elokuussa 2008 näkyi kirjaston käytössä selvänä piikkinä ja muistuu mieleen myös hajonneiden printtereiden keväänä. Kirjaston joustava ja inhimillinen palvelu pelasti kuitenkin nämäkin tulevat maisterit monesta pulasta.

Viikin tiedekirjaston palveluissa yhdistyvät jouhevasti automaatio ja itselainaus, sekä henkilökohtainen, vanhanajan asiakaspalvelu. Molemmat puolet saavat opiskelija-asiakkailta kiitosta: itselainaus on kätevää ja Helka-pisteistä saa nopeasti varmistettua kirjan tarkan sijainnin. Toisaalta apua on helppo tulla kysymään lainaustiskiltä jos kirja ei ole paikallaan, tai tietty artikkeli ei ota löytyäkseen. Sarjan osan metsästys ykköskerroksen hyllyviidakosta on monille e-artikkeleiden ajassa kasvaneille maisterinaluille historian syövereistä kurottava mörkö. Edelleen itselainauksen toiminta perustuu joskus avaruusfysiikkaa vastaaviin salatieteisiin, palautusjärjestelmästä puhumattakaan. Asiakaspalvelutiskillä nämäkin asiat selviävät, ja yhdessä tekemisen tuloksena asiakas oppii kirjaston käyttöä ja ensi kerralla tarttuu haasteeseen itsenäisemmin. Luottamus kirjaston palveluihin on useille ensisijaisen tärkeää ja syntyy usein ainoastaan vuorovaikutuksen kautta.

Hiljaisuutta etsimässä

Opiskelijoiden arkeen kuuluu usein, vuosikurssista riippumatta, suhteellisen suuri määrä itsenäistä työskentelyä. Ennen tenttiä nenä kirjassa istutaan ”kahdeksasta kahdeksaan” ja kirjaston pitkät aukioloajat tarjoavatkin opiskelijoille mahdollisuuden työskennellä omassa päivärytmissään. Lisäksi erilaiset tutkielmat, kurssi- ja ryhmätyöt ovat oppimisen arkea. Näihin tilanteisiin räätälöidyt kirjaston 12 tutkijansoppea, ryhmätyötilat sekä lukuisat avoimet opiskelupisteet ovat käytännössä ainoat laatuaan koko kampuksella. Ilman niitä kampuksen opiskelu olisi ainoastaan luento- ja tietokonevetoista, eikä mahdollisuuksia itseopiskeluun – kaikkien opintojen peruspilariin – olisi juuri lainkaan.

Siniseinäisen Infotalon valoisuus ja tilojen avaruus lienevät olleet arkkitehdin mielessä hänen suunnitellessaan luomuksensa rakenteita. Tulos on moderni ja kieltämättä valoisa, mutta kirjaston erään perimmäisen olemuksen – lukurauhan – kannalta perin hankala. Korkeat avoimet aulat ja ohuet sermiseinät johtavat kaikki äänet talon toisesta reunasta toiseen. Kirjastossa tarpeeksi hiljaisia opiskelupaikkoja ovatkin ainoastaan tutkijansopet, jollaisia opiskelijat toivoisivat kipeästi lisää. Tilojen suunnittelu asettaa kuitenkin rajoituksensa yrityksille estää äänten kuuluvuus ja tilannetta on tästä syystä vaikea korjata. Pienillä ratkaisuilla, kuten puhelinkopeilla, parannettaisiin melutilannetta kuitenkin jo huomattavasti. Asiakkaiden viesti tulevalle suunnittelulle ja tilaratkaisuille onkin harvinaisen selvä: tarvitaan siis tila, äänenvaimennus ja töpseli, johon oman kannettavan saisi rauhallisessa työtilassa kiinni.

Tiedekirjasto osana kampusta

Monialaisena kokonaisuutena Viikin tiedekirjasto tarjoaa etsivälle opiskelijalle tärkeän löytämisen mahdollisuuden – akateemisen vapauden kenties olennaisimman ainesosan. Tässä mahdollisuuksien ja ideoiden ihmemaassa elektronisten palveluiden yleistyminen on vienyt tieteellisen aineiston tavoitettavuuden aivan uudelle tasolle. Viikin tiedekirjaston tiedonhankinnan koulutus tarjoaa kampuksen opiskelijoille vahvan työkalun kirjaston kokoelmien käyttöön. Edelleen koulutukset ovat monille ensimmäisiä laatuaan, ja tärkeitä ponnahduslautoja omaan kokonaisvaltaiseen tieteelliseen työskentelyyn, jossa ongelmaksi ei enää muodostukaan lähteiden löytäminen tai niiden luotettavuuden arvioiminen. Tällaisten kurssien merkitys on kiistaton koko opinnoille, ja toivottavasti lisääntyvä yhteistyö tiedekuntien kanssa saa sanan leviämään entistä tehokkaammin – tiedonhankinnan perusteet- ja RefWorks -kurssit sopivat loistavasti esimerkiksi kandidaattivaiheen seminaarien yhteyteen.

Erään opiskelija-asiakkaan palaute ansaitsee tulla siteeratuksi: ”Viikin tiedekirjasto vaikuttaa myös siihen, millaista maailmaa katsomme: emme tuijota vain oman alamme artikkeleita netissä vaan törmäämme myös muiden alojen ihmisiin, teoksiin ja lehtiin”. Tiedekirjastollemme on kehittymässä Viikin kampuksella rooli, jossa se on enemmän kuin vain perinteinen kirjasto – akateemisessa sulatusuunissa kohtaavat useiden eri alojen asiantuntijat, uteliaisuus sekä oppimisen ja ymmärtämisen halu. Näkökulmien laajentaminen on monitieteisen yhteisön perusta, ja tähän kirjasto tarjoaa tilat kuin luonnostaan. Myös toisen kerroksen teemavitriinit sekä uutuushyllyt ovat toimivat tässä erinomaisesti. Entä nähdäänkö tulevaisuuden tiedekirjastossa interaktiivista eri alojen esittelyä, näyttelyitä tai paneelikeskusteluita? Niin tai näin, Viikin tiedekirjasto on vihreän kampuksen tuhansille opiskelijoille elintärkeä, kotoisa ja luotettava osa opin pitkää polkua.

Teksti on aiemmin julkaistu lyhennettynä Viikin tiedekirjaston vuoden 2008 vuosikatsauksessa, s. 14-16.

Kirjoittaja
Maria Tuomi

Fil.yo., bio- ja ympäristötieteiden laitos

Kuva
Anna Laihanen

Luomutiedon lähteillä

viikki_logo

Maatalouskirjasto (1930-1999) innosti luonnonmukaisen viljelyn pioneereja jo 40 vuotta sitten.

Maatalouskirjastossa vuosina 1967-1986 kirjastoamanuenssina työskennellyt Anja Alanko kertoi tätä artikkeliani varten työuraansa liittyviä muistoja 1960, -70 ja -80 –luvuilta. Hän kuvaili, kuinka kirjaston monipuoliset aineistot, työyhteisö ja etenkin nuoret, vaihtoehtoisista viljelytavoista kiinnostuneet opiskelija-asiakkaat yhdessä aiheesta innostuneiden kirjaston työntekijöiden kanssa synnyttivät ilmapiirin, jonka vaikutukset ovat olleet kauaskantoiset. 1970-luvun alussa luonnonmukainen viljely ja maatalouden vaihtoehtoiset menetelmät olivat Suomessa jotain aivan uutta ja yliopistolla niihin suhtauduttiin kriittisesti.

Anja Alanko painotti kaikkien osatekijöiden suopeutta yhteistyölle, jonka ilmentymiä olivat mm. vaihtoehtoisen viljelyn opintopiiri ja julkaisun yhteinen tuottaminen samasta aiheesta. Opintopiirissä mukana olleista tunnetuimpia nimiä on varmaankin nykyinen EU-parlamentaarikko Heidi Hautala. Muita Alangon mainitsemia toimintaan osallistuneita olivat esimerkiksi nykyään FAO:ssa ilmastontutkijana työskentelevä MMT Marja-Liisa Tapio-Biström, Helsingin yliopiston Ruralia-instituutin palveluksessa oleva luomuviljelyn asiantuntija, erikoissuunnittelija Jukka Rajala, Organic Food Finland –luomuvientirenkaan vetäjänä toimiva Erkki Pöytäniemi sekä Frantsilan Luomuyrttitilan lähes 30 vuotta sitten puolisonsa kanssa perustanut Virpi Raipala-Cormier.

Viikissä virinneeseen luomutoimintaan tuli mukaan henkilöitä yliopiston ulkopuoleltakin. Heistä mainittakoon luonnonmukaisen viljelyn ja puutarhanhoidon tutkijana ja edistäjänä monen muun asian ohella tunnettu Toivo Rautavaara. Viikissä luennoitiin Suomen maatalouden tulevaisuudesta ja julkaistiin aiheesta monisteita. Vuonna 1981 Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan luonnonmukaisesta viljelystä kiinnostuneet henkilöt perustivat Elävä maa ry:n.

Erikoisluetteloita ja etäispalvelua

Anja Alanko kertoi kirjastossa tehdystä työstä eri aihealueiden aineistojen erikoisluetteloiden laatimiseksi ja niiden lähettämiseksi eteenpäin viljelijöille ja esimerkiksi maatalousneuvojille ja –opettajille maan eri puolille. Erikoisluetteloita tehtiin tietenkin myös vaihtoehtoisesta viljelystä.

Julkaisuun Helsingin yliopiston maatalouskirjasto 1930-1980, historiaa ja nykypäivää, sisältyy MMT Elsi Ettalan (Maatalouden tutkimuskeskus, Pohjois-Savon koeasema, Maaninka) kirjoittama artikkeli Maatalouskirjasto etäiskäyttäjän kannalta. Siinä hän toteaa: ”Maatalouskirjaston etäispalvelu on toki arvokasta muillekin kuin tutkimusväelle. Maatalousneuvonta ja –opetus samoin kuin yksityiset viljelijät tarvitsevat uusinta tietoa ja voivat sitä maatalouskirjastosta saada. Maatalouskirjaston etäispalvelu onkin ollut omalta osaltaan edesauttamassa maatalouden kehitystä.” (s. 31-32)

lahete

Mainittuun julkaisuun Anja Alanko on kirjoittanut Maatalouskirjaston kaukopalvelusta. Siinähän paikallisista aineistoista etäällä oleva asiakas asioi oman työ- tai asuinpaikkansa kirjaston kanssa. Se toteuttaa toimeksiannot ja välittää tarvitut tietoaineistot muista kirjastoista, joten kyseessä ei ole täysin sama asia kuin ”etäispalvelussa”. Alangon mukaan kaukolainoja on lähetetty yksityishenkilöille suoraankin ja ”näin myös maaseudulla asuvien viljelijöiden palveleminen sujuu joustavalla tavalla”. Hän kertoo keskuskirjastotehtävien myötä laajentuneesta kaukopalvelutoiminnasta, jota on entisestään lisännyt ”tietokonepohjaisen informaatiopalvelun käyttöönotto”. Kirjaston kokoelmat ovat olleet erittäin kattavat, sillä ”maatalouskirjasto toimii myös kaukolainoja tilaavana kirjastona, mutta omien tilausten määrä on vaatimaton verrattuna siihen määrään, mitä kirjastolta tilataan”.

biodyn1

Alangon artikkelista saamme tietää, että kaukopalvelun työvälineinä on käytetty mm. kaukokirjoitinta ja tilausten paikantamiseen pohjoismaisten maatalouskirjastojen ”List Agr” –yhteisluetteloa. Pohjoismaiden ulkopuolelle suuntautuvaa yhteistyötä on tehty maatalouskirjastojen kansainvälisen yhdistyksen perustamassa AGLINET (Agricultural Libraries´ Network) –verkostossa, jonka tarkoitukseksi Alanko mainitsee   maailman maatalouskirjastojen yhteistyön ja erityisesti kaukolainojen välitystoiminnan parantamisen. Alanko huomauttaa, että Maatalouskirjaston käsittelemien tilausmäärien koko ajan lisääntyessä kansainvälisen kaukopalvelun kehittämistä on hidastanut maatalouskirjaston liian vähäinen kaukopalveluhenkilökunta. (s. 12-13)

biodyn2

On kiinnostavaa huomata, miten tehokkaasti Maatalouskirjasto alojensa keskuskirjastona on palvellut pääkaupunkiseudun ulkopuolisia tiedon tarvitsijoita aikana, jolloin kirjastojen tietotekniikka otti vasta ensimmäisiä askeliaan. Elsi Ettala, jonka mukaan etäispalvelu ”toimii niin moitteettomasti, että ainoaksi ongelmaksi tavallisesti jää se, mistä tietää, mitä tilaisi”, kirjoittaa kokemaansa pulmaan liittyen: [Erikoisluetteloiden laatimisen lisäksi] ”- – on maatalouskirjasto kokeillut tietokonehakusysteemiä. Olen kokeillut sitä ja vaikeudeksi olen kokenut oikeiden hakusanojen löytämisen, jotta rajaus sattuisi kyseisen ongelman ytimeen. Ilmeisesti siinä päästään hyviin tuloksiin käyttötottumuksen lisääntyessä.” (s. 31)

Lähikäyttäjän puheenvuoro

Anja Alankoa haastatellessani kävi ilmi, että Maatalouskirjastoon hankittiin luonnonmukaista viljelyä käsittelevää aineistoa monipuolisesti, kirjoja ja lehtiä. Jo 1970-luvulla Maatalouskirjastoon tulleita kausijulkaisuja olivat mm. tanskalainen Tidsskrift for biodynamisk jordbrug, saksalainen Lebendige Erde, amerikkalainen Bio-dynamics ja suomalainen Demeter. Esimerkkeinä yli 30 vuotta sitten ilmestyneistä, Maatalouskirjaston kokoelmiin kuuluneista vaihtoehtoisia viljelymenetelmiä käsitelleistä kirjoista mainittakoon muutamia: Alwin Seifert: Gärtnern ohne gift (München, 1967), M. Müller: Praktische Anleitung zum organisch-biologischen Gartenbau (Grosshöchstetten, 1970), Catharine Osgood Foster: The organic gardener (New York, 1972), Henning E. Segerros: Giftfria grönsaker (Stockholm, 1973), ja Kjell Arman: Biodynaaminen viljely (Helsinki, 1973).

Edellä mainitsemaani Maatalouskirjaston 50-vuotispäivän kunniaksi koottuun julkaisuun sisältyy puutarhatieteen vt. professorin Erkki Kaukovirran artikkeli Maatalouskirjasto ja lähikäyttäjä. Siitä saamme käsityksen siitä, miten Maatalouskirjasto toi uuden aineistonsa esille ja käyttäjien ulottuville puuttumatta nyt siihen, mistä kirjaston aihealueesta on kyse.

Kaukovirran mukaan kirjastossa käyvällä tutkijalla on päällimmäisenä mielessä ”uusimman tiedon etsintä ja saaminen”. Hän tarkastelee kirjoituksessaan Maatalouskirjaston palveluja tästä näkökulmasta ja mainitsee kokoelmista tärkeimpinä uuden tiedon lähteinä aikakaus- ja bibliografiset julkaisut. Hän toteaa kuitenkin usein turvautuvansa myös kaukopalvelun apuun, jolle hän antaa tunnustusta nopeudesta. Mutta: ”Lähikäyttäjän harras toivomus on, että maatalouskirjasto saisi nykyistä enemmän määrärahoja aikakausjulkaisujen hankkimiseen. Sama tietysti koskee myös kirjakokoelmien uushankintoja, joskaan niillä ei käsittääkseni uusimman tiedon välittäjänä ole samaa asemaa kuin aikakausjulkaisuilla”. (s. 25)

Kaukovirta on havainnut kirjaston aikakaus- ja bibliografisten julkaisujen kokoelmien lukutilojen olevan usein täynnä. Tilannetta helpottaa kuitenkin ”kirjaston joustava jäljennepalvelu”. Kirjasto toimittaa tilausten mukaan kiertoon kopioita kirjastoon tulevien lehtien sisällysluetteloista, joista ”voi oman työpöytänsä ääressä valita tarvitsemansa materiaalin”, vaikka ”sisällysluetteloiden kopioiden kierto on vain kalpea korvike menneinä vuosina käytössä olleelle julkaisujen kierrolle”. Kaukovirta myöntää aikakauslehtikierron loppumisen jälkeen kirjallisuuden seuraamisessaan tapahtuneen ”löystymistä”, mutta toteaa kuitenkin, että uudemmat palvelumuodot täyttävät tehtävänsä yhtä hyvin kuin entisetkin. Nyt tarvitaan käyttäjältä vain enemmän aktiivisuutta kuin ennen.

Uusimman tiedon löytäminen mahdollistuu myös kirjaston laatimien uutuusluetteloiden avulla. Jo ennen niiden ilmestymistä uutuudet tulevat esille lainaustoimistoon. Kaukovirta kirjoittaa: ” – – lähikäyttäjänä arvostan kyseistä palvelumuotoa erittäin suuresti. Usein olen esillepantujen uutuushankintojen joukosta löytänyt avun hyvinkin ajankohtaiseen lähdeaineiston tarpeeseen. Täytyy olla todella tulenpalava kiire, jotta kulkisin uutuuksia esittelevien vaunujen ohitse pysähtymättä”. Kirjaston lähikäyttäjänä Kaukovirta kertoo olleensa noin 20 vuotta, jona aikana kontaktit kirjastoon ovat olleet helppoja. Siihen on vaikuttanut maatalouskirjaston ”kutsuvan avulias ja palveluhaluinen ilmapiiri”, jonka se on pystynyt säilyttämään keskuskirjaston ja julkisen erikoiskirjaston asemastaan huolimatta. (s. 25-26)

Lopuksi

Vuonna 1986 Anja Alangon ura jatkui Maatalouskirjastosta ja kaukopalvelutehtävistä eteenpäin. Alun perin puutarhuriksi valmistunut, myöhemmin kirjastoammatillisesti pätevöitynyt Alanko sai Maatalouskirjastosta innoitusta omistautumiselleen vaihtoehtoisen viljelyn aatteelliseen edistämiseen. Maatiainen ry, jonka tarkoituksena on säilyttää maatiaiskasvit, -eläimet ja kulttuurimaisemat, sai hänestä toiminnanjohtajan 20 vuodeksi. Kiinnostus vanhoihin elämisen muotoihin ja kulttuuriin kiteytyi mm. tutkimuksena entisajan kasvinsuojelumenetelmistä humanististen yliopisto-opintojen yhteydessä. Yhteiskunnallisen vaikuttamisen väylänä oli myös Helsingin kaupunginvaltuusto, johon Alanko kuului 12 vuoden ajan. Nyt eläkkeellä olevan Anja Alangon kiinnostuksen kohteena on kansanrunous ja itkuvirret.

Nykyään luomu ja kestävä kehitys ovat tuttuja ja tunnustettuja asioita, joista on paljon tietoa ja tutkimuksia saatavilla. Lähes neljässäkymmenessä vuodessa ne ovat lyöneet itsensä läpi ja luultavasti kiinnostus vain lisääntyy ilmastonmuutoksen uhan alla.

On vaikea nähdä, miten aikojen kuluessa tiedon polut risteilevät, haarautuvat, sammuvat tai levenevät jopa valtateiksi. Joskus ja jossain saa alkunsa täysin uusi polku. Emme näe ennalta, miten vuorovaikutusten verkot kutoutuvat vaikuttaen toinen toisiinsa ja ympäristöönsä. Kirjaston tulee luonnollisesti olla puolueeton tiedon hankkija ja käyttöön asettaja. Toisaalta kirjastohenkilökunnan oma tiedonjano ja kiinnostus ympäröivään yhteiskuntaan sekä antaumuksella tehty työ motivoivat yhteistyöhön asiakkaiden kanssa, tukevat verkostoitumista, kuten nykyään sanotaan. Tavoitteenani oli Viikin tiedekirjaston juhlavuoden 2009 viidennessä artikkelissa kuvata Maatalouskirjaston toimintaa jonkin sen aihealueen kautta. Osittain sattumalta sain Anja Alangon yhteystiedot. Hänen välityksellään avautui mielenkiintoinen näkymä erään tiedonalan kasvuun, kehitykseen ja laajenemiseen, jossa kirjasto tärkeänä osatekijänä oli monella tavalla mukana.

Lähteet:

  • Anja Alangon haastattelu 30.10.2009. Eeva-Liisa Viitala
  • Seuraavat artikkelit julkaisussa Helsingin yliopiston maatalouskirjasto 1930-1980. Historiaa ja nykypäivää. Toim. Annikki Kaivosoja, Eero Ignatius. Helsingin yliopiston maatalouskirjaston julkaisuja 1, 1980:
  • Alanko, Anja: Kaukopalvelu s. 12-13
  • Ettala, Elsi: Maatalouskirjasto etäiskäyttäjän kannalta s. 31-32
  • Kaukovirta, Erkki: Maatalouskirjasto ja lähikäyttäjä s. 25-26

finagri

Kirjastosisarukset Alma Materin hoivissa

Maatalouskirjasto perustettiin vuonna 1930. Kuten Metsäkirjaston, myös Maatalouskirjaston perustamiseen ja sijaintiin liittyneet vaiheet ovat oleellinen osa Suomen korkeimman metsä- ja maatalousopetuksen historiaa.

Maamme ensimmäinen maanviljelysopisto perustettiin Lounais-Hämeeseen, Tammelan Mustialaan vuonna 1836. Vuonna 1858 tehtiin päätös agronomien koulutuksen aloittamisesta siellä. Metsänhoitajien koulutuspaikan sijaintina tuli olemaan niin ikään Häme, Lammin pitäjän erämaissa toimintansa vuonna 1862 virallisesti aloittanut Evon metsäopisto.

Suomen elinkeinoelämän ja hallinnon kehittyessä 1800-luvulla käytännön alat, kuten maa- ja metsätalous tarvitsivat ammattitaitoista väkeä, mikä merkitsi uusien professioiden kehittymistä opintoineen ja tutkintoineen. Suomessa agronomien ja metsänhoitajien koulutus alkoi 1850- ja -60-luvuilla. Vuonna 1908 nämä koulutusalat siirtyivät yliopistoon, sillä erinäisten vaiheiden jälkeen Helsingin yliopistoon oli vuosina 1896-1909 muodostunut maanviljelys-taloudellinen tiedekuntaosasto.

Jo vuonna 1902 dosentti Hannes Gebhard oli esittänyt maatalousopetuksen keskuskirjaston perustamista ja samaa ehdotettiin muutamia kertoja 1920-luvulla. Vuonna1929 Maataloudellista keskuskirjastoa alettiin muodostaa 11 000 markan määrärahan turvin. Eri laitosten käsikirjastoja, niiden aineistoja ja kalustusta yhdistettiin ja kirjallisuutta kerättiin lisäksi ulkopuolisilta yhteisöiltä. Maatalouskirjaston sijaintipaikaksi tuli entinen luentosali Hallituskatu 3:ssa maatalouskemian laitoksen yhteydessä.

Jo vuonna 1862 alkunsa saanut Metsäkirjasto oli siirtynyt Evolta metsäopetuksen mukana Helsinkiin, Kirkkokatu 4:ään. Maatalouskirjasto pääsi muuttamaan vuonna 1939, Metsätalon valmistuttua, aiempaa suurempiin tiloihin, kun maanviljelystaloudellinen laitos siirtyi pois Hallituskatu 3:n ylimmästä kerroksesta. Metsäkirjasto puolestaan muutti keväällä 1939 Metsätaloon, Unioninkatu 40:een, jossa sille oli varattu 1200 neliömetrin tilat.

Maatalouskirjaston 50-vuotisjulkaisussa ilmestyneessä professori K.U. Pihkalan kirjaston vaiheita sen perustamisesta 1970-luvulle asti esittelevästä artikkelista käy ilmi, kuinka kirjasto joutui kärsimään puutteellisista ja huonokuntoisista tiloista pitkään. Vuonna 1949 oli tehty päätös yliopiston maatalouslaitosten siirtämisestä Viikkiin ja joitain laitoksia valmistui jo 1950-luvulla. Kuitenkin vasta vuonna 1965 Maatalouskirjasto voitiin siirtää keskustasta, Hallituskadulta, Viikin ns. A-talon väliaikaisiin tiloihin Latokartanonkaari 9:ään. Kirjastosiiven rakentaminen alkoi seuraavana vuonna. ”Uudet, väljät ja ajanmukaiset tilat olivat valmiina syksyllä 1967, jolloin muutto niihin voitiin aloittaa”, kirjoittaa Pihkala (s. 6).

maatalouskirj

Vuonna 1972 valtioneuvoston päätöksellä muodostetussa kymmenen valtakunnallisen keskuskirjaston järjestelmässä Maatalouskirjasto oli maatalous-, elintarvike-, ravitsemus-, ympäristö- ja kotitalousalojen keskuskirjasto ja Metsäkirjasto metsä- ja puualan keskuskirjasto. Yliopiston alkaessa 1990-luvulla keskittää toimintaansa neljälle kampukselle metsätieteellinen tiedekunta ja sen kirjasto saivat tietää tulevaisuutensa olevan Viikissä. Metsä- ja Maatalouskirjasto yhdistettiin osaksi vuonna 1999 perustettua Viikin tiedekirjastoa. Ne muuttivat samana vuonna valmistuneisiin tiloihin Viikin Infokeskus Koronaan, osoitteeseen Viikinkaari 11 yhdessä kahden muun kirjaston, Luonnontieteiden kirjaston ja Biokeskuksen kirjaston kanssa. Viides Viikin tiedekirjastoon yhdistetty yksikkö oli Eläinlääketieteellinen kirjasto, joka muutti tiedekirjaston tiloihin vuonna 2004.

Maatalouskirjaston 1980-luvulta lähtien kehitettyjä vahvoja osaamisalueita ovat olleet Matri-sidosryhmäyhteistyö, sanastotyö ja omiin aihealueisiin liittyvän viitetietokannan, nykyään eViikki, kehittäminen ja ylläpito. Viikin tiedekirjastossa on jatkettu kaikkia näitä toimintoja. Maatalouskirjasto aloitti vuonna 1976 suomalaisen maatalousalojen tiedon toimittamisen keskitetysti YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön FAO:n AGRIS-tietojärjestelmään. Viikin tiedekirjasto hoitaa tehtävää edelleen. Se on myös FAO:n julkaisujen tallekirjasto.

Lähteet:

  • Halonen, Tero: Maasta ja puusta pidemmälle. Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan historia. Osa 1: Hyödyn aikakaudesta vuoteen 1945. Helsinki, Helsingin yliopisto, maatalous-metsätieteellinen tiedekunta, 2008.
  • Myllys, Heli: Kirjaston perustehtävät puntarissa. Viikin tiedekirjaston vuosikatsaus 2008, s. 24-28
    http://www.tiedekirjasto.helsinki.fi/raportit/vuosikatsaus_2008.pdf
  • Pihkala, K.U.: Maatalouskirjaston vaiheita 1970-luvulle. Julkaisussa: Helsingin yliopiston maatalouskirjasto 1930-1980. Historiaa ja nykypäivää. Toim. Annikki Kaivosoja, Eero Ignatius. Helsingin yliopiston maatalouskirjaston julkaisuja 1, 1980; s. 4-8.
  • Aiheeseen liittyvää Verkkarin v. 2009 numeroissa:
    Viitala, Eeva-Liisa: Aikamatka erämaahan
    http://www.helsinki.fi/kirjastot/verkkari/2009/03/annicoronae.html
    Kolme kirjastoa:
    https://blogs.helsinki.fi/verkkari-lehti/verkkari-52009/kolme-kirjastoa
  • Latokartanonkaari 9:ää, ns. A-taloa idästä päin esittävä kuva esitteestä Helsingin yliopisto, Viikin maataloustieteelliset laitokset 1971.
Kirjoittaja
Eeva-Liisa Viitala
tietoasiantuntija
Viikin tiedekirjasto

Kyytiä kaavamaiselle ajattelulle

Suomen Biologian Seura Vanamon syysseminaari Havahdus 3.10.2009

Suomen Biologian Seura Vanamon syysseminaari Havahdus järjestettiin Tieteiden talolla lauantaina 3.10.2009. Biologiaa ja taidetta yhdistävä tapahtuma oli kaikille avoin. Tieteiden talon isossa salissa oli arviolta lähemmäs sata kuulijaa. Puheenjohtajana toiminut Vanamon hallituksen puheenjohtaja professori Jouko Rikkinen loi rennolla otteellaan mukavan ilmapiirin seminaarin teemaan syventymiseen.

Aamu-unisena en ehtinyt kuuntelemaan päivän ensimmäisiä puheenvuoroja, jotka olivat Antero Kareen esitys Pitkä aika – elämän historia ja Anu Osvan Taiteen ja tieteen laboratorioissa. Ohjelma oli alkanut klo 9 ja sen oli määrä jatkua klo 16:een. Ennen puoltapäivää ja iltapäivällä seuraamani esitykset herättivät mietteitä moneen suuntaan.

Pohdiskelin tieteellisen tutkimuksen tapaa lähestyä ympärillämme olevaa maailmaa ja etenkin luontoa. Miten ja millaisen todellisuuden taiteilija näkee? Mikä on luonnon merkitys taiteilijalle?  Missä määrin perinteisten tutkimus- ja ilmaisutapojen kyseenalaistaminen on mahdolllista? Onko uusille ja vaihtoehtoisille näkemyksille tilaa yhteiskunnassamme?

Virikkeitä sain etenkin Riggert Munsterhjelmin (Luonnon värit, värien luonto), Miina Äkkijyrkän (Luomakunnan ylistys = Luomakunta virvoittaa), Ossi Naukkarisen (Esteettinen jalanjälki) ja Leena Valkeapään ja Taideteollisen korkeakoulun opiskelijoiden esityksistä. Viimeksi mainittu oli nimeltään Arktinen matka – Taik ja Suomen biotaiteen seura Kilpisjärven biologisella asemalla. Puhetta täydentävät kuvat kuuluivat oleellisena osana kaikkiin esityksiin.

Keskityn tässä yhteen minua askarruttaneeseen teemaan, biotaiteeseen. Havahduksen väliajoilla seminaarin yleisöllä oli mahdollisuus tutustua upeisiin Nijolė Kalinauskaitėn suurennettuja jäkäliä esittäviin tieteellisen tarkkoihin akvarelleihin, Heikki Mäntymaan valokuviin, Jaana Herttuan öljyvärimaalauksiin, Erik Bruunin luontoaiheisiin julisteisiin sekä Marja Koistisen kasviaiheisiin kuvituspiirroksiin. Luonnonmateriaaleista, puusta ja juurista tehdyin soittimin esitetty elävä taustamusiikki viihdytti tauoilla. Taidetta – kyllä – mutta mitä on biotaide?

Biotaiteen jäljillä

Biotaidekysymystä myöhemmin miettiessäni verkkoaineistojen selailu toi näkyviin myös muita luontoon viittaavia suuntauksia kuten ekotaide, ympäristötaide, maataide… Olinko mahdollisesti päässyt biotaiteen jäljille, kun näin Havahdus-tapahtuman julisteen valokuvassa sammalen, hämähäkinseitin ja karikkeen esittävän Menninkäisen luolan suulle lennähtänyttä Päivänsädettä?

Tavoitin haastateltavakseni Havahdus-aktiivin, fil.tri, tutkija Maria von Cräutleinin Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteelllisen tiedekunnan soveltavan biologian laitokselta. Kahvilakeskustelussamme selvittelimme biotaidetta ja sen merkitystä.


Jaana Herttua: Niinkuin kaksi mannerta, 2008. Öljy kovalevylle, 76×62 cm

Ensisijainen pyrkimykseni oli saada selvyyttä siihen, mitä biotaide on. Selvisi, että pahaksi onneksi minulta olivat Havahdus-tapahtumassa jääneett kuulematta kysymykseni kannalta juuri tärkeimmät esitelmät, päivän ensimmäiset. Sain tietää, että taiteilija Antero Kare on biotaiteen uranuurtajia Suomessa, samoin Anu Osva.

Maria kertoi, että biotaiteen ydin ovat biologiset prosessit. Tällainen prosessi voi olla esimerkiksi jonkin mikrobin kasvaminen tietynlaisella alustalla. Taiteilija voi biologisia prosesseja hyödyntämällä aikaansaada ”elävää” taidetta, muuttuvia taideteoksia.

Sain kuulla, että biotaiteen piirissä biologit ja taiteilijat ovat mukana projekteissa, joiden tuloksena syntyy yhdessä luotuja taideteoksia. Projektit saattavat kestää useita vuosia ja sisältää pitkään jatkuvaa yhteistä kehittelyä. Keskeistä on tutkia prosesseja, joista dialogin kautta saavutetaan yhteinen näkemys. Biologit ja taiteilijat tutkivat luonnon ilmiöitä tieteen ja taiteen keinoin, mikä on molemmille osapuolille antoisaa. Luontoa visualisoidaan taiteen avulla.  Biotaiteessa on oleellista biologinen tieto ja tieteellinen asiantuntemus, aiheeseen liittyvä syvällinen tietämys. Marian käsityksen mukaan juuri tämä erottaa biotaiteen esimerkiksi maataiteesta.

Biotaiteen anti tekijöille ja kokijoille

Kysyin Marialta vielä tarkemmin siitä, millä tavalla edellä kuvattu biotaiteen tekeminen on antoisaa.  Mitä tieteenharjoittajat ja taiteilijat saavat itselleen biotaide-projekteista? Marian vastaus kysymykseeni oli: ”Tieteilijän ja taiteilijan, molempien oma kokemus syvenee. Tieteenharjoittajaa toiminta motivoi, se tarjoaa uusia näkökulmia, mikä puolestaan synnyttää uutta ja saa aikaan oivalluksia.” Maria kertoi, että biologit ovat yleisesti kiinnostuneita taiteesta ja että biologia jo sinänsä on kuvallista ja esteettistä.

Kuvallisuus tuli puheeksi kun kysyin, onko biotaide pääasiassa kuvataidetta vai onko olemassa esimerkiksi bio-sanataidetta, -musiikkia tai –performansseja. Havahdus-seminaarissa itse asiassa kuultiin hieno vesiaiheinen lauluesitys, joka oli syntynyt Kilpisjärven Arktisella matkalla eli biotaideprojektissa kesällä 2009. Marian mukaan biotaide on suurimmaksi osaksi kuvallista, vaikka ajatukseni luonnontieteilijä ja runoilija Aaro Hellaakosken lyriikan – tai ainakin osan siitä – lukemisesta biorunoina oli hänestä pohtimisen arvoinen.

Mikä on biotaiteen anti katsojalle ja kokijalle ja mikä mahdollisesti on sen yhteiskunnallinen merkitys? Marian vastaus kysymykseeni kuului näin: ”Biotaide tekee luonnon ihmeitä näkyväksi ja lisää katsojan uteliaisuutta niitä kohtaan. Katsojan kiinnostus luontoa ja sen ilmiöitä kohtaan herää ihmettelyn kautta. Biotaide ei pyri olemaan yhteiskunnallisesti julistavaa siten, että se suoraan vaatisi ottamaan kantaa vaikkapa luonnonsuojelun puolesta. Sen mahdolliset vaikutukset ovat välillisiä juuri siten, että katsojassa herää kiinnostus luontoon ja sen myötä halu ehkä itse havainnoida, tutkia ja ymmärtää elävän luonnon kauneutta ja arvoja.”

Todellisuus voi olla toisenkinlainen

Palaan vielä hetkeksi Havahdus-seminaarin tauolle, jonka aikana katselin näytteillä olleita taideteoksia. Keskustelussani Maria von Cräutleinin kanssa tuli esiin, että sellaistenkin kuvien, joissa ei ole käynnissä mitään elollisia prosesseja, voidaan katsoa ainakin lähestyvän biotaiteen aluetta. Näitä ovat esimerkiksi tieteenharjoittajan tarvitsemien laitteiden, kuten mikroskoopin avulla tuotetut solukuvat. Mm. solujen värjääminen, joka kuuluu tieteen perusmenetelmiin, tuottaa myös esteettisesti kauniita tuloksia.


Jaana Herttua: Syntymä, 2008. Öljy kovalevylle, 91×65 cm

Taiteilija voi käyttää töittensä lähtökohtana biologien tutkimuskohteita, esimerkiksi juuri soluja, kuten Jaana Herttua öljymaalauksissaan. Perinteiset kuvataiteen keinoin tehdyt kasvi- ja luontokuvat ovat taiteellisesti ja esteettisesti vaikuttavia ja niitä voidaan katsoa itsenäisinä taideteoksina. Ne ovat myös tärkeitä apuneuvoja biologeille. Oleellista on, miltä kannalta ja miten kuvia katsotaan. Tieteenharjoittajan tuottama objektiivinen kuva jostain luonnon ilmiöstä voidaan nähdä taiteena, kun katsoja liittää siihen omat tieteen ulkopuoliset, subjektiiviset merkityksensä. Näin kuva koskettaa tunteita ja herättää tulkintoja – toimii taideteoksena.

Havahdus-julisteen valokuvaajan, Jouko Rikkisen, kuvauskohteena pohjoiskalifornialaisessa punapuumetsässä on ollut lahopuuonkalon edustalle kudottuun hämähäkinseittiin takertunut pala sammalkasvustoa. Onkalossa kasvaa mm. lahosammalta (Tetraphis pellucida) ja jotain paanusammallajia (Calypogeia sp.).

Samanaikaisesti kuvassa on luolan pimeä suuaukko ja valon lapsi, Päivänsäde. Kun katson tarkemmin, näen myös valon ja pimeän raja-alueen, hämärän. Itse asiassa näen aika pitkällekin luolaan. Mietin, onko kuvan Päivänsäde seittisiipineen kaunis vai ruma vai rumankaunis? Havahdus-seminaari liikkui tiukan tieteen ja taiteen kahtiajaon määrittelemättömässä, hämärässä rajamaastossa ja oli siksi aiheeltaan niin kiehtova. Kysyin haastateltavaltani, Maria von Cräutleinilta, voisiko biotaiteella olla uudistavaa vaikutusta tieteen käytäntöihin ja metodeihin vai onko sen tehtävänä olla inspiroiva taustavaikuttaja. Tätä Maria jäi miettimään.

Halusin tietää, missä määrin biotaide rikkoo tavanomaisen, ”virallisen” ajattelun totunnaisia kaavoja, jaotteluja ja määritelmiä. Ainakin se auttaa havaitsemaan ja näkemään myös hämärän, epätarkan ja määrittelemättömän, tutkimaan kahtiajakojen ja luokitusten välimaastoja. Tällaisessa tehtävässä toivoisin biotaiteen saavan jalansijaa ja merkitystä meille kaikille niin turvallisen kaavamaisen ajattelun ravistelijana.

Kaisaniemen keltaisten vaahteroiden valaistessa pilvisen aamupäivän me molemmat suuntasimme biotaide-keskustelun jälkeen omille työpaikoillemme. Maria jatkoi matkaa Kasvimuseoon sammaltutkimusten pariin.


Maria von Cräutlein

Linkkejä:

Kirjoittaja
Eeva-Liisa Viitala
Tietoasiantuntija
Viikin tiedekirjasto
Kuvat
Havahdus-kuva: Jouko Rikkinen
Jaana Herttuan maalaukset: Kirsti Järvi-Eskola
Maria von Cräutlein: Eeva-Liisa Viitala

Kirjastotilat taideteoksena

Verkkarin artikkelisarja esittelee Helsingin yliopiston kirjastoissa esillä olevia taideteoksia. Rakennuksen, jossa Viikin tiedekirjasto sijaitsee, voi nähdä ulkoa ja sisältä taideteoksena – niin ainutlaatuinen se on.

Viikin tiedekirjaston tiloissa ei ole sinne hankittuja taideteoksia. Niinpä, kun Verkkarin toimituskunta päätti kirjastojen taidetta esittelevän artikkelisarjan aloittamisesta, mieleeni tuli heti, että Viikin aiheena tulee olemaan vuonna 1999 valmistunut rakennus nimeltä Infokeskus Korona.

Viikin kampuksen omaleimaisin rakennus sijaitsee alueen länsireunassa. Se on kääntänyt pyöreän sinisen selkänsä Pihlajamäentielle ja Lahdenväylälle päin ja kutsuu tulijat sisään kampusalueelta, edessään olevan aukion, torin kautta. Infokeskuksessa on kaksi kirjastoa, tiedekirjaston lisäksi Helsingin kaupunginkirjaston Viikin kirjasto, kirjastojen yhteinen lehtien lukusali, yliopiston maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan ja kampuspalvelukeskuksen tiloja, opetus- ja opiskelutiloja, atk-työskentelytiloja, Yliopistopainon toimipiste ja kahvila.

Sädehtivä julkisivu

Edellä mainittu tori on ympyränmuotoisen talon ”pois leikatun” neljäsosan kohdalla. Torilta katsoen rakennuksen neljä maanpäällistä kerrosta ovat vaatimattoman näköinen yhdistelmä karun näköistä terästä ja punaruskeaa puusäleikköä, jonka takaa kolmen ylimmän kerroksen ikkunat pilkottavat. Mutta kaarevalta puoleltaan rakennus loistaa valtavana yhtenäiseltä näyttävänä tilana, juhlavan lasiseinäisenä, vahvan sinisenä ja ympäri vuorokauden valaistuna. Rakennuksen suunnittelijat, arkkitehtitoimisto Ark-housen Markku Erholz, Pentti Kareoja ja Hannu Huttunen antoivat sille nimeksi Korona, joka tarkoittaa auringonpimennyksessä auringon ympärillä näkyvää kirkasta valokehää.

Talon julkisivu on päivällä ja yöllä kuin sädehtivä korona. Valaistuna kehänä on kaksoisjulkisivu, jonka ulompi seinä on lasia ja sisempi karheapintaista muuriseinää, väriltään ”Infotalon sininen”. Suunnittelijoiden ajatuksen mukaan rakennus rajautuu kuin keskiaikainen kaupunki muurinsa sisään.

kirjpuut.sized

Vanhojen kulttuurien läsnäolo

Sisältä löytyykin ”kaupunki” katuineen, valopylväineen, siltoineen ja puutarhoineen.  Puutarhojen lasiovet johtavat kirjaimellisesti keskelle vanhojen kulttuurien maisemaa: Niilin puutarhan sisäänkäynti egyptiläiseen ympäristöön, roomalaisen puutarhan ovi avautuu Välimeren alueen ilmanalaan ja kasvimaailmaan, idän kulttuuria edustavassa japanilaisessa puutarhassa kävijä kohtaa sen yksinkertaisen pelkistetyn tunnelman.

Jokaisessa puutarhassa on vettä – lammikko, puro tai veistosmainen pienen suihkulähteen ja kouluista tutun juomalaitteen risteytys. Kaupunginkirjaston roomalaisen puutarhan ilmassa voi tuntea raikkaan sitruspuiden aromin ja nähdä niiden kukkivan ja tuottavan hedelmiä. Infotalon ensimmäisessä kerroksessa sijaitsevan japanilaisen puutarhan veden solina houkuttelee hiljentymään ja mietiskelemään ympäristössä, jossa harmaan kiven ja herkkien bambujen vastakohdat puhuttelevat kävijää.

Tiedekirjaston tilat

Viikin tiedekirjaston kokoelmatilat sijaitsevat näyttävimmässä osassa rakennusta: se on eri suuntiin johtavien ”katujen” halkoma, korkeuksiin kohoava, lasiseinien läpi tulvivan valon ja heijastusten kirjoma. Arkkitehtuuri tarjoaa lähes loputtomiin mielenkiintoisia katselukulmia ja näkymiä joka suuntaan. Erilaisia väri-, valo- ja varjovaikutelmia tarjoavat voimakkaan sininen sisämuuri, joidenkin sisäseinien syvän tummanpunainen puu, lattioiden tummanharmaa, portaiden musta sekä väritön muovi, lasi ja teräs.  Rakenteiden väreihin yhdistyvät elävien kasvien vihreys ja tiedekirjaston oman puutarhan Niilin vedenpinnan heijastukset.

Kirjastossa vaikuttavimmillaan sisä- ja ulkotilan raja lähes häviää olemattomiin. Paljon sisäpinta-alaa vievien jykevien kokoelmahyllyjen vastapainona on ulkoseinän ja ikkunoiden epäsymmetrisyys ja yllätyksellisyys. Sama koskee sisärakenteita, jotka periaatteessa ovat avoimia kaikkiin suuntiin. Kirjaston kolmannen kerroksen lehtien lukualueelta voi kurkistaa yläviistosta kulmasta lainauspisteeseen, kausijulkaisujen kokoelmakerroksesta kaupunginkirjaston lukualueelle tai tiedekirjaston neljännen kerroksen kokoelmiin johtavalta sillalta on mahdollista ihailla Niilin puutarhan palmuja ylhäältäpäin.

Tiedekirjasto ulkoapäin

Kun katsoo rakennuksen kaksoisjulkisivun verhoamaa kaarevaa seinää päiväsaikaan, ympäristö heijastuu sen pintoihin rikkaana kuvana eri vuorokauden- ja vuodenaikoihin. Tapahtuu sama ilmiö kuin sisällä: sisä- ja ulkotilan raja häipyy ja rakennuksen voi ajatella keskustelevan ympäristönsä kanssa, milloin leppoisammin, milloin kiihkeämmin, säistä riippuen. Talo elää muullakin tavalla. Sen lasiseinän yläosassa olevien ja automaattisesti ohjattujen, julkisivun välitilaan johtavien luukkujen saattaa joskus nähdä hitaasti avautuvan tai sulkeutuvan. Tapahtuma liittyy rakennuksen ilmanvaihtojärjestelmään, joka käyttää hyväkseen lasiseinän ja sen takaisen muurin välistä tilaa.

Iltaisin ja öisin sisätilojen, julkisivun ja puutarhojen valaistus loistaa ulospäin muuttaen rakennuksen salaperäiseksi sinihohtoiseksi lippaaksi, jonka sisältä kirjahyllyt ja tietokoneet häämöttävät. Katuvalot kimmeltävät ulkoseinän lasissa kirkkaina valopisteinä. Lumisena talvi-iltana Niilin puutarha ulkoapäin katsottuna on mieleen painuva näky. Tuntuu siltä, että alhaalta ylös ulottuvan lasiseinän läpi voisi suoraan pimeästä ja kylmästä astella Niilin rantahiekalle papyrusten keskelle tai palmujen katveeseen. Ja kirjastostahan löytäisi mielin määrin kiinnostavaa luettavaa eikä kannettavan tietokoneen käyttökään olisi mahdotonta!

Lähteet:

Korona. Viikin infokeskus / Viks infocenter / Viikki Info Centre. Kolmikielinen esite. Yliopistopaino 2000.

Viikin Infokeskus Koronasta verkossa:

http://www.tiedekirjasto.helsinki.fi/infokeskus/

Kirjoittaja
Eeva-Liisa Viitala
tietoasiantuntija
Viikin tiedekirjasto

Kaikki on mahdollista – Keinut ja Gorilla

Kesällä 2009 Viikin tiedekirjasto hankki omistukseensa Viikin Infokeskus Koronassa esillä olleesta Eeva Kontturin Luonnon kätköissä –näyttelystä kolme keinua, joiden nimet ovat Tuohinen, Risukko ja Heinikko. Nimet viittaavat keinujen valmistusmateriaaleihin. Keinut sijoitettiin Infokeskuksen sisääntuloaulaan.

Syyskuun viimeisellä viikolla Infokeskus Koronan viereen saapui mahtava hahmo: kuvanveistäjä Villu Jaanisoon ympäristötaideteos Kaikki on mahdollista, tuttavallisesti Kumigorillaksikin kutsuttu. Valtion taideteostoimikunnan kilpailun voittaneen patsaan paljastustilaisuus pidettiin Viikki-päivän yhteydessä 1.10.2009.

Teos täydentää ympäristötaideteoksen luonteista Infokeskus Korona –rakennusta ajatuksia herättävällä mystisellä mustalla värillään ja materiaalillaan. Vastakohtana taustan eloisille lasiseinien heijastuksille se vetää katsojankin puoleensa syviin mietteisiin ja hiljaisuuteen. Veistoksen on sanottu muistuttavan mietiskelevää Buddhaa. Sen materiaali, autojen käytetyt rengaskumit ja gorilla-aihe muistuttavat mm. kierrättämisestä, luonnonsuojelusta ja eläinten oikeuksista.

Gorillan haastattelu, vain Verkkarissa!

Haastattelussani gorilla oli melko vähäpuheinen. Näin hän vastasi kysymyksiini, joita hän ei ehkä pitänyt kovin oleellisina:

Hei, mitä sinulle kuuluu nyt, kun olet kohta kuukauden istuskellut täällä Viikin Infokeskus Koronan vieressä? Miten on aika mennyt?

Hyvin on aika mennyt. Olen pääasiassa tarkkaillut Kartanoravintolaan menijöitä, kampuksen humua ja pysäkillä busseja odottavia ihmisiä. Niitä näitä mietiskelen itsekseni, maailman menoa ja sen sellaista…

Olen saanut selville, että teillä Helsingin ulkona sijaitsevilla veistoksilla on jonkinlainen yhteydenpitoverkosto keskenänne. Miten sinut otettiin joukkoon mukaan?

Helsingin rautatieaseman edessä seisovat mukavat kivimiehet pyysivät minut eläinystävinä patsasverkostoon mukaan. Ainakin hevosten ja hylkeiden kanssa olen jo jutellut. Ihan mukavia tuttavuuksia. Heillä on jo pitkä kokemus patsaina olemisesta.

Oletko sosiaalinen olento vai enemmän yksin viihtyvä? Tykkäätkö olla valokuvattavana?

Päinvastoin kuin gorillat yleensä olen sosiaalinen olento. Siksi onkin kurjaa että ympärilleni on nyt kylvetty nurmikko eikä minua saa tulla lähemmin tervehtimään. Kiipeilevistä lapsistakin tykkäisin, mutta sellainen meno on kuulemma kielletty.Valokuvaaminen, mieluummin ilman salamaa, on ihan O.K.

Olet ihan tässä kampuksen reunassa. Harmittaako sinua kun et päässyt tuonne keskemmälle tarkkailemaan tutkijoiden ja opiskelijoiden touhua läheltä?

Harmittaa! Olisin halunnut tulla sijoitetuksi Biokeskuksen terassille.

Mitä mietit – sanoisinko aivan itsensä luonnon edustajana – luonnon tutkimuksesta, jota täällä Viikin kampuksella harjoitetaan? Opimmeko me ihmiset joskus tuntemaan sinutkin perin pohjin?

Viikissä harrastetaan hienoa tutkimusta, mutta siitä huolimatta meitä gorilloja – kumisia varsinkaan – ei opita hevillä tuntemaan

Mitä me voisimme oppia sinulta?

Erilaisen aikakäsityksen kuin mikä teillä nyt on. Teidän olisi hyvä oppia istumaan paikallanne ja miettiä asioita rauhassa.

Haastattelu
Eeva-Liisa Viitala
tietoasiantuntija
Viikin tiedekirjasto
Gorillan ääni
Anonyymi avustaja

Viikin tiedekirjaston juhlavuoden näyttelyt, syksy 2009

Yhteistyössä: Suomen Metsätieteellinen Seura ja Suomen Biologian Seura Vanamo

Viikin Infokeskus Koronan 1. kerroksessa:

Moderni metsätiede yhteiskunnan suunnannäyttäjänä 9.9.2009-30.1.2010

Suomen Metsätieteellisen Seuran 100 v. juhlavuoden kirjanäyttely vitriineissä

Syysvaloa ja muita luonnonilmiöitä. Maila Klemettisen veistoksia 9.9.2009-30.1.2010

”Connected and Disconnected” vitriineissä

“Lumpeita” japanilaisessa puutarhassa

“Nimettömiä olioita” japanilaisessa puutarhassa ja Infokeskuksen eteläpuolella rakennuksen lasiseinän ja sisemmän muurin välissä

Viikin Infokeskus Koronan sisääntuloaulassa ja kerroksissa:

Tuohinen, Risukko ja Heinikko. Kolme Eeva Kontturin keinua

Viikin tiedekirjaston omistuksessa

Eeva Kontturin Luonnon kätköissä -näyttely Viikin Infokeskus Koronassa 14.7.-4.9.2009

Valppain silmin. Leena Haatajan luontovalokuvia  4.9.-31.12.2009

Viikin Infokeskus Koronan 3., 4. ja 5. kerroksessa

Viikin tiedekirjaston palveluaulassa:

Viikin tiedekirjaston juurilla. Löytöjä arkistoista  7.9.-31.12.2009

Viikin tiedekirjaston palveluaulan vitriinissä

Näyttelyn vanhempaan versioon liittyvä Armi Häkkisen artikkeli, Verkkari 5/2009:

https://blogs.helsinki.fi/verkkari-lehti/verkkari-52009/viikin-tiedekirjaston-juurilla

Kotelomaljojen juhlaa. Jäkälien ja sammalten monimuotoinen maailma 3.10.- 28.11.2009

Nijolė Kalinauskaitėn kasvipiirroksia Viikin tiedekirjaston palveluaulassa ja Viikin Infokeskus Koronan sisääntuloaulassa. Näyttely liittyy Suomen Biologian Seura Vanamon 3.10.2009 järjestettyyn syysseminaariin Havahdus.

Kirjoittaja:

Eeva-Liisa Viitala
tietoasiantuntija
Viikin tiedekirjasto

Kuvat
Eero Roine
Niilin puutarha: Liisa Siipilehto

Sininen Viikin tiedekirjasto Viikki-päivän Teematorilla 1.10.09

Wikipedia toteaa sinisestä väristä näin: ”Sininen on taivaan ja meren väri. Se mielletään viileäksi ja etäiseksi sekä myös rauhoittavaksi ja luottamusta herättäväksi.” Viikin tiedekirjasto näyttäytyi sinisenä Viikki-päivän Teematori- esittelypisteessään 1.10.09.

Jokavuotisen Viikki-päivän eli Viikin kampuksen avoimien ovien päivän ideana on Viikin tieteenalojen ja kampuksen esittäytyminen.  Näin halutaan avautua ympäröivään yhteiskuntaan, popularisoida tiedettä ja erityisesti houkutella uusia opiskelijoita.

Päivän ohjelma sisälsi asiantuntijaluentoja, abi-infoja ja kiertokäyntejä Viikin laitoksille. Infokeskuksen auloihin oli rakennettu messutori eli Teematori, joka oli aiempaa selkeämmin suunnattu tulevaisuuden toivoille eli lukiolaisille ja abiturienteille. Viikin tiedekirjaston esittelypisteessä oli tarjolla raikasta vettä ja visailu otsikolla ’Verkkotieto ja vesi – mitä yhteistä?’ Kymmenen väittämää läpikäyneet ja mielensä mukaan yhteiset ominaisuudet ruksanneet pudottivat vastauksensa juuri oikean sävyisen sinisestä pahvista rakennettuun mini-Infotaloon, jota kehysti tiedon vaaleansininen verkko. Kirjaston yhteistyötahoja esiteltiin sen poimuihin kiinnitettyinä nimilappuina.

Teematorin näytteilleasettajia kehotettiin suunnittelemaan esittelypisteet havainnollisiksi ja toiminnallisiksi. Nykyaikaisten kirjastopalveluiden havainnollistaminen ei välttämättä ole helppoa, mutta muiden pöytien karkkitarjoilujen ohella vesi oli haluttua virkistystä ja kirjastopiste tuntui muutenkin kiinnostavan. Myös kirjastokiertokäyntejä oli perinteiseen tapaan tarjolla.

Leena Nordman tarjoilee (tiedon)lähdevettä virtuaaliverkon äärellä
Leena Nordman tarjoilee (tiedon)lähdevettä virtuaaliverkon äärellä.

Kirjoittaja
Leena Nordman
Kirjastosihteeri
Viikin tiedekirjasto
Kuvat
Jari Laine

EAHIL Dublin 2009 Workshop – Eläinlääketieteelliset kirjastot Euroopasta ja vähän muualtakin koolla

Kesäkuun alkupäivinä kokoontui aurinkoiseen Dubliniin eläinlääketieteeseen ja eläinten terveyteen erikoistuneita eurooppalaisia kirjastonhoitajia. Yksi päivä vietettiin Belfieldissä, jossa sijaitsevat Dublinin eläinlääketieteellinen tiedekunta opetussairaaloineen sekä yliopiston kirjaston eläinlääketieteen osasto.  Englantilaiset ja irlantilaiset kollegamme järjestivät vuosikokouksensa yhteydessä seminaarin, jossa puitiin ajankohtaisia yhteisiä asioita.

Ohjelman aloitti eläinlääketieteellisen tiedekunnan dekaani, professori Grace Mulcahy, joka toivotti kansainvälisen vierasjoukon lämpimästi tervetulleeksi kehuen ylipistonsa ja tiedekuntansa hyvin toimivaa kirjastojärjestelmää.

Seminaarin esityksissä kuulimme Niamh Brennanin esityksen kansallisesta tietoaineistojen pitkäaikaissäilytyksestä ja kuinka tämä edesauttaa tutkimusta.  Moira Bent esitelmöi informaatiolukutaidosta ja tutkimuksen tuesta. Sinead Keane, Irish Veterinary Journalin toimittaja tiedotti lehden uusista kehitysvaiheista ja Nick Short WikiVet ‘stä. Lopuksi nähtiin tietokantatuottajien OVID ja BioMed Central tietoiskut.

Parasta oli tietenkin se, että sai tavata kaltaisiaan ja vaihtaa kokemuksia. Kirjasto oli toimivasti sijoitettu ja palveli tiedekuntaa hyvin.  Muutaman sadan metrin päässä sijaitsi lääketieteellinen kirjasto, joka tietenkin on suurempi, mutta kätevästi lähellä, jos opiskelijoilla ja tutkijoilla olisi tarvetta yleislääketieteellisempään tietoon.

Workshop, johon seuraavina päivinä osallistuin, kuului Euroopan lääketieteellisten kirjastojen joka toinen vuosi järjestettäviin pienempiin tapahtumiin, mutta tämä työpaja oli kasvanut lähes konferenssin mittoihin sisältäen rinnakkaissessioita. Alussa pidettiin erikoisryhmien kokoukset, ja tällä kertaa myös Brittein saarilta osallistuttiin Euroopan eläinlääketieteellisten kirjastojen kokoukseen. Oli antoisaa saada keskustella yhdessä britti- ja irlantilaiskollegoiden kanssa, muista maista paikalla olivat Saksa (Hannover), Ranska (OIE), Norja (NVH) sekä muutama yhdysvaltalainen (Missouri, Texas) kirjastonhoitaja.

Verkostot toimivat hyvin näin kapealle sektorille erikoistuneiden kirjastoammattilaisten välillä, mikä edesauttaa jokapäiväisissä tehtävissä. Ei ole kirjaa, lehteä, artikkelia, jota ei voisi vetlib-sähköpostilistan välityksellä kysyä, kun linjan toisessa päässä on tuttu ihminen. Koska useassa maassa (tai osavaltiossa) on yleensä vain yksi eläinlääketieteen koulutusyksikkö, niin alan kirjastojakin on harvassa. Monitieteisenä tutkimusalana eläinlääketiede on hyvin kansainvälistä toimintaa niin tutkijoiden yhteistyössä kuin julkaisutoiminnassa, mikä heijastuu kirjastoissa asiakkaiden erikoistuneisiin tiedontarpeisiin. Hyvät neuvot naapurimaan kollegalta ovat usein tarpeen.

EAHIL Workshopissa pidin esitelmän, jonka olimme yhdessä Viikin tiedekirjastossa valmistelleet. Kerroin kirjaston muutosvaiheista alun korkeakoulukirjastosta ensi vuoden alussa aloittavan suuren yliopistokirjaston yhdeksi kampuskirjaston osa-alueeksi. Ns. vanhoista eläinlääketieteellisistä kouluista ja niiden omista kirjastoista taitaa olla vain Hannover (säätiöyliopisto), joka nauttii autonomiasta. Helsingin tapainen kehitys pienestä erikoisyksiköstä suuren keskitetyn kokonaisuuden osaksi on hyvin yleistä muulla Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Norjalla on edessään muutto 40 km päähän Oslosta Maatalousyliopiston yhteyteen.

Muut EAHIL Workshopin eläinlääketieteellisen session esitelmät käsittelivät digitointia ja harmaan julkaisemisen tunnetuksi tekemistä. Kaikilla on sama huoli eläinlääketieteellisen kirjallisen aineiston saatavuudesta tulevaisuudessa.

Kirjastokokouksiin kuuluu vierailu:  osallistuin  Royal College of Surgeons Ireland’n kirjaston kokoelmiin, erityisesti historialliseen arkistoon. Kaikkea ei voi digitoida, joskus on hyvä tuntea Grayn anatomian nahkakannet sormissaan, 1600-luvulta …..

Kiitän lämpimästi Suomen Tiedetoimittajien liittoa, jonka myöntämä kokousapuraha teki mahdolliseksi tämän ammatillista osaamista paljon kehittäneen matkan Dubliniin.

Raisa Iivonen pitämässä esitelmää, Kuva:

Raisa Iivonen pitämässä esitelmää .

Lisätietoa:

Eläinlääketieteeseen ja eläinten terveyteen erikoistuneiden kirjastonhoitajien verkostoon kuuluvien organisaatioiden lyhenteet:

  • UCD : University College of Dublin
  • AHIS  UK & Ireland :  Animal Health Information Specialists UK & Ireland
  • EAHIL: European Association for Health Information and Libraries
  • EVLG: European Veterinary Libraries Group, Special Interest Group of EAHIL
  • OIE : World Organization  of Animal Health
  • NVH : Norges veterinaerhögskole

Esitelmöitsijät :

  • Niamh Brennan, Trinity College Dublin
  • Moira Bent, Faculty Liaison Librarian, National Teaching Fellow Robinson Library, Newcastle University
  • Sinead Keane, Irish Veterinary Journal
  • Nick Short, Head of Electronic Media Unit Royal Veterinary College

Esitelmät verkossa:

Kirjoittaja ja kuva:

Raisa Iivonen
Tietoasiantuntija
eläinlääketieteen toimialavastaava
Viikin tiedekirjasto