Digital Humanities ja kirjastot

Keskustelu uusin menetelmin tehtävän humanistisesta tutkimuksesta on tänä vuonna lähtenyt Suomessa liikkeelle vilkkaana. Joulukuun alussa HY:n Humanistinen tiedekunta valitsi neljä tohtorikoulutettavaa, joiden alaksi oli määritelty Digital Humanities. Samaan aikaan Tutkijakollegium ja Kansalliskirjasto järjestivät yhteistyössä symposiumin, jonka teemana oli Big Data humanistisessa tutkimuksessa. Lokakuussa Tukholmassa järjestetyssä Itämeren alueen kirjastoverkosto Bibliotheca Baltican workshopissa pohdittiin kirjastojen roolia humanistisen tutkimuksen menetelmien muutoksessa. Miten kirjasto humanistien tutkimusinfrastruktuurina vastaa haasteeseen?

Mikä Digital Humanities?

Digital Humanities –sanaparia käytetään humanistisesta tutkimuksesta, joka hyödyntää uutta teknologiaa. Tutkimuksen kohde voi olla digitaalisessa muodossa oleva aineisto tai sen lopputuotteena voi olla portaali, verkkosivusto tai muulla tavalla jäsennelty digitaalinen kokonaisuus, joka mahdollistaa jonkin ainutlaatuisen aineiston uudenlaisen käytön. Joskus sanaa käytetään myös ajankohtaisen digitaalisen kulttuurin merkitysten kriittisestä tutkimuksesta.

Uudet teknologiat eivät vaikuta vain tutkimusaineiston käytettävyyteen ja saatavuuteen, vaan myös menetelmiin, joilla aineistoa lähestytään. Kun tekstiä, kuvaa tai ääntä käsitellään digitaalisesti, sitä on mahdollista tutkia kvantitatiivisesti ja tilastollisilla menetelmillä, jotka aikaisemmin ovat olleet käytössä lähinnä yhteiskunta- ja luonnontieteissä. Humanistien tutkimusaineistoa eli erilaisia kulttuuriperintöaineistoja käsitelläänkin usein digital humanities -projekteissa kuin tutkimusdataa. Kvantitatiiviset menetelmät voivat tuoda vastauksia vanhoihin tutkimusongelmiin, avata kokonaan uusia kysymyksiä tai toimia lähtöpisteenä perinteisemmälle humanistiselle tulkinnalle ja reflektiolle.

Bibliotheca Baltica ja kirjastojen rooli

Itämeren alueen yliopistokirjastot toimivat Bibliotheca Baltica -verkostossa jakaen tietoa ja yhteistyömahdollisuuksia kerran vuodessa. Tänä syksynä Tukholmassa Södertörnin yliopistossa 8.-10.10.2014 järjestetyn workshopin teemana olivat humanististen tieteiden uudet tutkimusmenetelmät.

Kirjastot ovat digitoineet kokoelmissaan olevaa kulttuuriperintöaineistoa jo pitkään sen säilyvyyden ja paremman käytettävyyden takaamiseksi. Kirjastojen lähtökohta perinteisesti on niin painetuissa kuin elektronisissa kokoelmissakin ollut dokumenttien järjestäminen ja niiden löytymisen mahdollistaminen huolellisen kuvailun avulla. Digitaalisen kulttuuriperintöaineiston mieltäminen selvärajaisen, dokumentoidun ja suhteellisen pysyvän kokoelman sijasta tutkimusdataksi, jota lähtökohtaisesti tullaan muokkaamaan ja käsittelemään erilaisilla työkaluilla on iso periaatteellinen muutos.

Pelle Snickars Umeån yliopiston HumLab:ista korosti esityksessään, että kirjastot eivät vielä ole siirtyneet kulttuuriperintöaineiston säilyttämisestä ja saatavuuden takaamisesta niiden monipuolisen käytön tukemiseen. Jos kirjastojen ei ole mahdollista rakentaa varsinaista laboratoriota digitaalisine työkaluineen, voidaan ajatella että edes aineistojen pitäisi olla mahdollisimman vapaasti saatavilla ja esimerkiksi käyttötukea uusien analyysivälineiden käyttöönottoon voisi saada kirjastosta.

Kirjastojen asema pysyvinä instituutioina herätti myös toiveita. Markus Schnöpf Kölnin yliopiston IDE-instituutista muistutti, että Digital humanities -tutkimus tehdään useimmiten hankerahoituksella projekteissa. Jotta tutkimustuloksia ja hankkeessa käsiteltyä aineistoa voitaisiin hyödyntää mahdollisimman hyvin myös jatkossa, voisi kirjasto olla taho, joka huolehtii säilytyksestä ja jatkokäytöstä. Kirjastojen ammattitaito dokumentoinnissa ja kuvailussa on voimavara tilanteessa, jossa humanistinen tutkimus saa kokeellisen tieteen piirteitä. Hankkeet tarvitsevat tukea prosessien kuvaamisessa, jotta toisaalta onnistuneet prosessit voidaan toistaa, mutta mahdolliset virheet jättää tekemättä uudestaan. Tutkimusdatan hallinta on kirjastojen tutkijapalveluiden tärkeä teema kaikilla tieteenaloilla.

Kiinnostavia esimerkkejä hankkeista, joissa kulttuuriperintöaineiston digitointi tuo lisäarvoa tietylle yhteisölle, oli Bibliotheca Balticassa kaksi. Saksankielistä aineistoa, jota on julkaistu itäisessä Keski-Euroopassa ja Baltian maissa kautta aikojen on koottu DifMOE –portaaliin, jossa ne ovat helposti tutkittavissa ja käytettävissä. Kansalliskirjaston Uralica-hanke puolestaan pyrkii yhteistyöhön uralilaisten kielten puhujien kanssa automaattisessa tekstintunnistuksessa syntyneiden virheiden löytämiseksi ja korjaamiseksi. Suunnitelmissa on, että kielen käyttäjien korjaamat sanat lisätään ko. kielen verkossa olevaan sanakirjaan, jota yhteisö voi käyttää kielen opettamiseen ja hyötyä näin itse osallistumisestaan tutkimuksen tekemiseen.

Digital Humanities Helsingissä

Helsingin yliopistossa on aktivoiduttu Digital Humanities -teeman ympärillä tänä syksynä, vaikka humanistista tutkimusta digitaalisten aineistojen kanssa on tehty eri oppiaineissa jo pitkään. Vaikkapa Nykykielten laitoksen yhteydessä toimiva FIN-CLARIN -kielipankki on esimerkki vakiintuneesta ja vaikuttavasta humanististen tieteiden digitaalisesta tutkimusinfrastruktuurista Helsingin yliopistossa.

Humanistinen tiedekunta julisti syyskuussa 2014 haettavaksi 4 tohtorikoulutettavan tehtävää, joiden alaksi määriteltiin tieto- ja viestintäteknologiaa hyödyntävä humanistinen tutkimus. Nelivuotisiin tehtäviin valitut henkilöt aloittavat työskentelyn vuoden 2015 alussa.

Tutkijakollegiumissa kuultiin kansainvälisiä asiantuntijoita, kun Big Data Approaches to Intellectual and Linguistic History -symposio kokosi kulttuurihistorioitsijoita ja kielentutkijoita pohtimaan datapohjaisia menetelmiä. Onnistuneet hankkeet toimivat rohkaisevina esimerkkeinä uudentyyppisestä tutkimuksesta, mutta samalla tutkimuksen tekeminen asettaa uusia ongelmia. Työkalujen toimintaa tulisi ymmärtää riittävän hyvin, jotta ne eivät ohjaisi liikaa kysymyksenasetteluja. Jos digitaaliset työkalut kasvattavat mittakaavaa, myös mahdolliset vääristymät ovat merkittävämpiä. Onko digitaalisessa muodossa oleva aineisto vain uusi esimerkki historiallisesta kaanonista, joka sulkee pois vähemmälle huomiolle jääneitä tutkimusaiheita?

Samalla viikolla järjestetty Helsinki Digital Humanities Day taas koostui työpajatyöskentelystä, jossa osallistujat pääsivät itse kokeilemaan käytetyimpiä työkaluja ja keskustelemaan omista hankkeistaan.

Digital Humanities muuttaa tutkimusta

Digital Humanities -hankkeet ovat olleet maailmalla vuosia kärjessä humanistisen tutkimuksen rahoituskilpailussa, koska niitä pidetään ajankohtaisina ja uutta luovina. Lähestymistapaa on toisaalta kritisoitu teknologian ihannoinnista ja väitetty kuplaksi. Selvää lienee, että digitaalisuus sinänsä ei tee tutkimushankkeesta kiinnostavaa, vaan hyvän hankkeen aineiston käsittelyssä tai jatkokäyttöön asettamisessa täytyy olla aidosti jotakin, jota ei voitaisi saavuttaa ilman digitaalista infrastruktuuria. Esimerkiksi jos verkkosivustoa on vaikeampi selata kuin painettua kirjaa, se ei palvele tarkoitustaan.

Digital humanities -lähestymistapa ei vaikuta vain tutkimuksen puitteisiin ja menetelmiin vaan myös työtapoihin. Stereotyyppi hiljaisuudessa yksin työskentelevästä humanistitutkijasta voi jäädä historiaan, koska digitaaliset hankkeet edellyttävät usein monitieteistä tutkimusryhmää, jonka osana työskentelee tietotekniikan asiantuntijoita. Humanistisen tutkimuksen tekeminen alkaa yhä enemmän muistuttaa muiden tieteenalojen työskentelyä tutkimusryhmissä.

Teksti ja kuvat:

Maija Paavolainen
Informaatikko

Lue lisää:

Tutkimuskirjastoalueen johtaja Liisa Savolainen Kansalliskirjasto-lehdessä (2014)

Suomen Lontoon Instituutin selvitys Digital Humanities -teemoista (2014)

Kolumni: Lähtö Senaatintorilta

– Noin. Muuttopäälliköt. Teitin tarttee nyt huolehtia semmonen asia. Kirjasto siirtyy autokuljetuksin toiseen paikkaan, ja sen takia luovutetaan kaikki ylimääräiset niteet pois. Vaatteet vaan päälle, ja reppuun Suomalaiset luettelointisäännöt, Yleinen suomalainen asiasanasto ja tieteenalakohtaiset asiasanastot. Kahvinkeitin ja pullonavaaja otetaan. Ja kirjat tietysti. Koittakaa pitää kiirutta. Minä tulen sitten, kun saan oman työpisteeni purettua.

–  Mihin tästä sitte ollenka lähretä? Vissi Kuopio varastokirjasto ast?

–  Sitä minä en tiedä sanoa. Semmonen on vaan käsky. Pankaahan rähinä päälle.

Joku uhosi:

– Pojat puhuivat sivarin sanoneen, että Topelian vaksi olisi kertonut Metsätalon osastosihteerin sanoneen, että meidät viedään Åbo Akademin säätiön kirjastoksi. Päästään kaikki asuun ilmaseksi.

– Mää taas kuuli opiskelijakirjaston hyllyttäjilt et me jouruta Vinnairi kirjastoks. Kaik vanha tiekone vaiheteta uussi. Tule joka joka henkilöl 180 000 euro start up -raha ja miljoonan sitoutumisbonus. Ja kaik voira myyrä asunto Vinnairil ja asu siin ilma vuakra.

– Saatte nährä pojaat, että tästä tulee YT-neuvottelut. Se yksi äijä sielä opetusministeriössä on repiny suutaan siihen malliin, ettei yhtään tarvitte epäillä.

Teksti

Lasse Koskela
Tietoasiantuntija
Keskustakampuksen kirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuva

Helena Hiltunen
Verkkotoimittaja

Keskustakampuksen kirjaston muuttopäiväkirja, osa 2

Maalis – huhtikuu 2012

20.3. tiistai

Porthanian yskittävä pakkaustyö on jo loppusuoralla, niin että viimeiselle vuorolle jää enää kirjatukien kerääminen. Kaikki tuet mahtuisivat näppärästi pariin laatikkoon – joita kukaan ei jaksaisi siirtää – joten jaetaanpas vähän laajemmalle tätäkin resurssia. Pölyiselle kellarille jätetään vähemmän haikeat hyvästit. Okei – jäihän sinne jotain selviteltävää, mutta tässä vaiheessa: au revoir chéri Porthania!

21.3. keskiviikko

Tämän vuoden alussa Kotimaisten kielten keskus (Kotus) sai toimintaansa ohjaamaan uuden lain ja samalla tipautti nimestään ”tutkimus” sanan pois. Kulttuuri- ja opetusministeriö ja Helsingin yliopiston kirjasto sopivat että Kotuksen kirjaston suomalais-ugrilainen kokoelma, tuttujen kesken SUK, siirretään uuteen Kaisa-talon kirjastoon.

Sukkien pakkaus käy näin: Pakkaajapari pakkautuu Kotuksen kellariin, jossa jököttää vierivieressä piukkaan pakattuja veivihyllyjä. Fysioterapeuttien ohjeet heitetään nurkkaan odottelemaan parempia tiloja.  Aineistot ovat lähellä työhuoneita, joten tiloissa voi käydä myös talon tutkijoita hakemassa / lukemassa kirjoja. Annetaan siis heille työrauha, vaikka itsekin ollaan välillä tiloissa!

Täydet laatikot siirretään päivittäin jonnekin yliopiston kellarin käytäväsokkeloihin odottamaan Kaisa-talon valmistumista. Sukulaiskieliemme, ostjakkien, tseremissien, ja mitä niitä onkaan, aineistoja siirretään nyt tutkijoiden saavuttamattomiin. Pitäisiköhän kuitenkin varautua jotenkin tulevien euroviisujen voittajasuosikin udmurttimummokuoron nostattamaan votjakki villitykseen..

Reilun kilometrin pituisessa SUK:ssa on kohtalainen kyrillisillä kirjaimilla painettu lehtikokoelma jossa on ”vähän laittoa”. Se pakataan erikseen niin, että projektiin palkattu Emilia pääsee aineiston kimppuun heti kun se pulpahtaa muuton melskeistä näkyviin Kaisa-talossa.

Tiivishyllyä Kotuksessa.

27.3. tiistai

Iltapäivällä on keskustakampuksen kirjaston tiedotus- ja keskustelutilaisuus, taas kerran. Mutta tällä kertaa on luvassa ASIAA: Nyt viimeinkin meille kerrotaan missä huoneessa ja kenen kanssa seuraavat vuodet Kaisa-talossa puurretaan. Työtoveri Arja kertoo tyytyväisenä pääsevänsä suljetulle osastolle ampuma-aukkojen ääreen. Asiaan vihkiytymättömälle pieni selitys: uuden kirjaston tieteenalavyöhykkeillä on työhuoneita, jotka eivät ole suorassa yhteydessä asiakastiloihin ja talon seinäpintaa elävöittää tiivis pienten ikkunoiden sarja.

2.4. maanantai

Huhtikuu ja pääsiäisviikko alkavat, mutta takatalvi riepottelee koko Etelä-Suomea ja lumikalusto on taas tarpeen. Pakkaushommiin lumentulo vaikuttaa siten, että pyryssä sisään kannetut laatikot pitää ensin kuivattaa, ettei vain viedä Kaisaan haisevaa yllätystä.

Pakkaaminen jatkuu Kotuksessa ja alkaa Opiskelijakirjaston 6. krs:ssa. Tämä on se opiskelijakirjaston ”KURSSIKIRJAVARASTO”, josta niin monet vähän vanhaksi päässeet kurssikirjat löytyvät. Aamulla kerros laitettiin lukkoon, mutta sieltä haetaan asiakkaille aineistoa niin kauan kuin mahdollista.

Monilla on nyt lomaa ja kirjastotietokannan luettelointi-moduulikin on sopivasti käyttökiellossa kun Kansalliskirjasto säätää Helkaa uusiin kuvailusääntöihin. Siis otollista aikaa pakkausintoisille!

4.4. keskiviikko

Konversio Helkassa on onnellisesti ohi. Vasta nyt havahdun uudistuksiin – vai luinkohan näistä Pahkasika-lehdestä jo vuosikymmeniä sitten? Nimittäin että kirjassa on ”tekstiä” ja siinä ”ei ole välittävää laitetta”.

Kirjojen pakkaaminen aloitetaan tänään myös Topeliassa, jossa on monelta suunnalta historiaa ja kulttuuria. Sekä Topelian että opiskelijakirjaston pakkaaminen jo näin alkuvaiheessa muuttoa johtuu siitä, että kirjahyllyt noista paikoista tuunataan uusiokäyttöön Kaisaan.  Hyllyjen siirtäminen sattuu oikein sopivasti, koska muuten ahtaassa Topeliassa ei olisikaan tilaa laatikkotorneille.

5.4. torstai

Muuttopomoilta tulee houkuttelevia tarjouksia: nyt olisi mahdollisuus pakata myös yhden tunnin vuorossa tai illalla. Päällikkötasolta muistutetaan lähikuukausien töiden priorisoinnista: muita töitä tehdään vain jos aikaa jää yli pakkaamiselta ja asiakaspalvelulta. Vain kurssikirjahankkijat on vapautettu talkoista.

Hassua, mutta pakatut kirjat työllistävät päivystäjiä. Nimittäin kirjastojärjestelmä tulkitsee että niteitä on saatavilla muuttolaatikoissakin, eikä siis anna asiakkaan tehdä varauksia lainassa oleviin kirjoihin. Näissä tapauksissa virkailijan pitää tehdä varaus asiakkaan puolesta.

12.4. torstai

Helsinki on tänään ollut maamme pääkaupunkina tasan 200 vuotta. Design-pääkaupunkivuosia takana on vasta vajaa yksi. On hienoa muuttaa taloon, joka ei ole mikään ihan tavallinen kantti kertaa kantti betonikolossi.

13.4. perjantai

…ja kaikki hyvin.

17.4 tiistai

Satuin ruokalaan yhtä aikaa Seijan ja Marin kanssa. Muuttopäällikkö Ritvan lisäksi näiden kahden harteilla on melko lailla koko muuton käytännön suunnittelu ja organisointi. Molemmista oli aistittavissa lievää taisteluväsymystä, kun organisointi ei aivan pelkän paperin varassa hoidu. Meneillään oleva muutto poikkeaa aikaisemmista, koska tällä kertaa hyllyjen väleissä huhkii vierasta väkeä. Etukäteen pitää tarkkaan miettiä mitä tehdään, ettei paikalle saapunut muuttoväki vain seiso ihmettelemässä, tai vielä pahempaa, ala pakata väärää hyllyä! Työnjohto ja toimipisteiden vastuuhenkilöt ovat siksi tuiki tärkeitä.

Taidehistorian kirjaston pakkaaminen yliopiston vanhalla hissittömällä puolella on kauniisti sanottuna haasteellista. Siellä on nelimetriset hyllyt, joten tarvitaan kolme käsiparia, ennen kuin kirja on laskeutunut paikalleen muuttolaatikkoon. Mutta mitä kaikkea tarvitaan ennen kuin laatikot on saatu Kaisaan asti, saa nähdä. Ratkaisuideoita on haettu liukumäki-nosturi-akselilta.

18.4. keskiviikko

Tänään oli Metro-lehdessä juttu Kaisa-talon kirjastosta. Jutusta luin että talon toisen kerroksen kahvilan avajaisia vietetään jo taiteiden yönä 23.8., eli reilua viikkoa ennen kirjaston avaamista.

19.4. torstai

Aamupäivällä me Kaisaan muuttajat kuulimme mielenkiintoista asiaa turvallisuudesta. Varsinkin muuton aikana pitäisi jokaisen oppia automaattisesti kysymään joka ikiseltä tuntemattomalta vastaantulijalta: ”Mitä etsit, voinko auttaa?” ja näin hellävaraista joukkovoimaa käyttäen karkotamme pahoilla asioilla liikkuvat vieraat.

Ostoskeskuksessa toimivan kirjaston turvallisuusasioista kertoi Robin Marcus Espoosta. Rauhallisesti ilman kalvoja puhellen Marcus kertoi meille että turvaa ei ole, se on illuusio. Mitä tahansa voi tapahtua, niin kuin Sellossa uudenvuoden aattona pari vuotta sitten. Pelastussuunnitelma on hyvä pohja toiminnalle kriisitilanteessa, mutta kaikkia mahdollisia tilanteita ei koskaan voi ennakoida, joten taito improvisoida on tärkeää. Marcus nosti esille myös vanhan kunnon solidaarisuuden: älä koskaan jätä työtoveria yksin hankalaan tilanteeseen!

Myöhemmin keskustelussa sellainenkin asia tuli esiin, että emme voi antaa pahimmallekaan häirikölle ”porttikieltoa”, koska kirjasto on julkista tilaa. Häiritsevän asiakkaan voi toki poistaa, mutta seuraavana päivänä aloitetaan taas puhtaalta pöydältä.

Iltapäivällä nautimme turvallisesti kakkua, kun viime kesän RFID-talkoiden malliin aina yhden kokoelman valmistuttua saadaan kakkukahvit, joten tänään herkuteltiin Kotuksen kunniaksi. Ja heti Topelian ja Opiskelijakirjaston pakkaaminen tuntuu kevyemmältä!

23.4. maanantai

Mukavia uutisia viikon alkajaisiksi: Opiskelijakirjaston 4-6. kerrokset on pakattu! Nyt siis nokkakärryt kohti uusia seikkailuja, tänne palataan vasta sydänkesällä kun vihonviimeisenä pakataan kurssikirjat.

24.4. keskiviikko

Tänään päästään pakkaamaan – yllätysyllätys: Minervaan! Tuo käyttiksen kirjastohan oli se ainut toimipiste joka jää Kaisa-talon ulkopuolelle, mutta niinpä vain sinne nyt mennään pakkaamaan lehtiä Kaisaan siirrettäväksi.

25.5. torstai

Kaisan arkkitehdit Selina Anttinen ja Vesa Oiva saivat kritiikin kannukset! Perusteluista: “Helsingin yliopiston uusi kirjasto on maailman parhaan rakennustaiteen tavoin edellä aikaansa. Se on ajatonta ja kestävää – ja silti se on luonteeltaan myös oman aikansa tuote.”

Hienohan se talo on, mutta että meidän talolle annettiin ensimmäinen rakennustaiteelle myönnetty kritiikin kannukset; AIVAN MAHTAVAA!

Vappuaatto maanantai

Joko on valmista, joko päästään? Tänään on Kaisa-talon virallinen luovutuspäivä. Tästä eteenpäin pääsemme siis myös purkamaan laatikoita Kaisa-talon puolelle, joten muuttoväkeä tarvitaan yhä enemmän. Kaikki kynnelle kykenevät ilmoittautukaa vuoroihin. Pliide.

Teksti

Leena Huovinen
Tietopalvelusihteeri
Keskustakampuksen kirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuva

Leena Huovinen

Helena Hiltunen
Verkkotoimittaja

In Memoriam Maarit Hopeakoski-Nurminen

In Memoriam Maarit Hopeakoski-Nurminen

31.10.1960- 19.2.2012

Maarit Hopeakoski-Nurminen

Viikin kampuskirjaston työyhteisön hiljensi hiihtolomilta palatessa suruviesti: työtoverimme, ystävämme Maarit Hopeakoski-Nurminen oli menehtynyt vaikeaan sairauteen. Viesti jota ei olisi halunnut vielä kuulla, tuli sittenkin yllättäen. Sairaus, joka tuli sekin yllättäen ja jonka toivottiin katoavan jonnekin mustaan aukkoon, ei hellittänyt hyväkuntoisesta ja optimistisesta ihmisestä. Maarit säilyy mielissämme iloisena kollegana, hyväkuntoisena avantouimarina, ripeänä ja reippaana työmatkapyöräilijänä. Vielä tammikuussa hän kävi puolitoista tuntia kestäneessä Pilates-jumpassa.

Maarit tuli meille Viikin tiedekirjastoon syksyllä 2004. Edeltävät työvuodet olivat kuluneet Kansanterveyslaitoksessa, Daniskossa (ent. Suomen Sokeri) ja Telia-Soneralla biokemistina ja informaatikkona. Maaritin luonnontieteellinen koulutus täydennettynä informaatikkokurssilla ja yliopistopedagogiikalla sopivat Viikin kampuksen tieteenalapalveluille erinomaisesti; yhteistyökykyisenä ja helposti lähestyttävänä ihmisenä hänen kanssaan oli ilo jakaa työtehtäviä ja kehittää tulevia tieteenalapalveluita. Maarit osallistui retkiin ja juhliin tuoden niihin yhteisöllisyyttä rakentavan panoksensa.

Maaritin lapsuudenkoti ja nuoruusvuosien koulut olivat Helsingin Pajamäessä ja Laajasalossa. Perheen perustettuaan hän vaikutti Espoon Kilossa lastensa harrastusten parissa. Pääkaupunkiseudulla ja kesämökillä Saimaan rannalla sukupolvet viettivät yhteisiä perhejuhlia; Maarit tapasi opiskelu- ja entisiä työtovereitaan kulttuuriharrastusten merkeissä. Puolisonsa Ollin kanssa hän kävi kielikursseilla ja matkoilla kielitaitoa kohentamassa, samalla kohentui pyöräilykunto.

Viikin kampuskirjasto jää kaipaamaan valoisaa, ahkeraa työtoveriaan, Maaritin vanhemmat, puoliso ja lapset lähiomaistaan, samoin läheinen sisko perheineen sekä ystäväjoukko.

Eppu-koira on nyt ilman emäntää.

Teksti

Raisa Iivonen
Tietoasiantuntija
Viikin kampuskirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuva

Olli Nurminen

Tunteita, teknologiaa ja sattuman soittoa

Olin vastikään lukenut Jonathan Franzenin uusimman romaanin Freedom, kun huomasin Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä (nro 11, 2012) Laura Frimanin kirjoituksen otsikolla ”E-kirja on eliminoitava”. Toimittaja Friman, joka laillani kanniskeli Franzenin luomaa tiiliskiveä konkreettisena kumppanina kainalossaan tai kauppakassissaan, viittasi tekstissään Freedomin kirjoittajan suorasukaiseen sähköisiin kirjoihin kohdistuvaan kritiikkiin.  Etsin netistä alkuperäisen artikkelin.  Nyökyttelin myöntyvästi Franzenin argumenteille. Hän toteaa, että näytöltä luettu teksti luo vaikutelman muokattavuudesta ja deletoitavuudesta. Kirja ei ole enää kirjailijan luoma muuttumattomana säilyvä kokonaisuus, vaan asiakirja, jonka kappaleita voi leikata ja liimata miten lystää. Franzen kirjoittaa: ”Great Gatsby päivitettiin viimeksi vuonna 1924. Sitä ei tarvitse ajantasaistaa, eihän? Kun luen kirjaa, se on tietyn esineen käsittelemistä tietyssä ajassa ja paikassa. Kun otan kirjan hyllystä, se sisältää edelleen saman asian ja tämä luo turvallisuutta.  Klassinen kirja edustaa sirpaloituneessa kulttuurissamme pysyvyyttä.”

90-luvun alussa MikroMikko yhdisti kulmakunnan pikkupojat. Omaa pelivuoroa odotettiin kärsivällisesti.

Voiko jatkuvasti markkinoita kasvattavilla sähköisillä kirjoilla olla samanlaista taikuutta ja vangitsevuutta kuin painetuilla kirjoilla?  Mitä tapahtuu perinteisille kirjakaupoille ja antikvariaateille, jotka ovat bibliofiileille raikkaita keitaita kaikenkarvaisten rihkamaparatiisien keskellä? Muistan muinaisen luokkaretken Moskovaan helmikuun paukkupakkasilla. Koko kaupunki vaikutti sinertävän mustavalkoiselta jäätävässä säässä. Lämpöä ja väriä toivat upeat kirjakaupat, joissa saattoi viettää monta tovia vain selaillen ja varsinkin lastenkirjojen hienoja kuvituksia ihaillen. Häviävätkö myös kotien kirjahyllyt, jos kuljetamme kohta kokonaista kirjastoa taskussamme? Tunnustan, että minusta on antoisaa joskus vähän salaakin tutkia toisten kirjakokoelmia. Miten käy taidekirjoille, jotka jo esineinä lumoavat?  Miten kirjojen markkinointi muuttuu? Entä tunteet, jotka liittyvät niin vahvasti paperintuoksuisiin, exlibris – merkittyihin, sidottuihin tai nidottuihin, aikoinaan paperiveitsellä avattuihin kirjansivuihin? Marginaalimerkinnät autenttisella käsialalla luovat tiettyä ihanaa kirjoihin liittyvää nostalgiaa. Joku voisi nyt kysyä onko tekstin lumo formaatista kiinni, kun sisältö on kuitenkin se pääasia. Ja lisäarvoa saadaan linkityksistä ja eri medioiden käytöstä. Mutta voiko tekniseen laitteeseen kiintyä samalla lailla kuin perinteiseen kirjaan?

Näitä miettiessäni muistin nuoremman poikani ala-asteella, 90-luvun puolivälissä, kirjoittaman äidinkielen tehtävän, joka oli otsikoitu ”Ensimmäinen tietokoneeni”.  Teksti alkoi näin: ”Tietokoneeni on iso, ystävällinen ja pidän siitä, vaikka se haisee vähän pahalle.”Kirjoitus jatkui pikkutarkalla koneen ulkonäön ja erinomaisten ominaisuuksien kuvailulla. Hän kirjoitti myös miten kone oli monessa avuksi tai sitten se saattoi oikutella ja käyttäytyä huonosti. Laite sai runsaasti inhimillisiä, hellyttäviä ominaisuuksia.

Äskettäin kuulin ystäväni 14-vuotiaasta pojasta, joka on niin kiintynyt iPadiinsa, että nukkuessaan pitää sitä kuin kalleinta aarretta tyynynsä alla. Vahvoja tunteita ja kiintymystä voi siis kohdistua myös henkilökohtaisiin koneisiin ja laitteisiin. Hiljattain luin lehdestä, että jopa rotuennakkoluulot voivat ulottua elottomiin esineisiin. Saksalaisessa tutkimuksessa kahdelle samanlaiselle robotille annettiin nimi ja kansalaisuus.  Armin niminen saksalainen robotti miellettiin lämpimämmäksi, paremmin suunnitelluksi ja läheisemmäksi, kuin identtinen kaksoiskappaleensa turkkilainen Arman.  Ja nythän tekoälyjä jopa ohjelmoidaan osoittamaan vastavuoroisia tunteita omistajaansa kohtaan!  Tunnustan, etten ole mikään tekniikan ihmelapsi ja siksi samaistun mieluummin Kirsi Kunnaksen runoon Herra Pii Poosta kokoelmassa Tiitiäisen satupuu. Kuten tunnettua herra Pii Poo oli taikuri ja noita, jonka mahti ei pystynyt koneisiin, ei moottoriin, ei mutteriin, ei polkimiin, ei vaihteisiin, ei kytkimiin. Kerta kaikkiaan: koneella on koneen tahti!

Diginatiiveja kesällä 2011 Rio Maggioressa, Italiassa.

Kirjoihin liittyviä pikku sattumuksia on ollut elämässäni useita. Eräänä sunnuntaiaamuna joitakin vuosia sitten katselin tv:stä Kirppis-nimistä ohjelmaa. Jaksossa tuunattiin vanhoja kirjoja uuteen uskoon, niistä tehtiin käsilaukkuja. Katseeni harhaili omaan hyllyyni ja kiinnittyi paksuun vanhemmiltani peräisin olevaan kiinalaiseen klassikkoon nimeltä Chin Ping Mei.  En ollut uskoa silmiäni, kun huomasin tv:ssä täsmälleen saman kirjan olevan muokkauksen kohteena! Äsken kävin tarkistamassa, että oma kappaleeni on edelleen hyllyssä, enkä aio sitä muodin alttarille uhratakaan!

Ainoastaan kauniin kansikuvan johdattelemana ostin syksyllä 2003 Heathrown lentokentältä silloin vielä tuntemattoman Siri Hustvedtin kirjan What I loved.  Kerran luin naistenlehdestä kirjailija Katja Kallion haastattelun, jossa hän kertoi ostaneensa laillani tuon saman kirjan poikkeuksellisen kauniin kannen takia! Myöhemmin lainasin kirjan ystävälleni Tuijalle. Monen vuoden kuluttua meillä oli Tuijan kanssa treffit Helsingin kirjamessuilla. Sattumalta hän oli ottanut mukaansa tuon jo kauan lainassa olleen Sirin kirjan palauttaakseen sen minulle. Eräänä kirjailijavieraana messuilla oli myös Siri Hustvedt. Olimme oikeassa paikassa oikeaan aikaan, sillä sain Sirin omistuskirjoituksen omaan kauniisti kuluneeseen kirjaani! (Miten muuten signeeraukset onnistunevat sähkökirjoissa?)

Siri Hustvedtin kirjan kannen on maalannut Alan Baker.

Vielä erikoisempi tapaus sattui eräänä syksynä samaisen Tuija-ystäväni kanssa.  Nautimme aurinkoisena lauantaipäivänä lounasta Iso Roobertin kadulla pikkuruisessa thaimaalaisessa ravintolassa. Tuijan kanssa puhumme aina kirjoista, kerromme mitä olemme lukemassa ja mitä seuraavaksi aiomme lukea. Lainaamme toisillemme ahkerasti lempiteoksiamme. Tuija, joka istui kasvot oveen päin, kaivoi pöydän alta laukkuaan jotain etsien, nosti katseensa ja sanoi: ”Toin sinulle luettavaksi tämän Arno Kotron runokirjan… ja ei voi olla totta… Kotro astuu juuri ovesta sisään!” Kirja Sanovat sitä rakkaudeksi oli sen syksyn puhutuimpia proosarunoteoksia.  Kirjailija vaikutti hämmentyneen iloiselta, kun kävimme ujouden voitettuamme pyytämässä kansilehdelle nimikirjoitusta. Siitä sukeutuikin sitten oikein henkevä kirjallinen iltapäivä.

Jonathan Franzenin haastattelu

Kirjoittaja

Leena Nordman
Kirjastosihteeri
Viikin kampuskirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuvat

Leena Nordman

Tietoarkiston datapalvelut laajenemassa

Arja Kuula oli esittelemässä Helsingin yliopiston kirjaston henkilökunnalle Yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston palveluja 9.3.2012.

Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto on nimensä vuoksi mielletty vain yhteiskuntatieteitä koskevana palveluna, mutta sinne otetaan digitaalisia tutkimusaineistoja muiltakin aloilta. Arkistointikelpoisuuteen vaikuttavat monet eri tekijät, mm. voidaanko aineisto dokumentoida tietoarkiston käyttämässä formaatissa (DDI), onko luovuttajalla kaikki tarvittavat oikeudet aineistoon ja onko aineistolle annettu jatkokäyttölupa. Keskeisenä edellytyksenä arkistoinnille on se, että aineistolla  voidaan olettaa olevan jatkokäyttöä tutkimuksessa ja opetuksessa. Etukäteen ei tosin voida tietää, mistä tutkimusaiheista tulevaisuudessa ollaan kiinnostuneita, mutta näkemys aineiston merkityksestä pitää pystyä esittämään.

Aineiston laadullista seulontaa merkittävämpiä ovat tekniset kriteerit, kuten kopioitavuus ja konvertoitavuus jatkokäyttöä varten kohtuullisin kustannuksin. Lisäksi datan pitää olla selkeässä järjestyksessä ja sitä kontekstualisoivan aineiston pitää olla mukana (mm. tutkimuskysymykset). Kaikki tämä vaikuttaa datan käytettävyyteen ja viitattavuuteen. Viittausten määrä on huomattavasti suurempi tieteellisissä artikkeleissa, joihin liittyy avointa tutkimusdataa kuin artikkeleissa, joissa ei ole taustalla olevaa aineistoa käytettävissä.

Tietoarkisto 2015 -hankkeessa toteutetaan aineistoportaali, jonka kautta voi ladata aineistoja käytettäväkseen kirjautumalla oman yliopiston tunnuksilla tietoarkiston asiakkaaksi. Tämä onkin varmasti monen tutkijan odottama uudistus. AV-materiaalien tallennusta ollaan myös lisäämässä. Palveluja ryhdytään suuntaamaan enemmän myös historiaan, kulttuurintutkimukseen, psykologiaan ja terveystieteisiin.

Arja Kuula toi esityksensä lopussa esiin myös Opetus- ja kulttuuriministeriön käynnistämän Tutkimuksen tietoaineistot -hankkeen, jossa haetaan kansallisen tason ratkaisuja moniin mittaviin kysymyksiin: esimerkiksi tutkimusaineistojen jatkokäytön turvaavan tahtotilan vahvistamiseen, tietopolitiikan luomiseen ja tallennusratkaisujen ja pitkäaikaissäilytyksen ongelmiin.

Jos aineistot tallennetaan Yhteiskuntatieteelliseen tietoarkistoon tai muihin data-arkistoihin niin jääkö Helsingin yliopistolle ja sen kirjastolle mitään roolia tutkimusdata-asioissa? Helsingin yliopiston kirjaston tutkimusdataprojektin loppuraportissa löydetään kyllä kirjastolle useitakin rooleja liittyen yhteistyöhön, järjestelmien kehittämiseen, viestintään, ja osin myös datanhallinnan koulutuksen järjestämiseen. Jotta raportissa kiitettävän yksityiskohtaisesti pohditut tavoitteet voisivat toteutua, vaaditaan kirjastolta vielä merkittävää lisäpanostusta tutkimusdata-asioihin. Tehtävän laajuudesta saa jonkinlaisen kuvan tutustumalla Tutkimusaineistojen tiedonhallinnan käsikirjan osaan 8. Jo pari ensimmäistä lausetta kiteyttävät hyvin, mistä on kyse: “Tutkimusaineiston sisällön, keruun ja muuttujien huolellinen kuvailu on edellytys aineiston käyttökelpoisuuden säilymiselle. Ilman kuvailevaa tietoa aineisto on merkityksetön kokoelma tiedostoja, numeroita, merkkejä tai bittejä”.

Verkkarissa aiheesta aiemmin:

Teksti

Esa Hakala
Mika Holopainen
Pekka Karhula
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuva

Helena Hiltunen

Kumppanuuden kasvutarina – Viikin kampuskirjaston kevään 2012 vitriininäyttely

Viikin kampuskirjaston palveluaulassa esillä oleva ”Tyvestä latvaan” –näyttely on kaksiosainen. Vierekkäisissä vitriineissä havainnollistetaan viitteellisesti kahden kumppanin, Suomen korkeimman metsäopetuksen ja kirjaston yhteistä 150 vuoden mittaista taivalta, joka jatkuu edelleen.

Ajan kultaamaa

Näyttelyn ääreen saapuminen on tyyni suvantopaikka tiedon tulvassa kamppailevalle näytöntuijottajalle, ainakin minulle. Aineiston visuaalisuus puhuttelee: eri aikakausien kirjat, opasteet ja esitteet, muutama viitteellinen esine, valokuvat. Näyttely ei tyrkytä mitään, se vain on ja kertoo omaa hiljaista tarinaansa. Voin antaa ajatuksen lentää ja menneiden vuosikymmenten herätä eloon, niidenkin, jotka vierivät ennen omaa aikaani ja työtäni kirjastossa.

Koska olen osallistunut myös näyttelyn suunnitteluun ja rakentamiseen, voin avata lasikaapit. Tarina ei ole enää hiljainen. Kuulen 1980-luvun työtoverien ja asiakkaiden askeleet ja hiljaiset keskustelut, työhuoneiden sulkeutuvien ovien raskaat jysähdykset, puhelimien pirinän ja kaukopalvelun telexin raksutuksen. Yksi työtovereistani seisoo keskittyneenä ison kortiston ääressä upottaen systemaattisen luokituksen mukaisia luettelokortteja paikoilleen. Toinen vetää alakerran kahvihuoneeseen johtavan oven hiljaa perässään kiinni. Kirjastoon tullut tuttu asiakas pysähtyy uutuushyllyn ääreen.

Aamupäivän asiakaspalveluvuorossa oleva työntekijä paukuttaa eräpäiväleimasinta. Kaksikerroksinen kirjastokärry kitisee hiukan sitä käytävällä työnnettäessä. Lisään lainaustiskin lokeroon itsejäljentäviä lainakuitteja, joiden pistävä lemahdus häivähtää nenään. Täydennän esitehyllyn ja kiipeän lattiavahalta tuoksuvia portaita yläkertaan, missä kopiokone hurisee. Tunnen vanhojen kirjojen hiukan ummehtuneen hajun.

Hyllystä osuu käteen kirja, jonka sisäkannessa on vanha hankintamerkintä. Alahyllyllä on jonkin ikiaikaisen julkaisun vuosikertoja, joiden niputtamiseen käytetyn ruskean puotinarun solmuja ei luultavasti ole avattu ainakaan 80 vuoteen…

Lukija huomaa, että kuvaan ”omaa kirjastoani”, joka sitten 1980-luvun on kokenut suuren muuton ja muutoksia. Metsätalossa sijainneen Helsingin yliopiston metsäkirjaston hyllyn lisäksi näyttelyvitriinissä aivan alimpana on Evon metsäopiston kirjaston hylly (1862-1907) ja sen yläpuolella Helsingin Kirkkokadun toimipaikan (1908-1939) hylly. Metsätalosta (1940-1999) kirjasto matkasi Viikkiin osaksi Viikin tiedekirjastoa, josta puolestaan kymmenen vuoden kuluttua tuli osa Helsingin yliopiston kirjastoa nimeltään Viikin kampuskirjasto (2010-).

Ylimmille hyllyille ovat saapuneet meneillään olevan palvelumuotoiluprojektin tyypittelemät kirjaston opiskelija-asiakkaat: piipahtaja, palveltava, penkoja ja pesiytyjä. Nyt asiakkaat voivat vaikuttaa omien palvelujensa suunnitteluun mm. verkon kehittäjäyhteisössä Idiksessä. Kirjoja on vain yksi, mutta verkkopalveluista kertovia nimilappuja sitäkin enemmän.

 Tieteen rakennustyömaat

Jollakin taaksejääneellä vuosikymmenellä metsätiedettä opiskellut ja/tai opettanut näyttelyyn tutustuja voisi kokea vastaavanlaista nostalgiaa vitriinin toista osaa katsellessaan. Metsäopetuksen vuodet ja hyllyt vastaavat toisiaan, sillä nämä kumppanit ovat eläneet ja kasvaneet rinta rinnan. Suomen korkeimman metsäopetuksen matka on kulkenut Hämeestä, Lammin pitäjän Evon erämaista, Helsingin ydinkeskustaan Kirkkokadulle ja Metsätaloon Unioninkadulle, sieltä Viikin Metsätieteiden taloon.

Alkuaikoina alan opiskeluympäristö todellakin sijaitsi metsän keskellä, sisäoppilaitoksessa. Olot olivat vaikeat ja opiston toiminta keskeytyikin vuosiksi 1866-1874 melko pian käynnistymisensä jälkeen. Opetus kuitenkin jatkui ja opiston johtajaksi nimitettiin vuonna 1874 ”Suomen metsänhoidon isäksi” myöhemmin mainittu A.G. Blomqvist. Vuonna 1907 maamme korkein metsäopetus liitettiin Keisarillisen Aleksanterin yliopiston filosofisen tiedekunnan maaviljelystaloudelliseen osastoon. Opetus alkoi syksyllä 1908 Helsingissä Kirkkokatu 4:ssä. Vuonna 1924 Helsingin yliopistoon muodostettiin maatalous-metsätieteellinen tiedekunta. Tuolla vuosikymmenellä keskusteltiin paljon siitä, pitäisikö Suomeen perustaa monien muiden maiden esikuvan mukaisesti erillinen maatalouskorkeakoulu, mutta suunnitelmasta luovuttiin.

Suomen metsätieteelle omistettu rakennus, Metsätalo, osoitteessa Unioninkatu 40 vihittiin käyttöön välirauhan aikana 8.9.1940. Omaan taloon, uusiin moderneihin ja avariin tiloihin muuttaminen on varmaankin ollut metsäalan opetukselle, tutkimukselle, opiskelijoille ja kirjastolle hieno kokemus. Metsätalon aikaa kesti vuoteen 1999, jolloin yliopiston kampusrakenne oli jo hyvää vauhtia muotoutumassa. Metsätieteet muuttivat Viikin monitieteiselle kampukselle, joka yliopiston esittelysanoin tällä hetkellä ”edistää luonnonvarojen kestävää käyttöä ja luonnon monimuotoisuuden säilymistä, unohtamatta ihmisten ja eläinten hyvinvointia”.

Metsätieteellisen kirjaston oma, suurelta osin tuttu asiakaskunta katosi Viikin tiedekirjaston parhaimmillaan puoleentoista tuhanteen yltäneen päivittäisen kävijän joukkoon. Henkilökunnan osaamisvaatimukset kasvoivat merkittävästi uudessa ympäristössä monien tieteenalojen opiskelijoiden, opettajien ja tutkijoiden odotuksiin vastattaessa. Asiakaskuntaan kuuluivat tietenkin myös yliopiston ulkopuoliset tiedontarvitsijat.

Mistä tulemme, missä olemme, minne menemme?

Näyttelyä rakentaessani ja tulosta katsellessani omakohtaisesti kokemani, yksittäisten tapahtumien kulku muuttuu yleiseksi siten, että ymmärrän pieneen näyttelyyn sisältyvän 150 vuotta yhteiskuntahistoriaa. Yli sadan vuoden takaiset länsimaisen yhteiskunnan kehitysvaiheet synnyttivät tarpeen järjestää Suomessakin käytännöllisten alojen, mm. metsänhoitajien korkeakoulutusta. Koulutukseen tarvittiin tietoa ja kirjallisuutta – oppilaitoksen yhteyteen luotiin kirjasto. Huomaan, että vaikka muutos on ollut moninaista, varhaisempina aikoina hidasta, viime aikoina kiivaampaa, niin silti perusasia on pysynyt samana: pääsy tietoon on kirjaston tarjoama oleellinen opiskelun, opetuksen ja tutkimuksen edellytys.

Tämän hetkisen ja tulevan yhteiskunnan mallit teknologioineen ja toimintatapoineen uudistavat jälleen kerran myös oppimisen, opetuksen ja kirjastopalvelujen rakenteita ja menetelmiä. Uudistukset ja innovaatiot vaikuttavat näilläkin aloilla eri toimijoiden keskinäisten suhteiden laatuun ja ominaisuuksiin. Esimerkkinä tästä mainitsen design-ajattelun viimeaikaisen omaksumisen mitä erilaisimpiin yhteyksiin. Meistä yksittäisistä ihmisistä riippumattomat kehityssuuntaukset ja aivan mahdolliset yllätykselliset koettelemukset vievät mukanaan ja kantavat milloin mihinkin suuntaan, pois omista tutuista ympyröistä kohtaamaan uutta ja outoa, vastaamaan uusiin haasteisiin, oppimaan ja sopeutumaan.

Näyttelyn tarinaan eläytyminen voi olla se yksityiskohta, jonka kautta meille avautuu ennen havaitsematonta. Jokin epäyhtenäinen ja selittämätön saa muodon ja erilliset palat yhdistyvät toisiinsa paljastaen uuden kuvion, ehkä uuden alun tai suunnan omassa työssä. Ymmärrämme, mistä tulemme, missä olemme ja minne menemme. Muutosten keskellä on mahdollista löytää myös jotain pysyvää ja merkityksellistä.

Näyttelyyn voi tutustua Viikin kampuskirjastossa 3.6.2012 asti kirjaston aukioloaikoina.

Viikin kampuskirjaston aukioloajat: http://www.helsinki.fi/kirjasto/viikki/tutustu/aukioloajat.html

Teksti

Eeva-Liisa Viitala
Tiedottaja
Hallinto- ja kehittämispalvelut
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuvat

Eeva-Liisa Viitala

 

Helsingin yliopiston tärkein yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen yksikkö?

Helsingin yliopiston tärkein yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen yksikkö on kirjasto! – Tähän päädyttiin Helsingin yliopiston Yhteiskuntaan-luentosarjan viimeistä luentoa seuranneessa keskustelussa kuluvan vuoden huhtikuun 12. päivänä. Otsikon mukaisen merkittävän roolin kirjastolle määritteli yleisön joukossa luentoa kuunnellut Helsingin yliopiston organisaatioviestinnän professori Leif Åberg. Tilaisuuden aiheena oli Yliopisto tietämisen edelläkävijänä – olemmeko ajan tasalla? ja puhujana Turun yliopiston Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen tutkimusprofessori Pirjo Ståhle.

Pirjo Ståhlen esitys oli mielenkiintoisimpia ja ajankohtaisimpia tulevaisuuteen suuntautuneita kokonaiskatsauksia mitä työympäristööni ja –tehtäviini liittyen olen viime vuosina mistään lukenut tai kuullut. Aihe osui suoraan tämänkin lehden palstoilta näkyneiden kiinnostusteni kohteiden ytimeen: yliopiston ja sen kirjaston toimintaan organisaationa ja organisaatioiden toiminnan kehittämiseen systeemisestä näkökulmasta. Ominta alaani ovat myös tiedon olemuksen ja sen välittämisen pohtiminen, viestintä ja vuorovaikutus.

Helsingin yliopiston ja sen kirjaston suunnatessa huipulle ja yhteiskuntaan ajan tasalla oleminen ei riitä, on oltava edelläkävijä. Mitä tietämisen edelläkävijyys merkitsee? Siitä luennon kuulijat saivat rautaisannoksen vahvuisen käsityksen – ja samalla viitteitä siihen, miten yliopiston ja kirjastomme Huipulle ja yhteiskuntaan –vision haasteeseen vastaaminen saisi taakseen innostusta ja energiaa.

”Maailma on virtojen tila”

Ståhle kävi läpi 1900-luvun jälkipuoliskon kehitysvaiheet, joiden myötä länsimaisten yhteiskuntien toiminnan logiikka sekä tekemisen ja tietämisen haasteet ovat muuttuneet. Tietopääoman merkitys on kasvanut ja samalla tarve tietojohtamiseen ja osaamisen johtamiseen.

Tietämisen ja tekemisen muuttuminen liittyy maailmankuvamme muutokseen. Ståhle siteerasi Manuel Castellsia: Maailma on virtojen tila. Se, miten koko maailma on tällä hetkellä verkostoitunut, liittyy tekniikkaan (internet), mutta teknologia on mahdollistanut myös sosiaalisia muutoksia. Maailma virtojen tilana on systeeminen ilmiö, jota voidaan tarkastella monella eri tasolla. Yhteiskunnallisen kehityksen vaiheet 1970-lukua edeltäneeltä ajalta 2000-luvulle käytiin läpi Ståhlen esittelemän, Pentti Malaskan mukaan laaditun kuvion avulla, jossa toisiaan seurasivat teollinen yhteiskunta, informaatioyhteiskunta ja verkostoyhteiskunta.

Yhteiskunnan edellä mainitut vaiheet sinänsä ovat tuttuja, mutta luennolla hahmoteltu kehityskulku materiaali-intensiivisestä aikakaudesta merkitysintensiiviseen sai ainakin minut uudella tavalla oivaltamaan ja hahmottamaan oman aikamme ja varmasti lähitulevaisuutemmekin ilmiöitä. Merkitysintensiivisessä verkostoyhteiskunnassa tuotteen arvo syntyy siitä, mitä sillä voi tehdä – ei enää esimerkiksi arvokkaasta valmistusmateriaalista. Osaaminen, kyvykkyys, houkuttelevien tuotteiden ja palvelujen tuottaminen, design ja mielikuvat ovat nousseet keskipisteeseen. Niiden merkitys on jo ohittanut tehokkuuden ja laadun, jotka olivat ensisijaisia tavoitteita vielä jokin aika sitten. Ståhle korosti, että tehokkuus ja laatu ovat edelleen tärkeitä, mutta kilpailuetuja ne eivät enää ole.

Verkostojen solmukohtia ennen ja nyt

Oma identiteettini, elämäni ja työni verkostoyhteiskunnassa hahmottuu todellakin entisestä poikkeavalla tavalla. Kuitenkin tulin ajatelleeksi, että isossa mittakaavassa tarkasteltuna kaikki toistuu, ilmiasut ja muodot vain muuttuvat. Ennen rautateitä vesiteiden verkostot yhdistivät harvaanasutun maamme asukkaat, kirkonmäellä tavattiin sunnuntaisin, markkinoilla tavara vaihtoi omistajaa. Noin 150 vuotta sitten rautatieverkosto alkoi mahdollistaa uudenlaisen liikkumisen, uudet kohtaamiset ja vaikutteet; sanomalehdet, kansakoulu, auto- ja lentoliikenne, televisio laajensivat maailmaamme edelleen… Eristäytyminen ei ole koskaan tuottanut edistystä, totesi luennoitsija ja viittasi Yrjö Engeströmiin, jonka mukaan verkostojen solmukohta on kaikkein todennäköisin innovaatioiden syntykohta.

Mutta – mietin – jos tiedon ymmärretään syntyvän vasta vuorovaikutuksen ja kommunikaation tuloksena, jos vasta tulkitsemamme, ymmärtämämme ja ehkä käytäntöön soveltamamme on tietoa – onko aivan viime kädessä eroa sillä, onko tieto esimerkiksi taitona kirvesmiehen kourissa, it-osaajan aivoissa ja sormenpäissä tai väitöskirjan sisältönä?

Oppimista ja osaamisen kehittämistä käsitelleissä aiemmissa Verkkari-kirjoituksissani (8/2011, 1/2012, 3/2012) paneuduin henkilöstölähtöiseen organisaation osaamiseen kehittymiseen käyttäen lähteenä Maija Vähämäen tutkimusta pienessä suomalaisessa graafisen alan yrityksessä. Kirjoitusteni lähtökohtana oli Vähämäen väitöskirjan Dialogi organisaation oppimisessa, itseohjautuvan muutoksen mahdollisuus tuotantotyössä (Turun kauppakorkeakoulu 2008) mukainen sosiaalinen oppimiskäsitys: tieto ei ole missään ”valmiina”, vaan se syntyy vasta sitten kun se tulkitaan ja ymmärretään.

Verkostojen risteyksissä ja solmukohdissa kuulumiset, kokemukset, näkemykset ja mielipiteet vaihtuvat, mikä puolestaan muokkaa itse kunkin omia ajatuksia ja mielipiteitä ja samalla osaaminenkin karttuu. Voi syntyä uusiakin ideoita, innovaatioita ja aloitteita. Olemme ihan huomaamatta tiedon syntymisen virrassa. Tietäminen ei olekaan mikään erillinen asia, joka välttämättä vaatii ”koulunpenkillä” istumista ja pänttäämistä. Kaikki varteenotettavaTieto isolla T:llä ei tulekaan enää jostain yläpuoleltamme, meitä viisaammilta.

Tietämisen kokonaisuus

Saman asian, mistä olin lukenut ja kirjoittanut, Pirjo Ståhle kiteytti näin: ”Tieto ei ole yksilöissä, vaan koko organisaatiossa”. Tieto on hiljaista, kokemuksellista (engl. ’tacit’) kuten käden taitojen haltijalla ja käytännön työn tekijällä. Tai se on eksplisiittistä, kirjallisiksi esityksiksi dokumentoitua. Verkkari-kirjoituksessani (8/2012) Kirjaston arjessa luodaan ja prosessoidaan tietoa kuvasin tiedon synnyn ja luomisen prosesseja ja vaiheita japanilaisten organisaatiotutkijoiden Nonakan ja Takeuchin mukaan. Tieteellinen tieto, esimerkiksi väitöskirjaa varten, on tieteen menetelmien mukaan hankittua ja tieteellisessä julkaisussa asiaan kuuluvien käytäntöjen mukaisesti dokumentoitu ja julkaistu.

Edellä kuvatun tietokäsityksen kannalta tiedon syntymisen edellytykset, kommunikaatio ja vuorovaikutus ovat mitä tärkeimpiä huomioon otettavia tekijöitä. Pirjo Ståhlen mukaan yliopistot eivät ole juurikaan olleet kiinnostuneita keskustelemaan tiedon tuottamisen vaiheista. On keskitytty lopputulokseen, tiedon totuuteen ja luotettavuuteen. Tieto nähdään objektina, ihmisen itsensä ulkopuolella olevana ja ihminen tarkkailijana. Ståhle kiinnitti myös huomiota siihen, että yliopistoa ei oikeastaan ole ymmärretty eikä tutkittu organisaationa, ei myöskään tietojohtamisen näkökulmasta.

Pirjo Ståhlen luento toi minulle uuden lisän tiedon lajeihin hiljaisen tacit-tiedon ja eksplisiittisen tiedon lisäksi: potentiaalisen tiedon (Potential knowledge). Tämä tarkoittaa heikkoja signaaleja, joista Ståhlen mukaan yliopisto perinteisesti ei ole ollut kiinnostunut. Dokumentoitu tieto on luonnollisesti edelleen pääosassa, mutta myös heikkoihin signaaleihin kannattaisi nykyään Ståhlen mukaan kiinnittää huomiota. Kiinnostus merkitsee signaalille vahvistusta, jonka seurauksena sillä on mahdollisuus muuttua tiedoksi.

Tietojohtamisesta. Kolme sukupolvea

Pirjo Ståhle esitti tietojohtamisen fokuksen muutokset kolmena sukupolvena. Ensimmäisen sukupolven keskiössä olivat eksplisiittinen tieto, informaation jakaminen tietotekniikan avulla, tiedon paikantaminen ja hankkiminen sekä informaatiojärjestelmät. Tietojohtamisen toinen sukupolvi ”löysi” hiljaisen tiedon, sen sosiaalisen syntymisen, jakamisen ja kehittymisen vaiheet eksplisiittiseksi tiedoksi (Nonaka) sekä tiedon yhteisen jakamisen ja sen välittämisen merkityksen. Informaatiojärjestelmien rinnalla sosiaalista oppimista hyödynnettiin esimerkiksi organisaatioiden käytäntöyhteisöissä.

Tietojohtamisen kolmas sukupolvi kannustaa kiinnittämään huomion potentiaaliseen tietoon, heikkoihin signaaleihin. Edellisten sukupolvien tietotekniikkaan painottuvan tiedon jakamisen ja sosiaalisen tiedon luomisen rinnalla johdetaan nyt kumppanuuksia, business-ekosysteemejä ja itseorganisoitumista, jossa ihmiset ottavat itse vastuun kehittämisestä. Toisen sukupolven tiedon jakamista ja välittämistä tärkeämpinä näyttäytyvät  uuden tiedon luominen ja innovaatiot. Sosiaalisen oppimisen johtamisen rinnalle on tullut kaaoksen, epävarmuuden ja riskien hallinta.

Hyvään tietojohtamiseen kuuluu Ståhlen mukaan se, että tiedetään, mitä organisaation ”pinnan alla” tapahtuu. Ilmiöiden mittaamisella ajatellaan hankittavan puolueetonta tietoa, mutta tässä meitä ohjaa juuri äsken kyseenalaistettu käsitys tiedosta itsemme ulkopuolella olevana objektina. Toiminnan mittareita ja mittausta ilman muuta tarvitaan, mutta oman käsitykseni mukaan ihmisenä organisaatiossa ja työyhteisössä toimiminen sisältää myös paljon aivan muilla keinoilla ja meidän itse kunkin läsnäolon välityksellä koettavaa, havaittavaa ja ymmärrettävää.

Kehittämiskohde valkokankaalla – kirjastoko?

Ståhlen mukaan yliopisto on yhteiskuntamme tärkein tietoon ja tietämiseen erikoistunut organisaatio. Kuten tiedämme, sen kolme päätehtävää ovat tutkimus, opetus ja yhteiskunnallinen vuorovaikutus. Tämän kolmannen tehtävän yhteydessä luin Ståhlen esityksestä valkokankaalta sanat: ”Nyt pitäisi kehittää sellaisia institutionaalisia mekanismeja, joiden avulla tieteellistä tietoa voidaan siirtää, vaihtaa, kehittää, organisoida ja levittää laajalti ympäröivään yhteiskuntaan. Yliopistojen tulee edistää kansakunnan kilpailukykyä sekä taloudellisilla että inhimilliseen pääomaan liittyvillä mittareilla.”

Uskoisin, että edellä olevan lainauksen ensimmäisestä lauseesta jokainen tieteellisessä kirjastossa työskentelevä tunnistaa nykyisten kirjastopalvelujen kuvausten sisältämiä tehtäviä. Kävi kuitenkin ilmi, että luennoitsijan lähdeaineistoissa kirjastopalvelut, ainakin tälllä nimellä, olivat tuntemattomat. Tunsin luentoyleisön joukossa todella olevani verkostojen solmukohdassa, jossa syntyi oivallus ja uusi ajatuksellinen yhteys. Ainakin yksi ”institutionaalinen mekanismi” tiedon organisointiin ym. edellä tarvittaviin tehtäviin on jo olemassa – se ei vain vielä ole tarpeeksi tunnettu ja näkyvä!

Toimintalogiikat ja kolmas tehtävä

Ståhle tarkasteli organisaatiota systeeminä, joka toimintalogiikaltaan voi olla mekaaninen, orgaaninen tai dynaaminen. Toimintalogiikalla tarkoitetaan niitä periaatteita, järjestelmiä ja johtamisrakenteita, jotka suoraan tai epäsuorasti ohjaavat työntekijöiden toimintaa. Toiminnan logiikalla on vaikutuksensa toiminnan tuloksiin. Se vaikuttaa myös organisaation uudistumismahdollisuuksiin.

Erilaiset toiminnan logiikat soveltuvat erilaisiin tavoitteisiin, tilanteisiin ja tehtäviin ja ne vaativat erilaista johtamista. Orgaaninen logiikka on itseään uudistava, sisältä päin uudistuva järjestelmä. Se tuottaa tasaista kehitystä ja itseohjautuvaa oppimista. Prosessit ovat hitaita ja maltillisuus tärkeää. Tämä toiminnan logiikka soveltuu esimerkiksi opetukseen. Mekaanisen logiikan mukaisesti toimittaessa ei sisäistä uudistumista tapahdu. Se tuottaa pysyvyyttä ja tehoa ja soveltuu esimerkiksi palkanlaskentaan tai opiskelijarekisterin ylläpitoon. Dynaaminen toimintalogiikka sisältää paljon kaaosta, se tuottaa innovatiivisuutta ja vetovoimaa.

Stählen mukaan dynaaminen toimintalogiikka ja ylopiston kolmas tehtävä liittyvät yhteen. Ja yliopiston yhteiskunnalliseen eli kolmanteen tehtävään sisältyi juuri tuo äsken mainittu kirjastollekin kuuluva tehtävä: tiedon  siirtäminen, vaihtaminen, kehittäminen, organisointi ja levittäminen ympäröivään yhteiskuntaan.

Onnistumisen logiikka

Miten meidän on mahdollista onnistua ja päästä tavoitteisiin merkitysintensiivisessä verkostoyhteiskunnassa? Mennyt aika ja edeltävät yhteiskuntavaiheet elävät vielä vahvasti sen rinnalla, ilman muuta myös virikkeitä ja haasteita luoden. Pirjo Ståhle kuvasi miten tietämisen ja tekemisen tavat ja vaatimukset ovat peruuttamattomasti muuttumassa. Ihanteet ja tavoitteet liittyvät verkostoitumisen maailmaan, mutta ”vanha maailma” tuntuu järkevämmältä ja hallittavammalta. Näihin ilmiöihin olen viitannut edellä mm. verkostojen solmukohdista kirjoittaessani, samoin kuin kohdissa Tietämisen kokonaisuus ja Tietojohtamisesta.

On selvää, että jo nyt kaikki kehittäminen tapahtuu tehokkaimmin verkostoissa ja yhdessä tekeminen kasvattaa tietopääomaa. Yhdessä tekeminen sisältää rajattoman osaamispotentiaalin, luottamuspääoman ja innostusta. Ryhmässä ja verkostoissa oppiminen edellyttää kuitenkin erilaista osaamista kuin yksin oppiminen. Myös luottamuksen syntyminen on tärkeää, sillä se mahdollistaa rikkaan vuorovaikutuksen, mikä puolestaan aktivoi, sytyttää ja synnyttää energiaa. Verkostoyhteiskunnassa uudenlainen asennoituminen on tarpeen. Se herättää myös kysymyksen siitä, millaisia ovat ne toivottavaan dynaamiseen toimintalogiikkaan liittyvät johtamisen käytännöt, joiden tuella onnistumisia, huippujakin, tavoitellaan.

Luentosalin XIII ba

Japanilaisten organisaatiotutkijoiden Nonakan ja Takeuchin ajatus ba´sta, tiedon kehittymisen jaetusta tilasta ja ajasta toteutui kohdallani Helsingin yliopiston päärakennuksen luentosalissa XIII, jossa Pirjo Ståhle luennoi. Mustat vanhat penkkirivit, kova ja epämukava istuin, salin edessä ikiaikaiseen opetustyyliin tietoa jakava luennoitsija tai ”kalvosulkeiset” eivät jättäneet kylmäksi. Yksi luennon pääviesteistä, Ståhlen sanoin: ”tunne ja tunteet ovat läheisessä yhteydessä tietämiseen” välittyi ympäristöstä huolimatta voimakkaasti, ainakin minulle. Ståhlen esityksen ja sen jälkeen käydyn yhteisen lyhyen keskustelun perusteella voin eläytyä tulevaisuuden innostavaan yliopistoon ja sen uudistuneeseen toimintakulttuuriin.

Lämmin kiitos järjestäjälle, Helsingin yliopiston koulutus- ja kehittämisyksikölle, Yhteiskuntaan-luentosarjasta, professori Pirjo Ståhlelle innostavasta luennosta ja professori Leif Åbergille lahjasta, jonka voin näin Verkkarin välityksellä antaa eteenpäin kaikille kollegoilleni Helsingin yliopiston kirjastossa: työskentelemme tärkeimmässä yliopiston yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen yksikössä! Viesti on meille ilon aihe, tunnustus ja miettimisen arvoinen huipulle vievän edelläkävijyyden luomisessa, etenkin nykyisten ja tulevien tutkijapalvelujen – ja kaikkien palvelujen – kehittämistä silmälläpitäen.

Linkit:

Eeva-Liisa Viitala: 

Kirjaston arjessa luodaan ja prosessoidaan tietoa. Verkkari 8/2011
Näkymätöntä värähtelyä? – Työyhteisön oppimisen prosessit odottavat löytymistään. Verkkari 1/2012
Puutarhaunelmia – Dialogin hyödyllisyydestä. Verkkari 3/2012

Maija Vähämäki: Dialogi organisaation oppimisessa. Itseohjautuvan muutoksen mahdollisuus tuotantotyössä. Sarja/Series A-2:2008. Turun kauppakorkeakoulu.

Kirjasuositus: Innostava yliopisto: kohti uudistavaa yliopistojohtamista / toimittaneet Pirjo Ståhle & Antti Ainamo. Helka-tietokannassa.

Teksti

Eeva-Liisa Viitala
Tiedottaja
Hallinto- ja kehittämispalvelut
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuvat

Helena Hiltunen
Jussi Omaheimo

Namibiassa kokemuksia kartuttamassa

Namibia-hankkeen toisessa seminaarissa (10.–21.4.2012) oli Suomesta mukana Tampereelta Leena Toivonen, Anne Lehto, Leena Horsma-aho ja Janika Asplund ja Helsingistä Elise Pirttiniemi, Ari Muhonen, Tiina Heino ja Päivi Helminen.

11.4.2012

Terveiset Namibiasta. Saavuimme aikaisin keskiviikkoaamuna ja iltapäivällä kävimme tosi vaikuttavalla vierailulla.

Oli koskettavaa käydä Katuturan slummin kirjastossa. Tai se oli monipalvelukeskus eikä pelkkä kirjasto. Paikan nimi on Greenwell Matongo Community Centre, jonka kanssa Vantaan kaupunginkirjasto tekee yhteistyötä. Paikka oli tupaten täynnä lapsia ja nuoria, jotka enimmäkseen tekivät läksyjään, olivat tietokoneilla, tekivät työpaikkahakemuksia, lukivat kirjoja, tekivät palapelejä, käyttivät kopiokonetta tai oleilivat. Kaikki paikat oli tarkkaan käytetty eikä ollut tyhjää tilaa.

Keskuksen takapiha oli ankea pläntti, jossa oli soraa, tyhjiä autonrenkaita ja pieni katettu ja betonoitu alue, jolla lapset kuulemma viihtyivät. Nyt oli istutettu puita, että pihalla olisi varjoa ja keskuksen vetäjä oli alkanut viljellä autonrenkaissa ja siten hän näyttää mallia lapsille. Pihalla oli myös verkkoaidalla katettu kasvimaa, jossa tuotetaan raaka-aineet soppakeittiöön, kun lapsille jaetaan soppaa keskuksessa. Yritin ottaa kuvia pihasta ja kasvimaasta. Kyselin pikkutytöiltä hoitivatko he kasvimaata ja he vakuuttivat hoitavansa. Kasvimaalla kasvoi heidän mukaansa pinaattia, porkkanoita, tomaatteja ja jotain mitä en tunnistanut. En sanaa enkä kasvia. Oli joku vihreä lehtikasvi. Heidän suosikkejaan olivat porkkana ja se joku.

Lapset olivat niin suloisia ja niin hellyttäviä. Tuntui, että eihän täällä voi vaan ”tälleen pällistellä”. Puhuimme Tiina Heinon ja Elisen kanssa, että paikasta voisi tulla kirjaston / kirjastolaisten kummikohteen, jota henkilökunta tuemme. No, ehkä sekin parempi kuin ei mitään.  Ja sitten menimmekin ravintolaan syömään ja tunsin itseni äklön hyväosaiseksi.

Greenwell Matongo Community Library

Greenwell Matongon yhteisökirjasto

Huomenna menemme yliopiston kampuksille (maatalous, opettajankoulutus, lääketiede ja pääkampus), joten luvassa on vähemmän koskettavia kohteita. Yliopiston kirjastoissa on sama tunnelma kuin Suomessakin ja näyttävät hienoilta tutuilta. Paikallisen maatalouskampuksen ja Viikin kampuskirjastossa on paljon samaa tunnelmaa ja paikoin jopa ulkonäköä sisällä. Sen sijaan vaikkapa Roihuvuoren ja Katuturan kaupunginkirjastoissa on yhtäläisyydet vähässä, ainakin tunnelmassa. No, jos jotain samaa Roihuvuorestakin saa lainata urheiluvälineitä ja olivat Greenwell Matongoon juuri hankkineet lapsille ulkoleluja, joita saavat lainata keskuksen pihalle, mutta ne eivät olleet vielä käytössä.

12.4.2012

Tänään kävimme neljässä kirjastossa:

Neudamn Campus (maatalous)
School of Medicine Campus
Khomasdal kampus (kasvatustiede)
Main Campus (monia aloja, mm. oikeustiede, humanistiset tieteet, yhteiskuntatieteet, hoitotiede)

Opiskelijat olivat pääsiäislomalla, joten kirjastoissa oli tavallista hiljaisempaa. Tässä päällimmäiset tunnelmat:

Neudamn Campus (maatalous)

Kampus oli noin n. 40 kilometrin päässä Windhoekin keskustasta. Kampus tuntui olevan aikalailla keskellä ei-mitään. Lähistöllä ei ollut mitään muuta kuin yksi asuinalue. Kaikki kampukset on tarkasti aidattuja ja alueelle pääsee vain vartioidun portin kautta. Siinä onkin rankka homma seisoa auringonpaahteessa portilla ja nostaa puomi ylös luvallisille kulkijoille. Kampus oli Viikkiin verrattuna pikkuruinen: kirjastossa henkilökuntaa n. 5, kampuksella opiskelijoita noin 300 (luvut voi olla vähän pielessä, mutta suuruusluokka pitää paikkansa). Kun kysyimme montako professoria kampuksella o , kirjaston työntekijä vastasi, että hän tietää kolme professoria. Ei siis ilmeisesti kovin montaa. Monet opettajat opettavat myös pohjoisen kampuksella, jonne menemme huomenna. Se kuulosti järkevältä resurssien käytöltä.

Sisältä kirjasto toi mieleeni Viikin, koska kirjastossa oli vähän samantyylisiä sisäpuutarhoja. Niihin ei kyllä päässyt sisälle.


Liana ja Tobilet esittelemässä sisäpuutarhoja.

Kirjastossa ja kampusalueella oli langaton verkko. Suurimmalla osalla opiskelijoista on kuulemma omat läppärit, mutta kyllä tietokoneluokkaakin vielä käytettiin. Opiskelija-asuntola sijaitsi kätevästi ihan vastapäätä kirjastoa. Muutenkin kampus oli inhimillisen kokonainen ja viehättävä.

Kävimme myös kampuksen myymälässä, josta osa meistä osti kampuksella valmistettua jogurttia. Tarjolla olisi ollut myös lihatuotteita ja vihanneksia yms.

School of Medicine Campus

Lääketieteen kampus oli upouusi, rakennukset olivat hienoja ja lattiat kiiltelivät uutuuttaan.  Lääkärikoulutus on alkanut Namibiassa vasta toissa syksynä. Namibiassa ei siis vielä toimi Namibiassa valmistuneita lääkäreitä. Oulun yliopiston tekee yhteistyötä lääketieteen koulutuksessa. Kampus oli niin uusi, että kirjasto ei ollut vielä valmis. Kirjasto valmistuu 2014. Nyt kirjasto sijaitsi pienissä väliaikaisissa tiloissa.

Khomasdal kampus (kasvatustiede)

Kampuksella sijaitseva College of Education oli liitetty UNAM:in yliopistoon 2010 ja yhdistymiseen liittyvät työt olivat edelleen meneillään. Koska osa aineistosta oli luetteloimatta, kirjastossa käytettiin edelleen kahta lainausjärjestelmää: Millenium ja kuittilainaus.  Kirjastossa oli vähän kulahtanut tunnelma sikäli, että kirjat olivat vähän vanhoja, hyllyillä oli runsaasti tyhjää tilaa ja audiovisuaalinen kokoelma oli olemassa, mutta oli kuulemma vanhaa aineistoa.

Anne Lehto UNAM:in yliopiston kirjastossa paikallisen kirjastonhoitajan seurassa.

Koska kampuksella on opettajankoulutus, kirjaston erikoisin kokoelma oli posterikokoelma. Posterit olivat opetuksessa käytettävää havaintomateriaalia ja niitä oli kaikille koulun oppiaineille. Niistä tuli mieleen vanhat opetustaulut, joita Suomessakin on käytetty. Posterit olivat eräänlaisia oppikirjojen korvikkeita. Postereita katsoessa vahvistui usko siihen, että hyvä oppikirja, josta jokaisella oppilaalla on oma kappale, on loistava työväline koulussa.

Nyt lähden pakkaamaan, koska huomenna on aikainen lähtö pohjoisen kampuksille.

13.4.2012

Tänään oli aikainen herätys, kun auto tuli klo 6 hakemaan lentokentälle ja olimme jo 7.45 Pohjois-Namibiassa.

Täällä pohjoisessa on ihan tasaista. Puita on kyllä enemmän kuin luulin ja yllättävän vihreää. Se johtuu siitä, että on ollut sadekausi. Tien varrella näkyi tosi paljon matalia vesialtaita tai vettyneitä alueita, joihin oli kertynyt sadevettä. Kun menimme syrjemmällä olevalle maatalouskampukselle, näimme paljon karjaa (aaseja, nautoja ja vuohia) tien laidoilla ja välillä piti hiljentää tai pysähtyä eläinten takia.  Aaseja käytetään tavaroiden kuljetukseen. Niitä laidunsi paljon vapaana tien laidassa, olivat tosi söpöjä.

Kävimme tänään kolmella kampuksella täällä pohjoisessa:

Oshakati (hoitotiede, taloustieteet, kasvatustiede)
Ogongo (maatalous)
HP (opettajakoulutus)

Kaikki kirjastorakennukset ovat kivannäköisiä, siistejä ja useimmat uusia. Hyvin vaatimattomat kokoelmat ovat ainoa ero.

Oli hieman hämmentävää, kun kävimme Oshakatin kampuksella, jossa on töissä Joseph, joka kävi marraskuussa Suomessa ja on koko kirjaston apulaisjohtaja. Kirjasto oli kivannäköinen siisti rakennus, mutta se erottui ympäristöstään, koska ihan lähistöllä oli aaltopellistä tehtyä hökkelikoteja. Kirjastonhoitajien sosioekonominen asema on täällä varmasti suhteellisesti korkeampi kuin Suomessa. Namibiassa on tuloerot köyhien ja rikkaiden välillä ovat maailman suurimpia.

Huomenna lähdemme Etoshan luonnonpuistoon. Toivottavasti näemme eläimiä.

Onkohan siellä kovasti lumi sulanut? En ole seurannut mitään uutisia, kun ei täällä ehdi ja keskityn täysillä täällä olemiseen. Alkaa tulla jo paineita siitä, että ensi viikon seminaari olisi tarpeeksi antoisa ja osaisimme tuoda esille tarpeellisia asioita. Paineita lisää se, miten kirjastovierailuilla kuulemme vakuutuksia siitä, miten paljon ensi viikon seminaaria odotetaan.

14.4.

Täällä kirjeenvaihtajanne Namibiasta.

Retki Etoshan kansallispuistoon meni hyvin. Hotellilta oli parin tunnin ajomatka sinne. Autonkuljettajamme Ali (yliopiston autonkuljettaja. Hauska ja rento tyyppi) tuli vähän myöhässä, mutta kyllä hän päivän mittaan kurvaili aamun myöhästymiset kiinni.

Matkalla näimme mm. paikallisen torin, jossa tienvarren kojuissa myynnissä kaikkea mahdollista. Minun olisi tehnyt kovasti mieli pysähtyä ja lähteä kuljeskelemaan paikallisten ihmisten sekaan, mutta valitettavasti aikataulu ei sallinut pysähtelyjä. Tien varrella näimme myös surullisennäköisiä baaririvistöjä: yksi toisensa vieressä pieniä hökkelimäisiä baareja, joihin monet paikalliset miehet kuulemma tuhlaavat rahansa. Baareilla oli nimiä, jotka olivat hyvin kaukana tästä maailmasta, esim. California, Paradise Beach.

Ennen Etoshaa oli tasankoa silmänkantamattomiin ja hyvinvoivan näköistä nautakarjaa laidunsi tasangolla suurina laumoina. Karjalaumoja jouduimme aina välillä väistelemään.

Etosha on aidattu alue, jossa on useita portteja ja saa ajaa monta tuntia, jos menee toiseen laitaan.  Alue on 22912 km2. Me kävimme vain yhdessä laidassa, mutta näimme paljon. Melkein heti alueelle tuntuamme Charlotte (oppaamme Ogongon maatalouskampuksen kirjastosta) bongasi puun juurella leijonan. Niitä oli kaksi ihan tien lähellä. Näimme myös ihan läheltä paljon kirahveja ja seeproja. Vähän kauempaa näkyi mm. gnu-laumoja, sprinbok, steinbok, tunnistamattomia lintuja yms..

Alueella ei saa missään tilanteessa poistua autosta. Kuljettajamme Ali ei siitä välittänyt. Hän kävi mm. poimimassa muovipussiin norsun kakkaa, jota käytetään lääkkeenä. Tiina sai sitten matkustaa loppumatkan kakkapussi penkkinsä alla.

Norsuja me näimmekin monta ihan läheltä, kun ne marssivat metsästä automme eteen. Norsuemo jäi tielle auton eteen imettämään pikkunorsua. En kyllä ehtinyt kovin hyvin tarkkailla norsuja, kun keskityin niin kovin siihen, että saisin valokuvia.  Ja minun valokuvaustaidot tietäen niistä kuvista ei voi paljoa odottaa. No, onpa jotain todistetta.

Huomenaamulla lähdemme takaisin Windhoekiin. Ohjelmassa on vähän shoppailua Handicrafts centerissä. Iltapäivällä aiomme virittäytyä seminaaritunnelmaan ja käydä läpi yhdessä maanantain nuotit. Mehän olemme kaikki ”senior-level” spesialisteja, joten pitää sitten olla senioritasoa muutenkin iän perusteella.

16.4.

Nyt on ensimmäisen seminaaripäivä ohi. Oli intensiivistä huipakkaa ihan koko päivä.

Aamupäivällä oli seminaarin tavoitteet, jolloin mm. jokainen kirjoitti paperille omat tavoitteensa. Sitten oli virallinen osuus: vararehtorin ja Suomen suurlähettilään tervehdykset ja ryhmäkuva. Sen jälkeen oli namibialaisten esityksiä heidän omista pikkututkimuksistaan, joissa he olivat selvittäneet kirjaston ja tiedonlähteiden käyttöä eri asiakasryhmillä: 1. ja 2. vuoden opiskelijat, hoitotieteen henkilökunta, taloustieteiden tiedekunnan tutkijat. Esitykset olivat huolella tehtyjä, oikein professionaaleja. Ainakin tieteellistä kirjoittamista täällä on harjoiteltu paljon. Myös IL:n perusteista oli namibialaisten esitys.

Ryhmätyöt sujuivat loistavasti.

Sitten olikin suomalaisten esityksiä IL:stä, jotka olivat käytännönläheisiä ja epätieteellisiä. Anne Lehto johdatteli aiheeseen ja kertoi mm. suomalaista yliopistojen IL-suosituksista. Sitten kerroimme, miten olemme Tampereella ja Helsingissä järjestäneet opetusta. Esittelin mm. Helsingin yliopiston  ”Pick  n Learn” Information Literacy Learning Menu -mallin. Se on saanut nimensä ”Pick n Pay” -supermarketeista, joita on täällä Namibiassa. Sorry, että ette ole kuulleet mallista aikaisemmin, mutta se onkin ihka uusi. Tai eihän siinä mitään uutta ole. Se tarkoittaa sitä, että on valinnan varaa ja vaikka IL on integroitu tutkintoihin, tarjotaan myös mm. itseopiskeluaineistoja ja avoimia kursseja, joita voi poimia silloin, kun tarvitsee.

Iltapäivällä teimme vielä ryhmätöitä IL:stä. Kaikki osallistuivat aktiivisesti.
Koko päivä meni hyvin. Olemme tyytyväisiä. Huomenna jatketaan.

17.4.

Tänään oli meidän suomalaisten esityksiä IL:stä, Zoterosta ja markkinoinnista ja taas tehtiin ryhmätöitä aktiivisesti. Seminaarissa vierailivat CIMO:n ja Suomen ulkoministeriön edustajat, jotka olivat käymässä Windhoekissa. Että pitikin osua juuri minun esitykseni ajaksi. Kaiken kaikkiaan oli antoisa päivä. Ihan tuntuu siltä, että saimme yhdessä tuotettua aineksia IL-opetuksen ja markkinoinnin suunnitteluun.

Ari Muhonen luennoi.

Eilen emme ehtineet ollenkaan ulos hotellista. Tänään ehdimme pikaisesti tuliaisostoksille seminaarin jälkeen, mutta kiirettä piti, koska seminaari loppui klo 16 ja kaupat menevät kiinni klo 17 tai 17.30. Täällä tulee alkaa tulla pimeä jo vähän ennen klo 18 eikä pimeän jälkeen pitäisi kuulemma kävellä kaupungilla. No, eipä siellä oikein mitään tapahdukaan, koska kadut hiljenevät, kun kaupat menevät kiinni ja tulevat pimeä. Autoliikenne kyllä jatkuu. Hotellihuoneeni ikkunasta näkyy ja kuuluu vilkkaan risteyksen elämänmeno.

19.4.

Seminaari meni oikein kivasti. Teimme kaikki innokkaasti töitä. Ohjelmassa oli hurjan monta namibialaisten esitystä. He olivat todella tehneet hommia, esim. erilaisia asiakasselvityksiä.  kirjastonsa kehittämisen eteen. Apulaiskirjastonjohtaja Joseph pohdiskeli aamupalapöydässä, että hänen kirjastonsa henkilökunnalla on kyllä paljon monenlaista osaamista ja innostusta, mutta ideoiden toimeenpanossa olisi parantamista. Kuulostaako tutulta?

20.4.

Aamulla teimme hotellilla hommia niiden kanssa, joiden kanssa kirjoitamme yhdessä artikkeleita hankkeessa toimitettavaan kirjaan. Kirja ilmestyy joulukuussa ja se sisältä n. vertaisarvioitua 15 artikkelia hankkeen eri osa-aluista. Kirjan julkaisee Tampereen yliopisto. Toimituskunnan vastaava toimittaja on Mirja Iivonen. Minä olen Helsingin edustajana toimituskunnassa tekemässä jotain parhaan kykyni mukaan.

Päivällä pääsimme Suomen suurlähetystöön lounaalle. UNAM:in kirjastosta oli vajaa 40 osallistujaa ja lisäksi mm. CIMO:n ja ulkomisteriön edustajia ja Greenwell Matongon puuhanainen. Olipa huikeaa käydä niin eri maailmoissa samassa kaupungissa: Katuturassa köyhällä asuinalueella ja suurlähettilään residenssissä hienommalla alueella.

Tänään olikin haikea päivä, kun piti sanoa jäähyväisiä. Viikon aikana oli ehtinyt syntyä lämmin tunnelma. Onneksi Laimi ja Edwin tulevat Suomeen heti seminaarin jälkeen ja hanke jatkuu vielä vuoden loppuun ja senkin jälkeen yhteistyö jatkuu tavalla tai toisella.

Teksti

Päivi Helminen
informaatiolukutaidon koordinaattori
Hallinto- ja kehittämispalvelut
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuvat

Päivi Helminen

Osa 1: Kirjaston maailma avautui Tiedekulmaan 27.3.-13.4.2012

Avajaiset 27.3.

Avaus ja tervetuloa! Helsingin yliopiston kirjaston johtokunnan puheenjohtaja, vararehtori Ulla-Maija Forsberg. Vasemmalla ylikirjastonhoitaja Kaisa Sinikara.

Avajaisten kutsuvieraita. Kirjaston palvelumuotoiluhankkeen esittelyä.

Avajaisten kutsuvieraita.

Ranskalaisia chansoneita.

Palvelun uudet konseptit. Esittelijänä suunnittelija Liisa Vilkkumaa, suunnittelutoimisto Taivas – kirjaston palvelumuotoiluhankkeen yhteistyökumppani.

Kuvataiteilija Bo Haglundin Jättikäsi tervehti Tiedon lähteen avajaisvieraita. Se toivottaa kaikki Tiedekulman asiakkaat tervetulleiksi syksyyn 2012 asti. Sen jälkeen taiteilijan toinen teos tulee Jättikäden tilalle.

Yliopistolaisen uudet kirjastopalvelut 11.4.

Mitä uutta Kaisa-talon kirjasto ja palvelumuotoilu tuovat käyttäjälle?

Keskustakampuksen kirjaston johtaja Pälvi Kaiponen kertoi, mitä uutta Kaisa-talon kirjasto ja palvelumuotoilu tuovat käyttäjälle. Mitä kehityshankkeita on meneillään? Aiheeseen liittyneen  paneelikeskustelun puheenjohtaja ylikirjastonhoitaja Kaisa Sinikara (kolmas oikealta) ja panelistit odottavat vuoroaan.

Palvelumuotoiluhankkeen yhteydessä tuotettuja piktogrammeja. Pälvi Kaiponen: ”Vielä jossain määrin epäyhtenäisiä palveluja kootaan palvelutuotteiksi, joita piktogrammien kuvasymbolit havainnollistavat.”

Paneelikeskustelijat oikealta vasemmalle: professori Jyrki Kalliokoski (Suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitos), professori Risto Saarinen (Systemaattinen teologia) ja arkkitehti Anna-Maija Haukkavaara (Tila- ja kiinteistökeskus).

Kaisa Sinikara kysyi panelisteilta mm. ”Millaiseksi asiakkaaksi luonnehditte itseänne?” Palvelumuotoiluhankkeessa on lähinnä opiskelija-asiakkaista löydetty neljä tyyppiä: piipahtaja, palveltava, penkoja ja pesiytyjä. Jyrki Kalliokoski tunnisti itsessään jokaisen tilanteesta riippuen. Kirjastossa asioinnin tapa liittyy myös ikäkausiin ja erilaisiin elämäntilanteisiin. Kun Keskustakampuksen kirjaston toimipisteet yhdistyvät, piipahtamisesta tulee haaste, totesi Kalliokoski.

Anna-Maija Haukkavaara esitteli Kaisa-talon kirjaston 4. kerroksen pohjapiirustusta. ”Tavoitteena on ollut muunneltavuus ja toimintojen vyöhykkeistäminen.” Nähtiin myös kuvia kirjastoon tulevista kalusteista. Kaisa Sinikara kysyi professori-panelistien mielipiteitä talon sisätiloista. Risto Saarinen kertoi tunteittensa olevan ristiriitaiset. Tähän asti on toimittu vaatimattomissa ja ahtaissa tiloissa ja nyt on luvassa uutta designia ym., joka kieltämättä innostaa. Toisaalta Saarinen suhtautuu uusiin tiloihin asiakeskeisesti ja totesi, että arkkitehtoninen upeus ei sinänsä tuota upeaa tutkimusta. Hän luonnehti itseään ”mielikuvituksettomaksi ja asiakeskeiseksi tutkijaksi”, joka kuitenkin iloitsee uusista hienoista tiloista – ainakin seuraavat pari vuotta!

Kaisa Sinikara: ”Kalusteratkaisut liittyvät erilaisten oppimistapojen kunnioittamiseen. Kaisa-talon kirjastosta tulee jokaisen oma ja kaikkien yhteinen.”

Tutkijapalvelua

Solmu, tutkimusdata ja bibliometriikka – salatiedettä vai arjen muotoilua tutkijoille? Viestintäsuunnittelija Tiinakaisa Honkasalo esitteli aluksi kirjaston tutkijapalveluista kertomaan tulleet asiantuntijat ja haastatteli heitä lyhyesti. ”Miten kertoisit työmatkallasi satunnaisen vieruskaverin kanssa bussissa jutustellessasi, mitä Solmu tarkoittaa?”

Solmun avasi tietoasiantuntija Johanna Lahikainen. Vasemmalla tutkija Heli Kaatrakoski (Käyttäytymistieteellinen tiedekunta, Toiminnan, kehityksen ja oppimisen tutkimusyksikkö CRADLE – Center for Research on Activity, Development and Learning). Solmutyöskentely on kirjastotyöntekijöiden ja tutkimusryhmien uudenlaista kumppanuustoimintaa. Helsingin yliopiston kirjasto toteutti Solmu-hankkeen yhdessä professori Yrjö Engeströmin johtaman tutkimusryhmän kanssa, jonka kotipaikka on CRADLE. Viikin kampuskirjaston (tuolloin Viikin tiedekirjasto) pilottihanke ajoittui vuoteen 2009. Hanke jatkui Keskustakampuksen kirjastossa 2010-2011.

Kuvassa oikealla on informaatikko Mari Elisa Kuusniemi, joka Johanna Lahikaisen esityksen jälkeen vastasi kysymykseen Tutkimusdata, mitä ja miksi? Kyse on digitaalisessa muodossa olevista tutkimusaineistoista, jotka voivat olla esimerkiksi tietoa puiden vuosirenkaista tai meren jäätymisen vuosittaisista vaihteluista. Keskellä tietoasiantuntija Liisa Siipilehto, joka vuonna 2009 oli mukana Viikin Solmu-hankkeessa ja toimi vuosien 2011 ja 2012 aikana Helsingin yliopiston tutkimusdataprojektin projektipäällikkönä. Vasemmalla johtava tietoasiantuntija Maria Forsman. Hänen aiheenaan oli bibliometriikka. Se on tieteellisen julkaisutoiminnan mittaamista ja analysointia. Bibliometrisiä analyyseja käytetään mm. tutkimuksen arvioinnin yhteydessä.

Esitysten jälkeen asiantuntijat keskustelivat, yleisö kuunteli keskittyneesti ja teki kysymyksiä. Käsitys tutkijapalveluista ja niiden toteuttamisesta syveni. Saatiin mm. kuulla, että tietokannat ovat riittävän kehittyneitä siihen, että tutkijat itsekin voivat niiden avulla tehdä bibliometrisiä analyyseja. Kirjaston rooli on tärkeä myös ohjeistusten laatijana, palvelupakettien tarjoajana ja erilaisten teemapäivien ja –seminaarien järjestäjänä.

Teksti

Eeva-Liisa Viitala
Tiedottaja
Hallinto- ja kehittämispalvelut
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuvat

Helena Hiltunen
Tiinakaisa Honkasalo

Lukutoukka alkaa muotoutua perhoseksi!

Yliopisto on vappuaattona ottanut rakennuttajilta vastaan kirjastomme uudet tilat Kaisa-talossa. Talo on nyt Tila- ja kiinteistökeskuksen hallinnassa  ja kokoelmien muutto voi alkaa aikataulun mukaisesti. Samalla talossa tehdään vielä viimeistelytöitä.

Kesän aikana talossa on siis kuhinaa: rakennusmiehiä, kirjojen hyllytystä ja työpisteisiin totuttelevia kirjastolaisia. Siispä vierailijoita odotetaan vasta syksyllä,  kun ollaan valmiimpia. Virallinen avajaispäivä on 3.9.  – No onhan tässä kieltämättä suuren urheilujuhlan tuntua!

Kyllä lisäiloon onkin aihetta: Suomen arvostelijain liitto palkitsi kritiikin kannuksilla kirjastotalomme arkkitehdit: ”Helsingin yliopiston uusi kirjasto on maailman parhaan rakennustaiteen tavoin edellä aikaansa. Se on ajatonta ja kestävää – ja silti se on luonteeltaan myös oman aikansa tuote.”

Kaukanakin on ehditty käydä: Päivi Helmisen mainio matkapäiväkirja tuo tuulahdusta Suomalais-namibialaisesta yliopistokirjastojen yhteistyöstä.

 

Tiinakaisa Honkasalo
Viestintäsuunnittelija
Helsingin yliopiston kirjasto

IFLA:n presidentti Ingrid Parent vieraili Helsingissä 28.3.- 30.3.

Elokuu on kirjastolaisille kuin Suomenselkä Pohjanmaan ja keskisen Suomen vetten jakajana. Loppukesän megakonferenssi vaikuttaa ihan kaikkeen. Vai onko joku, jonka työnkuvaan tuleva IFLA ei ole vaikuttanut? Ihan sattumaa ei liene meidän oman rakennushankkeemmekaan ajoittuminen juuri tälle vuodelle. Kynttilät palavat kaikista päistään kynttelikköä myöten ja syksyn pimeisiinkiin pitäisi vielä jonkinlainen liekki pitää yllä. No onpa tässä sentään kevät, kesä, lomat, unohdus ja niiden tuottamat virtalähteet välissä.

Esimakua maailman meriltä saimme IFLA:n juuri toimikautensa aloittaneen presidentin Ingrid Parentin muodossa. Leipätyönään Parent toimii ylikirjastonhoitajana kanadalaisessa Brittiläisen Kolumbian yliopistossa. Vuosien varrella ansioluetteloon on kertynyt merkintä mm. paikallisesta kansalliskirjastosta, joka sittemmin yhdistyi kansallisarkiston kanssa muodostaen uuden instituution nimeltä Library and Archives Canada.

Sinikka SIpilä ja Ingrid Parent

Ingrid Parent (oik.) ja Sinikka Sipilä, IFLA:n varapresidentti, tutustumassa Kaisa-talon kirjastoon

Kuten valtiovierailuilla aina, oli myös IFLA:n presidentin vierailun aikataulu tiukka. Kahteen päivään oli saatu sovittua kirjastovierailujen lisäksi monimuotoinen katselmus elokuun konferenssin tapahtumapaikoille, mikä oli yksi vierailun päätarkoituksista. Vierailuilla mm. Helsingin Messukeskukseen, Wanhaan Satamaan ja Ritarihuoneelle sai hyvin hahmotettua tulevan tapahtuman laajuutta ja merkitystä helsinkiläisille palveluiden tarjoajille. Kaikesta aisti, että kyseessä on monella tapaa yksi vuoden merkkitapahtumista koko kaupungin kannalta.

Meille HY-kirjastolaisille tarjoutui mahdollisuus nähdä Parent puhujana ja panelistina yliopiston pienessä juhlasalissa torstaina 29. maaliskuuta. Parent valoi luennossaan “Libraries as a force for change: the journey so far”  uskoa meihin suomalaisiin kirjastolaisiin konferenssijärjestelyjen osalta. Luennossaan Parent tähdensi kirjastojen aktiivisen otteen välttämättömyyttä muuttuvassa toimintaympäristössä. Parentin mukaan kirjastojen tulee aktiivisesti vaikuttaa muutokseen eikä vain reagoida siihen. Pelkkä reagointi ja toimintaympäristön seuraaminen johtaa pahimmillaan kirjastojen merkityksen katoamiseen. Toisaalta muutosta ei pidä nähdä pelkkänä peikkona. Parentin näkemyksessä kirjaston tulee luoda yhteiskuntaan positiivisia muutostekijöitä.

Paneelikeskusteluun osallistuivat Parentin lisäksi Jyväskylän yliopiston kirjaston johtaja Kimmo Tuominen, kirjastonjohtaja Annikki Roos HY-kirjastosta, Tampereen kaupunginkirjaston johtaja Tuula Haavisto ja kirjastohistorian dosentti Ilkka Mäkinen Tampereen yliopistosta. Keskustelussa kuulijat saivat erilaisia näkökulmia kirjaston tehtävään, nykytilaan ja toimintaympäristöön.

Keskustelun, kahvin ja aina erityismaininnan ansaitsevan rahkapullan jäljiltä Parent suunnisti Tiedekulmaan, jossa kirjasto vietti teemaviikkojaan. Muutaman mediakontaktin jälkeen kunniavieras sai vielä tutustua pop-up -kirjastoon, jonka konseptia Parent kiitteli vuolaasti ja epäili sen olevan hyvinkin ainutlaatuisen idean kirjastomaailmassa.

Ingrid Parent ei kuitenkaan jäänyt titteleineen ainutlaatuiseksi alkukeväisen Etelä-Helsingin aurinkokylvyssä. Muutoin kovin kiireisen päiväohjelman lomassa presidentilliset siirtymäreitit kohtasivat Pohjoisesplanadilla, kun vasta toimikautensa aloittanut kollega asteli henkivartijoidensa saattelemana edustusasuntonsa porteista sisään.

Teksti

Antti Virrankoski
Palvelupäällikkö
Helsingin yliopiston kirjasto
Ingrid Parentin henkilökohtainen IFLA-assistentti

Kuva

Leena Kuivanen
Suomen kirjastoseura