Jouluun valmistautuminen

Joulun kynnyksellä ja ennen uuden vuoden aloittamista on aiheellista katsella 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen päätöstä. Kulunut kymmenluku on muuttanut kirjastolaitosta radikaalisti: kokoelmia, palveluja, henkilöstöä, organisaatiota. Kirjaston muutos on kulkenut samassa valtavirrassa, jossa koko Alma Materimme on ollut.

Mitä kuluneesta vuodesta 2009 jää pysyvään muistiimme, kun katsomme tätä aikaa  muutaman vuoden päästä? Ehkäpä aika moni meistä muistaa tämän vuoden sekä selkeytymisen että hämmennyksen aikana.

Päätöksiä ja valmistautumista vuoteen 2010

Helmikuussa tehty päätös muodostaa uusi Helsingin yliopiston kirjasto 1.1.2010 lukien oli rajapyykki, jonka jälkeen suunnittelu kohti päätöksen toimeenpanoa tiivistyi. Kampusten kirjastonjohtajat, rehtorin asettama valmisteluryhmä ja useat työryhmät ovat kokoontuneet tiiviisti. Työn tuloksena ovat yhteinen johtosääntö, yhteinen tavoiteohjelma ja budjetti vuosille 2010 – 2012 sekä kampuskirjastojen toimintasuunnitelmat ja käyttösuunnitelmat. Perusta seuraavan kolmen vuoden toiminnalle on yliopiston hallituksen ja rehtorin hyväksymä.

Ylikirjastonhoitajan ja keskitettävien palvelujen päälliköiden tehtävät täytettiin touko-kesäkuussa.  Yhteinen suunnittelu ryhmien kanssa on käynnissä. Kampuskirjastojen johtajat ovat tehneet töitä oman henkilöstönsä kanssa. Haastavin tehtävä on ollut keskustakampuksella.

Kirjastohenkilöstön kannalta tässä vuodessa on ollut myös paljon epävarmuutta ja epätietoisuutta aiheuttavia asioita. Kun tehtäviä keskitetään ja henkilöitä siirtyy pois kampuksilta, huolta on aiheuttanut kysymys, millaisiksi kampusten uudet tehtävät muodostuvat, miten asiakaspalvelu hoidetaan, millaisia uusia tehtäviä tulee ja miten saadaan aikaan toimiva työnjako keskitetyn toiminnan kanssa. Toimenkuvien selkeyttäminen on vienyt aikaa. Emme saa valmiiksi vuoden vaihteeseen mennessä kaikkea sitä, mitä toivoisimme ja tahtoisimme. Työ jatkuu kevätkaudella.  Osa tilajärjestelyistä jää odottamaan uuden kirjastorakennuksen valmistumista 2012.

Työmme tukena on ollut johtamis- ja henkilöstökoulutusta. Siirtyminen entisestä uuteen ei tapahdu kertaheitolla. Huojuva ja rooliaan hakeva uusi työidentiteetti on kuormittava mutta välttämätön osa uuteen siirtymisen prosessia.

Uudella kirjastolla on tiukka budjetti. Tästä syystä joudumme tarkistamaan mm. suunniteltuja hankkeita.

Palvelut toimivat ja uudistuvat

Muutoksista huolimatta kirjastot ovat vastuuntuntoisesti ja hyvin hoitaneet käyttäjäpalvelut.  Keskustassa Opiskelijakirjasto muutti kesän aikana evakkotiloihin (Fabianinkatu 32), joissa toimii myös uuden kirjaston johto, hallinto, verkkopalvelut  ja osa hankinta- ja metadatapalveluista. Kesän aikana muuttoja tehtiin myös humanistisessa tiedekunnassa, kun suomalais-ugrilaiset ja kääntäjäkoulutuksen aineistot yhdistettiin Metsätaloon.

Vuoden aikana on kehitetty palveluja usein eri tavoin kaikilla kampuksilla; on yhdistetty kampusten julkaisuarkistot yliopiston digitaaliseksi arkistoksi HELDAksi, osallistuttu aktiivisesti TUHAT -tutkimustietojärjestelmän valmisteluun ja käyttöönottoon, käynnistetty prof. Engeströmin johdolla SOLMU-hanke, jossa etsitään uusia yhteistyömalleja tutkimusryhmien ja kirjaston välillä ja valmisteltu EU-hankkeeseen osallistumista. Kansalliskirjaston kanssa on valmisteltu ja allekirjoitettu kuvaus yhteistyöstä. Kirjastoissa on myös ollut juhlaa, kuten Verkkarista on voitu lukea.

Kiitos kirjastojen henkilöstölle ja luottamushenkilöille arvokkaasta työstä yliopiston tutkijoiden, opettajien ja opiskelijoiden palveluissa! Kiitos  kampuskirjastonjohtajille, yksiköiden päälliköille ja kaikille ryhmien jäsenille sitoutuneesta ja rakentavasta työskentelystä! Kiitos vararehtori Hannele Niemelle ja hallintojohtaja Kari Suokolle merkittävästä tuesta kirjastojen kehittämisessä!

Hyvää joulun juhlaa ja lepoa! Olkaamme ylpeitä ja iloisia siitä, että saamme aloittaa vuoden 2010 uudessa Helsingin yliopiston kirjastossa.

Teksti:
Kaisa Sinikara
Ylikirjastonhoitaja
Helsingin yliopiston kirjasto

Glimtar ur mitt arbetsliv vid Helsingfors universitet

Min biblioteksbana började vid Helsingfors universitets genetiska institutionsbibliotek år 1970. Vid sidan av arbetet med min pro gradu avhandling hjälpte jag till med flyttningen av biblioteket och fick år 1971 vikariera Marita Rosengren som bibliotekarie då hon var moderskapsledig.

Då inledde jag min bibliotekarieutbildning och praktiserade på Medicinska centralbiblioteket, numera Terkko. Där blev jag lyckosamt moderskapsledighetsvikarie för informatikern Mariam Ginman och stannade i perioder under åren 1971-1974. Rådet för vetenskaplig information (Tinfo) beviljade mig ett stipendium för forskarstudier i England 1972-73. Det förutsatte att jag tog emot ett lektorat i biblioteksvetenskap och informatik vid Tammerfors universitet. Som medlem i Tinfo 1975-78 blev jag intresserad av bibliotekspolitik och övergripande frågor. Det ledde senare till anställning vid Nordiska samarbetsorganet för vetenskaplig information NORDINFO. Ytterligare ett moderskapsvikariat förde mig i slutet av år 1996 tillbaka till Helsingfors universitet, nämligen Raisa Iivonens vid veterinärmedicinska fakultetens bibliotek.

Inom universitetet har jag verkat som chef för veterinärmedicinska biblioteket tills vi år 2004 flyttade och blev en del av Vetenskapliga biblioteket i Vik, där jag varit servicechef till år 2009. Jag har haft glädjen att ha duktiga och inspirerande kolleger i bägge biblioteken och kundkretsen har känts bekant på grund av min bakgrund som naturvetare. Cirkeln sluts genom att jag avslutar mitt arbete i Vik med bl.a. ett intressant EU-projekt inom biologi.

Vid veterinärmedicinska biblioteket var det bl.a. stimulerande att introducera undervisning i informationssökning och integrera den i utbildningen både vid fakulteten och i fortbildningen för praktiserande veterinärer. Biblioteket tog tidigt initiativet till öppen publicering av fakultetens egna läromedel och handböcker i elektronisk form i nätet. Centrala informationskällor gjordes också tillgängliga i nätet för hela veterinärkåren tackvare ett konsortium mellan fakulteten, Eela  senare Evira och Veterinärförbundet. Fakulteten tog föredömligt med bibliotekets representanter i sina nämnder och arbetsgrupper, vilket också underlättat våra kontakter efter flyttningen till Vik. Samarbetet med veterinärbibliotekarier i ett virtuellt internationellt nätverk pågår lika aktivt i Vik.

Helsingfors universitets bibliotekssystem har erbjudit många givande uppgifter på vägen mot ett bibliotek. Det har känts angeläget att samarbeta kring val och anskaffning av elektroniska informationskällor samt  öppen vetenskaplig publicering och digitala arkiv. Arbetet i gruppen med uppgiften att inrätta en professur och utbildning i biblioteks- och informationsvetenskap vid universitetet lyckades inte. Det hade varit viktigt att kunna erbjuda utbildning och bedriva forskning på vårt område även i Helsingforsregionen.

Det har varit berikande att få verka inom olika sektorer av biblioteksområdet och jag rekommenderar det varmt. Tyngdpunkterna har varit utbildning, koordinering av samarbete, arbete utomlands och arbete vid Helsingfors universitet. Jag har fått utbilda många bibliotekarier och t.ex. påverka tillkomsten av en bibliotekarieutbildning vid Åbo Akademi. Jag har fått koordinera och också initiera nordiskt biblioteks- och projektsamarbete i NORDINFO. Detta har i sin tur lett till tjänstgöring som bibliotekarie och lärare utomlands i en annan kulturmiljö med utmanande omorganisationsprojekt och planering av biblioteksbyggnader. Slutligen har jag fått komma tillbaka till Helsingfors universitet, där jag valde att bli bibliotekarie och därifrån jag nu går i pension.

Text:
Teodora (Teddy) Oker-Blom
Chef för service
Vetenskapliga biblioteket i Vik

Kirjastourani vaiheita

Työskentelin Helsingin kaupunginkirjastossa vuosina 1968-1973. Vuodesta 1971 hoidin kirjastoamanuenssin virkaa laitoskirjasto-osastolla. Toimin kaikkien vanhainkotien kiertävänä kirjastonhoitajana ja kaksi vuotta Meilahden potilaskirjastossa. Kaupungin vanhainkodit ja Meilahden maanalaiset käytävät tulivat tutuiksi, mutta tämä ei ollut kuitenkaan minun juttuni.

Tilastokirjasto 1974-1991

Tilastokirjaston ajasta viimeiset kymmenen vuotta toimin kirjastonjohtajan sijaisena. Suoritin tietojenkäsittelyn kehittämisvastuuhenkilökoulutuksen Valtion koulutuskeskuksessa 1986-1987. Koulutuksen tuloksena tein tietojenkäsittelyn kokonaistutkimuksen omasta kirjastosta.

Valmistuin filosofian maisteriksi vuonna 1976 Helsingin yliopistosta. Tampereen yliopiston informaatiotutkimuksen laitoksella suoritin syventävät opinnot kirjastotieteessä ja informatiikassa vuonna 1991, vanha kirjastotutkinto oli vuodelta 1971. Sivulaudaturini tutkimus pohjautui Tilastokirjaston kehittämishankkeeseen, jossa olin soveltanut kehittävän työntutkimuksen teorioita. Tällöin tutustuin myös Heli Ahoseen, joka oli Tilastokeskuksessa koulutussuunnittelijana.

Tilastokirjasto oli yksi maamme tieteellisistä keskuskirjastoista ja osallistuin keskuskirjastojen ja tieteellisten kirjastojen johtajien kokouksiin säännöllisesti. Tilastokirjaston aikana osallistuin aktiivisesti myös pohjoismaisten tilastokirjastojen yhteistyöhön. Brightonin IFLA-kokouksessa vuonna 1987 esitelmöin  ListStat-tilastotietokannasta, jonka rakensimme pohjoismaisten tilastokirjastojen yhteistyönä. Tilastoalan koordinointi ja kehittäminen olivat Tilastokirjastossa omaa luokkaansa; siellä opin kokonaisajattelun ja järjestelmäkeskeisyyden alkeet. Osallistuin Pariisin IFLA-kokoukseen puhujana vuonna 1989 ja Helsingin IFLAn satelliittikokoukseen puhujana vuonna 1997, jolloin esitelmöin Viikin kampuskirjastosta. EUNIS 99 –kokouksessa, joka pidettiin Helsingissä, esitelmöin NOVA-yliopistosta.

Maatalouskirjasto 1991-1999

Jatkoin kehittävän työntutkimuksen soveltamista Maatalouskirjaston kehittämiseen ja suoritin sen pohjalta lisensiaatin tutkinnon työn ohessa vuonna 1998.

Kehitin Maatalouskirjaston ja myöhemmin Viikin tiedekirjaston organisaatiokulttuurin yliopiston uuden kampuspolitiikan mukaiseksi jo varhaisessa vaiheessa. Maatalouskirjasto oli myös keskuskirjasto, joten jatkoin kirjastojen valtakunnallista yhteistyötä. Uutena kuviona Maatalouskirjasto toi mukaan toimialanäkökulman. Valtakunnallisella tasolla se tarkoitti Matri-yhteistyön (maatalous, elintarvike, ravitsemus, kotitalous, ympäristö, maaseutu, metsä) perustamista vuonna 1993 maa- ja metsätalousministeriön kanssa. Toimin myös maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan tiedekuntaneuvostossa vuosina 1992-1998 opettajien ja muun henkilökunnan ryhmässä.

Toimialanäkökulma tarkoitti myös pohjoismaisen ja kansainvälisen kirjastoyhteistyön kehittämistä. Ensiksi mainittuun alueeseen liittyi Nova-yliopisto ja NovaGate-aihehakemisto. Rakensimme NovaGaten yhdessä pohjoismaisten NOVA-kirjastojen eli maatalouskirjastojen kanssa. Kansainvälinen FAO-yhteistyö merkitsi mm. kokouksia Roomassa ja Agris/Aglinet-yhteistyötä.

Olen ollut mukana kaikkiaan lähes 30 vuotta kotimaisessa kirjastoyhteistyössä: tieteellisten keskuskirjastojen johtajien ryhmässä vuodesta 1985 vuoteen 1998, tieteellisten kirjastojen johtajien ryhmässä vuodesta 1985 lähtien – se muuttui Suomen yliopistokirjastojen neuvostoksi vuonna 1996 – ja viimeksi neuvoston työvaliokunnassa vuodesta 2009. Lisäksi olen toiminut ahkerasti vuodesta 1974 lähtien Suomen tieteellisessä kirjastoseurassa, esimerkiksi neuvojien jaostossa 1980-luvulla ja seuran kansainvälisessä jaostossa (1995-2005) sekä sihteerinä että puheenjohtajana. Parhaillaan olen Karl-Erik Henrikssonin rahaston johtokunnan jäsen. Olen myös vaikuttanut KiBin johtokunnan jäsenenä vuosina 1983-1986, joka oli INAn edeltäjä.

Viikin tiedekirjasto 1999-2010

Viikin tiedekirjastossa tehtäväkseni tuli neljän tiedekuntakirjaston ja useiden laitoskirjastojen yhdistäminen yhdeksi kirjastoksi myös sisällöllisesti. Yhteisen kulttuurin ja yhteishengen luominen edellytti johtajalta määrätietoista otetta ja visiota suunnasta. ”Osakeyhtiömalli”, jossa rahoittajien kanssa käydään jatkuvaa vuoropuhelua, kasvatti Viikin tiedekirjastoa sekä organisaation kehittämisessä että suuntautumisessa kampuksen ja yliopiston ulkopuolisten alojen toimijoihin.

Viimeiset vuodet olen keskittynyt kirjastojen yhteisiin tehtäviin. Olen toiminut kirjastojen Kaiku-kehittäjänä vuodesta 2002 lähtien ja tehnyt yhteistyötä henkilöstön kouluttamisasioissa koulutussuunnittelija Sirkku Liukkosen työparina. Olen aktiivisesti toiminut yhden kirjaston mallin puolesta, joka astuu voimaan ensi vuoden alusta. Aktiivisuus tarkoittaa sitä, että olen osallistunut kaikkiin kehittämistyöryhmiin kirjaston hallintorakenteen uudistamiseksi kohti yhtenäistä mallia ja ylläpitänyt myönteistä ilmapiiriä käytännön työssä.

Olen toiminut aktiivisesti yliopiston kirjasto- ja tietopalvelutoimikunnassa vuodesta 1992 lähtien jäsenenä ja varapuheenjohtajana vuodesta 2000 lähtien. Olin myös kirjastojen kansainvälisen arvioinnin ohjausryhmän jäsen vuosina 2000 ja 2004. Lisäksi olen toiminut Helsingin yliopiston kirjastonjohtajien ryhmän jäsenenä vuodesta 1991 ja ryhmän varapuheenjohtajana vuodesta 2000 eteenpäin.

Viikin tiedekirjaston kehittäminen kampuksen tärkeäksi toimijaksi ja tiedeyhteisöjen tueksi on vaatinut paljon panostusta. Yksin ei kukaan saa mitään aikaan, vaan henkilökunta on saatava myös mukaan yhteisen vision jakajaksi. Myös päättäjien tuki on ensiarvoisen tärkeää.

Viikin tiedekirjaston yhteyteen organisoitiin Viikin opetuksen kehittämisyksikkö (VOK) vuosina 2000-2008, jonka perustajajäsen olin ja jonka ohjausryhmän jäsenenä toimin. Olen ollut mukana perustamassa ”Kampus ja kansalainen” –hanketta Viikin kampusneuvottelukunnan toimeksiannosta, jonka jäsen olen ollut kymmenen vuotta. Hanke tähtää siihen, että alueen asukkaat ja yliopistokampuksen toimijat tutustuisivat toistensa toimintaan ja edistäisivät yhteisöllisyyttä ja elinkeinoa. ”Kampus ja kansalainen” toimii sateenvarjona alueen muille järjestöille, joita ovat mm. asukasyhdistykset ja opiskelijajärjestöt.

Teksti:
Heli Myllys
Kirjastonjohtaja
Viikin tiedekirjasto

Ensikertalaisena IFLAssa

Seija Karvasen ja Marjo Kuuselan IFLA käynnistyi jo tammikuussa heidän lähettäessään IFLAan hakemuksen päästä tulevan kesän Milanon konferenssiin esittelemään posterin avulla Helsingin yliopiston kirjastojen ja University of Namibian (UNAM) kirjastojen välistä yhteistyöprojektia.

IFLA vastasi huutoomme toivotulla tavalla. Kevään korvilla meidät toivotettiin tervetulleiksi posteri-esittelyyn. Yli 250 posteriehdotuksesta olimme päässeet 103 valitun joukkoon.

Kokoelmapäällikkö Elise Pirttiniemi koordinoi kirjastojemme ja Namibian yliopiston kirjastojen välistä yhteistyöprojektia. Kirjastojen yhteistyö olisi kirjastoammattilaisten täydennyskoulutusta ja toinen toisiltaan parhaiden työkäytänteiden oppimista. Se tukisi Oulun yliopiston informaatiotutkimuksen oppiaineen toteuttamaa opettaja- ja opiskelijavaihtohanketta. Elisen, moninkertaisen IFLA-konkarin, johdolla suunnittelimme posterin ja yleisölle jaettavan oheisaineiston, ja näin saimme lisäpontta lähteä ensikertalaisina mukaan konferenssiin.

Yhteistyöprojekti:
https://alma.helsinki.fi/doclink/167397 [Lib-foorumi vain HY:n kirjastolaisille]

Odotuksiamme

IFLA on jäänyt etäiseksi rivityöntekijälle: monenlaisia ifla-tarinoita on kuultu vuosien mittaan, kunkin kertojan painotuksilla varustettuna. Ennakko-odotuksemme IFLA-konferenssista ei ehkä ollut kovin selkeä ja jäsentynyt; lähdimme lähinnä posteria esittelemään ja avoimin mielin haistelemaan ifla-tuulia. Kuitenkin taustalla häivähti ajatus, että nyt jos koskaan saisimme nähdä ja kuulla kirjastoalan uusinta uutta: syvällisiä, rohkeita näkemyksiä ja ammatillisesti antoisia esityksiä. Toiveissa oli myös mielipiteiden vaihtamisfoorumi ja aktiivisen keskustelun paikka. Mahdollisesti tulossa olisi myös kiinnostavia workshoppeja – ehkäpä jotakin aivan uutta oppisi. Toivoimme ehkä saavamme vinkkejä uusista palvelumalleista, vilautuksia uudesta teknologiasta, sen kirjastosovelluksista.

Mitä poimimme tarjottimelta

Tämänvuotisen IFLA-konferenssin teemana oli ”Libraries create futures: building on cultural heritage”. Konferenssipäivät oli lastattu täyteen ohjelmaa: useita rinnakkaisia esitelmätilaisuuksia, kirjastovierailuja, kokousväelle järjestettyä “sosiaalista” ohjelmaa.

Konferenssin rakenne oli hyvä, vuosien mittaan hiottu. Mutta ainakin ensikertalaiselle konferenssivieraalle otollisten esityssessioiden valitseminen oli aikamoista arpomista: houkutteleva otsikko saattoi luvata liikaakin: monet kuulemistamme esityksistä olivat tasoltaan melko kirjavia eivätkä johtaneet kovin syvälle aiheeseen. Joidenkin esitysten kohdalla tuli tunne, ettemme olleet – lupaavasta otsikosta huolimatta – lainakaan oikea kohderyhmä. Mutta meitäkin kiinnostavia esityksiä oli, mm. e-kirjaesitys ja esitys digitaalisen ajan mukanaan tuomasta kirjasto-käsitteen muutoksesta. Meille Newcomereille oli järjestetty myös oma kokoontuminen, joka oli IFLAn esittelyä; lopuksi ”verkostoiduimme” heittelemällä stressipalloja toisillemme.

Osa esityksistä löytyy IFLAn sivuilta:
http://www.ifla.org/annual-conference/ifla75/programme2009-en.php

Näyttelyalueella oli sekä kaupallisten näytteilleasettajain ständit että kirjastojen posteriseinäkkeet. Kaupallisella puolella silmiin pisti erilaisten digitointilaitteiden esittelijöiden huomattava määrä; paikalla oli myös runsaasti e-aineistoja tarjoavia välittäjiä, joista suuri osa olikin, ainakin nimeltä, jo ennestään tuttuja. Kirjastojen posterialueelle oli järjestetty vieri viereen seinäkkeitä, joille posterit ripustettiin. Postereita esiteltiin kahtena päivänä muutaman tunnin ajan. Vaikka posterit oli ahdettu aivan liian lähekkäin ja yleisöllä saattoi olla ongelmia päästä tarpeeksi lähelle postereita ja niiden esittelijöitä, saimme yllättävän runsaasti huomiota omalla posterillamme. Monet vieraat olivat jo etukäteen käyneet kiertelemässä posterialueella ja tulivat hakemaan lisätietoa esittelyistä. Elise olikin loistava esittelijä, koska hän tuntee posterimme aihepiirin perinpohjaisesti.

Kirjastovierailut olisivat olleet varmaan antoisia; nyt voitiin etukäteen valita yksi vierailu ja sitä ei voinut vaihtaa enää paikan päällä, koska kaikki muut tarjolla olleet kohteet oli jo varattu. Olisimme mielellämme käyneet useammassakin kirjastossa. Vierailimme Biblioteca Ambrosianassa, jossa saimme asiantuntevan johdannon vanhan aineiston kokoelmahoitoon ja digitointiin liittyvistä asioista. Vanhaa, digitoitavaa aineistoa on Italian kirjastoissa valtavat määrät, joten kaiken arvokkaan ja digitoitavaksi aiotun aineiston käsittely tuntuu mahdottomalta tehtävältä. Kansallinen kulttuuriperintö kongressin aiheena istuu Italiaan hyvin, sillä maassa on valtavat määrät digitoitavaa kulttuuriperintöä, jonka arvoa on mahdotonta määritellä.

Biblioteca Ambrosiana:
http://www.ambrosiana.eu/biblioteca/presentazione.asp

Päällimmäisenä jäi mieleen…

Milanon matkamme selkiytti näkemystämme siitä, mistä IFLAn vuosittaisissa konferensseissa on kyse. IFLA on selvästi sateenvarjo kirjavalle kirjastokentälle; varjon alla tuotetaan kirjastopalveluja hyvin monenlaisista lähtökohdista. Erilaiset toimintaympäristöt, tavoitteet ja resurssit tulivat esille esitelmänpitäjien puheenvuoroissa. Joissakin maissa lukutaitokampanjat ovat edelleen tarpeen, kun toisesta ääripäästä löytyvät puheenvuorot cloud computing’ista. Koko maapallon kirjastoväen yhdistävät vuosittaiset konferenssit ovat varmasti tärkeä foorumi ajatusten vaihdolle, uusien ideoiden ja toimintatapojen jakamiselle, parhaimmillaan hyvien käytänteiden leviämiselle ja verkostojen syntymiselle. Konferenssin merkityksestä kertoo sekin, että Milanon konferenssi oli jo järjestykseltään 75. ja osanottajia siellä oli noin 4 500.

IFLA ei tarkoita vain vuosittain järjestettävää suurta maailmankonferenssia, vaan se harjoittaa myös julkaisutoimintaa ja sen suojissa on monenlaisia aktiviteetteja ja työryhmiä, joissa toimiminen saattaisi antaa uutta potkua kenelle tahansa kirjastotyöläiselle. Vuoden 2012 IFLA-konferenssi on Suomessa, ja nyt olisikin hyvä tilaisuus tehdä IFLAa tunnetuksi maamme kirjastojen rivityöntekijöille. Konferenssin järjestäminen on suuri, mutta varmasti myös mielenkiintoinen haaste Suomen kirjastoväelle. Nyt on itse kullakin mahdollisuus olla mukana järjestämässä antoisaa IFLA 2012 –konferenssia Helsinkiin!

Milanon IFLA-vieraiden kootut näkemykset:
http://www.ifla.org/en/annual-conference/ifla75/ifla-community-in-milan

Kirjoittajat:
Seija Karvanen
Kirjastonhoitaja
Opiskelijakirjasto
Marjo Kuusela
Kirjastonhoitaja
Opiskelijakirjasto
Kuvat:
Seija Karvanen ja Marjo Kuusela

Ajankohtaista tieteellisestä julkaisemisesta – BMF ry:n syysseminaari Tertiossa Tampereella

Terveystieteiden osastokirjasto Tertio, Kuva: Jussi Männistö

Lääke- ja terveystieteiden kirjasto- ja tietopalveluammattilaiset kokoontuivat 11.11. Tampereella, Tampereen yliopiston uudessa Arvo-rakennuksessa, jossa toimii myös terveystieteiden osastokirjasto Tertio. Kokoontumisen aiheena oli Bibliothecarii Medicinae Fenniae BMF ry:n syysseminaari ”Ajankohtaista tieteellisestä julkaisemisesta”.

Saimme tutustua Tertion toimintaan ja uusiin tiloihin osastonjohtaja Leena Toivosen, tietoasiantuntija Mervi Aholan sekä informaatikko Maritta Tuhkion opastuksella. Valoisat tilat ja värejä hienosti hyödyntävä sisustus tekivät erittäin positiivisen vaikutuksen. Sisustuksessa oli myös huomioitu erilaiset oppijat: niin hiljaista lukutilaa kaipaavat, kuin pienessä hälinässä paremmin keskittyvät. Ideoita suunnitteluun oli saatu mm. australialaisen Heather Toddin esityksestä EAHIL 2008 –konferenssissa (kts. esim. Spaces for the extroverts / Spaces for the voyeur / Spaces for the introverts).

Sermi Terveystieteiden osastokirjasto Tertiossa, Kuva: Jussi Männistö

Seminaarin puheenjohtajana toimi BMF:n varapuheenjohtaja Tuulevi Ovaska Kuopion yliopiston kirjastosta ja KYS:n tieteellisestä kirjastosta. Tieteellistä julkaisemista koskevat esitykset aloitti informaatikko Ulla Neuvonen Terkosta. Mielenkiintoisessa ja ajankohtaisessa esityksessään Ulla kertoi Opetusministeriön käynnissä olevista hankkeista mm. RAKETIsta ja siihen kuuluvista alaprojekteista sekä esitteli uuden julkaisutyyppiluokituksen. Esityksensä lopuksi Ulla kuvaili OPM:ssä työn alla olevia korkeakoulujen tulosindikaattoreita ja totesi, että arviointien myötä tilaus bibliometrisille analyyseille tulee todennäköisesti kasvamaan, mikä on iso haaste myös kirjastoille.

Informaatikko Helena Tähtinen Turun yliopiston lääketieteellisestä tiedekuntakirjastosta esitteli STM:n tilauksesta tehtyä selvitystä terveydenhuollon yksiköiden tutkimustyöstä vuosina 2003-2005 (STM:n selvityksiä 2/2009). Mittavan selvityksen lähdemateriaalina oli viiden yliopistollisen sairaalan erityisvastuualueen materiaali, kaikkiaan 11 380 tieteellistä julkaisua: 9 100 kansainvälistä ja 1 630 kotimaista artikkelia sekä 650 väitöskirjaa. Helena päätti monipuolisen esityksensä toteamukseen, että tutkimustyön tuloksellisuuden arvioinnissa tulisi aina muistaa huomioida myös se, minkälaisilla henkilöstöresursseilla ja taloudellisilla panostuksilla julkaisut on saatu aikaan.

Luentoesitys, Kuva: Jussi Männistö

Iltapäivän päätteeksi kuulimme tutkijan näkökulmaa: LT, dosentti Riitta Luoto UKK-instituutista ja THL:stä kertoi Open Accessista ja rinnakkaisjulkaisemisesta omasta perspektiivistään, mm. tutkijana ja väitöskirjatyöntekijöiden ohjaajana. Riitta on myös toiminut vuodesta 2008 lähtien OA-lehti BMC Women’s Health –lehden editorial boardissa sekä associate editorina. Riitan näkemykset OA-julkaisemisen positiivisista puolista sekä haasteista olivat erittäin kiinnostavaa kuultavaa. Positiivisesta puolista Riitta nosti tiedon avoimen saannin lisäksi mm. avoimen vertaisarviointiprosessin edut (mm. BMC Women’s Healthissa ja monissa muissa BMC- open access-lehdissä on avoin vertaisarviointiprosessi). Haasteeksi hän nimesi mm. sen, miten lehtien perustamiskynnyksen laskiessa, pystytään takaamaan työhönsä perehtyvien editorien ja vertaisarvioijien saanti.

Onnistuneen seminaarin päätteeksi eri puolilta Suomea tulleista seminaarivieraista moni jäi vielä illaksi tutustumaan Tampereen kulttuuritarjontaan.

Linkit

Teksti
Katri Larmo
Informaatikko
Terveystieteiden keskuskirjasto Terkko
Kuvat
Jussi Männistö
Kirjastosihteeri
Terveystieteiden keskuskirjasto Terkko

BHL-Europe – Biologisen lajitiedon ja kulttuuriperinnön keidas

Viikin tiedekirjasto osallistuu 1.5.2009 käynnistyneeseen kolme vuotta kestävään Biodiversity Heritage Library for Europe (BHL-Europe) –hankkeeseen, jonka päätavoitteena on luoda eurooppalainen monikielinen portaali ja käyttöliittymä digitoiduille biodiversiteettialan julkaisuille.

BHL-verkkopalvelu on käynnistynyt alun perin vuonna 2007 amerikkalaisten luonnontieteellisten museoiden ja kirjastojen yhteistyönä. BHL-Europe –hankkeen myötä toiminta laajenee yhdeksääntoista eurooppalaiseen digitaalista sisältöä tuottavaan organisaatioon. Hankkeen koordinaattorina toimii Berliinin Humboldt-yliopiston yhteydessä toimiva Museum für Naturkunde.

Kukin osallistuva organisaatio huolehtii itse oman aineistonsa digitoinnista ja sen rahoituksesta. BHL-Europe pyrkii harmonisoimaan digitointikäytäntöjä ja varmistamaan aineistojen yhteentoimivuuden hankkeen aikana kehitettävässä portaalissa. Hankkeelle tärkeä yhteistyökumppani on Euroopan digitaalinen kirjasto Europeana, jonka kesällä 2010 julkaistava versio tulee sisältämään runsaasti BHL-palvelun aineistoa laajentaen sen sisältöä kulttuuriperinnöstä luonnontieteiden suuntaan.

Viikin tiedekirjasto on muodostanut hanketta varten kotimaisen ohjausryhmän, jonka tehtävänä on koordinoida Suomessa digitoitavan aineiston valintaa, suunnitella ja hakea ulkopuolista rahoitusta digitointiin ja tehdä hanketta tunnetuksi tutkijoiden keskuudessa. Ohjausryhmässä on edustus biotieteellisestä tiedekunnasta ja Vanamo-seurasta (Jouko Rikkinen), Luonnontieteellisestä keskusmuseosta (Henry Väre, Anders Albrecht, Hannu Saarenmaa, Marjatta Mikkonen) ja Societas pro Fauna et Flora Fennica –seurasta (Maria von Hertzen). Viikin tiedekirjastosta ohjausryhmän puheenjohtajana on toiminut Teodora Oker-Blom, ja jäseninä Sini Kärki ja Kimmo Koskinen.

Yhteistyössä Societas pro Fauna et Flora Fennica –seuran kanssa toteutettiin kirjallinen lupakysely seuran jäsenille. Siinä perusteltiin digitoinnin tärkeyttä julkaisusarjojen näkyvyyden kannalta ja pyydettiin oikeudenhaltijoilta lupaa digitoida seuran julkaisusarjat vuoteen 1940 saakka. Määräaikaan mennessä yksikään tekijä tai oikeudenhaltija ei vastustanut sarjojen digitointia ja julkaisemista verkossa. Vastaava lupakysely on sovittu tehtäväksi myös Vanamon julkaiseman Luonnon tutkija –lehden numerossa 5/2009 .

Hankkeen kotimainen ohjausryhmä on laatinut yhteistyöaloitteen suomalaisen biologisen kulttuuriperinnön digitoinnista Kansalliskirjastolle, jolla on ajanmukainen digitointikeskus Mikkelissä. Tähän yhteistyöhön Kansalliskirjasto ei kuitenkaan katsonut voivansa osallistua.

Viikin tiedekirjasto on hankkeen kuluessa ensimmäisten kuukausien aikana digitoinut yhdeksän volyymiä, yhteensä n. 2000 sivua.  Aineisto on pääosin osia sarjoista Notiser ur sällskapets pro fauna & flora fennica förhandlingar ja Acta Societatis pro fauna et flora Fennica. Hankkeen yhteydessä kotimaassa digitoidut aineistot löytyvät Helsingin yliopiston digitaalisen arkiston Heldan kokoelmasta Fauna & Flora.

Lisätietoja BHL-Europe -hankkeesta

Teksti ja kaavio:
Kimmo Koskinen, Sini Kärki, Teodora Oker-Blom
Viikin tiedekirjasto

Juhlavaa arvokkuutta ja iloa – Viikin tiedekirjasto täytti kymmenen vuotta

Lokakuun 27. päivänä järjestetty kutsuseminaari Viikin kampus tulevaisuuden suunnannäyttäjänä oli Viikin tiedekirjaston juhlavuoden 2009 päätapahtuma.

Lähes 150 kutsuvierasta osallistui Viikin tiedekirjaston järjestämään seminaariin Viikin kampus tulevaisuuden suunnannäyttäjänä. Seminaari-iltapäivänä Infokeskus Koronan tavallisesta arjesta poikkeava tunnelma oli pysähdyttävin juuri ennen ensimmäisten vieraiden saapumista. Valmistelut olivat takanapäin ja nyt oli aika antaa etusija vieraille, jotka itse asiassa tekevät juhlan.

Seminaarille ja cocktailtilaisuudelle varattuun viiteen tuntiin sisältyi monenlaista vuorovaikutusta, iloisia tervehdyksiä, onnitteluja, jälleennäkemisiä, keskittynyttä teemaosuuden kuuntelua, siihen osallistumista ja vapautunutta seurustelua seminaarin päätteeksi. Iltapäivän aluksi kuultiin kirjastonjohtaja Heli Myllyksen avaussanat ja professori Eero Puolanteen juhlapuhe. Seminaarin jälkimmäisenä osana oli paneelikeskustelu, johon myös yleisö aktiivisesti otti osaa.

Teemana Viikin kampuksen tieteenalayhteistyö ja kirjaston rooli

Seminaarin teeman ytimenä oli Viikin kampus ja sen toimijoiden yhteistyö matkalla kohti huippuja.  Viikin tiedekirjasto on Helsingin yliopiston kirjastotoimen organisaatiomuutoksen yhteydessä painottamassa toimintakonseptiaan entistä enemmän tarkennettujen tieteenalapalveluiden suuntaan.  Paneelin otsikkona olikin Yhteistyön verkot ja solmut – tutkimuksen tiedonhallinnan haasteet. Kirjasto haluaa olla mukana tukemassa kampuksen tutkijoita, opettajia ja opiskelijoita tiedon hankinnassa, käyttämisessä ja tuottamisessa monipuolisesti ja uusin keinoin.

Ympäristö, johon toiminta yhä enemmän keskittyy, on verkko. Tutkimuksen verkottumiseen liittyy käsite eScience. Tutkimuksen perusaineiston, verkkoon tallennetun tutkimusdatan, avoin saatavuus on juuri nyt kehittämiskohteena ja keskustelunaiheena. Tutkimuksen tarvitsemat lähdeaineistot ovat jo suuressa määrin verkossa. Sosiaalinen media tarjoaa väylän yhteisöllisyyteen ja vuorovaikutukseen.

Seminaarissa järjestetyn paneelin myötä kirjasto halusi kuulostella paikkaansa tieteenharjoittajien ja viime kädessä koko yhteiskunnan muuttuvassa ja jo muuttuneessa informaatioympäristössä. Lupaavan toimintamuodon tässä suhteessa tarjoaa esimerkiksi professori Yrjö Engeströmin (Helsingin yliopiston käyttäytymistieteellinen tiedekunta, toiminnan teorian ja kehittävän työntutkimuksen yksikkö) kehittämä solmutyöskentely.

Puheisiin ja asiaan keskittyen…

Paneelin alustuksina kuultiin tutkija, dosentti Marjut Salokanteleen (Tutkijakollegium) esitys Kirjaston tuki  tutkimusdatan ja –aineiston hallinnassa sekä Yrjö Engeströmin esitys Kirjasto tutkimusryhmien tukena. Paneelikeskustelijoiksi olivat lupautuneet professorit Visa Heinonen (Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellinen tiedekunta) ja Jari Yli-Kauhaluoma (Helsingin yliopiston farmasian tiedekunta), johtajat Mikael Hildén (Suomen ympäristökeskus), Kristiina Hormia-Poutanen (Kansalliskirjasto) ja Tomi Mäkelä (Biotekniikan instituutti). Paneelin puheenjohtajana toimi Viikin tiedekirjaston johtokunnan puheenjohtaja, professori Kielo Haahtela (Helsingin yliopiston biotieteellinen tiedekunta).

Eero Puolanne kertoi juhlapuheessaan Viikin tiedekirjaston syntyvaiheista. Heli Myllys kiteytti avaussanojensa päätteeksi seminaarin tavoitteen näin: ”Toivomme, että iltapäivän päätyttyä kirjastotoiminta on meidän kaikkien mielessä saanut uuden hahmon asiantuntijatyönä ja yhteistyöverkostojen tärkeänä säikeenä. Emme kuitenkaan saa unohtaa, että kirjastolla on myös oma sijainti. Se on paikka, johon voi tulla. Kymmenen vuotta sitten valmistuneet Viikin tiedekirjaston tilat täällä Infokeskus Koronassa kutsuvat edelleenkin vaikkapa henkilökohtaisiin kohtaamisiin ja innostavaan ja luovaan ajatustenvaihtoon – kuten tänään.”

…kuultua jälkeenpäin pohtien

Paneelin alkupuheenvuoroja, sen osanottajien keskustelua sekä yleisön heille esittämiä kysymyksiä ja kommentteja kuunnellessa sai tuntea, että kirjastomme valitsemat teemat ovat tiedemaailmassa erittäin ajankohtaisia ja että ne todella kiinnostivat osallistujia. Tutkimusaineistojen saatavuus herättää aina moninaisia kysymyksiä termien määrittelystä tietosuojaan ja resurssien riittävyyteen tietomäärän ja datan kasvaessa räjähdysmäisesti vuosi vuodelta. Millaisia aineistoja kannattaa säästää ja mitä aineistoja voi jakaa avoimesti verkossa?

Kirjaston palvelujen tuotteistaminen on tärkeää, jotta niukat resurssit saadaan tarkoituksenmukaisesti käyttöön. Tarkentavaa palveluympäristön analyysia ja tuotteistamista eri asiakasryhmille tulisi intensiivisesti jatkaa, myös opiskelijoiden tarpeita kuunnellen.  Viikin kampuksella sijaitsevat tutkimuslaitokset ovat olleet aina kirjaston yhteistyökumppaneita ja siten tärkeä asiakasryhmä. Yleisöltä tullut kysymys siitä, tekeekö kirjasto kuluttajatutkimuksia, oli mielenkiintoinen. Olemmeko koskaan ajatelleet säännöllisesti tehtyjä asiakaskyselyitä kuluttajatutkimuksina? Korvaavatko markkinointi, tuotteet ja kuluttajat käsitteinä kirjastojen tiedottamisen, palvelut ja palveluiden käyttäjät?

Kirjaston roolin ja tehtävien on pystyttävä vastaamaan nykyajan tiedonhallinnan ja tutkimuksen tuen haasteisiin. Uhkakuvana voidaan pitää Yhdysvaltojen kirjastojen ja tietopalvelujen alasajoa kaupallisten toimijoiden vallatessa tietomarkkinoita. Suomessa yhteistyö ja palvelujen parantaminen edistyy mm. Kansallisen digitaalisen kirjaston
valmistuttua.

…musiikin siivittämänä seurustellen ja viihtyen

Kuten edeltä ja pienistä keskusteluvälähdyksistä ilmenee, Viikin tiedekirjaston juhlaseminaarin esiintyjät olivat tilaisuuden järjestäjän pyynnöstä valmistelleet kiinnostavat ja keskustelua herättävät esitykset ja käyttäneet siihen aikaansa. Iso vierasjoukko oli noudattanut kutsua tulla juhlimaan kirjaston merkkivuotta yhdessä sen henkilökunnan kanssa. Erikseen on mainittava Viikin tiedekirjaston syntyvaiheisiin erityisesti vaikuttaneet yliopistolaiset, kuten professori Eero Puolanne ja nykyään eläkkeellä olevat yliopiston korkeat virkamiehet kansleri Risto Ihamuotila, vararehtori Mauno Kosonen, professori emeritus, Viikin tiedekirjaston johtokunnan ensimmäinen puheenjohtaja Martti Marvola ja rakennusneuvos Toivo Vainiotalo. Vieraina olivat myös heidän työtään omalta osaltaan jatkaneet yliopiston kirjastotoimen nykyiset uudistajat vararehtori Hannele Niemi ja ylikirjastonhoitaja Kaisa Sinikara.

Seminaarin kahvitauolla nautittiin Infokeskus Koronan muotoista ja väristä pyöreää, sinistä syntymäpäiväkakkua ja kuunneltiin Viikin normaalikoulun 10-vuotiaiden oppilaiden kuoron esityksiä musiikinopettaja Terhi Maskosen johdolla.  Paneelikeskustelun päätyttyä sen puheenjohtajalle ojennettiin kukkakimppu ja panelisteille Elintarviketeknologian laitoksen omalla kampuksella valmistamat salamimakkarat. Infokeskus Koronan ensimmäisen kerroksen aula näyttelyineen oli illan cocktailtilaisuuden juhlava tila, jossa Refugium musicum –jousikvartetin esittämä taustamusiikki  soi  klassisen viihdyttävästi.

Kielo Haahtelan paneelin johdantopuheenvuorossa lausumat sanat ”… ja pääasia on, että kaikilla on hauskaa” muistutti rentouden, huumorin ja ilon tärkeydestä kohdatessamme toisiamme juhlallisissa, jännittävissäkin tilaisuuksissa. Iloa ei saisi unohtaa työn ja kiireen keskelläkään.

Myös juhlavuoden tapahtumien järjestelyt hoitanut Viikin tiedekirjaston johto ja henkilökunta olisi voinut yhtyä Kielo Haahtelan kehotukseen Kanteletarta lainaten, hiukan helpotuksesta huokaisten näin:

Jo on mennyt mennyt vuosi,

Menköhön tämäki vuosi

Muien vuosien mukahan,

Muien päivien perästä!

Laulelkame, soitelkame,

Tehkäme iloinen ilta!


Malja kymmenvuotiaalle! Eero Puolanne ja Heli Myllys

Cocktailtilaisuus Viikin Infokeskus Koronan ensimmäisen kerroksen aulassa

Paneelikeskustelu alkaa. Vasemmalta Kielo Haahtela, Jari Yli-Kauhaluoma, Kristiina Hormia-Poutanen,  Visa Heinonen, Yrjö Engeström, Marjut Salokannel, Mikael Hildén, Tomi Mäkelä

Yleisöpuheenvuoroja. Puhumassa Toivo Vainiotalo, jonka vasemmalla puolella, kuvan etualalla Risto Ihamuotila, Vainiotalon oikealla puolella Mauno Kosonen ja takana Martti Marvola

Teksti:
Eeva-Liisa Viitala
Viikin tiedekirjasto
Liisa Siipilehto
Viikin tiedekirjasto
Kuvat:
Eero Roine

Kansalliskirjaston tonttu ja enkeli

Kansalliskirjasto, kaunis keltainen rakennus, joka on julkisivultaan kuin kreikkalainen temppeli ja sisältä – ainakin kupolisalissa –  kuin roomalainen kylpylä, on ollut Suurkirkon vieressä jo yli 150 vuotta. Kuten tiedetään, kirjasto rakennettiin Helsinkiin, koska Turussa riehunut suuri tulipalo tuhosi siellä olleen kirjaston.

Kirjastossa on koko sen olemassaolon ajan asunut kirjastotonttu. Jotkut sanovat, että sen nimi on Wilhelm, mikä tarkoittaa tahtokypärää, toiset puolestaan ovat aivan varmoja siitä, että tonttu on Matti, joka taas merkitsee Jumalan lahjaa. Muutama kirjaston historian ystävä arvelee sen nimen olevan Pippi.

Tällä hetkellä, armon vuonna 2009, tonttu on 164 -vuotias. Hyvin nuori tonttu siis. Kerrotaan, että kun saksalaissyntyisen arkkitehdin Carl Ludwig Engelin piirtämä kirjastorakennus valmistui vuonna 1845, portailta löytyi kori, jossa makasi pieni tonttuvauva. Kori nostettiin sisään ja silloinen kirjastonhoitajaherra mietti, mitä lapselle tulisi tehdä. Hän päätti kiinnittää kirjaston oveen ilmoituksen, jossa pyydetään hakemaan “Mooseksen lailla koriin asetettu lapsonen mahdollisimman pikaisesti vanhempain huostaan”. Mutta kun hän kääntyi katsomaan koria ja lasta kuvaillakseen ilmoituksessa pienokaisen ulkonäköä, kori oli tyhjä.

Tonttu, olkoon se Matti Wilhelm, oli kadonnut. Se oli tepastellut pienillä jaloillaan yläkertaan, ja siellä pohjoisenpuoleiseen lukusaliin. Lukusalin yläparven vasemmasta nurkkauksesta se löysi oivan sopen itselleen. Sieltä se kulki ympäriinsä ja kasvoi aikuiseksi tontuksi haukkaamalla aina välistä salaa kirjastonhoitajien eväistä palasen ja kulauttamalla kahvia päälle. Matti Wilhelmistä kasvoi oikea kahvikissa ja ainoastaan silloin se on pahalla päällä ja paiskoo kirjoja ympäriinsä, jos se ei saa kahvia. Onneksi kirjastossa on kahvila, jonne voi aina hiipiä ja lorauttaa automaatista kahvitilkan isoisoisän pikkuruiseen perintömukiin.

Koko 1800-luvun ajan Matti Wilhelm asui kirjaston pohjoisen salin yläparvella. Kun kirjaston puolipyöreä lisärakennus, Rotunda, valmistui 1900-luvun alussa, tonttu muutti sen yläkertaan, oikealla olevaan äärimmäiseen nurkkaan, suurten puuhyllyjen taakse. Sieltä se on hoitanut tärkeää tointaan ahkerasti ja kunniakkaasti.

Kirjastotontut, jotka voivat olla kumpaa sukupuolta tahansa, ovat aivan oma tonttulajinsa ja niillä on sivistyksellinen tehtävä yhteiskunnassa.

Kirjastotonttujen yhden lajin muodostavat kansalliskirjastotontut, joita on jokaisessa maailman kansalliskirjastossa. Ne erottaa muista kirjastotontuista siitä, että ne ovat hyvin isänmaallisia ja tietoisia oman kansansa kirjallisesta perinnöstä. Lisäksi niillä on ihmisiltä opittu tapa kehuskella kirjoihin liittyvällä sivistyksellään. Esimerkiksi Islannin kansalliskirjaston tonttu Hlynyr on kertomansa mukaan lukenut kaikki saagat etuperin ja takaperin ja kääntänyt tekstit myös konttikielelle.

Walesin kansalliskirjaston tontturouva Elfyn sen sijaan kehittelee uutta runoutta, joka muodostaa loppusoinnullisia säkeitä pitkistä, lähes vokaalittomista sanoista, sellaisista kuin chrwortchlp ja htrchwathlg.

Oman asemansa tärkeyden tuntien kansalliskirjastotontut kokoontuvat joka viides vuosi tonttu- konferenssiin. Viimeksi kansalliskirjastotonttujen kokous oli Suomessa vuonna 1925. Konferenssin teemana oli “Tonttujen vaikeutunut asema kirjastoissa ihmisten välinpitämättömyyden ja asiattomuuden lisääntyessä iloisella 1920-luvulla”. Matti Wilhelm, nuorimpana esitelmöitsijänä konsaan, piti konferenssissa puheenvuoron aiheesta “Tupakoinnin haitat kirjastojen kokoelmille”.

Matti Wilhelm tiesi, mistä puhui. Tupakointi lisääntyi 1900-luvun alkupuolella joissakin kirjaston tiloissa merkittävästi ja Matti Wilhelmillä oli kova työ tuulettaa kirjaston parvekkeella kaikki tupakansavulle altistuneet kirjat ja lehdet viikoittain. Tämän se teki aina kirjaston ollessa suljettuna, niin että kukaan ihminen ei tiennyt tästä uhrautuvasta, vuosikausia kestäneestä työpanoksesta. Puheita ei pidetty, ei mitaleita eikä kirjastotonttuneuvoksen arvonimiä myönnetty. Ainoa palkkio oli mitätöivä suhtautuminen koko tonttusukuun.

Mutta eipä Matti Wilhelm ollut virkaansa ihmisten kiitosten takia valinnutkaan. Sen rakkauden ja kiintymyksen saavat kirjat, sanoma- ja aikakauslehdistä se ei niinkään pidä. Se on kulkenut kirjahyllyjen välissä useille ihmissilmille näkymättömänä päivästä, kuukaudesta ja vuosikymmenestä toiseen. Se oikoo Encyclopedia Britannican rivit, puhaltaa pölyt pois Suomen Kansan Vanhoista Runoista, korjaa taidekirjojen aakkosjärjestystä, niin että Dürer on ennen Repiniä, paikkaa Avicennan repeytyneitä sidoksia, sivelee hellästi Shakespearen Koottujen teosten selkiä ja kerää kirjanmerkkeinä olevat karkkipaperit pois Tarzanien ja Viisikkojen välistä.

Aina silloin tällöin se käy lukemassa Axel Munthen romaania ”Huvila meren rannalla”, sillä siinä kerrotaan Matti Wilhelmin ruotsalaisesta sukulaisesta, tontusta, jonka kirjailija oli Lapissa tavannut.

Tonttua kiinnostavat erityisesti satukirjat, niissähän on joskus sangen osuviakin kuvauksia tonttukansasta.  Zachris Topeliuksen ja Elsa Beskowin tontuista Matti Wilhelm lukee mielellään yhä uudelleen ja katselee monien taiteilijoiden tekemiä kuvia. Jotkut kuvista, varsinkin sellaiset, joissa tontut on esitetty hyvin pitkinä ja hoikkina ja pelkästään punapukuisina, ovat kyllä aika kaukana oikeiden tonttujen ulkonäöstä, mutta eipä se ole haitannut. Sen sijaan Matti Wilhelm ei enää ikinä lue toista kertaa yli sata vuotta vanhaa satukirjaa ”Palleroisille iloksi”, sillä siinä kerrotaan, kuinka Korkeasaaren karhut raatelevat häkkiin pudonneen pikkupojan ja kuinka orpopoika kuolee verensyöksyyn. Se kirja aiheutti Matti Wilhelmille piinalliset painajaiset vuosien ajan.

Enkelikirjoja Matti Wilhelm tutkii myös innoissaan, sillä sen paras ystävä, ja oikeastaan ainoa, koko kirjastossa on enkeli Muriel. Sillä samalla tavoin kuin kirjastoilla on omat tonttunsa, niillä – ainakin suurimmilla – on myös omat enkelinsä. Enkelin, joka on tontun tavoin kirjaston hyvä haltija, tehtävänä on toimia jonkinlaisena ylimpänä työsuojeluvaltuutettuna ja asiakaspalvelupäällikkönä, että niin että työt sujuvat ilman suurempia käsirysyjä ja että asiakkaat pysyvät tyytyväisinä, niin että tulevat toistekin.

Muriel asuu kirjaston katolla, olipa sää millainen hyvänsä, mutta aina silloin tällöin hän kutistaa itsensä monimetrisestä olennosta ihmisen kokoiseksi ja tulee sisälle kirjastoon tervehtimään Matti Wilhelmiä.

Kun asiakkaat ovat poistuneet, Muriel kerää ruskean samettimekkonsa helmat siististi kokoon ja asettuu risti-istuntaan Rotundan yläkerran lattialle. Matti Wilhelm hakee alakerrasta kahvia ja munkkipossut. Tällaisina hetkinä on mukava muistella menneitä: kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat etsineet kirjoista tietoa milloin pakon ajamina milloin innosta hehkuen. Keväisin hyllyjen väliin ilmestyy suutelevia pareja. Näky vetää Matti Wilhelmin ja Murielin suut hymyyn.

Ne muistelevat eri vuosikymmeniä ja sitä, mitä ihmiset kulloinkin kaivavat povitaskuistaan tai laukuistaan esiin. Enää ei tutkijanpöydälle ilmesty taskukelloja eikä sikareja, myös puuterirasiat, monokkelit ja ruutuvihot sekä mustekynät ovat vanhanaikaisia. Nyt kaivetaan kannettava tietokone ja vielä useammin vesipullo pöydälle. Onkohan Helsingissä vesipula, Matti Wilhelm ja Muriel miettivät.

Matti Wilhelm huokaa usein asiaa, jossa hän kokee epäonnistuneensa. Tonttujen ikiaikainen tehtävä on varjella ja pitää huolta taloista ja niiden tavaroista eli kiinteistöistä ja irtaimistosta, niin kuin nykyään sanotaan.

– Olenko tullut vanhaksi, kun en enää saa pitkäkyntisiä kiinni, Matti Wilhelm murehtii. – Olen pitänyt erityisesti miestenlehtiä ja vanhoja kirjoja silmällä, mutta silti niitä vain aina katoaa.

– Älä sure, Muriel lohduttaa. – Jos sinä et olisi ollut täällä, asiat olisivat paljon hullummin. Eikä Muriel edes uskalla ajatella, miten huonosti asiat saattaisivatkaan olla.

Matti Wilhelm ja Muriel pyyhkivät sokerinmuruset pois suupielistään roskakoriin, kirjaston ystäviä kun ovat. Niillä on suunnitelma. Ne ovat päättäneet ikuistaa nimensä kupolisalin kupoliin, muutenhan ei kukaan usko, että ne ovat olemassa.

Matti Wilhelm ja Muriel hiipivät alas Rotundan portaat ohi kuohuviinilaseja kilistävien näyttelynavajaisvieraiden ja menevät kupolisaliin. Matti Wilhelm kiipeää Murielin selkään ja ne lennähtävät 23 metriä ylöspäin kohti kupolin korkeinta kohtaan.

– Onhan sinulla se Museoviraston hyväksymä merkintäkynä mukana?, Muriel kuiskaa. – Onpa hyvinkin, sanoo Matti Wilhelm, ja kaivaa kynän taskustaan.

Kun kupolia joskus restauroidaan sisältä, sen korkeimmalta kohdalta löytyy pieni, kauniilla käsialalla kirjoitettu teksti, jossa lukee: ”Matti Wilhelm and Muriel have been here since 1845”. Ne ovat nykyaikaisia, nämä kieltä ja kirjoja rakastavat tonttu ja enkeli.

Jaana Aallon näkemys tontusta. (Marjut Hjelt – Jaana Aalto, Tonttu. Tonttusuvun tarinoita suuresta metsästä. SKS 1997.)

Teksti :
Marjut Hjelt
Kirjastosihteeri
Kansalliskirjasto
Kuva :
Jaana Aalto
Marjut Hjelt – Jaana Aalto, Tonttu. Tonttusuvun tarinoita suuresta metsästä. SKS 1997.

Muurahaiskorennon mukana Luonnontieteiden kirjaston vaiheita seuraamassa

 

Verkkarissa vuoden 2009 varrella ilmestyneissä Viikin tiedekirjaston juhlavuosikirjoituksissa on kerrottu Viikin tiedekirjastoksi yhdistettyjen kirjastojen historiasta. Viikin tiedekirjastohan muodostettiin seuraavista Helsingin yliopiston kirjastoista: Maatalouskirjasto (1930-1999), Metsäkirjasto (1862-1999), Luonnontieteiden kirjasto (1899-1999), Biokeskuksen kirjasto (1995-1999) ja Eläinlääketieteellinen kirjasto (1892-2004).

Kirjoitussarjan viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä, tutustutaan Luonnontieteiden kirjaston taustaan. Kirjoittajan avuksi tuli inspiroiva luonnonhenki sudenkorentoa muistuttavan Muurahaiskorennon hahmossa. Se johdattamana seuraamme nyt eräiden luonnontieteellisten tietoaineistokokoelmien historiaa sadan vuoden ajalta. Muurahaiskorentokeiju haluaa muistuttaa meitä ihmisiä luonnon kauneudesta, sen ihmeistä, hetkellisyydestä ja vapaudesta lentää kevyesti, tietämisen painoa vailla.

http://www.fotopedia.com/en/Antlion

http://creativecommons.org/licenses/by/3.0/

Ihan oikeastikin elän täällä Suomessa! Latinaksi nimeni on Myrmeleon formicarius. Ulkonäöltäni muistutan pientä sudenkorentoa. Toisin kuin sudenkorennoilla, minulla on pitkät, kärjistään kaartuvat tuntosarvet. Olen 4-8 cm pitkä ja ravintonani on kukkien siitepöly. Toukkana minulla on jännittävä nimi Muurahaisleijona. Saalistan hiekkarannoilla muurahaisia kuin ovela peto. Kaivan kuoppia, joihin muurahaiset jäävät ansaan ja syön ne.

Muodonmuutoksessa jätän taakseni toukkaelämän ja minusta kehkeytyy lentävä kaunotar. Olen kiehtova olento useiden maiden kansanperinteessä, ehkä jo toukkavaiheen elintavasta kertovan erikoisen nimeni ja kaksoisluonteeni takia.

Kuulun verkkosiipisiin eli Neuroptera-nimiseen hyönteislahkoon. Eläintieteen professori, hyönteistutkija O.M. Reuter julkaisi meistä tutkimuksen vuonna 1894. Sen nimi on Neuroptera Fennica, förteckning och beskrifning öfver Finlands neuropterer. Se on julkaistu sarjan Acta Societatis pro Fauna et Flora Fennica osassa IX, numerona 8.

Professori Reuter kirjoittaa lisää meistä verkkosiipisistä vuonna 1895 julkaisusarjan Meddelanden af Societas pro Fauna et Flora Fennica 21. vihkossa. Kahdentoista vuoden kuluttua hän mm. kertoo tämän sarjan 33. vihkossa, että meitä suomalaisia Neuroptera-lajeja on 42. Vuosien mittaan tiedot minusta ja sukulaisistani karttuvat karttumistaan ja luonnon valtavaa monimuotoisuutta luokitellaan, määritellään ja nimetään.

Tiedemiehet alkoivat perustaa tieteellisiä seuroja jo 1600-luvulla. Suomessa niiden toiminta varsinaisesti käynnistyi 1800-luvun alkukymmenillä. Seurat alkoivat julkaista tieteellisiä julkaisusarjoja ja lehtiä, joiden avulla uusinta tietoa levitettiin. Syntyi kansainvälistä toimintaa, jonka piirissä julkaisuja vaihdettiin seurojen kesken ja näin ne saivat lukijoita ympäri maailman. Suomen vanhin yhä toimiva tieteellinen seura on Societas pro Fauna et Flora Fennica, joka on perustettu Turussa vuonna 1821.

Tieteellisten seurain kirjasto perustetaan vuonna 1899. Pöllölän aika

1890-luvulla valtiopäiville jätettiin kahteen kertaan aloitteet tieteellisten seurojen yhteisen talon rakentamisesta. Vuonna 1896 Suomen Tiedeseuran uhkana oli häätö Helsingin kaupungin kansankirjaston talosta Rikhardinkadulta, josta kaupunki oli vuokrannut tilaa seuran käyttöön. Tiedeseuran tekemän rakennusmääräraha-anomuksen jälkeen senaatti asetti tieteellisten seurojen edustajista kootun valtuuskunnan valmistelemaan asiaa. Valtuuskunta sai mietintönsä valmiiksi huhtikuussa 1897. Siinä ehdotettiin, että pääkaupungissa toimiville tieteellisille seuroille rakennettaisiin talo julkisin varoin. Ehdotettiin myös, että seurojen yhteisten asioiden hoitamiseen asetettaisiin seurojen edustajista koottu valtuuskunta, Suomen tieteellisten seurojen delegationi.

Sisko Hyvämäki, joka on kirjoittanut Tieteellisen seurain kirjaston historiasta toteaakin, että ”mietinnössä ovat mielenkiintoisella tavalla näkyvissä ne periaatteet, jotka ohjasivat Tieteellisten seurain valtuuskunnan ja sen alaisen kirjaston toimintaa myöhempinä vuosina”. Seuroilla tuli olla vapaa itsemääräämisoikeus ja täydellinen riippumattomuus toisistaan. Tämän katsottiin edistävän seurojen tieteellisen tuotannon tervettä kilpailua. Edellytettiin, että seurojen kirjakokoelmia hoidettaisiin erillisinä kirjastoina. Ajateltiin, että se takaa seurojen kiinnostuksen niiden kartuttamiseen ja hoitoon.

Rakennushanke eteni nopeasti ja vuonna 1899 Helsinkiin, Kasarmikatu 24:ään, valmistui talo tieteellisille seuroille ja niiden kirjastoille. Sisäänkäynnin yläpuolelle oli sijoitettu pöllöveistos, jonka mukaan taloa alettiin kutsua Pöllöläksi. Tilat alkoivat pian käydä ahtaiksi, sillä julkaisutoiminta oli vilkasta ja seurojen vaihtoaineistoa tuli paljon. Eri seuroille saattoi tulla samoja sarjoja ja nämä rinnakkaissarjat veivät myös tilaa. Seurojen kirjastot säilyivät erillisinä, mutta niiden hoitoa varten oli palkattu yhteistä työvoimaa, joka tosin oli osapäiväistä. Pöllölän alkuaikoina kirjastossa työskenteli sen hoidosta vastaava kirjastonhoitaja sekä hänen lisäkseen amanuenssi ja julkaisuvarastoa hoitava varastomestari.

null

Säätytaloon vuonna 1931

Vuoden 1931 syyskesällä minä Muurahaiskorento seuraan ja lennän mukana, kun tuhansia hyllymetrejä tieteellistä kirjallisuutta kuljetetaan Kasarmikadulta Kruununhakaan, Säätytalolle, joka äskettäin on vapautunut eduskunnalta. Muuttolaatikoiden ja pakkausten uumenissa ovat myös meitä hyönteisiä koskevat tiedot tiiviissä niteissä paperille painettuina. Nostaisivatpa nuo hiukan huolestuneen näköiset kirjastoihmiset katseensa! He voisivat nähdä minut varsinkin ilta-auringossa siipiäni välkyttelemässä. Mutta valtava määrä julkaisuja on järjestettävä uudessa talossa hyllyihin ja työtä on paljon.

Eräässä muuttolaatikossa on myös vuosina 1911-1924 ilmestynyt ranskalainen julkaisu Insecta. Lehden viidennen vuosikerran numerossa 55-56-57 vuodelta 1915 voi minun ihastuttavan herkkiä verkkosiipiäni tarkastella kaaviokuvana.

null

Hyönteistutkijat toimivat 1900-luvun alkupuolelle asti yleisbiologisissa seuroissa, etenkin Societas pro Fauna et Flora Fennicassa. Vuonna 1919 perustettiin Helsingin Hyönteistieteellinen Kerho. 1920-luvun alussa sen nimi muutettiin Helsingin Hyönteistieteelliseksi Yhdistykseksi (Societas Entomologica Helsingforsiensis) ja seuran oma julkaisusarja Notulae Entomologicae alkoi ilmestyä.  Suomen Hyönteistieteellinen Seura perustettiin 1930-luvun puolivälissä. Vuosi vuodelta tieto lisääntyi…

Säätytalo sai viralliseksi nimekseen Tieteellisten seurojen talo. Kirjaston toiminta selkeytyi mm. Tieteellisten seurain valtuuskunnan vahvistettua johtosäännön vuonna 1933. Vaikeat ajat koittivat 1940-luvulla sodan vuoksi. Myös määrärahoista oli jatkuvaa pulaa. Sodan jälkeen toiminta elpyi, mutta tilanpuute uhkasi jälleen. Vuonna 1949 kirjaston laajuus oli yli 6000 hyllymetriä. Kirjaston aseman vakauttamiseksi ponnisteltiin ja mm. toive kokopäivätoimisista työntekijöistä toteutuikin vuonna 1954.

Kirjaston työt oli jaettu niin, että kukin virkailija huolehti vastuullaan olevien seurojen kaikista kirjastotoiminnoista, vain lainaustoimintaa varten oli yhteinen palvelupiste.  Aikaa myöten työnjakoa kehitettiin tehtäväkohtaiseen suuntaan. Uusi johtosääntö oli tullut voimaan vuonna 1961.

1960-luvulla alkoi Tieteellisten seurain kirjaston aseman ja tulevaisuuden suunnittelu, joka lopulta päättyi suureen uudelleenjärjestelyyn: kokoelmien hajottamiseen ja kirjaston lakkauttamiseen. Kirjaston jakautumista valtakunnalliseksi julkaisujen vaihtokeskukseksi ja luonnontieteelliseksi kirjastoyksiköksi oli ennakoitu jo 1970-luvun alun mietinnöissä.

Kohti Meilahtea. Auratalon aika

Lopullisena päätöksenä oli, että kokoelmien luonnontieteellinen osa siirrettiin Helsingin yliopiston kirjaston uuteen Luonnontieteelliseen osastoon, joka sai tilat yliopiston laitostensa käyttöön vuokraamasta kiinteistöstä, osoitteesta Tukholmankatu 2. Lääketieteelliset kokoelmat oli jo aiemmin sijoitettu Lääketieteelliseen keskuskirjastoon. Humanistiset aineistot jakautuivat pääosin yliopistokirjastoihin. Seurat luovuttivat omistamansa julkaisut valtiolle 23.10.1980.

Muurahaiskorentona seuraan hyönteistieteellisten sarjojen ja lehtien matkaa Kruununhaasta Meilahteen, ns. Aurataloon kesällä 1979. Korkea rakennus sijaitsee vilkkaan risteyksen lähellä, mutta Meilahden rannat eivät ole kaukana. On ollut puhetta, että 1980-luvun lopulla luonnontieteellisten kokoelmien sijoituspaikaksi tulisi Kumpulaan rakennettava yliopistoalue, jonne ne siirtyisivät yliopiston matemaattis-luonnontieteellisen osaston mukana. Muutto Aurataloon olisi väliaikainen…

Vuodesta 1981 lähtien kokoelmat ja niistä huolehtiva henkilökunta palveli tiedon tarvitsijoita Auratalossa Helsingin yliopiston kirjasto, Luonnontieteiden kirjasto –nimisenä yksikkönä vuoteen 1987 saakka. Kirjasto sai tieteellisten seurojen julkaisujen vaihtokappaleet vaihtokeskuksen kautta. Nyt ilmestyi sellaisia kotimaisia hyönteistieteellisiä julkaisuja kuin Annales entomologici Fennici ja Acta entomologica Fennica.

Auratalon vuokrasopimus päättyi ja sen hetkiset 7370 hyllymetriä kokoelmia pakattiin taas muuttoa varten. Vuoden 1987 elokuussa katselin muuton alkua, kun ensimmäiset julkaisukuormat lähtivät Vallilaan, yliopiston Teollisuuskatu 23:sta hankkimaan kiinteistöön. Myöhemmin kuulin, että muuttoa oli kestänyt lokakuuhun asti. Syksy oli minulle jo liian viileä ja olinhan saanut tietää, että hyönteistiede pysyy mukana! Jäikö suunnitelmissa ollut tulevaisuuden sijainti Kumpulassa vain haaveeksi?

Teollisuuskadun varrella

Vuonna 1990 alkaa ilmestyä Entomologica Fennica –niminen julkaisu, joksi ovat yhdistyneet aiemmin mainitut Acta entomologica Fennica, Annales entomologici Fennici ja Notulae entomologicae. Tietotekniikka kehittyy ja se tekee tuloaan kirjastoihin.

Mittavien, pääasiassa kausijulkaisuista koostuvien kokoelmien ylläpidon lisäksi aineistot on kautta vuosien luetteloitu, myös yhteisluetteloihin, jotta tiedettäisiin, mitä aineistoja mistäkin kirjastosta löytyy ja aiheenmukaisia tiedonhakuja varten niiden tietosisältöä on kuvailtu yleisen kymmenluokituksen eli UDK:n avulla.

Tietotekniikka muutti kirjastotyötä. Tietoja kokoelmien sisällöistä ei enää sijoitettu luettelokortteina kortistolaatikoihin. Viitteet alettiin tallentaa tietokantoihin ja niitä katseltiin filmikortilta tai tietokoneen näytöltä tai tulostettiin paperille. Syntyi tietokantoja kuten Luonnontieteiden kirjaston vuonna 1988 perustama Sieppo ja Helsingin yliopiston kirjastojen Helka.

null

1980-luvulla kirjastojen sisällönkuvailutyössä otettiin käyttöön asiasanat numeraalisen UDK:n tai muiden alakohtaisten luokitusjärjestelmien rinnalle. Asiasanastoja kehitettiin tiedon löytyvyyden helpottamiseksi

1990-luvun puolivälissä Luonnontieteiden kirjasto irtautui Helsingin yliopiston kirjastosta. Siitä tuli Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan alainen kirjasto. Kävi myös selväksi, että tulevaisuus ei olisi Kumpulassa, vaan Viikkiin muodostettavassa uudessa kampuskirjastossa ja sille rakennettavissa uusissa tiloissa. Luonnontieteelliset kokoelmat tulisivat jakautumaan siten, että vain eksaktien luonnontieteiden osuus kokoelmista päätyisi Kumpulaan.

Vuonna 1998 Luonnontieteiden kirjaston kokoelmat käsittivät n. 8000 hyllymetriä kausijulkaisuja ja n. 320 hyllymetriä monografioita. Saapuvia kausijulkaisuja oli n. 4100 nimekettä, joista ostettuja oli vain 148. Vaihtotoiminta siis edelleen jatkui ja kirjasto oli ominaislaadussaan säilyttänyt lähes sadan vuoden takaisia perinteitä, vaikka paljon olikin muuttunut.

Viikkiin

Muurahaiskorentona en tietenkään voinut pysytellä poissa paikalta, kun muutto Viikin kampukselle alkoi. Mikä työ! N. 4000 hyllymetriä kokoelmia pakattiin Viikkiin siirtoa varten. Ilahduin kirjaston sijainnista, lähellä olisi luontoa ja rantakin. Mutta ehtisivätkö kirjastoihmiset, joiden aika taas kului raskaissa julkaisujen järjestelytöissä, katsoa lainkaan ympärilleen ja nauttia elämästä niin kuin minä? Ihailin heidän ahkeruuttaan ja tunnollisuuttaan, sitä, miten he huolehtivat noista valtavista aineistomääristä, jotka sisälsivät mittaamattoman määrän tietoa… Vaikutti siltä kuin urakat kävisivät vuosi vuodelta raskaammiksi. Riittäisivätkö mitkään tilat yhä kasvavien julkaisumäärien säilyttämiseen?

Viikin tiedekirjastossa Insecta-lehden saatavuus- ja sijaintitiedot näyttävät Helka-tietokannassa tällaisilta:

Insecta : revue illustrée d’entomologie / Station entomologique de la Faculté des sciences de Rennes.
Kausijulkaisu
Rennes 1911-1924.Viikin tiedekirjasto, lehdet 7 vrk, 2 viim. vsk ei lainata
Sijainti:Hb T-varasto SFF Rennes Faculte
joista: Tilatietoa ei ole saatavana
Kokoelmatiedot: Année 1-13 1911-1924. Puuttuu 7-9

Lehden sijaintitiedoista huomaa, että Tieteellisten seurain kirjastosta peräisin olevaa seurojen mukaista, vaihtosuhteisiin perustuvaa hyllyjärjestystä on edelleen tiedekirjaston Viikin kampuksella sijaitsevassa etävarastossa jäljellä. Luonnontieteiden kirjastosta peräisin oleva, vanhalla tavalla järjestetty kausijulkaisuaineisto muodostaa nykyään n. yhden neljäsosan Viikin tiedekirjaston runsaat 9000 hyllymetriä käsittävästä lehtien ja sarjojen kokoelmasta.

Viikin tiedekirjaston omasta eViikki-tietokannasta löytyy tällainen meihin muurahaiskorentoihin liittyvä viite:

Transfer of cadmium from ants to ant-lions
Nuorteva, Pekka;
Entomologica Fennica 6 (1995) , s. 133-138
Helsinki : Entomologica Fennica,
ISSN 0785-8760

kadmium; ravintoketjut; muurahaiset; muurahaiskorennot; ympäristömyrkyt; OMA:Ys;

Tiedontuottajat: Hm
Tiedontuottajat: Biot HYju2 Viik

Yhteenveto

Suomen tieteellisten seurojen aktiivisella julkaisu- ja vaihtotoiminnalla oli 1800-luvun alkupuolelta lähtien ratkaiseva osuus painetun tieteellisen tietoaineiston saamisessa maahamme. Edellä kuvatut Tieteellisten seurain kirjaston ja sen seuraajien vaiheet ovat vuosikymmenien aikana olleet perinteistä painetun aineiston hallintaan tähtäävää monitahoista kirjastotyötä, jossa etenkin kokoelmien merkitys on korostunut. Olen varma, että kaikkina aikoina henkilökunnalla on mielessään ollut kirkkaana se tavoite, miksi pitkäjänteistä, tarkkuutta ja huolellisuutta vaativaa työtä on tehty hankalissakin oloissa monine uuvuttavine muuttoineen.

Työtä on tehty kirjaston asiakkaiden, tiedon tarvitsijoiden hyväksi, heitä ajatellen. Muurahaiskorennon mukana emme perehtyneet asiakaspalveluun, emme käyneet lainaustoimistoissa tai muissa palvelupisteissä, mutta kirjaston historiaan niiden toiminta toki kuuluu oleellisena osana.

Painetun sanan ja kuvan valtakauden jälkeen julkaisu- ja kirjastomaailmassa on tällä hetkellä tapahtumassa suuri muutos, jolla on ollut omat vaikutuksensa myös tieteellisen kirjallisuuden vaihtotoimintaan. Aikojen muuttumisesta huolimatta Viikissä kokoelmat edelleen karttuvat myös vaihtojulkaisuin. Annan Muurahaiskorennolle viimeisen sanan.

Oppaamme sanoo näkemiin

2000-luvun alkaessa, nähdessäni Viikin tiedekirjastolaisten järjestävän Luonnontieteiden kirjastosta tulleita kausijulkaisuja hyllyihin, mietin, mihin julkaisujen määrän lisääntyminen johtaa? Mihin kaikki lopultakin mahtuu?

Tekninen kehitys on edennyt niin, että tietokoneiden avulla ei enää pelkästään etsitä viitteitä kirjallisuudesta ja koodeja aineiston löytämiseksi tai tilaamiseksi kokoelmista. Nyt näytölle voi saada kokonaisia kirjoja tai artikkeleita luettavakseen – myös alussa mainitsemani Societas pro Fauna et Flora Fennican sarjojen niteet, joissa minusta ja sukulaisistani kerrotaan. Tämän on mahdollistanut digitointi ja käyttöliittymät, joita on kehitetty verkkoon tallennettujen tekstien ja kuvien löytämiseksi ja käyttämiseksi.

Viikin tiedekirjastossa on viime aikoina tehty työtä sen hyväksi, että luonnontutkimukselle tärkeää vanhaakin aineistoa saadaan digitoiduksi ja sen jälkeen Biodiversity Heritage Library –portaalin kautta kaikkien kiinnostuneiden ulottuville. Tiedekirjaston asiantuntijoiden tärkeänä kehittämiskohteena on ollut myös sanastotyö, joka etenee verkkoaineistoja paremmin ”ymmärtäväksi” ontologioiden laatimiseksi.

Luonnonhenkenä, omalta osaltani luonnon säilyttämisen arvoisen monimuotoisuuden edustajana, tervehdin ja kiitän kaikkia teitä, jotka kirjastoissa teette työtä sen hyväksi! Näkemiin! Jonain päivänä lennähdän taas koskettamaan jotakuta teistä verkkosiipieni hipaisulla.

Lähteet:

  • Sisko Hyvämäki: Kirjastoilla on kohtalonsa. Teoksessa Muuttuva kirjasto. Matti Liinamaalle 25.9.1987. Helsinki 1987. s. 25-41.
  • Kalevi Valovirta:  Pöllölästä Viikin tiedekirjastoon – Tieteellisten seurain kirjaston historiaa. Signum 6/2005, s. 22-24
    http://www.protsv.fi/stks/signum/200506/6.pdf

Linkkejä:

Teksti:
Eeva-Liisa Viitala
Tietoasiantuntija
Viikin tiedekirjasto

Solmutyöskentelyä Viikin tiedekirjastossa

Viikin tiedekirjasto on syksyn aikana osallistunut tieteenalapalveluiden kehittämisen muutoslaboratorioon, ns. Solmu-projektiin. Kolmivuotinen hanke käynnistyi  keväällä 2009. Viikin tiedekirjastossa parhaillaan toteutettava hanke on pilottihanke, josta saatuja kokemuksia ja tuotoksia hyödynnetään hankkeen kuluessa. Solmutyöskentely aloitetaan Keskustakampuksen kirjastossa kevään 2010 aikana. Viikin tiedekirjasto (vuodenvaihteesta lähtien Viikin kampuskirjasto) on ollut kehittämisen keskiössä, mutta lopputuotteet on tarkoitus saattaa koko yliopistokirjaston saataville.

Solmuprojektissa testataan ja arvioidaan kirjastotyöntekijöiden ja tutkimusryhmien uudenlaisen kumppanuustoiminnan, ns. solmutyöskentelyn toteuttamistapoja ja vaatimuksia. Projektissa seurataan tutkimusryhmän tiedonhallintatarpeiden kehitystä ja toteutetaan tiiviitä yhteistyöjaksoja tutkimusryhmän kanssa konkreettisten tiedonhallintahaasteiden ratkaisemiseksi.

Solmutyöskentelyssä yhteistyösolmu muodostetaan tietyn haasteen tai ongelman ratkaisemiseksi, minkä jälkeen solmu puretaan ja muodostetaan toisenlaisia yhteistyösolmuja. Toimintamalleja ja palveluja kehitetään yhteiskehittelynä eri toimijoiden kesken, jolloin eri osapuolten tietämys saadaan parhaaseen mahdolliseen käyttöön. Pilottiprojektin vetäjänä toimi professori Yrjö Engeström Helsingin yliopiston käyttäytymistieteellisestä tiedekunnasta, toiminnan teorian ja kehittävän työntutkimuksen yksiköstä.  Projektiin osallistuu kaksi tutkimusryhmää Viikin kampukselta: syanobakteerien tutkimusryhmä soveltavan kemian ja mikrobiologian laitokselta ja suoekologian tutkimusryhmä metsäekologian laitokselta. Kirjaston sisältä projektissa on virallisesti kaksi kolmen hengen ryhmää, mutta käytännössä osallistujia on ollut hieman enemmän.

Työskentelytahti on ollut varsin tiivis. Kokoonnuimme projektin vetäjän, kirjastoryhmän ja tutkimusryhmien kanssa, hieman kokoonpanoja vaihdellen, yhteensä kuusi kertaa syys-lokakuun aikana. Kokoontumisten välillä työstimme kirjaston tarjouksia tutkimusryhmille ja pohdimme kirjaston resursseja niiden toteuttamiseen. Pääsimme myös heti käsiksi työhön, kun autoimme toista ryhmää Suomen Akatemialle osoitetun tutkimussuunnitelman tiedonhallintakysymyksissä.  Suomen Akatemia edellyttää tutkimusrahoitusta hakevilta tiedonhallintasuunnitelmaa, jossa ilmenee, miten hankkeen tutkimusaineistot hankitaan, miten niitä käytetään ja säilytetään ja miten mahdollistetaan niiden myöhempi käyttö. Kirjaston tehtävänä tässä oli auttaa ryhmää hahmottamaan aineistokokonaisuus ja miettimään mm. aineiston lyhyt- ja pitkäaikaissäilytyksen ratkaisuja sekä käyttölupa-asioita.

Viikin tiedekirjaston tuotetarjotin

Prosessin kuluessa on ilmennyt, että mukana olevien tutkimusryhmien tarpeet ja ratkaisuehdotukset ovat suurelta osin samankaltaisia.  Tutkijat kokevat ajanpuutetta ja haluavat keskittyä ydinalueeseensa, tutkimuksen tekemiseen, jolloin kirjaston tehtävänä on tarjota tähän sopivia työkaluja ja taitoja helposti omaksuttavassa muodossa. Tutkimusryhmät kaipaavat räätälöityä palvelua tiettyihin toimintakokonaisuuksiin, kuten tiedonhaun koulutukseen liittyen. Tämän rinnalle tutkijat haluavat lyhyitä ja yksinkertaisia tietopaketteja liittyen esimerkiksi verkon uutuusseurantapalveluihin tai rinnakkaisjulkaisemisen vaatimuksiin. Ratkaisut halutaan helposti, ”yhdellä napinpainalluksella” siten, että kirjasto tekee taustatyön. Tiedottamiskanavien suhteen oli hieman yllättävää, että paperimuodossa olevan tiedotteen nähtiin tavoittavan vastaanottaja paremmin kuin sähköpostiviesti, mikä johtuu sähköisen informaation tulvasta.

Muodostimme tutkimusryhmien kanssa käytyjen keskusteluiden pohjalta ns. tuotetarjottimen, jolta ryhmät voivat valita tarvitsemansa palvelut. Tarjottimella on neljä pääkokonaisuutta, jotka liittyvät tulevaan TUHAT-tutkimustietojärjestelmään, tutkimusaineistojen tiedonhallintaan ja tiedonhallintasuunnitelmaan, tutkimusryhmän näkyvyyden parantamiseen sekä koulutukseen, neuvontaan ja kaukopalveluun.

TUHAT-järjestelmään liittyen kirjasto opastaa kokotekstin tallentamisessa järjestelmään ja jakaa tietoa lehtien julkaisuarkistokäytännöistä. Tutkimusaineisto-kokonaisuudessa kirjasto tarjoaa tukea tutkimusaineistojen hallinnoimisessa, auttaa tiedonhallintasuunnitelman teossa ja tukee aineistojen löydettävyyttä tiedottamalla aineistoista sekä tuomalla niitä esille. Tutkimusryhmän näkyvyyden suhteen kirjasto neuvoo avoimeen julkaisemiseen liittyvissä asioissa erityisesti yliopiston julkaisuarkisto Heldan suhteen, selvittää, onko tutkimushanke TUHTI/TUHAT-järjestelmässä ja opastaa tarvittaessa hankkeiden kuvailussa. Koulutus-osiossa kirjasto tarjoaa räätälöityä koulutusta ja tietoiskuja tutkimusryhmille sekä tarjoaa tietoaineistojen hallinnan koulutusta, mahdollisesti maisterivaiheen tutkimusmenetelmäopintojen osaksi.

Räätälöityä palvelua ja massatuotantoa

Pilottihankkeessa kirjasto on tarjonnut räätälöityä palvelua läheisessä yhteistyössä tutkimusryhmien ja yksittäisten tutkijoiden kanssa. Henkilökohtaiset kontaktit ovat jatkossakin tärkeitä, jotta havaittaisiin tutkijoiden muuttuvat tarpeet.  Pyrkimyksenä tulee olemaan kuitenkin palvelujen tuotteistaminen, jolloin räätälöidystä palvelusta siirrytään kohti ”sarjatuotantomallia”.  Yksilöllistä palvelua tarjotaan siten vain tiettyyn palvelutarpeeseen, rajatun ajan, ja muista palveluista tehdään monistettavissa olevia tuotepaketteja.

Tuotteistamista tarvitaan resurssien riittämisen varmistamiseksi, koska tutkimusryhmiä yksin Viikin kampuksella on satoja.  Palveluiden tuotteistaminen on tarpeen myös toiminnan jatkuvuuden takaamiseksi, jotta tieto ei olisi vain yhden henkilön takana.  Tuotteistaminen mahdollistaa myös palvelumallien tarjoamisen muille kirjastoille. Resursoinnissa on kuitenkin otettava huomioon ,  että tuotteetkin vaativat ylläpitoa ja kehittelyä, minkä lisäksi on oltava valmius kehittää uusia tuotteita muuttuvien tarpeiden myötä.

Kirjaston työskentelytavat murroksessa

Solmuprosessi haastoi kirjaston miettimään omia työskentelytapojaan. Tarjoamamme palvelut ja tuotteet ovat jatkuvasti muuttuvia, ja osa, kuten TUHAT-tutkimustietojärjestelmä, on vasta muotoutumassa. Siksi tulisi uskaltaa tarjota myös keskeneräisiä tuotteita, tarjoutuen samalla päivittämään omia tietojamme sitä mukaa kun muutoksia ilmenee. Samalla tulisi luopua asioiden täydellisen hallinnan vaateesta. Myös erikoistuminen on ollut tarpeellista ja välttämätöntäkin kirjaston sisällä. Esimerkiksi koulutuksessa on nähty tarpeelliseksi, että laajemmat koulutukset ovat opetettuihin asioihin erikoistuneiden kouluttajien vastuulla.  Kuitenkin tarjoamamme tuotepaketti on varsin moninainen, ja solmu-tyyppisessä yhteistyössä kaikkien tulisi tietää jotain kaikesta, vähintään perustasolla.

Yksi tapa muuntaa henkilökohtaista, usein ns. hiljaista tietoa yhteiseksi tietämykseksi on toimintamallien ja tuotteiden täsmällinen kuvaaminen ja tiedon jakaminen.  Tämä voi toteutua esimerkiksi kirjastotyöntekijöiden tuottamien sisäisten tietopakettien (verkossa tai paperimuodossa) ja muun virtuaalisen tiedonvaihdon kautta – kahvipöytäkeskusteluja unohtamatta. Solmutyöskentelyssä toimitaan tyypillisesti pienissä tutkimusryhmissä, jolloin myös mahdollisesti ylitetään olemassa olevia työtehtävärajoja. Tiedon jakaminen on siten tärkeää myös yhteistyön sujuvuuden kannalta.

Kirjaston näkökulmasta solmutyöskentely on ollut aikaa vievää ja haastavaakin, mutta samalla antoisaa.  Prosessi antoi kirjastolle kimmokkeen käydä läpi olemassa olevia palveluita käyttäjän näkökulmasta ja kehittää myös kokonaan uusia palveluita yhdessä tutkijoiden kanssa. Uusia palveluita, kuten tutkimusaineistojen tiedonhallinnan palveluita kehittäessämme olemme saaneet opetella uusia asioita ja myöntää, että emme tiedä vielä kaikkea, mutta otamme asioista selvää. Aktivoiduimme myös etsimään uusia ratkaisuja sisäisen tiedonkulun parantamiseksi. Solmutyöskentely vaikutti lisäksi kirjaston töiden organisointiin siten, että projektissa käyttöönotettua pienryhmämallia aiotaan soveltaa kirjaston työnjaoissa myös jatkossa.

Kuva: Liisa Siipilehto

Teksti:
Katja Oksanen-Särelä
Tietoasiantuntija
Viikin tiedekirjasto

Luonnonvara-alan yhteistyökuulumisia: tavoitteena tutkimusaineistojen avoin saatavuus

Viime vuosina yliopistokirjastoissa on aktiivisesti tuettu ja edistetty avointa julkaisemista, mutta kansainväliset rahoittajien ja julkaisutoimittajien aiheuttamat paineet edellyttävät nykyisin myös tutkimusaineistojen avointa saatavuutta ja jatkokäytön mahdollistamista. Tutkimusaineistojen avoin saatavuus on tärkeää, koska tutkimuksen peruslähtökohtana tulee olla kokeen toistettavuus ja tieteellisen tutkimuksen verifioinnin mahdollisuus.

Julkisin varoin kerätty tutkimusaineisto kannattaa hyödyntää uudelleen myös muissa tutkimuksissa. Globaalien ympäristöongelmien ratkaisemiseksi tarvitaan nopeasti eri puolilla maapalloa kerättyä tutkimusdataa. Esimerkiksi biotieteissä on uusia tutkimusmenetelmiä, jotka edellyttävät jaettavissa olevia aineistoja ja avoimuuteen perustuvia tutkimusinfrastruktuureja. Mm. näiden syiden vuoksi on tärkeää, että keskeinen julkisrahoitteinen tutkimusdata olisi lähtökohtaisesti avoimessa käytössä. Saatavuuden edistämisessä keskitytään nimenomaan digitaalisessa muodossa olevaan dataan. (OECD:n datasuositus, toimeenpanomahdollisuudet Suomessa)

Biologiset tieteet tuottavat runsaasti dataa

Tutkimusaineistot ovat tutkimuksen perusaineistoa. Termiä on pyritty määrittelemään, mutta selvää rajausta ei voida tehdä. Tutkimusaineisto voi olla havaintodataa, jalostettua tietoa, tilasto-, paikka-, tai rekisteritietoa, tekstiä, kaavoja, malleja – mutta ovatko esim. syanobakteerin kantakokoelman näytteet tai verinäytteet dataa? Aineistot ovat toisaalta tutkijoiden itsensä tiettyä tutkimusta varten keräämää dataa ja toisaalta tutkimuslaitoksen tai kenttäaseman jatkuvasti tuottamaa havaintodataa, esimerkiksi tietoja lumen syvyydestä tai ilman hiilidioksidipitoisuudesta.

Ympäristö- ja luonnonvara-alalla on tartuttu tehokkaasti tutkimusaineistojen saatavuuden edistämiseen. Viikin tiedekirjasto on ollut aktiivisesti toiminnassa mukana osana kirjaston koordinoimaa Matri-yhteistyötä (kts. Verkkari 07/2009).

Ongelmaan käsiksi työryhmien avulla

Tutkimusaineistojen avoimen saatavuuden edistämiseksi Suomessa tehdään työtä monella taholla ja monessa eri työryhmässä. Ympäristöministeriön ja maa- ja metsätalousministeriön muodostamassa yhteenliittymässä perustetun ENVDAT-työryhmän tavoitteena on edistää sellaisia aineistohankkeita, joissa eri tutkimuslaitosten yhteistyöstä saadaan konkreettisia hyötyjä mahdollisimman nopeasti. Peruslähtökohtana tietoaineistojen ja tilastojen kehittämisessä on yhteen toimivien avoimien järjestelmien rakentaminen ja yhteisten palvelurajapintojen suunnittelu ja toteuttaminen. Työryhmän raportissa esitetään kehitettäväksi paikkatiedon hyödyntämiseen perustuva palvelu, jossa käyttäjä pystyy rajaamaan alueen kartalta ja saamaan siitä ympäristöä ja luonnonvaroja koskevia tietoja. Tieto saadaan palveluun hajautettuna eri laitoksista.

Yhteenliittymän tavoitteena on myös luoda yhteinen datapolitiikka ja yhtenäistää tilastotiedon tuotantoa. Liittymään kuuluvien tutkimuslaitosten (Geodeettinen laitos GL, Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus MTT, Metsäntutkimuslaitos Metla, Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos RKTL, Suomen ympäristökeskus SYKE) lisäksi yhteistyöhön on osallistunut lukuisia muita luonnonvara- ja ympäristöalan aineistoja tuottavia organisaatioita (esimerkiksi Geologian tutkimuslaitos GTK, Ilmatieteen laitos, maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskus Tike, Maanmittauslaitos, Metsähallitus, Metsätalouden kehittämiskeskus Tapio, Luonnontieteellinen keskusmuseo).

Toimin Viikin tiedekirjaston edustajana ENVDAT-työryhmässä asiantuntijajäsenenä. Kuulun myös seuraavana esittelemääni Helsingin yliopiston tutkimusaineistojen saatavuutta selvittävään työryhmään.

Kansallisen tason datapolitiikkaa tarvitaan

Helsingin yliopiston tutkimusaineistojen saatavuutta selvittävä työryhmä asetettiin kesäkuussa 2008. Tutkija, dosentti Marjut Salokanteleen vetämä ryhmä järjesti laitosten esimiehille kyselyn arvioidakseen koko yliopiston tutkimusdatan säilyttämiseen tarvittavat resurssit. Datapolitiikan luomista varten tarvitaan lisäksi tietoa datan luonteesta, sen omistajuudesta ja tietosuojakysymyksistä. Työryhmässä havaittiin hyvin pian, että Suomessa tarvitaan kansallista ratkaisua yksittäisten organisaatioiden datapolitiikan lisäksi.

Opetusministeriö perusti keväällä 2009 kansallisen poikkihallinnollisen selvityshankkeen kartoittamaan ja koordinoimaan julkisin varoin luotujen sähköisten tietoaineistojen ja tietovarantojen hyödyntämisen tehostamista. Selvityshanketta varten tietoaineistoja koskeva kansallinen kyselyn tehtiin syksyllä 2009. Kyselyn toteutti opetusministeriön toimeksiannosta CSC Tieteen tietotekniikan keskus.

OPM:n asettaman selvityshankkeen järjestämässä seminaarissa 29.9.2009 kuultiin monia luonnonvara-alaan liittyviä esimerkkejä siitä, kuinka paljon dataa muodostuu esimerkiksi nykyaikaisilla ilmaston seurantalaitteilla. Valtavia määrä tietokoneen muistitilaa täyttävää geeniteknologian sekvenssiaineistoa syntyy jatkuvasti. Suomessa luonnonvara-alalla moni tutkimushanke tai ohjelma on tiedontuottajana kansainvälisissä datapankeissa (esim. ICOS – Integrated Carbon Observation System, BBMRI – European Biobanking and Biomolecular Resources).

Tiedonhallintasuunnitelma auttaa tutkijaa pohtimaan tutkimusaineistonsa elinkaarta

Suomen Akatemia on muita kotimaisia rahoittajia aikaansa edellä, sillä nykyisin se edellyttää apurahan hakijoilta tiedonhallintasuunnitelmaa osana tutkimussuunnitelmaa. Käytännön kokemusta tiedonhallintasuunnitelman laatimisen tukemisesta Viikin tiedekirjasto sai syksyllä 2009 Solmu-hankkeen muutoslaboratoriossa syanobakteerin tutkimusryhmän kanssa työskennellessään. Ryhmän tutkija teki Suomen Akatemialle apurahahakemuksen Itämeren tutkimukseen liittyvästä hankkeesta, jonka tiedonhallintasuunnitelman tekemisessä Viikin tiedekirjaston tietoasiantuntijat auttoivat asiantuntemuksellaan. Kartoitus uusista tarvittavista ja jo olemassa olevista tutkimusaineistoista auttoi tutkijaa selkeyttämään tutkimuksen kokonaisuutta. Aineiston elinkaari hahmottui tarkentavien kysymysten asettelusta, miten aineisto kerätään, miten säilytetään ja miten mahdollistetaan sen jatkokäyttö?

Viikin tiedekirjaston merkkivuotensa kunniaksi 27.10.2009 järjestämässä juhlaseminaarissa keskustelu tutkimusaineistojen saatavuuden edistämisestä oli vilkasta. Tilaisuudessa kuultiin myös Marjut Salokanteleen esitys tutkimusaineistojen avoimuuteen liittyvistä kysymyksistä.

Tuhti tietopaketti luonnonvara-alojen tutkimusaineistojen hallinnasta

Tutkimusaineistojen saatavuuden edistämisestä on järjestetty lukuisia seminaareja ja koulutuksia niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Työryhmiä on perustettu, työpajoja järjestetty ja raportteja kirjoitettu. Monissa kansainvälisissä artikkeleissa on käsitelty kirjastojen ja tietopalvelun roolia tutkimusaineistojen hallinnan tukena. Olemme keränneet luonnonvara-alan tutkimusaineistojen jatkokäyttöön liittyvän aineiston yhteen www-sivustoon: ”Luonnonvara-alan tutkimusaineistoja”. Sivusto on avoimesti kaikkien asiasta kiinnostuneiden käytettävissä.

Kuva: Auli Hovi. – Hiilidioksidipitoisuus ilmakehässä:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tiedosto:Mauna_Loa_Carbon_Dioxide-fi.png

Teksti:
Liisa Siipilehto
Tietoasiantuntija
Viikin tiedekirjasto

Kirjastonjohtajat muistivat eläkkeelle lähteviä kollegojaan

Viikin tiedekirjaston kirjastonjohtaja Heli Myllys ja  palvelujohtaja Teodora (Teddy) Oker-Blom, käyttäytymistieteellisen tiedekunnan kirjaston kirjastonjohtaja Tuula Ruhanen ja Kansalliskirjaston suunnittelija, “Helkan äiti”  Katri Tuori siirtyvät ensi vuoden alkupuolella eläkkeelle Helsingin yliopiston kirjastosta. Kirjastonjohtajien ryhmä yhdessä vararehtori Hannele Niemen kanssa muisti eläkkeelle lähtijöitä yhteisellä illanvietolla joulukuun alussa.

Vararehtori Hannele Niemi ja ylikirjastonhoitaja Kaisa Sinikara pitivät jokaiselle lyhyen puheen, missä he kävivät läpi kunkin työuraa ja ansioita Helsingin yliopiston kirjastoissa. Vararehtori ojensi eläkkeelle lähtijöille yliopiston lahjana  yliopiston kauniin rintaneulan. Muulta vierasjoukolta kukin sai muistoksi Oiva Toikan joulunpunaisen linnun.

Heli Myllys

heli Myllys, Sirkku Liukkonen, Liisa Savolainen

Heli Myllys tuli Helsingin yliopiston palvelukseen toukokuussa 1991, jolloin hän aloitti silloisen Maatalouskirjaston kirjastonjohtajana.  Viikin tiedekirjaston johtoon hän astui 1999.  Heli on myös sijaistanut Kaisa Sinikaraa koordinointiyksikössä kahteen otteeseen. Lisäksi hän on toiminut koko kirjastolaitoksen Kaiku-koordinaattorina ja työhyvinvoinnin puolestapuhujana. Lue lisää Helin työurasta.

Teodora (Teddy) Oker-Blom

Teodora (Teddy) Oker-Blom

Teddy on toiminut uransa alussa vuosina 1970-1974 eri tehtävissä Helsingin yliopiston kirjastoissa mm. harjoittelijana Lääketieteellisessä keskuskirjastossa (nykyään Terkko). Eläinlääketieteellisen kirjaston johtajaksi Teddy siirtyi  vuonna  1996. Kirjaston yhdistyessä Viikin tiedekirjastoon vuonna 2004 Teddy aloitti  kirjaston palvelujohtajana. Teddy on luonut myös kansainvälistä uraa  toimiessaan Karoliniska Institutetin kirjaston johtajana 90-luvulla Ruotsissa. Lue lisää Teddyn työurasta.

Tuula Ruhanen

Tuula Ruhanen ja Hannele Niemi
Tuula Ruhasen työura yliopistossa alkoi Helsingin yliopiston kirjaston bibliografisella osastolla aprillipäivänä 1975. Viisi vuotta myöhemmin hänestä tuli bibliografisen osaston yhteisluettelointitoimiston esimies ja myöhemmin saman osaston kausijulkaisutoimiston toimistopäällikkö. Kasvatustieteellisen tiedekunnan kirjaston kirjastonjohtajan tehtävä kutsui 1992. Tuula sydäntä lähellä ovat  informaatiolukutaito ja kansainvälinen toiminta. Tuula on jatkossakin mukana kirjastojen kansainvälisessä toiminnassa mm. IFLA 2012 -konferenssin järjestelyjen kautta.

Katri Tuori

Hannele Niemi ja Katri Tuori
Katri Tuori, Helkan äiti, on tehnyt pitkän työuran Helsingin yliopiston kirjastossa, nimen ja tehtävän muutoksen jälkeen vuodesta 2006 Kansalliskirjastossa. Katrin käsiala on näkyvissä kaikkialla Helsingin yliopiston kirjastolaitoksen atk-järjestelmien historiassa. Hänen organisoimiensa työryhmien ja sisäisen koulutuksen kautta asiantuntijuus on kasvanut ja Helka-tietokanta on ollut jo pitkään asiakkaille ylivoimaisesti Suomen käytetyin tieteellisten kirjastojen tietokanta. Katri on myös Verkkarin perustajajäseniä.

Hannele Niemi

Hannele Niemi

Juhlassa muistettiin myös vararehtori Hannele Niemeä, joka vuodenvaiheessa jättää vararehtorin tehtävän. Kaisa Sinikara toi puheessaan esiin Hannele Niemen merkittävän roolin kirjastolaitoksen kehittäjänä. Kirjastojen kannalta Hannele Niemen valinta kahteen kertaan ensimmäiseksi vararehtoriksi on merkinnyt paljon. Kirjasto- ja tietopalvelutoimikunta on ollut hänen johdolla aktiivinen, hyvin johdettu toimikunta. Arvokasta on ollut se, että vararehtori  on pitänyt tärkeänä ja toiminut sen puolesta, että kirjastot toimivat tiiviissä yhteistyössä opetuksen ja tutkimuksen kanssa.

Yhteisen yllätysjuhlan tunnelma oli lämmin ja iloinen – ei haikea.  Jokaista odottaa uudet haasteet, mutta siteet yliopistoon ja sen kirjastoon eivät katkea.

Edessä vaihtuvat satamat, maisemat.
Hetkeksi pysähdymme. Joskus jäämme.
Kunnes on jälleen aika nostaa purjeet.

“Positiivari”

Teksti ja kuvat:
Tiina Äärilä
suunnittelija
kirjastopalvelujen koordinointiyksikkö

Keskitetyt kisailivat 7.12. Kisakalliossa

Vuoden alusta keskitettyyn kirjastohenkilöstöön kuuluvat kisailivat 7.12. Kisakalliossa. Ohjelmassa oli runsashappista vetreytystä kepeästi ulkosalla pelailemalla, hieman myöhemmin syvennyttiin tiukemmin lajiurheilujen saloihin (jousiammunta, curling ja kuntonyrkkeily) ja lopuksi saunottiin tai rentouduttiin. Aivan aluksi oli tietysti kiltisti kuunneltu konsulttia.

Ottamieni valokuvienkin perusteella Kisakalliossa oli jopa hauskaa!

















Teksti:
Jussi Omaheimo
Verkkotoimittaja
kirjastopalvelujen koordinointiyksikkö
Kuvat:
Jussi Omaheimo ja Tiina Äärilä

Kirjastonhoitaja Rauha Sorsa kertoo kirjastouransa vaiheista

Urani alku Tieteellisten seurain kirjastossa

Tieteellisten seurain kirjasto oli vuonna 1931 muuttanut Kasarmikatu 24:stä, ”Pöllölästä”, Säätytaloon – jonka virallinen nimi tuolloin oli Tieteellisten seurojen talo. Talon korkeisiin huoneisiin oli tehty välipohjat, jotka olivat läpinäkyviä ritilöitä. Talossa oli ahdasta, koska siellä oli jo 7000 hyllymetriä pääasiassa kausijulkaisuja. Ne oli saatu suomalaisten tieteellisten seurojen vaihtoina.

Aloitin kirjastossa harjoittelijana eläintieteen pro gradu –työn ollessa tekeillä. Ensimmäisiä tehtäviä oli hyllyttäminen ja kokoelmien erikoislaatuisen hyllyjärjestyksen opettelu.  Aineistot oli järjestetty periaatteessa seuroittain. Perehdyin erilaisiin kirjastotehtäviin ja työskentelin mm. lainaustoimistossa. Loppuvuodesta 1969 suoritin tieteellisten kirjastojen virkatutkinnon kurssisarjan ja seuraavan vuoden alussa tutkintoon tarvittavat kielikokeet.  Vuonna 1971 valmistuin filosofian maisteriksi.

Varsinainen kirjastotyö alkoi keväällä 1970, kun työparikseni ja tutorikseni tuli kirjastonhoitaja Doris Lindblad. Työ kirjastossa oli itsenäistä, mutta pareittainkin työskenneltiin. [Haastattelija tarkisti jälkeenpäin Sisko Hyvämäen artikkelista Kirjastoilla on kohtalonsa, että 1960-70 –lukujen taitteessa Tieteellisten seurain kirjastossa oli seitsemän kirjastoammatillista tointa ja heidän lisäkseen tarpeen ja varojen mukaan palkattuja kirjastoapulaisia. Vakinaista henkilökuntaa julkaisuvarasto ja huoltohenkilökunta mukaan lukien oli yhteensä 20.]

Doris Lindblad opetti minulle luettelointia ja perehdytti minut AACR-sääntöihin (Anglo-American Cataloging Rules). Ensi töiksemme luetteloimme takautuvasti Suomen Biologian Seura Vanamon kirjaston. Jatkoimme Säätytalon seurojen sarjajulkaisujen analysoinnilla. Sen jälkeen siirryimme luonnontieteellisten ja yleistieteellisten seurojen uusien hankintojen keskitettyyn luettelointiin. Aloitimme samanaikaisesti systemaattisen kortiston tekemisen. Laadin kirjastolle oman UDK-sovelluksen, joka oli kevennetty versio suomalaisesta UDK-laitoksesta. Sen numerovalikoima vastasi Tieteellisten seurain kirjaston kokoelmien sisältöä.

Kirjaston aineisto oli monikielistä ja sen luettelointi vaativaa. Kun SFF:n (Societas pro Fauna et Flora Fennica) venäläiset monografiat tulivat luetteloitavikseni ja kuvailtavikseni, jouduin opettelemaan uuden kielen, venäjän. Peruskielitaidon, ruotsin, englannin, saksan ja jo mainitun venäjän lisäksi opiskelin myöhemmin lisää minulle uusia kieliä television kielikurssien tuella: italiaa, espanjaa, ranskaa, viroa ym. Luettelointityössä myös passiivisesta kielitaidosta on paljon apua.

Kun Tieteellisten seurain kirjaston kokoelmia 1970-luvun loppupuolella alettiin karsia, laadin mm. Suomen yliopistokirjastoille 45-sivuisen tarjousluettelon. Kirjaston lakkauttamisen jälkeen sen luonnontieteellisistä kokoelmista muodostettiin Helsingin yliopiston kirjaston luonnontieteellinen osasto, joka vuonna 1979 sai tilat Auratalosta Meilahdesta.

Kortistoista tietokantoihin: yliopiston Luonnontieteiden kirjaston aika

Auratalossa…

Atk-aika oli tulossa. Finuc-S -luettelon eli Suomen tieteellisiin kirjastoihin tulevien ulkomaisten kausijulkaisujen yhteisluettelon julkaiseminen alkoi. Auratalossa ilmoitimme ensi töiksemme ryhmätyönä kirjaston kausijulkaisut bibliografiselle osastolle Finuc-S:ään. Kun Helsingin yliopiston kirjaston bibliografinen osasto sijaitsi samassa talossa kuin Luonnontieteiden kirjasto, sen kanssa tuli tehtyä muutenkin yhteistyötä. Listasin heille Luonnontieteiden kirjastosta löytyvät kotimaiset lintutieteelliset lehdet. Ilmeni, että paria alueellista ornitologista lehteä ei löytynyt kansalliskokoelmasta.

Hakeuduin bibliografiselle osastolle viransijaiseksi ja luetteloin kansallisbibliografiaa/Fennicaa vajaan vuoden. Perehdyin suomalaisten luettelointisääntöjen tarkimpaan tasoon ja ensimmäiseen suomenkieliseen MARC-formaattiin. Kansallisbibliografian toimittaminen oli juuri automatisoitu.

Bibliografinen osasto alkoi lahjoittaa Luonnontieteiden kirjastolle kaksoiskappaleistaan luonnontieteellisiä kirjoja. Palattuani takaisin Luonnontieteiden kirjastoon päätehtäväkseni muodostui uusien erillisteosten luettelointi ja luokittaminen. Projektiluontoisesti käsittelin myös lahjoituskokoelmia. Näitä olivat esimerkiksi HYK:n vanhat luonnontieteelliset käsikirjat, Neuvostoliiton Tiede- ja Kulttuurikeskuksen lahjoittamat monografiat (20 hm) ja saksankieliset väitöskirjat postilakon aikaan. Kausijulkaisujen luettelointivastuu siirtyi Kalevi Valovirralle työtoverini Doriksen kuoleman jälkeen.

Aurataloon muuton yhteydessä kokoelmat järjestettiin uudelleen: seurojen kokoelmat katkaistiin ja ne sijoitettiin kellariin, mutta uudet hankinnat järjestettiin UDK:n mukaan avokokoelmaan aiheenmukaisesti eri huoneisiin. Laadin luettelon uusista signumeista eli paikanmerkeistä, joita oli n. satakunta. 1980-luvun alkupuolella luettelointi Luonnontieteiden kirjastossa jatkui vielä perinteisin menetelmin: kirjoituskoneella luetteloitiin vahaksille, joista sitten kopioitiin luettelointikortteja sekä kirjaston omiin että yhteisluettelon tarpeisiin.

Atk-aika oli tulossa myös Luonnontieteiden kirjastoon. Vuonna 1986 luovuin luettelokorttien kirjoittamisesta ja siirryin luetteloimaan lomakkeille, joiden tiedot uusi atk-kirjoittaja siirsi TKAY:n (Tieteellisten kirjastojen atk-yksikkö) tietokantaan.

Koska Auratalon vuokrasopimus alkoi loppua, kirjasto siirtyi vuonna 1987 yhdessä bibliografisen osaston ja laskentakeskuksen kanssa Vallilan Teollisuuskadulla sijaitsevaan kiinteistöön.

… ja Vallilassa

Vallilassa kirjasto sai oman näyttöpäätteen asiakkaiden käyttöön. Perustettiin Sieppo-näyttöluettelo ja Sieppo-tietokannat. Luetteloimani ja luokittamani kirjat päätyivät Sieppo Kirjat –alatietokantaan. 1980- ja 1990-lukujen taitteessa Helsingin yliopiston kirjastolaitokselle hankittiin ensimmäinen yhteinen kirjastojärjestelmä VTLS (Virginia Tech Library System). Se toi tietokoneet luetteloijien työpöydille. Tästä lähtien luetteloija hoiti myös atk-kirjoittamisen ja päivitti HY-kirjastojen yhteistä kokoelmatietokanta Helkaa, hieman myöhemmin myös Suomen yliopistokirjastojen yhteistietokantaa Lindaa.

Uudet tietokannat korvasivat kirjastojen omat kortistot ja atk-järjestelmät, Siepon sekä entiset yhteisluettelot, joihin olin osallistunut (Suomen tieteellisten kirjastojen yhteisluettelo, matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan yhteiskortisto, H4+Hm –filmikorttiluettelot, Neuvostoliittoinstituutin yhteiskortisto, Finuc-ISBN –listat). Luettelot muuttuivat yksinomaan elektronisiksi eikä tietokannoista enää tehty paperi- tai muunmuotoisia tulosteita.

Luettelointitekniikan muutos aiheutti suuren konversiotarpeen, kun vanhanmuotoisten luetteloiden tiedot tuli siirtää uusiin tietokantoihin. Nyt elettiin tietotekniikan armoilla. Säännöt, formaatit ja muu ohjeistus muuttuivat jatkuvasti. Myös kotimaisista luettelointisäännöistä tehtiin laajennettuja painoksia. Tietotekniikan kehitys 1990-luvun loppupuolella toi kirjastoon uudenlaiset graafiset tietokoneet Windows-ohjelmineen ja Internet-yhteyksineen – tosin Luonnontieteiden kirjastossa vain tietopalvelun ja asiakaspalvelun käyttöön. Kirjastolle luotiin ensimmäiset kotisivut tiikerin kuvineen. Kokoelmatietokannat Helka ja Linda linkitettiin kotisivulle.

Elektronisen kirjaston syntyminen etenkin kausijulkaisuissa (e-lehdet) vähensi osaltaan painettujen kokoelmien merkitystä. Tämä yhdessä tietoteknisen kehityksen kanssa johti kokoelmien karsimiseen ja kirjastojen yhdistämiseen entistä suuremmiksi yksiköiksi ja siten omalta osaltaan kirjastolaitoksen rakennemuutokseen. Kirjastoja liitettiin yhteen ja niinpä Luonnontieteiden kirjasto – vuodesta 1995 alkaen matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan tiedekuntakirjasto – yhdistettiin Maatalous- ja Metsäkirjaston kanssa Viikin tiedekirjastoksi vuonna 1999.

Luonnontieteelliset kokoelmat muutettiin vielä kolmannen kerran, nyt Vallilasta Viikkiin, karsittiin ja yhdistettiin muihin kokoelmiin. Samalla eksaktien tieteiden ja geotieteiden julkaisut erotettiin lähetettäviksi valmistumassa olevaan Kumpulan tiedekirjastoon.

Viikin tiedekirjaston aika

Viikki toi minut 2000-luvulle. Työskentely Viikissä on merkinnyt uusien tietoteknisten laitteiden haltuunottoa, mikä on ollut antoisaa. Aiemmin käytössä oli vain luettelointipääte. Luettelointia olen oppinut paljon lisää. On tullut uudenlaisia aineistoja, kuten CD-ROM –levyt,  e-aineistot ja vuonna 2001 VTLS:n tilalle kirjastojärjestelmä Voyager. Luetteloinnin tiedonhaun välineet ovat kehittyneet niin, että koko maailman tietokannat ovat käytettävissä. Tiedonvälityksen apuna on maailmanlaajuinen tietoverkko, Word ja sähköposti. Kaikesta tästä on kuitenkin ollut seurauksena työn tehokkuuden lasku. Samaan suuntaan vaikuttaa isojen organisaatioiden hallinnon paisuminen. Mutta se, mikä kautta vuosien on pysynyt samana, on luettelointityön ydin: tietoaineiston kuvailu.

Haastattelija ja muistiinmerkitsijä:

Eeva-Liisa Viitala

Viikin tiedekirjasto

Kunniamerkkejä kirjastolaisille

Tasavallan Presidentti, Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikuntien suurmestari, myönsi 6.12.2009 ansioituneille Suomen kansalaisille kunniamerkkejä. Helsingin yliopiston kirjaston työntekijöistä kunniamerkit saivat:

Suomen Valkoisen Ruusun I luokan mitali
Saar, Riikka, kirjastoamanuenssi, Helsinki

Suomen Valkoisen Ruusun I luokan mitali kultaristein
Kosonen, Marja Leena Anneli, osastosihteeri, Helsinki

Suomen leijonan ritarimerkki
Päiväläinen, Mauri Ilkka-Tapio, kirjastonhoitaja, Helsinki

Linnut, kasvit, puut! – Kirjastonhoitaja Rauha Sorsa eläkkeelle

Kuva: Tuula Huuskonen

Marraskuun 5. päivänä Viikin tiedekirjastossa vietettiin 40-vuotisen kirjastouran tehneen kirjastonhoitaja Rauha Sorsan läksiäisiä. Haastattelin häntä edellisenä päivänä, kun työpöytä oli jo puhdas ja tuntui mukavalta syventyä Rauhan Tieteellisen seurain kirjastosta vuonna 1969 alkaneisiin kirjastotyövuosiin.

Neljäänkymmeneen vuoteen sisältyy paljon muisteltavaa ja kiinnostavaa kuultavaa. Ajan mukana tapahtunut kehitys ja muutokset kirjastotyössä, työmenetelmissä ja –välineissä sekä kokoelmien ja kirjastoyksiköiden vaiheet heräsivät eloon kaikki tapahtumat omakohtaisesti kokeneen Rauhan kertomana. Kuluneina vuosina sisällönkuvailu ja luettelointi ovat olleet hänen pääasialliset tehtävänsä. Niihin hän syventyi jo Tieteellisten seurain kirjastossa. Aika Viikin tiedekirjastossa oli omistettu luetteloinnille.

Rauhan työura kokonaisuudessaan liittyy Tieteellisten seurain kirjaston kokoelmien ja sen seuraajien kohtaloihin. Niitä seurataan Muurahaiskorennon mukana Verkkarin tässä numerossa.

Lue Rauhan haastattelu kokonaisuudessaan.

Keskustelutuokiomme lopuksi puhuimme kirjastoammatin hyvistä ja huonoista puolista. Rauhan alkuperäisenä aikomuksena oli ryhtyä biologian ja maantiedon opettajaksi. Hän totesi, että kirjastonhoitajan työ on helpompaa kuin opettajan, mutta siinä joutuu liikaa istumaan paikoillaan eikä palkkauskaan ole parhaasta päästä. Rauha totesi työn kyllä sopineen hänelle ja hän voi sanoa viihtyneensä ammatissaan. Vapaa-ajallaan Rauha on harrastanut monipuolista liikuntaa, ulkoilua, hiihtoa ja uintia. Luonto ja etenkin metsä sekä metsässä liikkuminen ovat Rauhalle tärkeitä, samoin luonnon tarkkailu. Kesälomillaan hän on autoillut pitkin Suomea ja Skandinaviaa ja matkaillut muillakin tavoilla – aina Amerikkaa myöten. Osallistuminen luonnontieteellisten seurojen retkille on ollut antoisaa. ”Linnut, kasvit, puut” – näin Rauha tiivisti luontoharrastuksensa mielenkiintoisimmat kohteet.

Toivomme ihania eläkepäiviä sinulle, Rauha!

Kuva: Jari Laine

Haastattelu ja teksti:
Eeva-Liisa Viitala
Viikin tiedekirjasto

Lukuvinkkejä jouluksi

Lagerkvist, Pär
Mariamne
Otava, Helsinki 1969

Oikeastaan Mariamne on kertomus Herodeksesta. Se on kertomus karussa ympäristössä elävästä karuluontoisesta hallitsijasta ja pääasiassa myös hänen julmuuksistaan. Sota on taustalla suurimman osan aikaa.  Lagerkvistin maalaama ihmisluonteen psykologinen kuvaus ja sen samanlaisuus ympäröivän maiseman kanssa tuodaan kauniilla tavalla esiin. Kuitenkin Mariamne on rakkauskertomus. Julma hallitsija rakastuu erilaiseen ihmiseen.

Rakastumista seuraava avioliitto ei lopulta ole onnellinen. Jos  haluaa lukea onnellisen  rakkaustarinan, kirjaa ei kannata lukea. Jos sen sijaan haluaa ennemmin keskittyä kauniisiin kielellisiin ilmaisuihin, kirja kannattaa ottaa joululomalla käteen.

Huovinen, Eero
Pitkä ilo. Joulun evankeliumi
WSOY, Helsinki 2002

Kirjassa on 120 sivun verran Helsingin piispan avaamia uusia näkökulmia vanhaan tuttuun Luukkaan evankeliumin toisessa luvussa olevaan jouluevankeliumiin.

Tekijä itse sanoo kirjan alkupuheessa näin: ”Usein löydän samasta kohdasta uusia vivahteita, rikkauksia, joiden ohi olen aiemmin kulkenut. Jouluevankeliumi on pitkä ilo.” Hän kertoo tässä kauniisti kuvitetussa teoksessa myös joulun syntyajan tapahtumien taustoista rakentaen siltoja tähän päivään. Kerronta etenee rauhallisesti, monissa Jeesuksen syntymäkertomukseen liittyvissä pienissäkin yksityiskohdissa viipyillen. Teos on sopiva joulunajan hartauskirjaksi yhtäjaksoisesti tai sopivanmittaisina päivittäisinä jaksoina luettavaksi.

Vinkit:
Marja-Sirkku Holma
Kirjastosihteeri
Teologisen tiedekunnan kirjasto

Jussi Omaheimo sai viime jouluna joululahjaksi puoli metriä kirjoja. Tässä viime vuoden joululomalla parhaaksi joululukemistoksi osoittuneet lukuvinkit:

Graham Chapman, John Cleese, Terry Gilliam, Eric Idle, Terry Jones, Michael Palin ja Bob McCabe
Monty Pythonin maailma – Monty Pythonin mukaan
Like, Helsinki 2008. Alkup. 2003.

Melko legendaarisen lähes brittiläisen huumoriryhmän autobiograafinen teos on oikeastaan moniääninen haastattelukirja. Asiatyylisyydestä huolimatta tyräni rytkyi kirjaa lukiessa nauruntyrskähdyksistä tauotta. Lukemisen jälkeen piti luonnollisestikin katsoa Monty Pythonin Lentävän sirkuksen kaikki jaksot läpi. Oli erittäin hauska joulu. Monty Pythonillahan on myös Meaning of Life -elokuvassaan hieno joululaulelmaparodia “It’s Christmas in Heaven” [osa siitä, Youtube].

Charles de Lint
Someplace to be Flying
Tor Books, 1998.

Urbaania voimaannuttavaa fantasiaa. Charles De Lintillä on lukemisen helppouden ja kirjasta saatavan elämyksellisyyden suhde maksimoitu. Kirjan henkilöhahmot ovat kuin lohduttavia maagisia valoja pimeyttä hohkaavassa hohdottomassa maailmankaikkeudessa. De Lintin kirjojen kokonaisuudestakin muodostuu outo kudelma tapahtumia, tilanteita ja henkilöitä. Paljon henkilökuvauksessa ja useita alateemoja. Vähän kuin televisiosarjaa katselisi, mutta saa kuitekin lukea kirjaa.

Cecilia Brooks Brown
Kasvisherkkuja juhlaan
Karisto Oy. 2005.

Vaikka en perinteisestä joulupöydästä niin pidäkään, tulee jouluna aina tehdä ruokaa perinpohjaisella otteella. Jouluruoaksi käy esimerkiksi “Tryffelin tuoksuiset täytetyt portobello-sienet”, joissa on muun muassa sherryä, metsäsieniä, siitaketta, tryffeliä, timjamia, muskottia ja parmesaania… Cecilia Brooks Brownin kirjasta löytyy yllättävän paljon hyvinkin taagia skruudattavaa.

Risto ja Ritva Lehmusoksa
Urho Kekkosen pöydässä
Ajatus 2005.

Kala-kasvissyöjänäkin rakastan lukea liharuokia sisältäviä keitto- ja ruokakirjoja – kuola suupielestä valuen. Viime jouluna sain Risto ja Ritva Lehmusoksan “Urho Kekkosen pöydässä”-kirjan joululahjaksi. Matka gastronomisesta hienostelusta konstailemattomaan herkkusuisuuteen ei aina ole oletetun pitkä. Ainakin ruoan puolesta olen selvästi vahvasti UKK:n linjalla. Kirjassa on yksi ohje joka on jäänyt kummittelemaan mieleeni haasteellisena. Se on “Hirventulpasyltty”, joka epäilemättä sopisi hyvin suomalaiseen joulupöytäänkin. UKK piti sylttysankoa keittiönsä eteisvälikössä ja sipaisi aina ämpäristä iltaleipiensä päällysteeksi. Ohje lyhennettynä:

1. turvista poistetaan karvat kalttaamalla
2. turvat keitetään runsaassa vedessä kunnes vaahtoa ei enää synny
3. lisätään mausteet ja keitetään neljässä tunnissa aivan pehmeiksi
4. turvista poistetaan loput karvat ja leikellään peukalonpään kokoisiksi paloiksi
5. pannaan hyytymään viileään paikkaan ja syltty hyytyy ilman liivakkoa

Vinkit:
Jussi Omaheimo
Verkkotoimittaja
Kirjastopalveluiden koordinointiyksikkö

Mary Hatch pelastuu taas – mutta miten käy muiden kirjastonhoitajien tv-ssä?

Joulun aikaan voi antaa itsellensä luvan seurata tv:stä muutakin kuin ajankohtaisohjelmia ja luontodokumentteja. Viihdyttävät draamasarjat ja elokuvat ovat täynnä kuvauksia lääkäreistä, lakimiehistä ja monen sortin poliiseista. Mutta kyllä sieltä telsusta muutama kirjastoihminenkin löytyy.
Kuva:
Joulukuusen kimmeltäessä voi asettua katselemaan aina yhtä ihanaa Frank Capran jouluklassikkoa, tiedättehän elokuvan, jossa päähenkilö saa tilaisuuden nähdä miltä kotikaupunki näyttäisi ilman tämän – ei sittenkään niin vaatimatonta – kontribuutiota. Itseäni tässä elokuvassa on aina eniten liikuttanut Mary Hatchin kohtalo: naisparasta on tulla kirjastonhoitaja – AUTS! Kauhunäky Marysta pelokkaana silmälasipäisenä Pottervillen kaupungin kirjastonhoitajana saa viimein sankari George Baileyn vakuuttuneeksi elämänsä merkityksestä. Ja niin Bedford Fallsin kaupunki pelastuu ja vanha enkeli saa siipensä!

Australialaisesta kirjastoon sijoittuvasta komediasarjasta kohistiin alan lehdissä jo etukäteen, että nyt nutturat nurkkaan, täältä tulee jotain uutta. Mutta ei se minua oikein naurattanut, koska sarjan henkilögalleria nuorten ja vähän vanhempienkin miesten perään kuolaavasta naisjohtajasta nyhveröihin miespuolisiin työntekijöihin on nähty jo moneen kertaan vastaavissa kouluun tms. sijoittuvissa sarjoissa.

Ruotsalainen siirtolaisenemmistöiseen lähiöön sijoittuva nukkeanimaatio ”Wollah Wollah” on piristävästi epäkorrekti joka suuntaan. Henkilöitä on vain muutama, joten on ”hienoa” että kirjastonhoitaja Mårten on yksi heistä. Tästähän voisi päätellä että naapurimaamme lähikirjastoilla on suuri merkitys siirtolaisten kotouttamisessa. Mårten kärsii tietysti kaikista mahdollisista estoista, angsteista ja allergioista ja on täysin rempseän naisopettajan vietävissä. Eikä Mårtenissa ole minkäänlaista portinvartijan vikaa, vaan wannabegangstat Hassan ja Ali käyttävät kirjastoa ihan omin päin…

Kovin kaupunginkirjastopainotteista on viihdemedian kirjastohahmosto.  Marja Wideniuksen Kreodissa ilmestynyneestä artikkelista voit lukea aiheesta lisää.

Rakas Joulupukki, etkö toisi meille leffan tai tv-sarjan, joka sijoittuisi monitieteiseen tiedekirjastoon? Sen päähenkilöt olisivat sanavalmiita ja nokkelia kirjastoalan ammattilaisia, jotka loihtisivat tiedeyhteisöön sellaisen informaation metadatahighwayn että laman syövereissä kyntävä kehysyliopisto ampaisisi uuteen nousuun..

Tai antaa olla Pukki – me tehdäänkin se itse!

Teksti:
Leena Huovinen
Oikeustieteellisen tiedekunnan kirjasto