TUHAT-tarkistajat jalkautuivat Kumpulan kampukselle

Helsingin yliopiston TUHAT-tutkimustietojärjestelmän käytön tuki työllistää yliopiston kirjastoa julkaisutietojen tarkistuksessa yhä enemmän vuoden lopun lähetessä. Painetta neuvontaan on lisännyt päivämäärä 23.12., johon mennessä tutkijoiden toivotaan tallentavan 2005-2010 julkaisu- ja aktiviteettitietonsa järjestelmään.

Kampuksilla on yhteistyössä tiedekuntien kanssa etsitty keinoja vuodenlopun ruuhkasta selviämiseen. Kumpulassa päätettiin tehostaa tutkijoiden huomiota asian ajankohtaisuuteen tiedotusta ja neuvontaa lisäämällä. Niinpä ryhmä kirjaston TUHAT-tarkistajia valmisteli tietoiskut kampuksen aulatiloihin. Niitä varten tehtiin jaettavaksi tiedote ja seinille posterit, sijoituttiin taktisesti lähelle lounasruokalaa lounasaikaan, vielä pöytä, läppärit ja pari tuolia vierihoitoa varten.

Ensimmäisen parituntisen tietoiskun aikana tavoitettiin jo puolensataa tutkijaa. Moni tutkijoista, joiden kanssa keskusteltiin, yllättyi määräajasta 23.12. ja usealle tulikin mieleen kysyttävää tallennuksen yksityiskohdista, ja jotkut halusivat saman tien tarkastella järjestelmään tallennettuja tietojaan. Tapahtumista jäi se jälkimaku, että kysyntää TUHAT-neuvonnalle on.

Kirjaston TUHAT-asiantuntijoille toiminta on ollut kiitollistakin; tutkijat ovat kokeneet neuvonnan säästävän heidän työaikaansa. Palautetta on saatu varsinkin laitoksilla kutsusta pidetyissä kahvihuoneiskuissa. Tällä tiellä jatketaan, jottei kenkään joutuisi joulun aatonaattoa TUHATissa viettämään.

Kirjoittaja:
Lea Kujala
Kirjastosihteeri
Kumpulan kampuskirjasto
Kuvat
Kumpulan kampuskirjasto

Brown Bag–lunch på svenska

Keskustakampuksen ruotsinkielen taitajat kutsuivat kollegansa syömään eväitä Soc&komin (Svenska social- och kommunal högskolan) tiloihin keskiviikkona 17.11.2010.

Nk. svenska teametin harteilla ovat kampuskirjaston ruotsinkieliset palvelut.

Tiimiläiset halusivat tarjota muulle Keskustakampuksen kirjaston henkilökunnalle mahdollisuuden puhua ja harjoitella ruotsia sitä sujuvasti puhuvien kanssa vapaamuotoisesti lounaan lomassa.

Noin kymmenen keskustakampuksen kirjastolaista rupatteli toisella kotimaisella niin työasioista kuin arjen puuhista. Tunnelma oli vapautunut, eikä keskustelua haitanneet unohtuneet tai väärät sanat.

Lounaan jälkeen kirjastonhoitaja Maria Villbacka-Henriksson esitteli Soc&komin rakennusta kiinnostuneille. Rakennus on valmistunut vuonna 2009 ja sen on suunnitellut arkkitehti Juha Leiviskä arkkitehtitoimisto Helander-Leiviskästä. Suunnittelun teemoina olivat avoimuus ja sosiaalisuus.

Lisätietoja rakennuksesta

Lisätietoja Soc&komin oppimiskeskuksesta

Kuva:

Kirsi Luukkanen
informaatikko
Keskustakampuksen kirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

FeedNavigator käyttöön myös Keskustakampuksella

Meilahden kampuskirjastossa kehitetyn FeedNavigator-uutuusseurantapalvelun käyttöönottoa on valmisteltu syksyn aikana myös Keskustakampuksen kirjastossa. Kuten Viikin kampuskirjaston viimevuotisessa Solmu-hankkeen pilotissa, myös Keskustakampuksen kirjaston Solmussa on todettu, että FeedNavigator on arvokas lisä palveluihimme.

Keskustakampuksen kirjastossa on pohdittu tässä vaiheessa, miten käyttöliittymän tieteenalaluokituksia olisi täydennettävä, jotta ne palvelisivat mahdollisimman hyvin kampuksen tarpeita. Tähän mennessä tieteenalavalikoihin on lisätty kategoriat ”Law” (oikeustiede), ”Education” (kasvatustiede) ja ”Linguistics” (kielitiede).

Tällä hetkellä keskustakampuksella on lisätty palveluun vain Solmu-hankkeessa olevien neljän tutkimusryhmän toiveiden mukaisia lehtiä, mutta palvelun laajempaa käyttöönottoa valmistellaan.

Lisätietoja FeedNavigatorista aiemmissa Verkkarin numeroissa:

Feednavigator uutuuseurantapalvelu laajenee monitieteiseksi

Monitieteisen feednavigator uutuusseurantapalvelun kayttoliittyma uudistui

Kokoelmien arviointi on kokoelmatyön ydintä

Käsityksemme kirjastosta ja kokoelmista ovat vähitellen muuttuneet. Kirjaston kokoelmia ei enää käytetä vain kirjastossa, vaan verkon kautta pääsy kokoelmiin on mahdollista myös muualta.

Uusia, erilaisia aineistomuotoja ilmestyy ja niitä hankitaan kirjastoon sekä käyttäjien aloitteesta että kirjaston asiantuntemukseen perustuen. Myös kirjastojen toimintaympäristön muuttuminen vaikuttaa kokoelmien muodostamiseen ja kehittämiseen.

Kokoelmien kehittämisessä on pohdittava kustannuksia ja hyötyjä. Millaiseen aineistoon kohdennetaan hankintamäärärahoja? Entä millaista on kokoelmien käyttö suhteessa niihin käytettyihin rahoihin? Mitkä ovat kirjaston kokoelmatilojen kustannukset?  Kokoelmia arvioitaessa voidaan löytää niiden vahvuudet ja heikkoudet, parhaat puolet ja kohennusta vaativat.

Viime vuosina on analysoitu mm. painettujen ja e-aineistojen suhdetta ja todettu e-aineistojen määrän lisääntyneen useilla tieteenaloilla. Samalla on pohdittu aineiston käyttöä ja sen ennakoitavissa olevaa käyttöä.

Kansainvälisessä kokoelmien arviointia koskevassa uusimmassa keskustelussa on näkynyt se, että nyt myös yliopistokirjastoissa pyrkimyksenä on selvittää tiedonhakijan tarpeita ja vastata niihin. Aiemmin usein yliopistokirjaston arvon mitta oli kokoelmien laajuus.

Kokoelmien arvioinnin avulla voidaan kehittää kokoelmia tavoitteellisesti. Voidaan löytää puutteita ja aukkoja samoin kuin sellaista aineistoa, joka on vanhentunut ja menettänyt merkitystä tutkimuksen ja opiskelun kannalta. Kokoelmien arviointi on väline paitsi hankinnassa myös karsinnassa ja siten hyvän kokoelman muodostamisessa.

Eri lähestymistavat, metodit, indikaattorit

Kokoelmia on arvioitu sekä kirjaston että käyttäjän näkökulmasta. On kokoelmalähtöinen, usein mittauksiin ja tilastoihin perustuva, ja käyttäjälähtöinen, kokoelmien käyttöön ja käyttäjien tiedontarpeisiin perustuva lähestymistapa.  Kolmantena mahdollisuutena on moniulotteinen, määrällistä ja laadullista tietoa yhdistelevä lähestymistapa, jossa käytetään erilaisia indikaattoreita ja sen pohjalta tarkastellaan kokoelmien kehityksen suuntaviivoja. (Borin & Yi, 2008)

Kokoelmien kartoituksessa käytetään usein hyväksi kirjastojen sisällönkuvailun tulosta: luokituksia ja asiasanoja. Näin on tehty mm. kokoelmakarttahankkeessa, johon Helsingin yliopiston kirjastossakin on osallistuttu. Sisällönkuvailun välineiden kehittäminen ja sisällönkuvailijoiden ammattitaidon ylläpitäminen ovat tärkeitä, ja ne heijastuvat kirjaston kokoelmiin ja aineiston löytymiseen.

Kokoelmien arvioinnissa on käytetty mm. haastatteluja, kyselyjä, havainnointia ja bibliometrisia menetelmiä. On tarkasteltu kokoelmien laajuutta, uuden aineiston hankintamääriä, vuotuisia kirjastoaineiston hankintakuluja ja verrattu tätä kaikkea henkilökunnan kokoon ja käyttömenoihin. Lisäksi on seurattu lainausta ja käyttötilastoja, tehty viittaus- ja lähdeanalyyseja sekä lokianalyyseja.

Kokoelmien arvioinnin indikaattoreita on hahmoteltu eri tutkimuksissa. Näitä ovat mm.

  • Kokoelmien laajuus, ikä ja kasvu kuvaavat kokoelmaa yleensä. Onko nykyinen kokoelma edelleen relevantti?
  • Tieteenalakohtaiset standardit. Onko kirjastossa käytettävissä yliopiston keskeisten tutkimusalojen ydinjulkaisut?
  • Tieteellinen julkaiseminen. Millaiset ovat kirjaston kokoelmat suhteessa tiedeyhteisön arvioimiin parhaiden julkaisujen listoihin? Puuttuuko jotain keskeistä?
  • Käyttö.  Miten kirjastoa käytetään, miten eri kokoelmia käytetään, miten käytetään saatua tietoa ja tietoaineistoja uuden tiedon tuottamisessa?
  • Käyttäjät. Käyttäjätutkimukset (haastattelut, keskusteluryhmät, kyselyt, havainnoinnit), verkon käytön analyysit (web log, e-lehtien käyttötilastot) kertovat paitsi kokoelmien käytöstä myös käyttäjistä ja heidän toimintakulttuuristaan.
  • Yhteiskunnan rakenteet ja ympäristötekijät. Miten otetaan kirjaston kokoelmien kehittämisessä huomioon kehysorganisaation toiminta ja tarpeet? Entä muiden vastaavien kirjastojen kokoelmat? Kuinka ennakoidaan tulevia uhkia ja mahdollisuuksia, jotka liittyvät kirjaston toimintaympäristöön? Mitä merkitsevät aineiston hankinnassa konsortiot?

Kirjaston kokoelmien arvioinnissa on hyvä ja järkevä yhdistää erilaisia menetelmiä ja tarkastella kokoelmaa eri näkökulmista sekä siten luoda niistä mahdollisimman todenmukaista kuvaa. Erilaisia – kvantitatiivisia ja kvalitatiivisia – menetelmiä yhdistämällä voidaan saada sellaista tietoa, joka auttaa saamaan aikaan hyvät kokoelmat.

Tieteenalojen julkaisukulttuurit ovat erilaisia

Eri tieteenaloilla on erilaisia tutkimuskulttuureja ja tieteen tekemisen tapoja. Useilla aloilla tärkeintä käyttäjän kannalta ei ole aineiston muoto (painettu vs. elektroninen), vaan se, että hän saa tarvitsemansa tiedon mahdollisimman nopeasti ja helposti (esim. lääketiede).  Toisilla aloilla muodollakin voi olla merkityksensä (esim. viestinnän tutkimus tai kirjan historia).  Kokoelmien hallinta on yhä enemmän sisältöjen hallintaa, jolloin tieteenalojen ja tutkimuskulttuurien tuntemus korostuu.

Helsingin yliopiston kirjaston kampuskirjastojen keskeinen tehtävä on tieteenalapalvelut, joissa perustana ovat hyvät kokoelmat.  Ihanteellista olisikin, jos kokoelmien arviointia voitaisiin tehdä kampuskirjastoissa jatkuvasti ja säännöllisesti tieteenalojen erityispiirteet ja tarpeet huomioon ottaen. Tärkeää olisi ylläpitää keskusteluja tiedeyhteisön kanssa. Tämä työn ulottuvuus tulisi ottaa huomioon kokoelmatyötä tekevien toimenkuvissa ja työtehtävissä.

Erityisesti keskustakampuksella on tärkeää tehdä perusteellista kokoelmien arviointia ennen Kaisa-taloon muuttoa ja kokoelmien yhdistämistä. Se edellyttää voimavarojen kohdentamista siten, että kokoelmia jo tuntevat ja arviointimetodeja hallitsevat kirjastoasiantuntijat voisivat keskittyä riittävän pitkäksi ajaksi tähän tehtävään. Tällaisella voimavarojen kohdentamisella voitaisiin saada aikaan merkittäviä säästöjä tulevaisuudessa ja luoda kokoelmaa, joka on yliopiston tutkimuksen ja opetuksen kannalta tarkoituksenmukainen. Mutta onko siihen realistisia mahdollisuuksia?

Mukana kansallisessa ja kansainvälisessä kehityksessä

Kansainvälistä ja kansallista kehitystä on hyödyllistä seurata. Siltä pohjalta voidaan soveltaa parhaita tarjolla olevia arvioinnin tapoja ja välineitä. Helsingin yliopiston kirjasto on jo vuosia ollut mukana valtakunnallisessa kokoelmakarttahankkeessa. Yhtenä tavoitteena on saada ajantasaista tietoa ja vaihtaa kokemuksia kokoelmien arvioinnista ja kehittämisestä muiden kotimaisten kirjastojen kanssa.

Kokoelmakarttahankkeeseen liittyen Tampereen yliopiston kirjastossa toteutettiin laajamittainen kokoelmien kartoitus, joka on saanut arvostusta myös tiedeyhteisöltä ja lisännyt kirjaston ja yliopiston laitosten välistä yhteistyötä kokoelmien kehittämisessä (Hyödynmaa & Ahlholm-Kannisto & Nurminen 2010).

Kokoelmakarttayhteistyössä voidaan parhaassa tapauksessa saada kuvaa ”Suomen tieteellisen kirjaston” kokoelmasta. Nyt kuitenkin suuret muutokset ja henkilöstöön kohdistuvat säästöt pakottavat kirjastoväkeä miettimään asioiden priorisointia ja työajan käyttöä.

Kansainvälisissä konferensseissa välittyvät uusimmat ajatukset ja tiedot jo ennen, kuin ne päätyvät julkaisuiksi. Siksi niihin kannattaisi osallistua mahdollisuuksien mukaan. Kokoelmista vastaavien kirjastoasiantuntijoiden työssä tulisi olla mahdollisuus seurata aktiivisesti kansallista ja kansainvälistä keskustelua, osallistua siihen ja välittää siitä tietoa muille kirjastossa työskenteleville.

Kirjoittaja:

Maria Forsman
johtava tietoasiantuntija
Keskustakampuksen kirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

Kirjallisuutta:

Borin , Jacqueline & Yi, Hua (2008): Indicators for collection evaluation: a new dimensional framework. –  Collection Building Vol. 27 (4), pp.136–143

Hyödynmaa, Merja & Ahlholm-Kannisto, Aniita & Nurminen, Hannele (2010):  How to evaluate library collections: A case study of collection mapping. – Collection Building Vol. 29 (2), pp. 43-49

Johnson, Peggy (2009): Fundamentals of collection development and planning. Chicago

Rakkaus ei ole ajan narri – Jussi Lehtosen Shakespearen sonetteihin perustuva monologiesitys 9.12.2010

“Rakkaus ei ole ajan narri” on näyttelijä Jussi Lehtosen William Shakespearen sonetteihin perustuva monologiesitys, joka on valmistettu erityisesti hoitolaitosten kulttuuritarpeita silmällä pitäen.

Se on esitys rakkauden armottomuudesta, kauneuden kuolevaisuudesta ja elämän
rajallisuudesta.

Esityksen jälkeen Jussi Lehtonen kertoo esiintymiskokemuksistaan tavallisesta poikkeavissa paikoissa – dementiayksiköissä, vankiloissa ja psykiatrisissa hoitolaitoksissa – sekä herättelee keskustelua esityksen synnyttämien ajatusten
ympäriltä.

Esityspaikka: Biomedicumin seminaarihuone 3, (Haartmaninkatu 8, Meilahti).

Aika: Torstaina 9.12.2010 klo 18.00.
(Ennen esitystä glögitarjoilu klo 17.30).

Esitys on tarkoitettu erityisesti lääketieteen opiskelijoille ja terveydenhuollon
ammattilaisille.

Ilmoittaudu heti niin varmistat paikkasi esitykseen.
(Paikkoja on rajoitetutusti, vain 50 ensimmäistä mahtuu mukaan.)

Tilaisuuden järjestää Meilahden kampuskirjasto Terkon Lux Humana –työryhmä.

Ilmoittautumiset sähköpostitse:
lauri.pohjanpaa@helsinki.fi

Observatorio tyhjäksi vuodessa

Helsingin yliopiston Observatoriolle oli kertynyt kirjastoaineistoa jo sen perustamisvuotta 1834 edeltäneeltä ajalta. Sen muuttaminen pois talosta on ollut haasteellinen urakka.

Tähtitiede on tieteistä vanhin, tähtitieteen laitos yliopistomme vanhimpia laitoksia. Se puolusti sitkeästi itsenäisyyttään erilaisia uudistuksia vastaan, kunnes vuoden 2010 yliopistouudistus koitui sen kohtaloksi. Tähtitieteilijät siirrettiin fysiikan laitokselle Kumpulaan. Samalla matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan viimeinen laitoskirjasto yhdistettiin Kumpulan kampuskirjastoon 1.1.2010.


Meridiaanisali

Tähtitieteen laitoksen johtaja osui varsin oikeaan ennustaessaan että kirjaston siirtourakka kestää vuoden. Marraskuussa 2009 saapui Kumpulasta Observatoriolle kaksi reipasta kirjastosihteeriä työstämään aktiivimonografioita.Vuotta myöhemmin, marraskuun puolivälissä 2010 yliopiston iso kuljetusrekka haki Tähtitorninvuoren laelta kirjastonhoitajan viimeiset tavarat. Hyllykilometri tähtitieteen aineistoja on viimein pakattu ja talo lähes tyhjä.

Vuoden mittaan oli ratkaistava monenlaisten aineistojen kohtalo. Ahkerat opiskelijoiden keskuudesta värvätyt tuntityöläiset ja tähtitiedettä opiskeleva siviilipalvelusmies pakkasivat peräti parituhatta laatikollista aineistoja. Julkaisuja on kuljetettu Kumpulaan, Porthanian kellarivarastoon, Kansalliskirjastoon ja Tuorlan observatorioon Turkuun. Loppuvuodesta Kumpulasta lähtee tähtitieteellinen Varastokirjaston osoitelapuin varustettu lasti Kuopioon.

Kokosimme syksyllä 2009 tähtitieteen kokoelmatyöryhmän, jossa tähtitieteilijät ovat saaneet kirjaston kanssa pohtia aineistojen tulevaisuutta. Moniin aineiston sijoittamista koskeviin kysymyksiin ei ole pystytty täysin ennalta varautumaan, vaan välillä ongelmallisen aineiston sijoituspaikka on löytynyt vasta matkan varrella, talon ripeän tyhjennyksen uhatessa.

Turun palosta 1817 Vartionvuorenmäen tähtitornissa säilyneet vanhat tähtitieteen kirjat olivat arvokkain Observatorion kirja-aarteistoista. Nämä siirrettiin turvaan Kansalliskirjastoon. Lähes vuoden piti jännittää, käykö tyhjässä talossa Galilein ensipainoksesta vihiä saaneita kirjavarkaita. Kirjastonhoitaja huokasi helpotuksesta uskoessaan arvokkaan lastin yliopiston kuljetusmiehille.


Vuosi sitten hyllyt toisen kerroksen käytävässä  olivat kattoon asti täynnä aineistoa.

Observatorion tulevaisuus

Observatoriolla alkaa joulukuussa 2010 kevääseen 2012 kestävä remontti. Talo kunnostetaan tähtitieteen yleisökeskukseksi. Rakennus sijaitsee kaupungin vuokratontilla, jonka ehdoiksi aikoinaan asetettiin, että rakennuksessa harjoitetaan tähtitieteen tutkimusta. Tässä hengessä museo- ja näyttelytoiminnan tueksi talossa tullaan jatkossakin tekemään tähtitiedettä jossain muodossa. Yliopiston Almanakkatoimisto palaa Observatoriolle keväällä 2012.

Kirjastokin liittyy suunnitelmien mukaan paluumuuttajiin. Nyt Porthaniaan varastoitu provenienssiarvoltaan ainutlaatuinen laitossarjakokoelma — maailman observatorioiden vaihtojulkaisut parin vuosisadan ajalta — aiotaan sijoittaa Observatoriolle. Taloon palautettaisiin myös sen ensimmäisen toimintavuosisadan aikana karttunut kirjakokoelma sen osoituksena, etteivät ainoastaan kaukoputket ja muut laitteet edusta tähtitiedettä, vaan myös painetut julkaisut.


Professorin ruokasaliin 1930-luvulla rakennettu takka on säilytellyt uumenissaan kirjojakin.

Kirjoittaja:
Eva Isaksson
Kirjastonhoitaja
Kumpulan kampuskirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto
Kuvat:
Henrik Vesterinen

Vakosamettihousuinen mies kääntää takavasemmalle

Esko Rahikainen on pidetty mies, pidetty ja arvostettu. Mukavan hepun maineessa. Eskoa voi kuvailla monella määreellä: päätoimittaja, asiantuntija, tutkija, laulujen tekijä, kääntäjä, poliitikko, vitsinheittäjä, moniosaaja…

Maaliskuussa 1974 kirjastoalalle ponnistanut herra ei suunnitellut uraa kirjastossa. Niin pääsi vain käymään. Sisko kehotti lukemaan.

Kansakoulun lapsi päätyi monen mutkan kautta Helsingin yliopiston kirjaston (myöh. Kansalliskirjasto) lukusalipäivystäjäksi, josta ura urkeni nykyiseen pestiin saakka.

Esko Rahikainen
Esko Rahikainen työhuoneessaan

– Silloin kirjasto oli aivan erilainen paikka. Se oli kirjasto vanhassa mielessä. Salit olivat täynnä tutkijoita ja vanha professorikunta kävi kirjastossa päivittäin.

Nyt tilanne on varsin toinen.

– Digitaalinen maailma on faktisesti siirtänyt tarpeen tulla kirjastoon.

Kirjastolaitos on Rahikaisen mielestä tehnyt kaiken voitavansa, kirjasto voi olla Internetin kautta kaikkialla. Mutta kaikkialla ovat myös mainostajat, viihde ja raha. Kirjaston viesti, tieto ja kokoelmat eivät enää riitä esillä olemisen syyksi. Se turhauttaa Rahikaista.

– Media on paska, hän toteaa ykskantaan.

– No ei tietysti kokonaan, hän vetää hieman takaisin.

”Hän oli yleisesti ottaen aina onnellinen työpaikallaan”

Tylsimmiksi tilanteiksi työelämässä Rahikainen nimeää kehityskeskustelut, joissa ihmisiä ja heidän työsuorituksiaan arvottaa pahimmassa tapauksessa täysin vieras ihminen, joka ei tiedä itse työstä saati sen tekijästä yhtään mitään.

– Jos johto on pätevää, silloin kaikilla on järkevää tekemistä, työntekijät ovat motivoituneita ja talon henki paranee aivan itsestään. Jos aletaan keskustella liikaa vasarasta, koko talo jää rakentamatta, hän puhahtaa.

Työuran haastavimpana tilanteena Rahikainen pitää kirjastokierroksien vetämistä ruotsiksi. Ruotsin puhuminen on ollut aina hänelle koitos. Hän epäilee kuitenkin pellenluonteensa pelastaneen pinteestä.
Esko Rahikainen ei laske itseään ujojen kastiin.

Esko kokee työpaikkansa mitä parhaimmaksi, ”hemmetin kiva”, niin kuin hän itse luonnehtii. Talo on täynnä ystäviä.

Oma sisäinen taide ja tiede

Rahikaisen vahva ote kaikilla kulttuurintuotannon saroilla herättää kunnioitusta. Työväenopistojen filosofiankurssien penkkejä kuluttaneet vanhemmat antoivat hyvät lähtökohdat luoda, mutta suurimmaksi syyksi työteliääseen kunnollisuuteensa Rahikainen nimeää partion.

– Se kehitti nokkelaksi ja sieltä sai perhanan hyviä kavereita. Oli urheilukilpailuja, partiotaitokilpailuja, kokouksia, musisointia ja oleskelua metsässä.
Tapiolan Eräpojat oli erinomainen ympäristö kasvaa, hän analysoi.

Esko Rahikaisen elämän kolme sankaria ovat Jeesus Nasaretilainen, Aleksisi Kivi ja Anton Tsehov. Heidät hän kiinnittäisi lentopallojengiinsä siltä istumalta.

Aleksis Kivi on ollut Rahikaisen intohimo vuosia. Hän on julkaissut viisi kirjaa hänestä ja tutkinut miehen elämää ja tuotantoa.

– Olen syntynyt Aleksis Kiven päivänä ja kutsumanimeni olen saanut Nummisuutareiden Eskon mukaan, kun taas toinen nimeni, Uolevi, tulee Elinan surma– teoksesta, Esko nauraa.

Kuka nimeää lapsensa tällaisilla nimillä!?  Teatterifriikki äiti, sepä se.

Täysi palo roihahti liekkeihin silkasta totuuden etsimisestä ja Kivestä kirjoitettujen väitteiden oikaisemisesta. 1980 Esko julkaisi ensimmäisen opuksensa, joka sai hyvän vastaanoton, joka poiki lisää työtä Kiven ja muiden historiallisten hahmojen seurassa.

Kuuntele Eskon mietteitä Aleksis Kivestä

Tulevaisuuden suunnitelmia ja näkymiä

Rahikainen on puhunut itselleen luvan myllätä Kansalliskirjaston arkistoja eläkepäivinään. Hän siirtyy tiskin toiselle puolelle tutkijaksi.

– Mihinkä tässä nyt jään, töitä jatkan, kirjoitan ja nuuskin arkistoja, teen tutkimusta. Minua kiinnostavat hyvät tyypit, unohdetut ihmiset, mielenkiintoiset tavalliset ihmiset ja heidän kohtalonsa.

Puhe kääntyy Eskosta kirjaston tulevaisuuteen.

– Kansalliskirjaston kaltaiset laitokset kulkevat eteenpäin kuin öljytankkeri, keleistä riippumatta. Mikään ei sitä instituutiota nujerra ja jos nujertaa, sitten käy yhteiskunnankin huonosti.

Rahikainen nostattaa taistelutahtoa vaatimalla, etteivät ministeriö, kirjasto ja yliopisto anna periksi pelkälle rahanteolle, vaan antavat arvon ihmisen kyvylle ajatella, tutkia ja tuottaa tiedettä ja taidetta. Kirjaston täytyy myös olla ihmisten ulottuvissa ja näkyvillä. Omasta tarjonnasta on pidettävä meteliä.

Kuuntele Eskon ajatuksia kirjaston tulevaisuudesta

Kirjoittajat:

Helena Hiltunen
verkkotoimittaja
Hallinto- ja kehittämispalvelut
Helsingin yliopiston kirjasto

Jussi Omaheimo
viestintäsuunnittelija
Hallinto- ja kehittämispalvelut
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuva:

Jussi Omaheimo

Jokainen kirjasto on kirjan arvoinen

Mikko Lahtinen, Kirjastojen maa. Vastapaino, Tampere 2010. 394 s.

Mikko Lahtinen aloittaa Kirjastojen maan tunnustamalla velkansa M. A. Nummisen Baarien miehelle (1986). Lahtinen on oivaltanut, että keskiolutkapakan ohella myös yleinen kirjasto tarvitsee kronikoitsijansa. Suomalaiset käyttävät kirjastoja väestömäärään nähden eniten Euroopassa. Toisena tulevat tanskalaiset, jotka tunnetusti ovat myös persoja oluelle.

Mallasjuoman ja kirjallisuuden tenhoamina nämä sivistyskansat eivät jouda juonimaan verisiä valloitusretkiä tai kapitalistisia kaappauksia vaan istahtavat seesteisinä olutmukin ääreen tutkistelemaan, mitä kirjastosta ovat löytäneet.

Asetelma ei ole liian hyvä ollakseen totta, sillä se on totta. Suomessa on maailman paras yleinen kirjastolaitos. Paljon muuta maailman parasta Suomessa ei olekaan. Siksi on perusteltua panna vastaan, jos järjestelmä aiotaan tieten tahtoen rappeuttaa. Juuri tässä on Mikko Lahtisen kirjan ponnin. Lyhytnäköisen säästämisen ja väärinymmärretyn kehittämisen henkisessä ilmastossa myös kirjastopalveluja on ryhdytty ajamaan alas.

Mutta Lahtinen ei ole valinnut tyylilajikseen pamflettia; hän tietää, että kiistakirjoitus kalskahtaa liian helposti hätähuudolta. Kirjastojen maassa Lahtisen alter egon Kirjastojen miehen kommelluksista kerrotaan kolmannessa persoonassa, ja sattumusten kuvaukset kietoutuvat yhteen arkkitehtuurianalyysien, kulttuurihistorian ja kirjastopolitiikan kanssa.

Sanonnan rekisterit vaihtelevat totisesta koomis-herooiseen. Kun Kirjastojen mies vierailee pitkälti yli kahdessadassa yleisessä kirjastossa, eräänlainen matkakirja avartuu eräänlaiseksi kulttuurihistoriaksi. Kokonaiskuva rakentuu yksityiskohdista.

Eikä kokonaiskuva ole lohduton. Kaikista kirjassa kuvatuista kirjastojen sulkemisista, henkilökunnan lomautuksista ja hyllykapeikoista huolimatta suomalaisten kirjastojen valikoimat ovat useimmiten olosuhteisiin nähden tolkullisia, virkailijat ammattinsa osaavia ja kirjastoympäristöt tarkoituksenmukaisia. Suomesta ei löydy yleisen kirjaston nimellä esiintyviä mielivaltaisia kirjakokoelmia, jotka Keski-Euroopassa ovat yleisiä.

Tilanne ei kuitenkaan kuonnu parempaan suuntaan, jos kirjastot jätetään oman onnensa nojaan himosäästäjien ja irtopisteitä keräilevien kunnallispoliitikkojen armoille. Lahtinen tietää, että kirjaston on seurattava aikaansa, mutta hän on myös herkkä vaistoamaan pinnallisesti käsitetyn ajanmukaisuuden tuottamat vaarat.

Digitaalinen aineisto ja materiaalinen vieminen verkkoon ovat tätä nykyä itsestäänselvyyksiä, mutta kirjasto ei enää täytä kulttuuritehtäväänsä, jos siitä huomaamattaan tulee vain yksi angloamerikkalaisen pintapopulaarin tarjoaja muiden joukossa. Kirjastolaitoksen kehittäminen ei onnistu ilman näkökulmaa ja ymmärrystä, perspektiiviä sekä historian että tulevaisuuden suuntaan.

Kun hapertuminen alkaa syrjäseudulta, se ehtii tehdä tuhojaan jo kauan ennen kuin se ennättää keskuksiin. Vaikka Kirjastojen maa tallentaa pienkirjastojen selviytymiskeinoja, riveiltä ja rivien välistä voi myös lukea, miten yleiset kirjastot ovat uhatuimmillaan siellä, missä niitä huutavimmin tarvitaan.

Eritoten loitoilla paikkakunnilla kirjasto voi olla ainoa henkireikä, joka tarjoaa vaihtoehdon televisiolle ja lehdistölle, mahdollisuuden saada kosketus muuhun maailmaan. Kehitysalueen kasvattina tiedän, että pienessä kunnassa yleinen kirjasto saattaa olla yhtä kuin koko pitäjän kulttuurielämä. Mutta vähästä on helppo nutistaa, vaivaton on lamauttaa syrjäkirjaston jo lähtökohtaisesti heikko elinhermo vielä hitaammin sykkiväksi.

Jos kulttuurista puhutaan, niin harva puheenvuoro kansallisen hyvinvoinnin puolesta on osunut niin nappiin kuin Kirjastojen maa. Siitä voi sitä paitsi nauttia myös ilman olutta. Sääli tietysti, jos niin käy.

Kirjoittaja:

Tapani Kilpeläinen
Kääntäjä
Turku

Pääkirjoitus: Kirjastoja, filosofeja ja jotain aivan muuta

Verkkarin toimituskunnan kokouksissa lentelevät juttuideat ja kädet viuhtovat. Menoa ja meininkiä on riittänyt, eikä vähiten Kansalliskirjastosta eläkkeelle siirtyneen Esko Rahikaisen ansiosta. Haastattelimme Eskoa Verkkarin toimitussihteeri Helena Hiltusen kanssa: jutun nimeksi tuli “Vakosamettihousuinen mies kääntää takavasemmalle”. Verkkarin toimituskunta muisti Eskoa lahjoittamalla hänelle sisäpelikengät. Olimme nimittäin kuulleet Eskon epäterveellisestä harrastuksesta: lentopallon pelaamisesta paljain jaloin.

Yksi takaraivossa jo vuosia muhinut juttuidea on ollut kirjoittaa kirjastoammattia harjoittaneista filosofeista – siis muistakin kuin Eskosta. Ensimmäisenä filosofina tuli mieleeni ranskalainen Georges Bataille (1897-1962), joka työskenteli 22 vuotta kirjastonhoitajana Pariisissa Ranskan kansalliskirjastossa Bibliothèque Nationalessa. Bataillen elämäkerrasta ihmiset muistavat yleensä parhaiten hänen siveettömät iltariennot ja salanimellä kirjoitetut säädyttömät teokset. Kirjastossa Bataille työskenteli lähinnä vanhojen kolikoiden ja mitalien parissa. Bataillen filosofisiakin teoksia värittävät erotiikan, mystiikan ja taiteen teemat. Bataille joutui lopulta eroamaan kirjastovirastaan tuberkuloosin ja epäterveellisten harrastustensa vuoksi.

Toinen mieleeni tullut filosofi oli Nikolai Fjodorov (1829—1903), joka työskenteli 25 vuotta Rumjantsevin kirjastossa Moskovassa. Kyseinen kirjasto on nykyään Venäjän kansalliskirjasto ja sen kokoelmat ovat maailman 3. suurimmat. Fjodorovin kuolemaauhmaavan uskonnonfilosofian mukaan ihminen on hautaava olento, jolle ainoa hänet muihin ihmisiin yhdistävä asia on kaikkien kuolleiden henkiinherättäminen, ruumiin kuolemattomuuden saavuttaminen kosmoksen teknologisella muokkaamisella sekä kaiken muistamisella. Entä tiedä ottavatko ekirjastojen visiopaperit kantaa kahteen ensinmainittuun haasteeseen, mutta viimeisen kanssa sillä voi nähdä jo jotain tekemistä olevan. Fjodorov ajatteli, että mikäli kuolema todella olisi lopullinen tapahtuma, ei ihmisen olemassaololla ja historialla olisi mitään merkitystä.

Päästyäni kotiin käytin kalkkisten tiedonhakukeinoja ja selailin kirjahyllyä muistaakseni aiheesta enemmän. Opin että David Hume (1711-1776) rahoitti Englannin historian kirjoittamisensa työskentelemällä kirjastonhoitajana Edinburghin yliopistossa. Hume-parkakin kuitenkin potkittiin lopulta kirjastosta, koska oli “tilannut tieteelliseen kirjastoon sopimattomia kirjoja”. Kirjoista opin myös filosofi Eratostheneen (276-174) työskennelleen jopa Aleksandrian kirjaston (en valitettavasti löytänyt heidän kotisivuaan) ylikirjastonhoitajana. Eratostheneen cv:stä löytyvät muun muassa seuraavat puhdetyöt: maapallon ympärysmitan mittaaminen, Eratostheneen seulalle nimensä antaminen ja kirjastoalaakin kiinnostava systemaattisen kronologian kehittäminen (listaamalla kaikki olympiavoittajat).

Tiedän myös että Gottfried Leibnizillä (1646-1716) on ollut jalkansa kirjahyllyjen väleissä. Tästä minulle huomautti Helsingin yliopiston kirjaston keskustakampuksen kirjaston filosofian toimipisteen avulias kirjastosihteeri Jussi Luukka. Leibnizin työkokemukseen kuului ainakin suuren kirjastomuuton organisoiminen. Hän myös kehitteli joitain kirjastojen tulevaisuudelle keskeisiä aakkostusperiaatteita, mutta en saanut tähän hätään selville oliko kyse hyllytyksestä, luetteloinnista vai mistä. Tietääkö joku viisaampi tarkemmin?

Ainakin kuusi kirjastoissa työskennellyttä filosofia löysin melko nopeasti. Osalla heistä oli jopa ollut jotain annettavaa kirjastoalalle, eivätkä aivan kaikki edes näytä saaneen työstään potkuja. Olisikohan heitä vielä enemmänkin… Pitäisiköhän seuraavaksi tarkastella kuinka monen filosofian sisällössä kirjaston idea nousee esiin… Taas uusia juttuideoita!

Oikein hyviä lumiukkoja ja loppuvuotta Verkkarin lukijoille!

Teksti:

Jussi Omaheimo
viestintäsuunnittelija
Hallinto- ja kehittämispalvelut
Helsingin yliopiston kirjasto

Maailma muuttuu, muuttuuko ihminen?

Pohtiessani tänä syksynä lukemiani kirjoja kaksi teosta nousee vähän yllättäen vertailun kohteeksi. Toinen on juuri ilmestynyt, nykyhetken Helsinkiin sijoittuva Anja Snellmanin Parvekejumalat. Toinen on jo 90-luvulla ilmestynyt runoilija Aila Meriluodon 70-luvun päiväkirjoista editoitu Vaarallista kokea. Jälkimmäiseen tartuin Panu Rajalan äskettäin kirjoittaman, mielestäni ansiokkaan Meriluoto – elämäkerran Lasinkirkas, hullunrohkea innoittamana.

Äkkiä ajateltuna kirjoilla ja niiden tarinoilla ei tunnu olevan paljonkaan yhteistä. Snellman kuvailee somalitaustaisen maahanmuuttajatytön arkea, jossa murrosikäinen Anis sukkuloi kahden maailman, patriarkaalisen perheensä asettaman, ikiaikaisen ja äärimmäisen tiukan määräysvallan ja suomalaisen nykytodellisuuden näennäisen vapauden välissä. Anis on rohkea pieni kameleontti, vaikka ympäristön paineet ovat sietämättömät. Kummassakaan maailmassa Aniksen on mahdotonta kehittyä naiseksi, jota hän itsestään vielä etsii. Anis on kiinnostunut ilmastonmuutoksesta, eräästä tietystä pojasta ja haluaisi muiden tyttöjen lailla mennä Madonnan konserttiin. Valvovia silmiä on kaikkialla. Aniksen paras ystävä vierailee Somaliassa ja palaa täysin muuttuneena. Pelko ja säännöt, kirjoitetut ja kirjoittamattomat ajavat nurkkaan, seuraukset ovat traagiset.

Snellmanin kyky asettua nuoren tytön sisäiseen maailmaan on tarkasti mietitty ja toden tuntuinen. Raskaasta aiheesta huolimatta kirja on ilmavasti kirjoitettu. Lukuelämys oli vahva ja tunkeutui uniinkin.  Pohdin paljon näennäistä suvaitsevaisuutta. Myötäelämisen tunnetta on helppo kokea, mutta siihenkö se vain jää?

Aila Meriluoto puhuu itsestään vähän vanhantavan kuuloisesti emigranttina. Hänen päiväkirjansa maailma on 70-luvun ruotsalainen pikkukaupunki, Enköping, jossa Meriluoto kamppailee talousvaikeuksien, takkuavien kirjallisten töiden, murrosikäisten lasten yksinhuoltajuuden ja sotkuisten rakkaussuhteiden vyyhdessä. Hän kuvaa raivoisan rohkeasti vierauden ja ulkopuolisuuden tunnetta, joita pikkuporvarillinen ja sovinnainen miljöö tehokkaasti ruokkii. Ruotsalaiset uudet ystävät kääntävät selkänsä, kun luulevat löytävänsä itsensä Ailan paljon porua ja polemiikkia herättäneestä romaanista Peter-Peter. Aila kokee syyllisyyttä, mutta myös uhmaa ja oikeutusta taiteelliseen vapauteen. Yksinäisyyden ja eriytyneisyyden tunteet välittyvät päiväkirjan sivuilta. Kaipuu Suomeen on ristiriitaista, sillä samat ”janten lait” ovat sielläkin vastassa.

Samoin kuin somalityttö Anis, myös Aila pakenee ympäristön paineita omaan maailmaansa, omaan erityistodellisuuteensa. Keski-ikäisellä ja itsenäisellä pohjoismaisella naisella on tosin huomattavasti paremmat mahdollisuudet selviytyä länsimaisessa yhteiskunnassa kuin Afrikan sarvesta tulleella tytöllä.

Kirjoja lukiessani mietin maahanmuuttajan problematiikkaa, kotimaasta lähtemisen pakkoa ja sitä kuinka paljon eri laisia asioita tähän liittyy. Aniksen somaliperhe pakeni sotaa ja kurjuutta löytääkseen uuden alun elämälleen. Runoilija Meriluoto taas aineellisesti turvallista, mutta ahdasmielistä ja tukahduttavaa ilmapiiriä. Kotimaan jättäminen, uuteen sopeutuminen, ympäristön ristipaineet ja yhteisöjen sisäinen vallankäyttö yhdistävät  molempia kirjoja.

Janten lain säännöt:

  1. Älä luule, että sinä olet jotain.
  2. Älä luule, että olet yhtä paljon kuin me.
  3. Älä luule että olet viisaampi kuin me.
  4. Älä kuvittele, että olet parempi kuin me.
  5. Älä luule, että tiedät enemmän kuin me.
  6. Älä luule, että olet enemmän kuin me.
  7. Älä luule, että sinä kelpaat johonkin.
  8. Älä naura meille
  9. Älä luule, että kukaan välittää sinusta.
  10. Älä luule, että voit opettaa meille jotakin.

Janten laki wikipediassa

Kirjoittaja:

Leena Nordman
Hankinta- ja metadatapalvelut
Viikin kampuskirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

Bibliometriikkauutisia meiltä ja maailmalta

Meidän kirjastossamme…

Tämän syksyn aikana bibliometriikka ja kirjastot ovat kiinnostaneet kirjastoväkeä, tutkijoita ja tiedehallintoa eri näkökulmista. Kirjastossamme on nyt bibliometriikkaverkosto, jolla on oma sähköpostilista ja wiki-sivut. Jäseniä on parikymmentä, ja meitä on kaikista kampuskirjastoista ja keskitetyistä palveluista.

Verkosto on kokoontunut lokakuun alun jälkeen kolme kertaa. Aiheina ovat olleet mm. arkibibliometriikka (Terhi Sandgren), bibliometriikka ja tutkimuksen arviointi (Seppo O. Saari) sekä verkoston toiminta ja tarpeellisuus yleensä (Maria Forsman). Tulossa ovat 29.11. Eva Isakssonin esitys suomalaisesta tähtitieteestä ja 13.12. Taina Saharin esitys humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen eurooppalaisista huippulehdistä.

… Bergenissä…

Pohjoismaiset bibliometrikot kokoontuivat tänä vuonna Bergenissä 28.-29.9.2010, jossa pidettiin ”15th Nordic Workshop on Bibliometrics and Research Policy”. Oikeastaan ei voinut enää puhua ”workshopista”, sillä meitä osallistujia oli lähes 60 pääasiassa eri pohjoismaista, mutta myös muualta maailmasta: kaukaisimmat tulivat Kiinasta.

Tutkimuksen arviointi on ajankohtaista eri puolilla Pohjolaa. Se näkyi mm. siinä, että suuri osa esitelmistä liittyi jollain tavoin tähän tematiikkaan, kun taas joinakin aiempina vuosina tieteentutkimukselliset ja teoreettisemmat ongelmat ovat olleet enemmistönä.

Seminaarin järjesti Bergenin yliopiston kirjasto, jonka verkkosivuilta ohjelma ja esitykset löytyvät.

… ja Tampereella

Ensimmäiset ”Informaatiotutkimuksen päivät” pidettiin Tampereella 21.-22.10.2010. Päivien ohjelmisto oli laaja, ja se rakentui työryhmäsessioiden varaan. Informaatiotutkimus tieteenalana kattaa nykyisin melkoisen tutkimusaiheiden alueen, mistä kertoo se, että työryhmiä oli kaiken kaikkiaan kymmenen. Myös osallistujamäärä oli huikea 161, ja esityksiä oli kaikkiaan 49.

Yhden työryhmän otsikkona oli ”Tieteellinen kommunikaatio ja bibliometriset menetelmät”. Tähän ryhmään osallistui 67 aiheesta kiinnostunutta. Olin yksi tämän ryhmän puheenjohtajista ja pidin siellä esitelmän aiheesta ”Bibliometriikka, kirjastot ja tutkimuksen arviointi”. Eva Isakssonin esitelmän aiheena oli ”Tähtitieteen tutkimusyksiköt vertailussa”.

Informaatiotutkimuksen päivät tarjosivat uutta tutkimustietoa, uusia näkemyksiä ja foorumin innokkaalle ajatustenvaihdolle ja sille kuuluisalle verkostoitumiselle. Hienoa oli havaita, että Tampereen päivillä oli useita osallistujia myös Helsingin yliopiston kirjastosta.

Päivien ohjelma ja esitysten tiivistelmät löytyvät verkkosivuilta.

Entä tästä eteenpäin?

Bibliometriikkaverkosto jatkaa toimintaansa, kasvattaa keskuudessaan ja kirjastossa bibliometriikkaa koskevaa tietämystä. Odotamme jännityksellä, mitä Helsingin yliopiston tutkimuksen arviointi meiltä toivoo.

Myös valtakunnallisella tasolla bibliometriikka kiinnostaa kirjastoväkeä. Aalto-yliopisto järjestää Suomen yliopistokirjastojen neuvoston aloitteesta bibliometriikkatyöpajan 31.1.-1.2.2011, jonka tarkemmasta ohjelmasta tulee tietoa varmasti lähiaikoina. Työpajan vetäjänä on Ulf Kronman Ruotsin tiedeneuvostosta (Vetenskapsrådet).

Tänä syksynä Suomen tieteellinen kirjastoseura on perustamassa tutkijapalveluiden ryhmää, jonka tehtäväkentässä bibliometriikka on keskeisellä sijalla.

Kirjoittaja:

Maria Forsman
johtava tietoasiantuntija
Keskustakampuksen kirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

Muistiinpanoja kirjastosuunnittelusta

Rakennustyömaalla kuhisee

Kaisaniemeen rakennetaan uutta uljasta kirjastorakennusta (nk. Kaisa-talo), josta tulee Suomen suurin yliopistokirjastorakennus. Neljän tiedekunnan kirjastopalvelut, modernit asiakkaiden ja henkilökunnan työskentelytilat sekä 1,3 miljoonaa nidettä sijoitetaan yhdeksään kerrokseen vuonna 2012. Minervassa on jatkossakin käyttäytymistieteiden kokoelmat ja kirjastopalvelut.

Tällä hetkellä rakennus nousee jo kovaa vauhtia. Hissikuilut ovat jo näyttävästi paikoillaan sekä muutkin maanpäälliset rakenteet alkavat muodostaa taloa.

Kirjastolaiset ja asiakkaat mukana suunnittelussa

Rakennushankkeesta vastaa Helsingin yliopiston tekninen toimiala.  Kirjaston henkilökunnasta on koottu projektiryhmiä, jotka kommentoivat käytännön suunnittelutyötä, johon puolestaan osallistuvat arkkitehtitoimisto Anttinen Oiva Arkkitehdit OY, rakennuttajakonsultti Ola Malmberg, erikoissuunnittelijat (LVIA-, rakenne- ja sähkösuunnittelijat) sekä teknisen toimialan omat asiantuntijat.

Suunnittelija Nicola Nykoppin hoitaessa muita tehtäviä Keskustakampuksen kirjastossa, vs. kirjastosuunnittelija Mari Viljanen koordinoi rakennushankkeen suunnittelua kirjaston puolella. Hän kuuntelee seitsemän projektiryhmän toiveita, välittää tietoa suunnittelijoiden ja kirjaston välillä ja esittelee hankkeen etenemistä kirjaston johdolle. Tärkeänä aisaparina Marilla on HY:n teknisen toimialan arkkitehti Anna-Maija Haukkavaara.

Viime aikoina projektiryhmissä on otettu kantaa kokoelmatiloihin, opasteisiin, sisääntulokerroksen asiakaspalvelualueeseen sekä asiakkaiden työskentelytiloihin. Ryhmissä on mietitty mm. seuraavia kysymyksiä: pitäisikö kaiken opastuksen olla sähköistä? Kuinka paljon kirjoja mahtuu maanpäällisiin kerrosneliöihin? Miten varmistaa asiakkaiden viihtyvyys?

Uuden kirjastorakennuksen opasteet keskustelussa: arkkitehti <http://www.aoa.fi/>Matti Huhtamies (Anttinen Oiva Arkkitehdit Oy), rakennuttajakonsultti Ola Malmberg (Indepro Oy), koordinaattori Jyri Poittinen (HY Tekninen toimiala), arkkitehti Anna-Maija Haukkavaara (HY Tekninen toimiala) sekä suunnittelija Mari Viljanen (Keskustakampuksen kirjasto)

Uuden kirjastorakennuksen opasteet keskustelussa: arkkitehti Matti Huhtamies (Anttinen Oiva Arkkitehdit Oy), rakennuttajakonsultti Ola Malmberg (Indepro Oy), koordinaattori Jyri Poittinen (HY Tekninen toimiala), arkkitehti Anna-Maija Haukkavaara (HY Tekninen toimiala) sekä suunnittelija Mari Viljanen (Keskustakampuksen kirjasto)

Talon ylimpään, seitsemänteen kerrokseen sijoitetaan Helsingin yliopiston kirjaston keskitetyt palvelut, kirjastorakennuksen yhteiset taukotilat sekä työskentelytiloja asiakkaille, lähinnä kampuksen tutkijoille.  Lisäksi näyttäviä tiloja voisi hyödyntää pienimuotoisessa näyttely- ja esittelytoiminnassa.

Asiakkaiden näkökulmaa suunnitteluun tuomaan on perustettu asiakasryhmä, joka on sitoutunut tutustumaan suunnitelmiin ja antamaan niistä palautetta. Asiakasryhmässä on sekä henkilökunnan että opiskelijoiden edustajia niistä neljästä tiedekunnasta, joiden kirjastopalvelut siirtyvät uuteen rakennukseen.

11.10. pidettiin HULib-tilaseminaari, missä arkkitehdit esittelivät suunnittelun nykyvaihetta ja tutkijat, opiskelijat sekä kirjaston henkilökunta esittivät toiveitaan kirjastotilojen suhteen.

Lisää tietoa

Helsingin yliopiston opiskelijoille ja henkilökunnalle on luotu sisäiset verkkosivut, joilla tiedotetaan keskustan uuden, Kaisa-taloon sijoittuvan kirjaston suunnittelusta ja rakennustöistä. Sivuilla voi myös kommentoida suunnitelmia ja lähettää toiveita ja terveisiä kirjastosuunnitteluun.

Kaisa-taloa rakennetaan

Projektinjohtourakoitsija SRV julkaisee viikoittain työmaatiedotteen, joka jaetaan lähialueen kiinteistöihin sekä on luettavissa myös kirjaston Alma-sivuilla (Kaisa-talon viikkotiedotteet).

Aiemmin hankkeesta kirjoitettua.

Suunnittelija Nicola Nykoppin blogi, joka on nyt tauolla, mutta sisältää paljon tietoa suunnittelusta.

Kirjoittajat:

Kirsi Luukkanen
informaatikko
Keskustakampuksen kirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

Johanna Lahikainen
tietoasiantuntija
Keskustakampuksen kirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuvat:

Kirsi Luukkanen ja Helena Hiltunen

Erään kriitikon tutkimuksia

Suomentajat ovat ajoittain ilmaisseet närkästyksensä siitä, että heidän työtään ei mainita kirjallisuusarvosteluissa, ja jos mainitaan, niin moititaan. Jospa sitten muutama haja-analyyttinen olettama tästä asiasta. Saatan kaivaa verta nenästäni, mutta sehän kuuluu kriitikon toimenkuvaan muutenkin.

Kvasitieteellisyyden parhaiden perinteiden mukaisesti numeroin esittämäni olettamat. Syitä suomennoksen maininnatta jättämiseen saattavat olla seuraavat seikat:

1.       Armeliaisuusolettama.

Kriitikko havaitsee, että suomennoksessa on yhtä ja toista huomautettavaa. Hän kuitenkin tietää, että suomentajat tekevät työtään vaikeissa oloissa: aikataulut saattavat olla niin tiukat, että suomentaja ei ehdi lukea suomennostaan, joka menee suoraan hänen tietokoneestaan painoon. Kustannustoimittaja ei tee mitään. Pahimmassa tapauksessa tumpelo kustannustoimittaja lisää suomennokseen virheitä – tämmöisenkin tapauksen olen nähnyt.

Kohdan 1. lopputulema: ei sanota suomennoksesta mitään.

2.       Työ- ja tilaekonomisuusolettama.

2.1   Jos kriitikko havaitsee suomennoksessa omituisuuksia, hänen olisi huolellisena henkilönä hankittava alkuperäisteos ja katsottava, onko omituisuus peräisin sieltä. Tämä on työlästä ja vie paljon aikaa. Vain kahdesti olen sellaiseen ryhtynyt.

2.2   Kehuminen sujuu pienessäkin tilassa, moite ei, sillä moitteet vaativat enemmän perusteluja. Jos moittii suomennosta, on moitteet perusteltava. Tämä vie 3000 merkin arvostelusta kohtuuttomasti tilaa.

Kohdan 2. loppputulema: ei sanota suomennoksesta mitään.

3.       Kelvollisuusolettama.
Kriitikon lähtökohtana on oletus siitä, että suomennos on kohtuullisen kelvollinen. Jos mikään ei kiinnitä kriitikon huomiota, asia on kunnossa, eikä siitä tarvitse sanoa mitään.  Jos taas suomennos kiinnittää kriitikon huomiota, syynä on usein poikkeaminen kelvollisuusolettamasta. Virheet huomaa helpommin kuin ansiot. Tässä tapauksessa katso kohta 2.

Kohdan 3. lopputulema: ei sanota suomennoksesta mitään.

4.       Epähuvittavuusolettama.
Kriitikko havaitsee suomennoksessa puutteita. Hän kuitenkin tuumii, että tästä olen urputtanut ennenkin, eikä asia ole siitä kummentunut. Ketä jaksaa? Toisekseen puutteista huomauttaminen saattaa johtaa pitkään kärhämään. Kriitikkoa ei siis ns. huvita sanoa mitään.

Kohdan 4. lopputulema: ei sanota suomennoksesta mitään.

Näitä olettamia kaikki asianosaiset pohtikoot. Omalta osaltani tein viikko sitten periaatepäätöksen: Jos suomennos selviytyy minunkaltaiseni kielipoliisikriitikon kynsistä huomautuksetta, sen täytyy olla hyvä.  Tämän seikan on syytä tulla mainituksi myös arvostelussani. Tämä periaatepäätös astui voimaan heti, ja sen ensimmäinen käytännön ilmentymä on luettavissa Parnassosta 7/2010.

Kirjoittaja:
Lasse Koskela
kirjastoamanuenssi
Keskustakampuksen kirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

Informaatiolukutaitoa ja Lapin luontoa

Informaatiolukutaidon verkosto

Yliopistokirjastojen kansallisen  informaatiolukutaidon kouluttajien verkostotapaaminen järjestettiin 24.8.2010 Rovaniemellä Peda-forum päivien yhteydessä. Verkostotapaamisen tarkoituksena oli jakaa osallistujien kesken tietoa siitä, mitä verkostossa ja eri kirjastoissa on tapahtunut viime aikoina ja mitä toiminnalta toivotaan tulevaisuudessa. Verkosto aloitti toimintansa Informaatiolukutaidon opintosuunnitelma -hankkeessa (2004–2006).

Verkoston koordinointi vastuu on tällä hetkellä Helsingin yliopiston kirjastossa ja verkoston toimintaa koordinoi Päivi Helminen. Kansallisen verkoston koordinointi on tosin jää aina oman kirjaston asioiden jalkoihin. Tapaamiseen osallistui IL-kouluttajia  Aalto-yliopiston kirjastosta, Helsingin ylipiston kirjastosta, Lapin yliopiston kirjastosta, Rovaniemen ammattikorkeakoulun kirjastosta, Arktisen keskuksen kirjastosta ja Matkailualan tutkimus- ja koulutusinstituutin kirjastosta. Helsingin yliopiston kirjastosta mukana oli Päivi Helminen, Maija Halminen ja Kati Syvälahti. Tapaamisen käytännön järjestelyistä huolehti Lapin yliopiston kirjaston henkilökunta, erityisesti Paula Kangasniemi.

Rakenteellisen kehittämisen tuomat haasteet

Tapaamisen aluksi Lapin yliopiston kirjaston tiloja ja toimintaa esitteli kirjastonjohtaja Susanna Parikka. Hän on toiminut elokuun alusta lähtien johtajana Lapin korkeakoulukirjastossa, joka koostuu Arktisen keskuksen, Kemi-Tornion ammattikorkeakoulun, Lapin yliopiston, Matkailualan tutkimus- ja koulutusinstituutin sekä Rovaniemen ammattikorkeakoulun kirjastoyksiköistä.

Keskustelujen keskeiseksi teemaksi nousi korkeakoulujen rakenteellisen kehittämisen vaikutukset kirjastojen toimintaan. Tiedonhankinnan kouluttajia askarruttaa erityisesti se, kuinka informaatiolukutaidon opetus käytännössä järjestetään uusissa organisaatioissa.

Kirsi Heino ja Virpi Palmgren kertoivat uuden Aalto-yliopiston kirjaston toiminnasta kolmella kampuksella: Arabianrannassa, Otaniemessä ja Töölössä. Tulevaisuudessa erilaisten tieteenalojen tiedonhankinnan koulutuksen suunnittelu ja järjestäminen on aivan uusien haasteiden edessä. Myös Lapin korkeakoulukirjastojen tiedonhankinnan koulutuksessa pohditaan, kuinka uuden korkeakoulukonsernin vaikutukset näkyvät kirjastotyössä.

Helsingin yliopiston kirjastossa uuden kirjaston myötä informaatiolukutaitoasioihin on tullut uusi toimi: kirjaston yhteinen informaatiolukutaidon koordinaattori. IL-koordinaattorin toimenkuva on laaja pitäen sisällään Helsingin yliopiston IL-opetuksen kehittämisen ja yhtenäistämisen sekä kansalliset ja kansainväliset yhteydet. HY:n kirjastossa eniten kehitystyötä ja muutoksia on ollut keskustakampuksella, jossa kirjastojen yhdistyminen ja Kaisa-talon suunnittelu luo puitteita toiminnan kehittämiselle.

Mitä tästä eteenpäin?

Tapaamisessa käytiin myös keskustelua, kuinka voitaisiin sujuvasti vaihtaa kokemuksia hyvistä käytännöistä tiedonhankinnan koulutuksista. Esimerkiksi erilaisten oppimisympäristöjen ja verkkokurssien toimivuutta on tärkeä pohtia yhdessä. Hyviä käytänteitä voi tallentaa yliopistojen yhteiseen opetuskokemusten tietopankkiin Pedamuistiin, jolloin kirjastojen kokemukset olisivat kaikkien yliopisto-opetuksen kehittäjien nähtävänä.

Toimivien tiedonhankinnan tehtävien kysymysten jakaminen koettiin myös tärkeäksi. Konkreettisena ideana nostettiin esille tarve koota opasteaineistoja yhteen, jotta kaikki voisivat niitä hyödyntää. Esillä on ollut seuraavia ideoita, mihin opasteaineistoja voisi koota: IL-verkoston kotisivusto, Klaara-kysymyspankki, uusi wiki-alue tai jotain muuta. Kaikissa paikoissa on omat hyvät ja huonot puolensa ja kartoitus on vielä kesken.

Lapin luontoa

Illalla verkostotapaaminen jatkui tutustumiskäynnillä  Napapiirin ulkoilualueeseen.  Lapin luonnon upeat maisemat, pitkospuut ja nokipannukahvit oli hieno päätös päivälle. Tästä on hyvä jatkaa IL-verkoston yhteistyötä ja toivottavasti tavata ensi vuonna Peda-forum-päivien yhteydessä Itä-Suomen yliopistossa.

IL-tapaamisessa verkostoiduttiin reippaasti ulkoilemalla
IL-verkostotapaamisen osallistujat nuotiokahveilla Napapiirin ulkoilualueella.
Kuvassa vasemmalta: Paula Kangasniemi, Mirja Raivio, Kirsi Heino, Päivi Helminen, Virpi Palmgren, Liisa Hallikainen ja Heidi Minkkinen.

IL-tapaamisessa verkostoiduttiin reippaasti ulkoilemalla
IL-tapaamisessa verkostoiduttiin reippaasti ulkoilemalla.

Kirjoittajat:

Kati Syvälahti
Informaatikko
Keskustakampuksen kirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

Päivi Helminen
Informaatiolukutaidon koordinaattori
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuvat:

Kati Syvälahti