IFLA:n tuleva presidentti Sinikka Sipilä kutsumusammatissaan

Pitkä kansallinen ja kansainvälinen ura on tehnyt Sinikka Sipilästä maailman suurimman kirjastojärjestön IFLA:n varapresidentin ja vuonna 2013 hänestä tulee IFLA:n presidentti. Jokaisella presidentillä eli puheenjohtajalla on oma, järjestön strategiasta ammentava teemansa, jota Sipilä haluaa kehittää varapresidenttikautensa ajan yhdessä kirjastoväen kanssa. Tule mukaan keskustelemaan presidenttiteemasta!

IFLA:n varapuheenjohtaja Sinikka Sipilä saa tehdä unelmatyötään kirjastossa

Moni kirjastotyöntekijä kokee ajautuneensa kirjastoalalle, vaikka toki työstään pitääkin. Tämä ei koske Sinikka Sipilää: hän tiesi jo lukiossa haluavansa kirjastoon töihin.

Hänen ensimmäinen työpaikkansa oli Hämeenlinnan kaupunginkirjasto, joka toimi entisessä ortodoksikirkossa. Kirjasto oli upea, henkevä rakennus. Mutta myös jännittävä: sen kirjakellari oli entinen ruumiskellari.

Ylös  pimeään ja pelottavaan vinttivarastoon ei kukaan halunnut mennä yksin. Sinne sai tarvittaessa ottaa mukaan turvaksi sen asiakkaan, jolle varastoaineistoa oltiin hakemassa.

-Kuten monet kirjastolaiset tietävät, kirjastoissa ja kirkoissa on paljon yhteistä: molemmat ovat mietiskelyn, uuden tiedon ammentamisen ja elpymisen paikkoja.

Kansainvälinen ura

Sipilä työskenteli kaksi vuosikymmentä Hämeenlinnan kaupunginkirjastossa, ja samalla hänen uransa on ollut myös erittäin kansainvälinen.

Tärkeimpiä kokemuksia on ollut aika Tansaniassa 1980–1990-luvulla. Siellä hän työskenteli pakolaiskeskuksessa, jota asuttivat apartheidin aikaisesta väkivaltaisesta maastaan paenneet etelä-afrikkalaiset.

Pakolaiskeskuksen kirjasto yhdisti maastaan ja suvuistaan eristetyt pakolaiset. Kirjasto jakoi heille ajankohtaista tietoa kotimaastaan ja loi toivoa paremmasta tulevaisuudesta, mikä helpotti kotiinpaluuta Etelä-Afrikkaan Nelson Mandelan vapauduttua.

Sinikka Sipilän toinen kutsumustyö on Suomen kirjastoseuran toiminnanjohtajuus. Sitä kautta hän on saanut vaikuttaa suomalaiseen kirjastomaailmaan.

Kirjastojen suurlähettiläs, nolla euroa kuukaudessa

Sipilä on nyt IFLA:n varapresidentti ja 2013 hänestä tulee IFLA:n presidentti. Nämä ovat todellisia kutsumustöitä, sillä niistä ei IFLA maksa palkkaa. Presidentti saa korvauksia osasta matkakulujaan, mutta varapresidentti ei saa sitäkään. Rahoitus pitää hankkia muualta.

Vapaaehtoistyön palkinto on kuitenkin suuri: saa elää arvojensa mukaista elämää, puhua itselleen tärkeistä asioista ympäri maailmaa ja yrittää vaikuttaa asioihin. IFLA yrittää muuttaa maailmaa tasa-arvoisempaan suuntaan. Se huolehtii, että myös köyhät maat huomioidaan mm. tekijänoikeus- ja open access -keskusteluissa.

Haastattelijan kynä lentää yrittäessään saada kaiken ylös Sinikka Sipilän poikkeuksellisen mielenkiintoisesta urasta.

Presidentin sydämen asiat

Presidenteillä on aina oma teemansa, jonka pohjana on IFLA:n strategia ja jota valmistellaan useampi vuosi ennen sen käyttöönottoa. Tarkoitus ei ole keksiä pyörää uudelleen, vaan nostaa itselle tärkeitä asioita esiin kaikkeen toimintaan vaikuttavasta strategiasta.

-Toivon apua teemani muotoilussa. Sen alustava muoto on “Strong Libraries for Equal and Innovative Societies” ja sen pitäisi olla valmis vuonna 2013. Teemani taustalla ovat pohjoismaiset arvot, jotka ovat tärkeitä myös maailmanlaajuisesti: kirjastojen avoimuus kaikille, vapaa tiedonsaanti ja sananvapaus. Se painottaa tasa-arvoa, luovuutta ja yhteisöllisyyttä. Näinä vaikeina taloudellisina aikoina tarvitsemme luovuutta ja uusia ratkaisuja vielä kipeämmin kuin tavallisempina aikoina.

Teemalla on myös useita alateemoja:

  • Aktiivisen kansalaisyhteiskunnan vahvistaminen, sosiaalinen hyvinvointi ja ekologisesti kestävä kehitys kirjaston ja sen palvelujen kautta (kirjasto voi olla yhteinen kokoontumispaikka, yhteisö, jossa voidaan keskustella vapaasti. Kirjasto voi edistää tietoisuutta: kirjastot voivat jakaa tietoa esimerkiksi ympäristösuojelusta ja HI-viruksesta)
  • Sananvapauden puolustaminen ja pyrkimys lisätä tiedon globaalia vapaata saatavuutta
  • Kehittyvien maiden kirjastojen ja kirjastonhoitajien tukeminen
  • Monikulttuuristen kirjastopalveluiden tukeminen
  • IFLA:n jäseninä olevien kirjastoseurojen vahvistaminen, tavoitteena kirjastojen yhteiskunnallisen aseman vahvistaminen

 

Sipilä kutsuu kaikki mukaan kehittämään teemaa

Tule mukaan keskustelemaan ja muokkaamaan teemaa yhdessä! Mikä sinulle on näistä tärkein? Voisiko teemaa vielä muokata ja mihin suuntaan?

Miten nämä teemat liittyvät erityisesti yliopistokirjastoihin? Yliopistokirjastoissa tärkeitä kysymyksiä ovat ainakin Open Access ja kansalaisyhteiskunta-aspekti: kirjasto tarjoaa riippumattoman, puolueettoman tilan yliopistoyhteisön sisällä.

Keskustelu jatkuu IFLA:n konferensseissa ja tilaisuuksissa. Voit myös jättää kommentin tähän artikkeliin tai laittaa sähköpostia suoraan Sinikka Sipilälle. Huomaa myös Sipilän Facebook-sivu.

 

Teksti ja kuvat

Kirsi Luukkanen
Informaatikko
Keskustakampuksen kirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

Johanna Lahikainen
Tietoasiantuntija
Keskustakampuksen kirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

 

Aasian tutkimuksen aineistot paremmin käyttöön

Pohjoismaiden Aasia-kirjastonhoitajien tapaamisessa esiteltiin uudistuvaa ja laajenevaa AsiaPortal-palvelua ja ideoitiin yhteistyön tiivistämistä Japanin ja Kiinan osalta.

Kööpenhaminan Nordic Institute of Asian Studiesin ympärillä toimivan Nordic NIAS Councilin kirjastoryhmä tapasi 22.11. ensimmäistä kertaa Tanskan ulkopuolella, Tukholman yliopiston kirjastossa. Olin itse ensimmäistä kertaa ryhmässä tutustumassa tanskalaisiin, norjalaisiin ja ruotsalaisiin kollegoihin.

NIASin kirjastopalveluista Helsingissä näkyvin hyöty on AsiaPortal, jossa on lukuisia lisensoituja aineistoja ja sen lisäksi kaikille avoimia osia, joihin on koottu uutisia, julkaisuja ja linkkejä Aasian tutkimukseen liittyen.

Helsingin yliopistollekin Aasia-aineistoissa aivan elintärkeä AsiaPortal uusitaan täysin alkuvuodesta. Tavoitteena on saada mahdollisimman suuri osa tietokannoista haettaviksi yhdellä haulla ja saada hakutoimintoon mukaan mahdollisimman paljon vapaan verkon aineistoja. NIAS aikoo lisäksi satsata e-kirjahankintoihin.

Suurin osa kirjoista tulee Dawsoneralta, joka meillekin jo varsin tuttu ja on sattumoisin myös Tukholman yliopiston kirjaston pääasiallinen e-kirja-alusta (tukholmalaisilla kuulemma jo 85 % hankintarahasta menee e-aineistoihin).

Tukholman yliopiston kirjaston uudet verkkosivut olivat pikaesittelyssä. Ei muuten ollenkaan hassumpi esimerkki laajasta hakutoiminnosta, joka kattaa myös artikkeleita.

Uudessa sivustossa on ideana että “voi jatkaa siitä mihin edellisen kerran jäi” eli sivuille voi tallentaa omien hakujen tuloksia, kiinnostavia tietokantoja ja muuta sisältöä.

Tapaamisessa myös sovittiin, että NCC:n kirjastoryhmän sisällä tiivistetään yhteistyötä Kiina- ja Japani-aineistoista kiinnostuneiden välillä. Tehtävänä olisi erityisesti miettiä miten verkkoaineistot saadaan mahdollisimman laajaan käyttöön.

Keskustakampuksen kirjasto on varmasti tavalla tai toisella mukana. Yhteistyö voisi olla yksi tapa saada ideoita esimerkiksi alakohtaisille tiedonhaun verkkosivuille.

Alakohtaisten sivustojen ongelmana on usein ettei niitä ehditä päivittää tarpeeksi usein, mutta niillä voisi olla runsaasti automaattisesti päivittyvää sisältöä esimerkiksi uutuuskirjoista kansikuvineen, e-kirjavalikoimien esittelyä tai uusimpia lehtiartikkeleita käsin naputeltujen tekstien lisäksi.

Teksti

Pekka Karhula
kirjastonhoitaja
Keskustakampuksen kirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

Mitä jos meillä ei olisi (ollut) Opiskelijakirjastoa?

Hanna Kuusen jonkin aikaa sitten julkistettu teos, Lainatut, viivatut, tentityt (SKS 2011) , luotaa Opiskelijakirjaston historiaa 150 vuoden ajalta. Painopiste on sotienjälkeisissä vuosissa. Noihin vuosiin on mahtunut useampiakin kausia, jolloin kirjaston toimintaedellytykset ovat olleet uhattuina, jos ei koko tulevaisuus vaakalaudalla. Vaikuttavia  ja aika koskettaviakin ovat kuvaukset siitä, kuinka antaumuksella kirjaston henkilökunta on ottanut kantaa kirjastonsa puolesta  ja millaisia kampanjoita ja keräyksiä asiakaskunta on kirjaston toimintaedellytysten kohentamiseksi  ja tulevaisuuden turvaamiseksi masinoinut.

Useimmiten on ollut kyse kurssikirjojen ja/tai lukusalipaikkojen riittävyydestä.  Välillä on kuitenkin noustu puolustamaan Opiskelijakirjastoa sivistys- ja kulttuurilaitoksena  ja torjumaan uhkaa, että kirjasto supistettaisiin pelkäksi kurssikirjastoksi.  Opiskelijakirjaston perinteet sivistyskirjastona ovat pitkät ja kunniakkaat – myös tätä valotetaan historiateoksessa.   Kirjasto on tarjonnut ( ja tarjoaa edelleen) opiskelijoille koti- ja ulkomaista kaunokirjallisuutta sekä sanoma- ja aikakauslehtiä. Kirjaston tiloissa on järjestetty 1950- ja 1960-luvulla merkittäviä kulttuuritilaisuuksia: kirjailijaesittelyjä ja -esiintymisiä, oli levy- ja pienoiskonsertteja. 1960-luvulla kirjastossa oltiin suorastaan “avantgarden kärjessä”.

Ihan noita avantgardeaikoja en ennättänyt valitettavasti kokemaan, mutta kosketuksia Opiskelijakirjastoon minulle on kertynyt useamman vuosikymmenen ajalta. Hanna Kuusen historiateos virittikin minut muistelemaan omaa suhdettani Opiskelijakirjastoon niin niin asiakkaana kuin kirjastoammattilaisenakin. Seuraavassa joitain kirjan herättämistä muisteloista ja mietteistä.

Lainaustiski 1960-luvulla.  © Opiskelijakirjaston arkisto

Asiakaskokemuksia

Jokusen kurssikirjan muistan Opiskelijakirjastosta joskus  1970-luvun alussa lainanneeni ja muutaman kerran Domman ylälukusalissa tenttiin päntänneeni. Tarve näiden opiskelijapalvelujen hyödyntämiseen kuitenkin väheni, kun pääsin tiedekuntani, valtiotieteellisen tiedekunnan,  kirjaston palvelutiskin taakse ilta- ja viikoloppupäivystäjäksi. Pesiydyin varsin totaalisesti “omaan kirjastooni”,  jonka sivufiljaali toimi pääainelaitokseni välittömässä läheisyydessä,  aamulla lukusalin puolelle opiskelijaksi, iltapäivästä iltaan ja lauantaisin  palvelutoimistoon päivystäjäksi, joka siinä  sivussa saattoi silmäillä yö- tai viikonloppulainaksi varaamiaan  kurssikirjoja.

Sivistyskirjastona Opiskelijakirjasto tuli minulle tärkeäksi 1970- ja 1980-lukujen taitteessa, kun  innostuin paikkailemaan aukkoja kaunokirjallisuuden tuntemuksessani lukemalla systemaattisesti tiettyjä kirjallisia suuntauksia edustaneita kirjailijoita, joiden teoksia oli jotenkin helpompi löytää Opiskelijakirjaston  kielialueittain järjestetyistä kokoelmista kuin kaupunginkirjastosta. 1990-luvulla erinäisten suomalaiseen kulttuuri- ja sivistyshistoriaan liittyvien seminaari-  ja näyttelyprojektien yhteydessä opin arvostamaan kirjaston perinteikkäitä, “syviä” kokoelmia aivan uudella tavalla.

Kollegiaalisia yhteistyö- ja yhteisrintamakokemuksia

Opiskelijakirjaston merkitys erityisesti kurssikirjojen lainauspalvelujen tarjoajana oli tunnustettu itsestäänselvyys meille keskustakampuksen tiedekuntakirjastossa työskenteleville. Opiskelijakirjaston laajempaa merkitystä HY:n piirissä ja ehkä yleisemminkin havahduimme pohtimaan 1993-1996, jolloin Opiskelijakirjaston olemassaolo sivistyskirjastona oli pahasti uhattuna, jolloin kaavailtiin kirjaston yleisen kokoelman hajoittamista:  osin integroimista silloisen Helsingin yliopiston kirjaston (nykyisen Kansalliskirjaston) kokoelmiin,  osin siirtämistä varastokirjastoon, osin toimittamista paperinkeräykseen.  Noina vuosina kävi kuumana myös keskustelu Opiskelijakirjaston asemasta.  Kansallisiin tehtäviin yhä vahvemmin suuntautuvan Helsingin yliopiston kirjaston kupeessa paikallisia opiskelijakirjastopalveluja ei oikein näyttänyt voivan kehittää. Tästä alettiin vakuuttua erityisesti keskustakampuksen tiedekunnissa, joissa opiskelu kirjatenttivaltaista. Muistan pitkät keskustelut, joita me tiedekunnan kirjastossa kävimme silloisen dekaanimme kanssa, jonka perusteluja näkemykselle siitä, miksi Opiskelijakirjasto olisi syytä erottaa itsenäiseksi konsistorin alaiseksi erillislaitoksekseen, on siteerattu historiateoksessa (s. 361).

Opiskelijakirjaston päästyä muuttamaan jossain määrin kokoelmiltaan karsittuna Domukselta Leppäsuonkadulta keskustakampukselle (1996) yhteistyö sen  ja keskustakampuksen tiedekuntakirjastojen välillä tiivistyi entisestään.  Olimme yhteisen HELKA-tietokannan myötä tulleet yhä tietoisemmiksi siitä, että meillä oli pitkälti yhteinen asiakaskunta, joka kirjallisuutta hakiessaan saattoi sompailla keskustakampuksella useampien kirjastojen välillä.  Jouduimme usein lähettämään asiakkaitamme muihin kampuksen kirjastoihin, joiden osin varsin erilaisista käytännöistä, lainaoikeuksista ja aukioloajoista oli syytä tietää, niin meidän kirjastotyöntekijöiden kuin asiakkaidemmekin.  Syntyi ajatus keskusakampuksen kirjasto-opaasta, jota tekevä porukka kokoontui Opiskelijakirjastossa. Opas oli  aluksi paperimonistevihkonen. Sittemmin, kun kirjastot alkoivat kehittää webbisivujaan, paperioppaaksi riitti kartta osoite- ja aukioloaikatietoineen. Yhteistyön tiivistyessä heräsi tarve harmonisoida kampuksen kirjastojen webbisivujen rakennetta ja sisältöä (ja ehkä vähän myös niillä esiteltyjä palvelukäytäntäntöjäkin). Tätäkin hanketta ideoiva ja toteuttava porukka kokoontui usein Opiskelijakirjastossa.

Opiskelijakirjastossa aloiteltiin myös VERKKARIn tekemistä (2000)  ja Opiskelijakirjastolaiset vastasivat pitkään myös lehden käytännön toimittamisesta. Olin mukana VERKKARIn toimituskunnassa alusta asti. Toimituskunnan kokouksissa ei rajoituttu keskustelemaan pelkästään lehteen tulevista kirjoituksista, vaan siellä vaihdettiin kuulumisia ja ideoitiin mitä erilaisimpia hankkeita. Kun olin mukana aika monissa muissakin yhteistyökuvioissa  ja pujottelin useampanakin päivänä viikossa Opiskelijakirjaston palvelutoimiston läpi henkilökunnan kokoustiloihin, muutamakin asiakas erehtyi luulemaan minua kirjaston työntekijäksi ja kyseli minulta reittiä yleiskokoelmiin, jonne toki osasin heidät ohjata.

Ilkka Pellikka kurssikirjalainaamossa 1974. © Opiskelijakirjaston arkisto

Mitä jos meillä ei olisi (ollut) Opiskelijakirjastoa?

“Opiskelijakirjasto oli yliopiston kirjastolaitoksen kehittämistyön ytimessä” , toteaa Hanna Kuusi kirjassaan (s. 411). Tähän on helppoa varsinkin keskustakampuksella työskennelleen kirjastonhoitajan yhtyä. Ihan heti emme kuitenkaan me kaikki keskustakampuksen tiedekuntakirjastoissa lämmenneet sille kehittämisajatukselle, että pitäsi lyödä hynttyyt yhteen Opiskelijakirjaston kanssa, koska pelkäsimme kurssikirjojen massalainauksen jyräävän alleen varsinaiset tieteenala- ja tutkijapalvelut ja tekevän palvelutoimiston virkailijoista lähinnä lainausautomaatin jatkeita.  Mutta eivätpä taitaneet heti lämmetä ajatukselle meidän kanssamme kimppaan joutumisesta kaikki opiskelijakirjastolaiset kollegammekaan. Vuosina 2003-2009 edettiin sitten kuitenkin sellaisella vauhdilla ja rytinällä  ja niin moninaisten yllättävienkin käänteiden kautta ensin kohti yhteistä keskustakampuksen kirjastoa, sitten yhteistä Helsingin yliopiston kirjastoa, ettei kaikkia vaiheita pystyisi oikein hahmottamaankaan ilman Hanna Kuusen kirjaa.

Mitä jos Opiskelijakirjasto olisi 1990-luvun lamavuosien kaavailujen mukaisesti typistetty pelkäksi kurssikirjalainaamoksi ja jätetty silloisen yliopiston kirjaston, nykyisen Kansalliskirjastona huomaan? Olisiko meillä oppimiskeskus Aleksandriaa? Millä tavoin yhteistyö  keskustakampuksen tiedekuntakirjastojen välillä olisi edennyt? Entä koko HY:n kirjastolaitoksen yhdistyminen? Muun muassa tällaisia  kysymyksiä tulvi mieleen kirjan loppujaksoja lukiessa.

Hanna Kuusen tutkimuksesta riittäisi ammennettavaksi keskusteluteemoja vaikka kuinka. Eteenpäinkin se inspiroi katsomaan, ei yksin muistelemaan menneitä.

Teksti

Eeva Peltonen
Kirjastonhoitaja
Helsingin yliopiston kirjasto / Keskitetyt hankinta- ja metadatapalvelut

Valokuvat

Opiskelijakirjaston arkisto

 

Säähavaintotiedot digitoitiin tukimuskäyttöön

Ilmatieteen laitoksen viestinnän tiedeasiantuntija Heikki Nevanlinna esitteli 11. lokakuuta 2011 käyttämiään tiedonlähteitä Kumpulan kampuskirjastolaisten pyynnöstä ja iloksi. Ilmatieteellä on Suomessa pitkät juuret ja hämmästyttävän laaja systemaattinen data-arkisto.

Digitoitua aineistoa alkuperäisessä muodossaan

Ilmatieteen laitos tutkii ja palvelee

Ilmatieteen laitoksessa työskentelee noin 640 henkilöä, joista 312 suoraan tutkimuksen ja menetelmäkehityksen tulosalueella. Suomeksi sanottuna se tarkoittaa, että yli puolet väestä tekee päätyönään tutkimusta.  Tutkimuskohteina ovat sääennustusmallit, ilmasto-, aerosoli- ja hiukkastutkimus.  Vuonna 2009 hajotetulta Merentutkimuslaitokselta jäi Kumpulaan jäätiköiden, aallokon ja vedenkorkeuden ja meren hydrodynamiikan tutkimus. Sen lisäksi laitos tutkii myös mm. ilmakehää, kaukokartoitusta ja avaruussäätä.

Ilmatieteen menetelmäkehitykselle ovat omat tutkimusryhmänsä, jotka hyödyttävät laitoksen lakisääteisten tehtävien toteuttamista. Viranomaistehtävät muodostavat toisen puoliskon laitoksen toiminnasta. Ilmatieteen laitos vastaa yhteiskunnan turvallisuutta tukevista sääpalveluista ja ilmakehän tilaa kuvaavan havaintoaineiston tuottamisesta. Lisäksi se myy sääpalveluita mm. mediataloille, ilmailulaitokselle, puolustusvoimille ja yrityksille.  Laitos hankkii puolet rahoituksestaan ulkopuolisista lähteistä.  Tämä on juuri sitä toimintaa, joka näkyy ja kuuluu tiedotusvälineissä, kun luonnonilmiöissä havaitaan jotakin poikkeuksellista. Ilmatieteen laitoksen asiantuntijat ovat mukana ilmastonmuutoksen tutkimuksen ja -politiikan kansallisessa ja kansainvälisissä organisaatioissa. Esimerkkinä joulukuun alussa perustettu Suomen ilmastopaneeli.

Havaintodata on säilytetty eheänä vuosisadasta toiseen

Laitoksella on säännöllisesti kerättyä säähavaintodataa jo 1800-luvun alkupuoliskolta.  Lisäksi data on laadultaan hyvää, joten se on nykytutkimuksessa käyttökelpoista. Ongelmana on ollut että se on pääasiassa manuaalisessa muodossa. Konekäyttöiseen muotoon pitkiä aikasarjoja on saatu vasta viime vuosikymmeninä, kun kauniisti käsin kirjoitetut sekä painetut tilastot on saatu koneluettaviksi. Niitä on siis digitoitu. Heikki Nevanlinnan projekteilla on tässä ollut ratkaiseva merkitys. Ne ovat saaneet myös kansainvälistä huomiota.

Toiminta alkoi siitä, kun keisari Nikolai I armollisesti päätti, että Helsingin yliopistoon perustettiin 28.3.1838 magneetillinen observatorio ja esimieheksi nimitettiin adjunkti, myöhemmin Helsingin yliopiston fysiikan professori Johan Jakob Nervander (1805-1848).  Havaintotietoja alettiin säännöllisesti kirjoittaa muistiin. Meteorologinen päälaitos irtautui 1881 yliopistosta Suomen tiedeseuran hallinnoimaksi, mutta yhteys ilmakehä- ja geotieteiden yliopistotutkimukseen on onneksi koko ajan jatkunut.  Suomeen saatiin havaintotietoja myös muualta valtakunnasta, Venäjältä.

Johan Jakob Nervander (1805-1848)

Toiminnan alkuvaiheessa observoinnin kohteina oli magneettikentän komponentteja, ilmanpaine ja säätiedot. Vuorokaudessa kertyi yli 500 havaintotietoa. Digimuodossa on nyt esimerkiksi noin 2 miljoonaa magneettikentän tuntiarvoa 1844–1910, joita on käytetty yli sadassa tutkimuksessa. Aineisto on ainutlaatuinen ja arvokkaaksi sen tekee pitkä aikajänne. Käytettävissä on myös pitkät säähavaintosarjat eri puolilta Suomea, Helsingistä jopa vuodesta 1829 alkaen.

Historiatietoa tarvitaan myös luonnontieteissä

Historiantutkijaa ja humanistia lämmittää erityisesti historiallisen datan saama arvostus luonnontieteen kampuksella. Monelta saattaa jäädä huomaamatta, että luonnontieteelliselläkin tutkimuksella on pitkät historialliset juuret ja että vanha aineisto saattaa olla odottamattoman arvokasta.  Nevanlinnan mukaan alkuperäisdataa ja tausta-aineistoja on säilynyt painetuissa vuosikirjoissa, tieteellisissä sarjajulkaisuissa ja julkaisemattomissa havainnoissa.

Viimeisimpänä digitointiprojekteista on Venäjän observatorioiden havaintojen taltiointi 1850-1905 (http://space.fmi.fi/MAGN/russia_1800/?page=home ). Tuhatsivuiset niteet tilattiin takaisin Varastokirjastosta ja valokuvattiin digikameralla. Teksti tunnistettiin kuvanlukuohjelmistolla. Vuonna 2009 päästiin jo puoleen väliin urakasta. Aineistosta saadaan luotettavaa tietoa avaruussäähäiriöiden vaikutuksesta magneettikenttään. Tietoja voidaan verrata vastaavana aikana Helsingissä kerättyyn tietoon. Vain pieni osa Euroopan observatorioiden havaintotiedoista 1800-luvulta on hyödynnetty. Digitoinnin myötä yhtenäiset tilastot mahdollistavat aineistojen massakäsittelyn laajalla aikavälillä. Noin saadaan tarkka aika-paikka-kuvaus avaruussään tutkimuksessa.

Heikki Nevanlinna on kirjoittanut ja toimittanut Ilmatieteen laitoksesta teokset
Kaisaniemestä Kumpulaan  ja   Magneettiset havainnot , jotka löytyvät e-kirjoina HELDAsta.

Ilmatieteen laitos täyttää 175 vuotta 28.3.2013. Yhtenä juhlavuoden teemana on ”Meteorologiset ja geofysikaaliset havainnot ja teoriat tulevat ja menevät, mutta havainnot säilyttävät arvonsa.”

 Teksti

Esa Hakala
Kirjastonhoitaja
Kumpulan kampuskirjasto

Kuvat

Heikki Nevalinna

Pakina: Kirjastoa markkinoimassa

Tunnettu  amerikkalainen matkustajakoneiden suihkumoottorien valmistaja Pratt&Whitney otti yhteistyöhaluisena yhteyttä erääseen kampuskirjastoon. Sähköpostitse käydyn kirjeenvaihdon pääasiat suomennettuna alla:

Arvoisa kirjasto,

edustajamme kävi Suomen liikematkansa yhteydessä kirjastossanne Helsingissä. Hän havaitsi ensimmäisen kerroksen yleisö- ja uutuuslehtitilat erittäin soveliaiksi uusimpien suihkumoottoreittemme testialustaksi. Olisimme nopeassa aikataulussa valmiita aloittamaan moottoreiden kiinnityksen lujarakenteiseksi havaittuun lattiaanne.

Kirjasto: Kiitämme tarjouksesta, mutta emme mitenkään voi asiaa edes harkita;  kaikuisassa tilassahan jo pelkkä infernaalinen meteli olisi asiakkaiden näkökulmasta sietämätön!

P&W: Olemme tehneet huolellista taustatyötä ja löytäneet kaikille osapuolille onnellisen ratkaisun: kuulosuojat! Yhtiömme lupautuu kustantamaan ne asiakaskunnallenne. Lisäksi toivomme sekä kirjastossa kävijöiden että henkilökunnan käyttävän tyylikästä Pratt&Whitney-lippistämme. Se on väreiltään ja kuosiltaan mietitty ja soveltuu täysin kuulosuojainten kanssa käytettäväksi.

Kirjasto: Hyvät herrat, melun lisäksi ylitsepääsemätön ongelma olisi moottoreitten poistokaasujen voiman ja lämpötilan aikaansaama yleisön vapaan kulkemisen estyminen. Ajatelkaa nyt, testivaiheessa raivoavat koneet sinkoamassa asiakkaitamme vaatteet tulessa pitkin seiniä, sietämätöntä!

P&W: Asiaa ei tule nähdä ollenkaan näin synkässä valossa; aikeenamme on pystyttää tulisten poistokaasujen vuoksi vastakkaiselle seinälle tuhansia asteita kestävä metallilevy. Sen avulla tulipalon ym. haittojen todennäköisyys pienenee mitättömäksi. Lisäksi henkilövahinkojen vähentämiseksi asetamme kirjastoon strategisten kulkuväylien kohdalle iloisenväriset infojulisteet tekstillä: Danger! Do not enter!

Kuten havaitsette, kaikki on otettu huomioon. Koska olisitte valmiit sopimuksen allekirjoitukseen?

Teksti

Esa Oja
Kirjastosihteeri
Meilahden kampuskirjasto Terkko

Kirkosta kirjastoon on matkaa vain kolme kirjainta

Terve Tiinakaisa, saako sinua kutsua Tk:ksi?

Mielellään saa sanoa Tk:ksi. Tiinoja ja Kaisoja talossa taitaa olla jo omasta takaa.

Aloitit keskiviikkona 7.12.2011 viestintäsuunnittelijana kirjaston keskitetyissä hallinto- ja kehittämispalveluissa. Mistä olet kirjastoomme tullut?

Olen tullut Helsingin yliopiston kirjastoon Kirkkohallituksesta. Maantieteellisesti en siis kovin kaukaa Katajanokalta. Kirkon tiedotuskeskuksessa olen tehnyt erilaisia viestintätehtäviä 23 vuotta. Taustaltani olen teologian maisteri, ja työurani aikana toiminut niin kouluttajana kuin radiotoimittajanakin. Olen jatkuvasti opiskellut työn ohessa, mm. viestinnän aineopintoja Helsingin yliopistossa ja aikuiskouluttajan tutkinnon HELIA-ammattikorkeakoulussa.

Onko tieteellinen kirjasto sinulle aivan uusi maailma? Mikä juuri kirjastossa veti puoleensa?

Tulin vuonna 1981 Helsinkiin opiskelemaan Satakunnasta ja olen siitä asti käyttänyt paljon kirjaston palveluja.  Eli asiakkaan näkökulmasta tieteellinen kirjasto on hyvinkin tuttu.

Kirjat ovat aina merkinneet minulle todella paljon, siitä alkaen kun opin lukemaan. Kouluaikoina vietin kirjastossa tunteja, kun bussi kotiin kulki harvakseltaan. Kirjasto on mielestäni hieno keksintö, joten on etuoikeutettua päästä kirjastomaailmaan töihin. Muutos kirkosta kirjastoon ei ole iso, onhan molemmissa kolme samaa alkukirjaintakin. Kirjastossa minua puhuttelevat erityisesti sen arvot: avoimuus ja kaikille tasapuolinen mahdollisuus päästä käsiksi tietoon ja tarinoihin.

Mitä uutta sinä toivot voivasi kirjastollemme tuoda?

Olen sydämestäni viestintäihminen, ja näen viestinnän hyvin kokonaisvaltaisesti ja luovasti. Kaikki viestii ja aina. Työyhteisöissä kuten muutenkin ihmisten kesken viestinnällinen tyhjiö täyttyy tulkinnoilla tai huhupuheilla. Näen, että työyhteisön jäseninä meistä jokainen on viestijä. Koska kukin on oman työnsä paras asiantuntija on meistä jokaisen tehtävä, suorastaan velvollisuus, tuoda työmme kannalta tärkeitä asioita esiin.

Minun tehtäväni on organisoida ja koordinoida kirjaston viestintää. Onneksi en tässä työssä ole siis yksin, yhdessä asiantuntevien kirjastolaisten kanssa haluan etsiä yhdessä toimivia tapoja. Viestinnän avulla työmme tulee näkyväksi ja tavoitteellinen suunnittelu auttaa arjessa.

Mitä pidät suurimpina haasteina uudessa työssäsi?

Näin parin päivän perehtymisellä näen pikemminkin paljon mahdollisuuksia. Olemme kirjastolaisina mielenkiintoisessa saumassa. Kun totuttujen rutiinien palapelin palaset ovat sekaisin, on se sekä haaste että mahdollisuus. On hyvä säilyttää sellaisia asioita jotka toimivat, mutta uteliaisuus ja valppaus toimintaympäristöön vaikuttavien muutosten ja trendien suhteen on välttämätöntä. On oltava tuntosarvet herkkänä niin, että kirjastossa todella elettäisiin kuin opetetaan. Olemme oppimiskeskuksessa: Tehtävämme on kuunnella käyttäjää ja luoda ennakkoluulottomasti uutta tarpeen mukaan.

Minkälaisena näet kirjastolaitoksen tulevaisuuden?

Uskon siihen, että vaikka tekniikka kehittyy ja infoähky on uhka, ihminen on pohjimmiltaan sellainen olento että sen täytyy saada aikaa pohdiskella asioita.  Mikään laite tai kone ei korvaa inhimillistä kohtaamista. Hyvässä ja hyväntuulisessa palvelussa on suuri vahvuutemme.

Mitä teet silloin, kun et tee töitä? 

Harrastan taijia eli kiinalaista sotilasvoimistelua: aseetonta sekä sapelia ja miekkaa. Lisäksi vesijuoksen mielelläni. Toimin myös Suomen dekkariseuran hallituksessa. Lisäksi kolme rakasta teiniäni pitävät huolen siitä, että äiti pysyy vireessä.

Haastattelu ja teksti

Veera Ristikartano

Kuva

Aino-Leena Juutinen

Menete Shatona ja Joseph Ndinoshiho uskovat, että akateemisten kirjastojen haasteet ovat tulevaisuudessa samat Namibiassa ja Suomessa.

Namibia-projektin yhteistyökumppanit Joseph Ndinoshiho and Menete Shatona kertovat, mikä  Suomen-vierailulla on tehnyt vaikutuksen, ja mikä ihmetyttänyt. Millaisena namibialaiset näkevät akateemisten kirjastojen tulevaisuuden?

Menete Shatona keskusteli kirjaston pikkujoulussa Päivi Helmisen kanssa.

Mitä mielenkiintoisia havaintoja olette tehneet Suomen-vierailunne aikana?

M: Työn näkökulmasta kiinnostavinta on ollut se, kuinka informaatiolukutaito on täällä hyvin korkeassa arvossa.  Ympäristön ja ilmapiirin kannalta olen kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka paljon Suomessa on korkeita, samannäköisiä rakennuksia. Ihmiset vaikuttavat kävelevän jatkuvasti – ehkä se on hyväksi terveydelle? Minulle on ollut myös hyvin outoa se, että esimerkiksi lounaalla ihmiset jättävät takin roikkumaan milloin minnekin. Puhumattakaan siitä, kuinka täällä aina pitäisi olla täsmälleen ajoissa joka paikassa – jopa kahvitapaamisessa.

J: Yllätyin siitä, kuinka hyvin organisoitu yhteiskuntanne on. Liikennejärjestelmä on erittäin toimiva, ja kulttuurinne kunnioittaa sääntöjä. Katua ei voi ylittää missä tahansa – joutuu odottamaan! Ruokailutavoissa ihmetyttää, kuinka säntillisesti lautaset otetaan yhdestä paikasta, tarjottimet toisesta. Syömisen jälkeen välineitä ei jätetä pöytään, vaan ne on vietävä itse pois.   Olen myös erittäin vaikuttunut siitä, että täällä syödään myös kasviksia, eikä ainoastaan lihaa! Namibiassa nimittäin moni minun ikäiseni mies pystyy syömään kokonaisen vuohen kolmessa tunnissa.

 

Millaisia yhtäläisyyksiä tai eroavaisuuksia olette havainneet yliopistokirjastojen välillä, kun vertaatte Suomea ja Namibiaa?

M: Informaatiolukutaidon suhteen teemme aika paljon samoja asioita, puhumme tavallaan samaa kieltä. Meidän on jatkettava informaatiolukutaidon kehitystyötä, opettaa eteenpäin ja kerätä palautetta opiskelijoilta.

J: Esimerkiksi luokitusjärjestelmän käytössä ei mielestäni ole kovin olennaisia eroja. Täällä Suomessa on mietitty hienosti, kuinka kirjasto voisi palvella asiakkaitaan paremmin. Käytössänne on monia mukavuuksia, joita meillä ei ole.

 

Mikä on mielestänne paras palvelu, jonka yliopistokirjastonne Namibiassa tarjoaa asiakkailleen?

M: Kattavat tutkimuspalvelut, joita kirjastonhoitajamme tarjoavat aiheen mukaan opiskelijoille ja opettajakunnalle.

J: Oppikirjojen pikalainaus. Olemme rajoittaneet laina-ajan muutamaan tuntiin, jotta mahdollisimman moni saisi hyödyn teoksesta.  Aukioloaikammekin ovat hyvät; kirjastomme palvelee klo 22 asti – myös sunnuntaisin.

 

Millaisia Internet-palveluita kirjastonne tarjoaa käyttäjilleen nyt, ja millaisia palveluita toivoisitte voivanne tarjota tulevaisuudessa?

M: Tarjoamme tällä hetkellä joitain elektronisia aineistoja, ja hankintalistamme on verkossa. Opiskelijoita varmasti auttaisi, jos käytössämme olisi keskustelufoorumi, jossa asiakkaat voisivat esittää kysymyksiä, ja me vastata niihin.

J: Haluaisin, että voisimme tuoda palveluitamme paremmin näkyviin interaktiivisten sovellusten ja sosiaalisen median kautta.  Toivoisimme myös voivamme hyödyntää tekniikoita, joista olisi apua vammaisille käyttäjillemme.

 

Millaisena näette akateemisten kirjastojen tulevaisuuden?

M: Kirjastojen on todistettava, että ne ovat selviämisen ja säilyttämisen arvoisia. Kirjastot eivät ole vain hiljaisia lukupaikkoja – ne ovat tiedon keskuksia. Akateemisten kirjastojen tulisi sisäistää pääkäyttäjiensä ydintarpeet. Sanomattakin on selvää, että myös uuden kehittäminen ja mainostaminen ovat tärkeitä asioita. Suurimpia haasteita ovat budjettileikkaukset, ammattitaitoisten työntekijöiden riittävyys sekä tietotekniikan tuomat muutokset.

J: Uskon, että haasteet ovat samat Suomessa ja Namibiassa. Kirjastoilla on pitkä historia, ja jotkut ovat sitä mieltä, että Internet jyrää päälle. Miten määrittelemme kirjaston tulevaisuudessa? Onko se paikka, jossa luetaan kirjoja, vai paikka, jossa tietoon pääsee käsiksi toisinkin keinoin? Kirjaston henkilökunnan on tärkeää ylläpitää taitojaan, sillä jos kehityksessä jää jälkeen, ei voi palvella ja auttaa asiakkaitakaan.

 

Suomen-vierailunne on ollut melko pitkä. Mitä ikävöitte Namibiasta?

M: Afrikan sinistä taivasta ja sitä, että voi herätä aurinko kasvoillaan. Perhettä ja ystäviä kaipaan myös.

J: Perhettä, poikaani ja omaa lehmääni. Ja lihaa!

Joseph Ndinoshiho ja Kaisa Sinikara kirjaston pikkujoulussa.

Teksti ja kuvat

Aino-Leena Juutinen

Verkkotoimittaja ja Verkkari-lehden toimitussihteeri

Kaukana ja lähellä – Namibian ja Suomen yliopistokirjastot yhteistyössä

Afrikan lämpö ja suomalaisen marraskuun hämäryys kohtasivat kuluvana vuonna, kun useita vuosia valmisteltu UM:n rahoittama yhteishanke pääsi käyntiin.

 

Taustoja ja tavoitteita

Helsingin, Tampereen ja Namibian yliopistojen kirjastot  ovat mukana  ”Human Resource Development Project at the University of Namibia Library” –hankkeessa. Hanketta koordinoi Helsingin yliopiston kirjasto. Hankkeen projektipäällikkö on Elise Pirttiniemi, jolla on pitkäaikaiset ja läheiset suhteet Namibiaan.

Hanke on jatkoa Suomen ja Namibian pitkäaikaiselle läheiselle yhteistyölle. Helsingin yliopistolla ja Namibian yliopistolla on yli 10 vuotta ollut yhteistyösopimus, johon kirjastoyhteistyö antaa uuden näkökulman. Suomalaiset yliopistot tarjosivat myös aikanaan koulutuspaikkoja Namibian itsenäisyydestä taistelleille nuorille. Useat heistä ovat 1991 tapahtuneen itsenäistymisen jälkeen toimineet Namibiassa merkittävinä johtajina, mm. Helsingissä valtiotieteitä ja lääketiedettä opiskellut Nickey Yambo ja Tampereella opiskellut Ellen Ndeshi Namhila, Namibian yliopiston kirjastonjohtaja.

Suomen tuntemus oli kimmoke sille, että Namibian yliopiston kirjasto halusi koulutuskumppania kaukaa pohjoisesta. Tavoitteena on lisätä Namibian yliopiston kirjaston henkilökunnan ammatillista osaamista seuraavilla alueilla: tiedonhankintataitojen opetus, palvelut tutkijoille ja opettajille, kirjastojen painetut ja digitaaliset kokoelmat, akateeminen kirjoittaminen ja tieteellinen julkaiseminen sekä strateginen kehittäminen, laatutyö ja kirjaston toimintaa kuvaavat mittarit.

Hankkeen rahoittaa ulkoministeriö CIMOn kautta. Hankkeella on yliopistojemme johdon tuki, ja sitä on käsitelty myös opetusministerien tapaamisissa. Rouva Ahtisaari antoi tukensa hankkeen suosittelijana. Namibian kansallinen tavoite ”Vision 2030” tähtää siihen, että maa olisi vuoteen 2030 mennessä verrattavissa kehittyneisiin maihin. Koulutus on luonnollisesti avainasemassa pyrittäessä tämän tavoitteen saavuttamiseen.

Hankkeen hyötyjä

Myös suomalaiset osanottajat hyötyvät hankkeesta. Hankkeen kautta opitaan afrikkalaisesta kulttuurista ja toimintatavoista. Se auttaa suomalaisia kirjastoja kohtaamaan paitsi Afrikasta tulevat opiskelijat ja tutkijat, myös muualta Euroopan ulkopuolelta tulevat yliopistolaiset. Mm. informaatiolukutaidon opetuksen pohtiminen yhdessä namibialaisten kollegojen kanssa tukee kirjaston kansainvälisen opetuksen kehittämistä. Yhteistyön tuottama kokemus on hyödyksi myös muutoin, kun yliopistoissa valmistellaan kansainvälisiä koulutusohjelmia.

 Miten yhteistyö näkyy kirjaston arjessa

Lokakuussa 2011 nautimme Windhoekissa yli odotusten onnistuneesta seminaarista. Mukana oli 8 suomalaista asiantuntijaa ja yli 40 namibialaista kollegaamme. Heti alusta asti tunnelma oli innostunut, iloinen ja aktiivinen. Aamupäivät kuuntelimme asiantuntijoiden esityksiä, iltapäivisin mietimme ryhmissä, miten uudet ideat ja uusi tieto viedään kirjaston arkielämään. Erityisen paljon kiinnostusta herätti Mirja Iivosen alustus aiheesta evidence-ased librarianship.

Projektisuunnitelman mukaisesti Joseph Ndinoshiho ja Menete Shatona tulivat maraskuussa eteläisestä Afrikasta Suomen syksyyn tutustumaan meidän tapaamme johtaa, suunnitella ja toteuttaa kirjastopalveluja. Joseph on Namibian yliopiston kirjaston varajohtaja, päätoimipaikkanaan Oshakatin kampus. Nuoren kirjastonhoitajan Meneten työpaikka on uusi lääketieteellinen kampus Windhoekissa.

Sekä Namibiassa tapahtuva kouluttaminen että namibialaisten vierailut Suomeen jatkuvat vuonna 2012. Tarkoitus on myös järjestää yhteisesiintymisiä Suomessa kesällä 2012 järjestettävän IFLA-konferenssin puitteissa. Namibialaisilla vierailla oli ilo tutustua suomalaiseen jouluperinteeseen tiernapoikineen kirjastomme pikkujoulussa.

Toivomme kaikille Verkkarin lukijoille hyvää ja levollista joulun aikaa! Kaikkea hyvää alkavaan vuoteen 2012!

Teksti

Kaisa Sinikara
Ylikirjastonhoitaja
Elise Pirttiniemi
Projektipäällikkö

Linkki

Josephin ja Meneten haastattelu joulukuun Verkkarissa


Kolumni: Joulukertomusperinteemme eräitä solmukohtia

Moni suomalaisen kirjallisuuden piirre juontuu Aleksis Kiven romaanista Seitsemän veljestä (1870). Kiven romaani sisältää muun ohella myös suomalaisen joulukertomusperinteen yhden lähtökohdan.

Jouluaattona veljekset juovat liikaa olutta, riitelevät ja tulevat polttaneeksi pirttinsä. Heidän joulunviettoonsa kuuluu siten runsas alkoholinkäyttö, perheväkivalta ja tuottamuksellinen tuhopoltto.

Niin oivallisen profeetallisesti tunsi Kivi kansansa ja sitä kuvasi, että kuuluu sanotunlainen meno joulunviettoomme vielä tänäkin päivänä.

Kiven aloittama realistis-onneton joulun kuvaamisen tapa ei kuitenkaan saanut kovin monia seuraajia, sillä Zacharias Topeliuksen luoma idealistisempi ja lapsekkaampi kuvaustraditio vei voiton.

Kiven mallin jatkajista karmeimman joulukuvauksen loi Maria Jotuni novellissaan ”Jouluyö korvessa” (alun perin Helsingin Sanomain viikkoliitteessä 1930, sittemmin kokoelmassa Norsunluinen laulu, 1947). Siinä mökin isäntä yrittää tappaa vaimonsa, emännän sisarentytär synnyttää isännälle lapsen ja isäntä kuolee sairauskohtaukseen. Tapahtumarikas jouluyö siis.

Topeliuksen luomaa traditiota on uusinnettu ahkerasti, mutta parhaat tulokset siitä on tehty parodian keinoin. Suuri idolini, kansantaiteilija Martti Huuhaa Innanen on tässä lajissa mestari.  Vanhan kansan joulukertomuksessa ”Olka Lehikoisen joulu” (kokoelmassa Seikkailu viitakossa, 1967) seisoo ”rikkinäisellä kesäpalttoolla ympäröity köyhä nainen paljain jaloin syvässä lumihankessa”.

Olka katselee sisään tirehtööri Lunkreenin kartanon ikkunasta ja näkee, miten ”kirkkaat katseet loistivat kilpaa kuusten kynttelien kanssa lasten pyöreistä, iloisista päistä käsin” ja ”somat lapsukaiset juoksivat piparkakku kätessä vikkelästi rinkiä joulukuusen ympärillä”.

Jouluidyllin nähtyään Olka ”kävi kuusen juurelle huilaamaan, sekä venttasi kuolemaa”. Paikalle sattuu satun hyvä haltiatar ja huutahtaa: ”Kuka se on kun meinaa kuolla jouluaattona, sano?”

Haltiatar lupaa täyttää Olkan toiveet saaten Olka toiveensa mukaan pienen palan leipää, jonka jälkeen tapahtuu onnellinen loppu eli ”Olka Lehikoinen tuli hulluksi ilosta, sekä vietiin köysissä poies”.

Karummin liikuttava on Innasen joulukertomus ”Kotimaan kutsu” (kokoelmasta Lippa vinossa, 1968). Siinä Eino on vuosikymmenet kiertänyt maailmaa ja juopotellut, mutta sitten hän ”tuli vanhaksi ja palasi kaukaiseen kotimaanhan”.

Jouluaattona Eino astuu sisään vanhaan kotitaloonsa: ”Hänen vaimonsa Selma makasi pirtin nurkassa kuolinvuoteella ja yksitoista aikuiseksi varttunut lasta veisti penkillä päreen valossa kirveenvarsia”.

Ensin lapset mukiloivat Einon. ”Mutta samassa hänen aikuisiksi varttuneiden lastensa silmät täyttyivät kyynelistä ja he nostivat vanhan isänsä lattialta. Selmakin nousi virkistyneenä ja silminnähtävästi ainakin kaksikymmentä vuotta nuortuneena kuolinvuoteeltaan.”

Toivotan oikein hyvää joulua itse kullekin vaatitasolle!

Jukolan veljekset vuonna 1970 julkaistussa postimerkissä. Kuva: Wikipedia

Kirjoittaja

Lasse Koskela
Tietoasiantuntija

Keskustakampuksen kirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

Kirjastoterveisiä Yhdysvaltojen länsirannikolta: Flora Lamson Hewlett Library

Pohjois-Kaliforniassa San Franciscon alueella oli 1960-luvulla kahdeksan suhteellisen pientä teologista seminaaria, jotka päättivät yhdistää hallintonsa ja kirjastonsa. Syntyi Graduate Theological Union.

Kirjastoprojekti toteutettiin ekumeenisessa hengessä: roomalaiskatolisen kirjaston ja useiden protestanttisten kirjastojen – mukaan lukien unitaarien teologisen seminaarin kirjasto – kirjat koottiin yhteen ja Berkeleyn alueelle rakennettiin Flora Lamson Hewlett Library. Sen kokoelmat kattavat noin 400 000 nidettä.

Kirjastorakennus, jossa tärkeintä ovat kokoelmat

Vaikka – tai koska, kuten kokoelmatyötä tekevä mieluummin sanoisi – kirjastotalo on suunniteltu kokoelmien ehdoilla, siellä on miellyttävä työskennellä. Rakennuksessa on käytetty – ainakin näkyvissä osissa kuten tuloaulassa – sementin ja metallin rinnalla runsaasti puuta, mikä takaa pehmeämmän vaikutelman kuin kylmä turvautuminen yksinkertaisiin sementti- ja metallirakenteisiin.

Kirjaston lähellä sijaitsee Kalifornian yliopiston Berkeley Library, joka on itse asiassa suuri joukko erikoisalojen kirjastoja. Sen kanssa Hewlett Library on sopinut muun muassa yhteisestä hankintapolitiikasta ja kirjastojen käyttöön liittyvistä oikeuksista.

Aulassa minut ja isäntäni emeritusprofessori Abraham Terianin ottaa vastaan David J. Stiver, jonka toimenkuvaan kuuluu kirjojen luettelointi ja erikoiskokoelmien hoito. Stiver esittelee meille kirjaston, jonka tiukka ja tarkoituksenmukainen tilankäyttö saisi suomalaisen arkkitehdin repimään hiuksiaan.

Tapaamme myös Kyle Schiefelbeinin, joka opettaa opiskelijoille elektronisten aineistojen käyttöä: jokainen opiskelija saa ryhmäopetusta noin kymmenen tunnin verran. Työnsä ohessa Schiefelbein valmistelee väitöskirjaa 1800-luvun liturgisesta kirjallisuudesta – aineistosta, joka on helposti saatavilla open access –muodossa.

Tapaamme Clay-Edward Dixonin, kirjaston kokoelmapäällikön (Head of Collection Development); ainakaan täällä kirjastoala ei vaikuta erityisen naisvaltaiselta. Dixon osaa kertoa yhtä ja toista mielenkiintoista kirjastosta ja kirjastojen tilanteesta alueella ylipäänsä.

Teologisten seminaarikirjastojen yhdistämisen mukana puoli vuosisataa sitten kirjastolle valittiin luokittelujärjestelmäksi Amerikan kongressin kirjaston (American Library of Congress) systeemi, jota on totuttu soveltamaan ja käyttämään.

Tämä helpottaa jossain määrin kirjaston työntekijöiden työtä ja työnjakoa, mutta heidän on tarkastettava jokaisen niteen asiasanoitus, joka viime aikoina on ylimalkaistunut entisestään, kun se on siirtynyt yksityisen yrityksen Baker & Taylorin hoidettavaksi.

Kirjojen tietueisiin täytyy lisätä teologisten seminaarien tarpeita ajatellen paitsi tarkempia asiasanoja myös muuta dataa, kuten esimerkiksi sarja, jossa kyseinen kirja on ilmestynyt.

Kirjastolla on vain kymmenen täyspäiväistä työntekijää ja heidän lisäkseen käytetään aputyövoimana opiskelijoita vuositasolla yhteensä noin 15-20 henkilötyövuoden verran.

Työnjako on selkeä ja tiimivetoinen, mikä luo yhteistyölle, kiinnostukselle ja aktiivisuudelle oman lisäarvonsa.

Hyllytysurakka ennen joulua

Kirjasto on koko ajan seminaarien opiskelijoiden aktiivisessa käytössä; noin neljäsosa sen kirjoista on koko ajan kierrossa, eikä ole ihme, että yhden työntekijän puolipäiväisenä vastuuna kirjojen korjaaminen tai lähettäminen muualle korjattavaksi.

Ennen joulua työntekijöillä on melkoinen urakka, kun kaikki lainassa olevat kirjat palautetaan loman ajaksi kirjastoon. Koko porukka hyllyttää kirjoja, johtajat mukaan lukien.

Kaikki kirjat eivät kuitenkaan kierrä samaan tahtiin. Kirjaston kellarikerroksessa on tiukalle hyllysuunnitelmalle rakentuva varasto, jossa on noin 30000 kirjaa – rariteetteja, arkistomateriaalia sekä vanhoja ja vähän käytettyjä kirjoja, joiden joukossa on todellisia helmiä.

Kirjaston ylpeytenä on unitaaristen traktaattien kokoelma, ja minulle kerrotaan, että lähes kaikki muukin erityisellä tavalla kiinnostava aineisto on peräisin juuri unitaarien seminaarikirjastosta.

Unitaarien traktaatit 1600-luvun lopulta ovat tutkijan kannalta kiinnostavia siksi, että juuri ne laukaisivat englantilaisessa kirkollisessa elämässä kiistoja, jotka vaikuttivat ratkaisevalla tavalla deismin läpimurtoon ja historiallisen raamatuntutkimuksen syntyyn.

Bussilla kirjastoon piipahtamaan

Opiskelijat tulevat laajalta alueelta omista seminaareistaan vierailemaan kirjastossa, joka runsaan kävijämäärän vuoksi ei voi antaa tietokoneitaan kokopäiväiseen käyttöön. Vaikka opiskelijat kantavat mukanaan omat tietokoneensa, vain harvat heistä tekevät kirjastossa pitkää päivää. Voisi sanoa, että valtaosa asiakkaista on ”piipahtajia”.

Monet tulevat omilla autoillaan taistelemaan kirjaston lähellä olevien kiemuraisten katujen tarjoamasta parkkitilasta, mutta ainakin joillakin seminaareilla on käytössään busseja, jotka kuljettavat opiskelijoita kampukselta kirjastoon – julkinen liikenne kun ei satu olemaan niitä amerikkalaisen yhteiskunnan vahvuuksia.

Kun käyntimme kirjastossa on päättynyt, vierailemme paikallisen luterilaisen seminaarin (Pacific Lutheran Theological Seminary) kampuksella, jota kokoelmapäällikkö Dixon oli kehunut upeaksi paikaksi. Upea se onkin: kapea ja pitkä Marin Avenue johtaa korkealle mäen harjalle, josta on upeat näkymät.

Kellarivaraston aarteita

Luterilaisen seminaarin opiskelijat ovat luennoillaan, mutta jostakin kampuksen takaa löydämme kellarivaraston, jossa säilytetään ELCA:aan (Evangelical Lutheran Church of America) kuuluvien Pohjois-Kalifornian luterilaisten kirkkojen arkistotavaraa – kirkollisten kokousten aineistoa, pappien arkistoja ynnä muuta.

Ahtaissa pölyisissä tiloissa työskentelee Carol Schmalenberger, joka ottaa yllätysvieraat ystävällisesti vastaan. Suomalaiselle vierailijalle hän viittaa kokoelmaa esitellessään lattialle pinottuihin kahdeksaan isoon pahvilaatikkoon, joille kukaan ei ole vielä tehnyt mitään. Siinä ovat paikallisen suomalaissyntyisen papin ja vaikuttajan Toivo Harjunpään arkistot.

Saamme kuulla myös, että aina kun jokin kirkko suljetaan, sen arkistot lähetetään tänne. Kuitenkin ne kirkot, jotka lähtevät pois ELCA:n yhteydestä, vievät arkistonsa mukanaan. Viime aikoina tällaisia kirkkoja on ilmaantunut tavallista enemmän, koska ELCA on ottanut voimakkaasti kantaa homoseksuaalisten jäsentensä oikeuksien puolesta eikä se sovi läheskään kaikille.

Luterilaisten kirkkojen parhaat vuodet tällä alueella – ja vähän muuallakin Yhdysvalloissa lienevät takanapäin. Niistä kertovat rouva Schmalenbergerin käsikirjastona toimivat teokset, noin 15-20 hyllymetriä, joiden joukossa on kirjoja Euroopasta siirtolaisina tulleiden luterilaisten perustamien kirkkojen historiasta toissa ja viime vuosisadalla.

Kun lähdemme, tulen miettineeksi, että pölyisen arkiston takahuoneessa olevan vapaan työpöydän ääressä voisi kirjoittaa väitöskirjan vaikkapa Toivo Harjunpään jälkeenjääneistä pahvilaatikoista löytyvän aineiston perusteella.

Hyvästelemme rouva Schmalenbergerin ja jatkamme matkaamme Marin Avenueta alas laaksoon ja sieltä hyvin myöhäiselle lounaalle.

Teksti

Matti Myllykoski
Johtava tietoasiantuntija
Keskustakampuksen kirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

Tahallaan vai vahingossa? Plagiointi yksi Oppimisseikkailu 2011 -teemoista

25.–26.10.2011 pidetyn Helsingin yliopiston Yritä, uskalla, toimi: Oppimisseikkailu 2011 –tapahtuman yhtenä teemana oli plagiointi. Tiesitkö, että opiskelijat pelkäävät plagioivansa tietämättään? Muistatko sinä laittaa esityksiisi ja kirjoituksiisi aina lähteet?

Helsingin yliopistossa on rehtorin päätöksellä 11.11.2011 julkaistu ”Ohje menettelystä opiskelijoiden vilppi- ja plagiointitapauksissa (päätös 2011/172)”. Yliopistossa on myös meneillään plagiaatintunnistamisjärjestelmän pilotointi.

Plagiointiteemaa käsiteltiin aamupäivällä 25.10. työpajassa, jota vetivät Kaijus Ervasti (oikeustiede), Elina Manninen (kasvatustiede) ja Laura Karppinen (rehtorin kanslia).

Iltapäivällä teeman ympärillä jatkettiin Anne Haarala-Muhosen johtamassa sessiossa, jossa plagiointitunnistusjärjestelmäpilotista vastaava, verkkopedagogiikan asiantuntija Pauliina Kupila kertoi pilotista ja tutkija Erika Löfström plagioinnista tekemästään tutkimuksesta.

Kupila ja Löfström ovat myös selvittäneet Helsingin yliopiston opettajien ja opiskelijoiden ajatuksia ja kokemuksia plagiaatintunnistamisjärjestelmistä (ks. Löfström & Kupila 2011).

Tilaisuuksissa keskityttiin erityisesti opiskelijoiden harjoittamaan vilppiin ja sen tunnistamiseen, ei muihin vilpin muotoihin (esim. tutkijoiden välisiin).

Työpajassa todettiin, että esim. Yhdysvalloissa plagiointia on jo pitkään pidetty ongelmana ja sitä on pyritty torjumaan (erityisesti lääke- ja hoitotieteessä). Suomessa ilmiötä ei ole kovin hyvin tunnistettu ja suomalaista tutkimusta aiheesta on vain vähän. Laajempia tutkimuksia tarvittaisiin.

Plagioinnin on epäilty lisääntyneen – vai tunnistetaanko se nykyisin paremmin? Kulttuurierot ovat plagioinnin suhteen suuria ja tämä on tärkeää ottaa huomioon kansainvälisiä opiskelijoita opetettaessa ja ohjattaessa. Se, mikä meillä on vilpillistä lainaamista, voi jossain toisessa kulttuurissa olla hyväksytty tieteellisen kirjoittamisen käytäntö.

Elina Manninen kokoaa yhteen työpajan ryhmätöiden tuloksia.

Miten plagioinnin voi tunnistaa?

Mitkä asiat sitten voisivat viitata plagiointiin? Työpajassa keskusteltiin, että muun muassa

  • Opiskelijan työn taso ja kieli muuttuvat suuresti verrattuna aiempaan
  • Tekstin kieli ja tyyli muuttuvat kesken kaiken, erityisesti paranevat
  • Omat ”hälytyskellot” soivat
  • Tutkielma tulee liian äkkiä valmiiksi, eikä sitä ennen ole saatu ohjausta

Lisää indikaattoreita löydät pilotoinnin blogista.

Miten plagiointitapauksen voi tunnistaa? Kaijus Ervasti vetää yhteen ryhmätyön tuottamia plagioinnin indikaattoreita.

Miksi opiskelija plagioi?

Yhteiskunnan ja yliopiston arvomaailma on osittain muuttunut ja se heijastuu opiskelijoihin. Kovat paineet edetä ja valmistua sekä aineistojen helppo saatavuus avoimessa verkossa saattavat tehdä vilpin houkuttelevammaksi ja ehkä helpommaksikin kuin ennen.

Plagiointia on ainakin kahdenlaista: tahallista, tietoista vilppiä ja tahatonta. Löfströmin ja Kupilan mukaan neljä suurinta syytä plagiointiin ovat:

  • Tietämättömyys
  • Periaatteessa tiedetään miten pitäisi toimia, mutta omat taidot eivät riitä
  • Piittaamattomuus
  • Opiskelijalla on paljon muita asioita elämässään (esim. perhe, työ) eikä hän siksi ehdi paneutua kaikkiin opiskelutehtäviin riittävästi

On tärkeää, että opettajat – myös kirjaston kouluttajat – näyttävät esimerkkiä eettisessä lähteiden käytössä: omiin opetuskalvoihin on syytä laittaa lähteet.

Opiskelijat pelkäävät plagioivansa vahingossa

Yksi itselleni yllättävimpiä tietoja plagioinnista on ollut se, että suurin osa opiskelijoista pelkää plagioivansa tahattomasti. He haluavat olla rehellisiä, mutta kokevat, etteivät välttämättä osaa toimia oikein. Tämä on tärkeää ottaa huomioon myös kirjaston antamissa koulutuksissa. Jos plagioinnista puhutaan, ei pidä vain nopeasti varoitella, että se on kiellettyä, vaan antaa selkeitä työkaluja siihen, miten kirjoittaa ja lainata eettisesti. Mielekkäintä tietysti olisi, että kirjasto ja esim. tiedekunta sopivat selkeästi yhdessä, mitä kirjaston koulutuksissa puhutaan ja mikä tieto tulee muussa opetuksessa.

Erika Löfström kertoi, että opiskelijat usein näkevät viittauskäytännöt teknisenä plagioinnin estovälineenä, mutta eivät välttämättä ymmärrä laajemmin tieteellisen kirjoittamisen ja lainaamisen eettisiä periaatteita (lue lisää esim. Löfström 2011).

Plagiaatintunnistusjärjestelmän pilotointi

Pauliina Kupila kertoi hankkeen käynnistyneen, kun tiedekunnilta ja opettajilta tuli kyselyitä: miten he voisivat helpommin tunnistaa plagiaatteja? Pilotista vastaa opetusteknologiakeskus.

Pilotin ensimmäinen vaihe oli keväällä 2011 ja nyt on käynnissä toinen vaihe. Jos hankintaan päädytään, edessä on kilpailutus. Ohjelman hankkiminen tapahtuisi alkuvuonna 2012 ja käyttöönotto olisi aikaisintaan lukuvuoden 2012–2013 alussa. Ensimmäisessä vaiheessa on kokeiltu kahta ohjelmaa: URKUNDia ja Turnitinia. Niitä on käytetty myös muissa suomalaisissa yliopistoissa. Pilotissa ei ole huomattu suuria eroja ohjelmien välillä. Molemmissa on puolensa.

Ohjelma voisi toimia myös opiskelijan oppimisen työkaluna. Valitettavasti halutessaan plagiaatintunnistusjärjestelmiä voi käyttää myös väärin: omaa plagioitua tekstiään voi pyörittää siellä niin monta kertaa, ettei enää jää kiinni. Löfström ja Kupila kysyvätkin: ”Tukeeko järjestelmän käyttö oppimista aidosti, vai käytetäänkö järjestelmää vain varmistamaan riittävän alhainen yhtäläisyysprosentti?” (Löfström & Kupila 2011).

Erika Löfström (vas.), Pauliina Kupila (kesk.) ja Anne Haarala-Muhonen keskustelevat.

Miten järjestelmä toimii?

Järjestelmää käytettäessä opettaja luo sähköisen tehtäväpalautuskansion, johon opiskelija palauttaa oman tekstinsä. Järjestelmä vertaa tekstin alkuperäisyyttä lähteisiin (avoin verkko, julkaisutietokannat, järjestelmään tallennetut dokumentit).

On tärkeää huomata, että ohjelmat voivat tunnistaa vain niitä tekstejä, jotka löytyvät avoimesta verkosta, tietyistä julkaisutietokannoista tai joita sillä itsellään on. Ne lainatut aineistot, joita ohjelma ei sisällä, jäävät tunnistamatta. Esimerkiksi julkaisemattomia tekstejä tai vain painetussa muodossa olevia aineistoja ohjelma ei voi tietenkään tunnistaa. Tällaisissa tapauksissa tarvitaan opettajan ja ohjaajan omaa ammattitaitoa.

Kirjaston rooli?

Mikä on kirjaston rooli plagioinnin tunnistamisessa ja estämisessä? Pauliina Kupila piti kirjastolaisille oman tilaisuuden 2.12. (kalvot löytyvät intranetistä, vain HY:n kirjaston henkilökunta). En valitettavasti itse päässyt paikalle, mutta kollega Kirsi Luukkanen kertoi, mitä asioita kirjastolaiset pohtivat ja aiheet kuulostivat samankaltaisilta kuin Oppimisseikkailussa:

  • Kuinka tuttu plagioinnin käsite on opiskelijoille?
  • Miten kirjasto voisi osallistua järjestelmän käyttöönottoon?
  • Kirjasto voisi olla mukana esim. tiedekuntien tieteellisen kirjoittamisen kursseilla puhumassa informaatiolukutaidon perusasioista, kuten eettisestä kirjoittamisesta.
  • Opiskelijat saattavat luulla, että esim. yhdessä kirjoitetun tekstin voi julkaista omissa nimissään, jos saa toiselta luvan. Pelkkä lupa ei kuitenkaan riitä – eettiseen tieteelliseen kirjoittamiseen kuuluu toisen kirjoittaman tekstin selkeä merkitseminen.
  • Toivottiin, että plagiointiohjelmaa käytettäisiin osana viittaamiskäytänteiden oppimisprosessia.

Mitä mieltä sinä olet kirjaston roolista plagioinnin estämisessä? Osallistu keskusteluun jättämällä kommentti.

Lähteitä ja lisää luettavaa

Plagiaatintunnistamisjärjestelmän pilotointi –blogi

Pauliina Kupilan ja Emilia Löfströmin esityksen materiaalit

Plagioinnin indikaattoreista Plagiaatintunnistamisjärjestelmän pilotointi –blogissa

Löfström, Erika, 2011, “”Does Plagiarism Mean Anything? LOL.” Students’ Conceptions of Writing and Citing”. Journal of Academic Ethics 9: (4) p. 257-275. DOI 10.1007/s10805-011-9145-0 (http://www.springerlink.com/content/f4770514v067q72n/, luettu 2.12.2011)

Löfström, Erika ja Kupila, Pauliina, 2011, ”Plagiaatintunnistamisjärjestelmä oppimisen ohjaamisen välineenä?” Peda-Forum 2/2011, s. 17-20.

Bergenin yliopiston hauska ja informatiivinen video plagioinnista (5 min)

 

Teksti ja kuvat

Johanna Lahikainen
Tietoasiantuntija
Keskustakampuksen kirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

 

Kirjastonhoitaja Jari Friman vihittiin kätevästi lähikaupassa

Kirjastonhoitaja Jari Friman aloitti työt Kumpulan kampuskirjastossa matematiikan tieteenalavastaavana lokakuun lopussa. Tieteenalatyön lisäksi hän osallistuu tällä hetkellä myös asiakaspalveluun. Seuraavassa Jari kertoo elämästään.

Olen kotoisin Tampereelta. Siellä olen käynyt peruskoulun, lukion ja yliopiston ja asunut muutenkin lähes yhtäjaksoisesti 30 vuotta. Luultavasti Tampereen ansiosta päädyin myös kirjastoalalle. Pääaineeni Tampereen yliopistossa oli informaatiotutkimus, josta valmistuin vuonna 2008.

Seitsemän opiskeluvuoden aikana ehdin työskennellä Tampereen yliopiston kirjastossa, Poliisiammattikorkeakoulun kirjastossa sekä informaatiotutkimuksen laitoksella. Olen luetteloinut, sisällönkuvaillut, asiakaspalvellut, opettanut Nellin käyttöä, vetänyt harjoitusryhmiä informaatiotutkimuksen laitoksen kursseilla, ollut mukana kirjaston muuttoprojekteissa.

Muutin Helsinkiin keväällä 2009, kun aloitin työt BTJ:llä. Kirjastolaisille BTJ on tuttu luettelointitietueiden toimittajana, kirjakauppiaana, kalustemyyjänä ja kustantajana. Kahden ja puolen vuoden jälkeen luetteloijan työ alkoi olla melko lailla nähty. Onnekseni Kumpulan kampuskirjastossa oli matematiikasta vastaavan kirjastonhoitajan paikka auki ja tulin valituksi tehtävään. En ole opiskellut matematiikkaa, mutta uskon pystyväni perehtymään aiheeseen siinä määrin kuin kirjastonhoitajalle on tarpeellista.

Harrastuksiini kuuluvat sulkapallo, tennis, työmatkapyöräily ja elokuvien katselu – lukeminen ja lautapelaaminen myös aina kun on aikaa ja mahdollisuuksia.

Syksy on tuonut elämääni uuden työpaikan lisäksi myös muita iloisia uutisia. Menimme naimisiin nykyisen vaimoni kanssa 11.11.2011. Pelkistetyn yksinkertainen vihkitilaisuus oli kätevästi Kannelmäen Prismassa, joka on myös lähikauppamme.

Teksti

Jari Friman
Kirjastonhoitaja
jari.friman[at]helsinki.fi
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuva

Elina Hietaranta