Diplomaatti keskuudessamme

Katri Tuori ei aikonut jäädä kirjastoalalle, kysymyksessä oli vain väliaikainen ratkaisu. Gradu oli juuri kirjoitettu valmiiksi ja elämä edessä. Kirjanhakijan pesti ei ollut houkutteleva vaihtoehto uravalinnalle.

Mutta kuinkas sitten kävikään?

Suuret kirjavarastot olivat nuoren naisen mielestä jännittäviä ja kirjaston työyhteisön ilmapiiri mielenkiintoisine persoonineen vertaansa vailla. Ja kun samana kesänä Katri tuli raskaaksi, oli peli selvä -vakituinen työpaikka ja äitiysloma.

Helkan äiti

Katri Tuoria on tituleerattu Helkan äidiksi. Helkan kehityksen hän listaa uransa suurimpiin saavutuksiin. Vuoden 1990 alussa hän aloitti projektipäällikkönä Helsingin yliopiston kirjastossa (nykyinen Kansalliskirjasto). Silloin Helkasta ei vielä ollut tietoakaan.

Tuorin tehtävänä oli toimia yhteyshenkilönä ja saada mahdollisimman moni kirjasto Helkaan mukaan. Helkan luominen oli myös alkusysäys kirjastojen yhteistyölle. Sitä ennen kukin oli nyhräillyt omissa nurkissaan.

– Muistan selkeästi keväällä 1992, kun Thomas Roosin kanssa tungimme kaksi kelaa koneeseen ja kone lähti käyntiin. Oli suuri hetki, kun näki tietokannan todella toimivan, Tuori muistelee.

Julki ja muut taistot

Toiseksi suureksi saavutuksekseen Tuori laskee julkaisuviitetietokanta JULKI:n kehityksen. Se oli projektina rankka. Neuvottelut saattoivat äityä räiskyviksikin, joka kasvatti Tuorin mainetta taitavana neuvottelijana ja diplomaattina.

– Kirjoitimme Kirsti Tainion ja Sinikka Luokkasen kanssa rehtorille ja kanslerille kirjeen, jossa vinkkasimme hankkeen tärkeydestä. Ylikirjastonhoitaja Esko Häkli ei pitänyt oma-aloitteisuudestamme, mutta taipui huomattuaan yliopistojohtajien innostuksen.

Touri saattoi, omien sanojensa mukaan, piruuttaan tallentaa iltakaudet ihan vain näyttämisen halusta. Oli pakko näyttää että JULKI on hyvä juttu, sillä projekti tiesi paljon lisätyötä kirjastoväelle ja ei sen vuoksi ollut kovinkaan suosittu. Nyt, vaikka narinaa on, tietokannasta ei haluttaisi luopua millään.

Kolmannen urahuippunsa Tuori kohtasi, kun viimeisintä järjestelmää vaihdettiin nykyiseen. Vaikka esityöt tehtiin kiitettävästi, muodostui projektin läpiviemisestä aikamoinen kujanjuoksu.

– Istuimme Ari Ahlqvistin kanssa yökaudet kasaamassa järjestelmää, Tuori muistelee.

Lopulta elokuun alussa 2001 lopullinen vaihto toteutui, mutta ei täysin pistein, sillä järjestelmä oli amerikkalaisten toimesta indeksoitu väärin ja se kaatuikin alkuun koko ajan.

Aina tavoitettavissa

Katrin tavoitettavuutta on myös kiitelty. “Oli aika tai paikka mikä vaan, kyllä Katri vastaa puhelimeen”, sanonta kuuluu. 1990-luvun alun tietokoneet eivät vastanneet kapasiteetiltaan ja suorituskyvyltään edes nykyaikaista kännykkää. Järjestelmien tukkeutuminen ja kaatumisuhka siivittivät ”päivystysryhmän” muodostumista.

– Aina kun olimme Kirstin kanssa jossakin kokouksessa toisella paikkakunnalla, varmistimme soittamalla, että kaikki on kunnossa.  Koimme, että järjestelmät ovat meidän vastuullamme.

Päivystysverkosto loi turvallisuudentunnetta. Aina oli joku jolle soittaa, jos jokin meni vikaan.

– Olen herännyt Yhdysvalloissa monta kertaa keskellä yötä puhelimen pirinään. Vielä eläkkeelle jäätyäni ihmiset ovat soitelleet, mutta nyt olen tajunnut laittaa puhelimen äänettömäksi.

Eläkkeellä hyvillä mielin

Katri Tuori jäi eläkkeellä 1.4.2010. Kun omat velvollisuudet oli hoidettu pois alta, oli hyvä lähteä. Aktiivisella ja elämännälkäisellä naisella on paljon suunnitelmia tulevan eläkkeen varalle.

– Se on jännä, miten täytyy eläkkeelle siirtymisen jälkeen totutella siihen, ettei tarvitse herätä aamulla. Pitkään nukkuminen on aika hauskaa! Olen huomannut käyneeni päivä päivältä rennommaksi ja rennommaksi, kun ei tarvitse kantaa mistään huolta.

Suurempia suunnitelmia Tuorilla eläkepäivien varalle ei sen kummemmin ole. Hänen mielestään 35 vuoden yhtäjaksoisessa työputkessa on ollut tarpeeksi suunnittelua. Varsinkin kun komeaan työuraan sisältyy vain yksi sairauspoissaolo.

– Olen nyt ansaitussa levossa, Katri Tuori virnistää.

Katri Tuori Kansalliskirjaston lukusalissa.

Kirjoittaja:

Helena Hiltunen
Verkkotoimittaja
Helsingin yliopiston kirjasto

Kuva:

Helena Hiltunen