Johdatus salapoliisityöhön kirjastoammattilaisille – kielikurssi Langdonien tapaan

Jos joku työtovereistasi on viime päivinä vaihtanut huomaamattaan työkielekseen englannin ja kertoilee auliisti itsestään ja vaikuttaa jotenkin kiinnostuneemmalta myös sinusta, voi olla, että hän oli yksi meistä kahdestakymmenestä, jotka olimme ”Training seminar for library, IFLA 2012 and other international situations” –kielikurssilla. Treenausta saatiinkin varsin monenlaisiin tilanteisiin.

Kyseessä ei ollutkaan mikään tavallinen sanasto- ja kielioppikurssi! Identtiset kaksoset Steve ja Andy Langdon opettivat meille kauniilla Oxfordin englannillaan mm. luottamuksen rakentamista, positiivista ajattelua, interaktiivisuutta ja neuvottelutaitoja.

Veljekset pitivät ryhmän tiukasti hyppysissään koko kurssin ajan. Ruoka- ja kahvitauotkin käytettiin small talk -harjoituksiin, joten yhtään tylsää hetkeä ei noiden kahden päivän aikana koettu. Jos ajatus harhautui hetkeksikin pois aiheesta, jompikumpi veljeksistä huomasi sen oitis, ja samassa napsahti kohdalle jokin hauska lisätehtävä.

Kaikki oppi kiertyi salapoliisiteeman ympärille. Meille kaikille tutut dekkarihahmot toimivat esikuvina siitä, kuinka terve uteliaisuus ja oman epätäydellisen persoonan likoon laittaminen kiinnostaa kuulijoita ja saa aikaan keskustelua. Keskusteleminen taas edistää oppimista paljon enemmän kuin pelkkä kuunteleminen. Niinpä Langdonit luennoivat meille äärimmäisen vähän.

Kahden vetäjän voimin toiminut kurssi oli kerta kaikkiaan loistava: valittavana oli kaksi aihetta, joista itselle kiinnostavampaa mentiin kuuntelemaan. Heti ”luennon” jälkeen meidät pyöräytettiin pienryhmiin, jotka opettivat äsken opittua toisilleen. Aina ei kuitenkaan toistettu äsken kuultua, vaan sovellettiin tietoa johonkin. Langdonit laittoivat ryhmät töihin niin vähin ohjein, että meidän oli pakko dekkarien lailla tehdä kysymyksiä. Vaikka aluksi sävelet olivat hyvin sekavat, niin meistä tuli kerta kerralta rohkeampia kysymään ja toimimaan.

Koimme käytännössä, kuinka järjestetään hyvä interaktiivinen tilaisuus. Jo kalusteita sijoittelemalla rennommin esim. puoliympyrään voi lisätä osallistujien keskustelua. Kaikille tuttu painostava hiljaisuus ”onko kellään mitään kysyttävää?” -lopetuksen jälkeen on vältettävissä monella tavalla. Keskustelua voi – ja pitää – herätellä pitkin esitystä helpoilla kysymyksillä. Voit myös sopia etukäteen jonkun läsnäolijan kanssa, että hän kysyy jotain tiettyä asiaa. Jos tämä kuulostaa falskilta, niin voit reilusti esityksessäsi sanoa jollekulle, että tulet kysymään (signpost question) häneltä kohta tietystä asiasta; näin hän saa miettimisaikaa. Tutut ns. pariporinat esityksen aluksi ovat myös hyvä keino lisätä vuorovaikutusta. Tehottoman esityksen lopetuksen ”onko kellään mitään kysyttävää?” voi näiden oppien myötä unohtaa iäksi!

Positiivisen ajattelun ja palautteen voima

Tuon tuosta saimme esitellä jotain asiaa muutamalle tai useammalle kuulijalle. Steve (tai Andy) videoi ja kommentoi esityksiä ja välillä kyseli mielipiteitä puhujasta haastatellen meistä jotakuta. Joitain esityksiä jopa uusittiin heti palautteen jälkeen ja näimme kuinka jo yksikin toisto parantaa lopputulosta. Kun tilanteet etenivät vauhdilla niin kameran tai kuulijoiden jännittämisen yksinkertaisesti unohti.

Onko lasisi puolityhjä vai puolitäysi?

Jos Mot sanakirjaan on uskominen, meillä suomalaisilla lasi on aina puolitäysi (puolillaan: adv half full (full of sth), half-filled (half-filled with sth). Mutta kuinka voi ajatella positiivisesti silloin kun sattuu ja tapahtuu ikäviä? Langdonien viesti oli, että negatiivinen palaute on parempi kuin ei palautetta ollenkaan. Selittelyn ja puolustautumisen sijaan hankalat ihmiset, tilanteet ja kommentit pitää asettaa uuteen perspektiiviin (”reframe”). Jopa sellaisesta tilanteesta, että työkaverisi tulee kokoukseesi, mutta keskittyy lukemaan sähköpostejaan, voit löytää positiivisen näkökulman.

 

Suuri pieni puhe

Small-talk-Steve kertoi meille jutustelusta, jota hän harrastaa aina ja kaikkialla. Hänen kokemuksensa mukaan small talkilla saa aikaan pieniä arjen yllätyksiä, kuten olutlaatikkotervehdyksen lähikaupasta tai jopa suurempia ihmeitä, jotka voivat pelastaa henkesi. Ennakkoluulottomalla jutustelulla saat nimittäin ympärillesi verkoston, joka suhtautuu sinuun positiivisesti ja jolle et ole enää merkityksetön tuntematon vastaantulija.

Mikäs on pulistessa jos on puhelias ja ekstrovertti – toista se on meillä umpimielisillä takahikiäläisillä, jotka emme edes halua tuhlata omaa tai muiden aikaa turhan puhumiseen. Kuinka lattea ja väkinäinen hissikeskustelu saa mitään ihmeitä aikaan? Ei saakaan, ellei keskustelu etene. Tähän asti olin luullut että small talk nimenomaan pysyttelee yleisissä, vaarattomissa aiheissa, mutta Langdonien mukaan jutustelun pitää edetä aidosti molempia kiinnostavaan suuntaan; kiellettyjä aiheita ei ole. Säästä, liikenteestä tms. hyvin yleisestä saa puhua korkeintaan 45 sekuntia – ellet halua olla (tai jo ole) naapuruston tylsin tyyppi!

Kiinnostavan aiheen esiin kaivamiseen tarvitaan taas niitä salapoliisin taitoja. Poliisikuulustelussa tehdään tiukkoja kysymyksiä, joihin epäilty vastaa hikoillen miten kykenee, mutta salapoliisi kertoilee leppoisasti omia kokemuksiaan ja sivumennen kysyy keskustelukumppaniltaan asiaan liittyvää. Mitä hiljaisempi vastapuoli on, sitä enemmän dekkarin pitää höpötellä omiaan. Rento luottamusta henkivä ilmapiiri tukee jutustelua. Miksi sitten näkisimme vaivaa yhteisten kiinnostusten aiheiden esiin kaivamiseen? Yksinkertaisesti siksi, että henkilö, jonka kanssa olet jutellut jotain mieleenpainuvaa, luottaa sinuun, haluaa kuunnella mitä sinulla on sanottavaa ja on taipuvaisempi kääntymään puoleesi myös työhön liittyvissä asioissa.

Uusia sanoja ja muuta ihmettelyä

Neuvottelutilannetta simuloitiin ryhmissä joiden piti leikisti päättää mille osastolle (luettelointi, kokoelmat, sarjat jne.) sijoitetaan uusi virka. Hyvin opettavaista! Opimme, että neuvotteluissa meidän pitäisi olla assertiivisia, eli kyetä ryhmässä tuomaan esille omat mielipiteet, toiveet, tarpeet ja tavoitteet vakuuttavasti, vilpittömästi ja suoraan siten, että ei kuitenkaan loukkaa toisten oikeuksia tai tavoitteita.

Olen luullut, että hyvän neuvottelun tuloksena on kompromissi, mutta näin ei kuulemma olekaan. Kompromississa kukaan ei ole tyytyväinen mutta neuvottelemalla voidaan keksiä kaikkia hyödyttävä ratkaisu. ”Miksi”-kysymykset ovat ratkaisevia luovaan uuteen lopputulokseen pääsemiseksi.

Salapoliisintaitoja testattiin vielä kurssin loppukokeessa, jossa ratkottiin vastapuolen lomanviettoon ja valokuvaajan valintaan liittyviä toiveita. Tätä aihepiiriä Andy (tai Steve) lähestyi niin kaukaa ja isoreikäisellä haavilla, että asiaan sotkeentui jo epäilys kurssitoverin isovanhempien aviorikoksesta! Loppujen lopuksi mitään rikosta ei kuitenkaan tapahtunut: vanhat kalavelat eivät sittenkään luoneet epäilystä kenenkään syntyperään. Lukija lienee jo niin hämmennyksissään, että voin vain sanoa “niin mekin, rakas Watson!”

Huippupistein loppukokeesta selvisivät Elise ja Mervi. Himoitun Jim-palkinnon sai positiivisuudestaan kuulu Anneli.

Kurssin aikana kirjasimme toistemme hyvät ominaisuudet paperilapuille. Niinpä lopuksi saimme vielä nipun positiivista palautetta pahan päivän varalle. Niihin on hyvä palata sitten kun puhurit käy ja tuuli ulvoo.

 

 

Kirjoittajat

Leena Huovinen
Tietopalvelusihteeri
Keskustakampuksen kirjasto
Helsingin yliopiston kirjasto

Marja Moisio
Palvelupäällikkö
Viikin kampuskirjasto

Leave a Reply

Your email address will not be published.