Jokainen kirjasto on kirjan arvoinen

Mikko Lahtinen, Kirjastojen maa. Vastapaino, Tampere 2010. 394 s.

Mikko Lahtinen aloittaa Kirjastojen maan tunnustamalla velkansa M. A. Nummisen Baarien miehelle (1986). Lahtinen on oivaltanut, että keskiolutkapakan ohella myös yleinen kirjasto tarvitsee kronikoitsijansa. Suomalaiset käyttävät kirjastoja väestömäärään nähden eniten Euroopassa. Toisena tulevat tanskalaiset, jotka tunnetusti ovat myös persoja oluelle.

Mallasjuoman ja kirjallisuuden tenhoamina nämä sivistyskansat eivät jouda juonimaan verisiä valloitusretkiä tai kapitalistisia kaappauksia vaan istahtavat seesteisinä olutmukin ääreen tutkistelemaan, mitä kirjastosta ovat löytäneet.

Asetelma ei ole liian hyvä ollakseen totta, sillä se on totta. Suomessa on maailman paras yleinen kirjastolaitos. Paljon muuta maailman parasta Suomessa ei olekaan. Siksi on perusteltua panna vastaan, jos järjestelmä aiotaan tieten tahtoen rappeuttaa. Juuri tässä on Mikko Lahtisen kirjan ponnin. Lyhytnäköisen säästämisen ja väärinymmärretyn kehittämisen henkisessä ilmastossa myös kirjastopalveluja on ryhdytty ajamaan alas.

Mutta Lahtinen ei ole valinnut tyylilajikseen pamflettia; hän tietää, että kiistakirjoitus kalskahtaa liian helposti hätähuudolta. Kirjastojen maassa Lahtisen alter egon Kirjastojen miehen kommelluksista kerrotaan kolmannessa persoonassa, ja sattumusten kuvaukset kietoutuvat yhteen arkkitehtuurianalyysien, kulttuurihistorian ja kirjastopolitiikan kanssa.

Sanonnan rekisterit vaihtelevat totisesta koomis-herooiseen. Kun Kirjastojen mies vierailee pitkälti yli kahdessadassa yleisessä kirjastossa, eräänlainen matkakirja avartuu eräänlaiseksi kulttuurihistoriaksi. Kokonaiskuva rakentuu yksityiskohdista.

Eikä kokonaiskuva ole lohduton. Kaikista kirjassa kuvatuista kirjastojen sulkemisista, henkilökunnan lomautuksista ja hyllykapeikoista huolimatta suomalaisten kirjastojen valikoimat ovat useimmiten olosuhteisiin nähden tolkullisia, virkailijat ammattinsa osaavia ja kirjastoympäristöt tarkoituksenmukaisia. Suomesta ei löydy yleisen kirjaston nimellä esiintyviä mielivaltaisia kirjakokoelmia, jotka Keski-Euroopassa ovat yleisiä.

Tilanne ei kuitenkaan kuonnu parempaan suuntaan, jos kirjastot jätetään oman onnensa nojaan himosäästäjien ja irtopisteitä keräilevien kunnallispoliitikkojen armoille. Lahtinen tietää, että kirjaston on seurattava aikaansa, mutta hän on myös herkkä vaistoamaan pinnallisesti käsitetyn ajanmukaisuuden tuottamat vaarat.

Digitaalinen aineisto ja materiaalinen vieminen verkkoon ovat tätä nykyä itsestäänselvyyksiä, mutta kirjasto ei enää täytä kulttuuritehtäväänsä, jos siitä huomaamattaan tulee vain yksi angloamerikkalaisen pintapopulaarin tarjoaja muiden joukossa. Kirjastolaitoksen kehittäminen ei onnistu ilman näkökulmaa ja ymmärrystä, perspektiiviä sekä historian että tulevaisuuden suuntaan.

Kun hapertuminen alkaa syrjäseudulta, se ehtii tehdä tuhojaan jo kauan ennen kuin se ennättää keskuksiin. Vaikka Kirjastojen maa tallentaa pienkirjastojen selviytymiskeinoja, riveiltä ja rivien välistä voi myös lukea, miten yleiset kirjastot ovat uhatuimmillaan siellä, missä niitä huutavimmin tarvitaan.

Eritoten loitoilla paikkakunnilla kirjasto voi olla ainoa henkireikä, joka tarjoaa vaihtoehdon televisiolle ja lehdistölle, mahdollisuuden saada kosketus muuhun maailmaan. Kehitysalueen kasvattina tiedän, että pienessä kunnassa yleinen kirjasto saattaa olla yhtä kuin koko pitäjän kulttuurielämä. Mutta vähästä on helppo nutistaa, vaivaton on lamauttaa syrjäkirjaston jo lähtökohtaisesti heikko elinhermo vielä hitaammin sykkiväksi.

Jos kulttuurista puhutaan, niin harva puheenvuoro kansallisen hyvinvoinnin puolesta on osunut niin nappiin kuin Kirjastojen maa. Siitä voi sitä paitsi nauttia myös ilman olutta. Sääli tietysti, jos niin käy.

Kirjoittaja:

Tapani Kilpeläinen
Kääntäjä
Turku