Kesäisiä lukuvinkkejä

Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski
Tammi 2013

Saksalaisen Daniel Kehlmannin kirja Minä ja Kaminski  on kertomus suurta mainetta havittelevasta Sebastian Zöllneristä, taidekriitikosta, ja Manuel Kaminskista, arvoituksellisesta kuvataiteilijasta. Itseriittoinen ja ylimielinen Zöllner matkustaa maaseudun rauhaan vetäytyneen Kaminskin luo kirjoittaakseen tämän elämäkerran. Zöllnerin urakka ei kuitenkaan tunnu etenevän, ja taustatutkimuksen myötä hämmennys vain kasvaa. Kertomukset Kaminskin elämänvaiheista vaikuttavat ristiriitaisilta, eikä suuri taiteilija vaikuta kovin halukkaalta yhteistyöhön. Zöllnerin kotirintamallakin menee huonosti, mutta taidekriitikon pakkomielle saavuttaa asema säilyy miltei loppuun asti.

Kehlmannin kirja on satiirinen kuvaus ihmisen halusta olla joku ja saavuttaa jotain toisen ihmisen ja julkisuuden kautta. Minä ja Kaminski piikittelee taidemaailmaa ja taiteilijoita hännysteleviä toimittajia (sekä galleristeja), joista useimmat jäävät tarinan taustahenkilöiksi. Loppua kohti kertomus saa jopa veijaritarinamaisiakin piirteitä. Ohimennen teos raottaa myös taiteilijan yksinäisyyttä. Läheisen ihmisen rakkaus voi jäädä saavuttamatta: suurmieskin voi olla jollekulle ihmisenä vähäpätöinen.  (JK)

Burt Bacharach (with Robert Greenfield): Anyone Who Had a Heart
2013

Vaikka Burt Bacharachin nimi ei sanoisikaan mitään, niin todennäköisesti moni Verkkarinkin lukija on kuullut tämän legendaarisen säveltäjän musiikkia. Mies on rustannut lauluja ainakin kuuden vuosikymmenen ajan ja monet mieleenpainuvimmista 1960-luvulla, jolloin Bacharachin ja Hal Davidin (tekijän tunnetuin sanoittajakumppani)  todellinen läpimurto tapahtui: I´ll Never Fall in Love Again,  This Guy´s in Love with You, Raindrops Keep Fallin´on My Head jne. Jotkut Bacharachin klassikoista tunnetaan myös suomalaisina versioina.

Jotkut ovat voineet pitää Bacharachin lauluja ”hissimusiikkina” tai ”kevyen luokan jollotuksina”, jotka istuivat 70-luvun rapukesteihin yhtä napakasti kuin trumpettilahkeet ja banlon-paidat. Arvostus on sittemmin noussut huimaavasti, ja jotkut osuvat kuvaukset levytyssessioista ja kappaleiden struktuureista paljastavat, kuinka Bacharachin musiikin helppous ja kepeys onkin lopulta näennäistä.

Burt Bacharachin teos Anyone Who Had a Heart ei ole puhdas omaelämäkerta siinä mielessä, että kirja on syntynyt yhteistyössä Robert Greenfieldin kanssa ja teoksen sivuilla on myös monia lähipiirin (ex-vaimot, Elvis Costello, Mike Myers ym.) kommentteja Bacharachin elämänvaiheista, sävellystyöstä, elokuva-hankkeista jne. Värikkään uransa aikana Bacharach on myös työskennellyt mm. Marlene Dietrichin kanssa. Sen sijaan yhteistyöhanke Frank Sinatran kanssa kariutui aikatauluongelmien vuoksi. Kirja ei kuitenkaan ole pelkkä cocktail-kutsujen ja menestysnäytösten kavalkadi, sillä maestronkin kärsivällisyyttä on vuosien mittaan koeteltu: tyttären vaikea sairaus, avioerot, 70-luvun Lost Horizon –elokuvamusikaali floppasi pahasti, selästä irtosi sementtiä (jep, tosi on) jne. Kaikesta on kuitenkin aina selvitty, ja Snellmanin päivänä (12.5.2014) 86 vuotta täyttäneen Bacharachin luomisvoima ei näytä vieläkään ehtyvän. Mikä huikea elämä! Mikä mainio lukuelämys! Suosittelen eritoten kaikille kevyen musiikin ystäville. (JK)

Kumman kaa – Anne ja Ellu lomamatkalla
Annen ja Ellun Tuotanto 2014

”Anne ja Ellu lomamatkalla” on tv-sarjan ”Kumman kaa” sijaan taipunut ensi kertaa sarjakuvaromaaniksi. Kirjan ovat käsikirjoittaneet ja kustantaneet näyttelijät Minna Koskela ja Heli Sutela. Sarjakuvapiirtäjäksi romaaniin valikoitui 30 halukkaan joukosta Jarno Kantelinen, joka on onnistunut luomaan perinteisen piirretyn viivan sijaan pullean tyylin söpöä graafista kuvitusta, joka muistuttaa hieman suosittujen Bratz-nukkejen tyttöhahmoja.

Työkaverusten Annen ja Ellun ystävyyttä ei matkakohde Puerto de la Playa koettele muutoin kuin lomaviikon kuudentena matkapäivänä, kun auttavaa turistisuomea puhuva Pedro saa houkuteltua neidot delfiiniretkelle.  Kummankin pettymykseksi retkialuksessa ei ollut olutta tarjolla lainkaan. Lopulta seikkailusta sukeutui paikallisten manolitojen kanssa skootteriajelu tanssipaikkoihin huipentuen matkan viimeisenä iltana suomalaisturistien suosimaan discoon.  Ja kukas siellä tiskijukkana olikaan kuin Erkki Vantaalta alias Dj. Eric. Kolmen tunnin oluttuoppien äärellä istumisen jälkeen Ellu toteaa ”tää on nyt sitä aidointa Espanjaa”, johon  Anne myöntää ”nii o”.

Sarjakuvaromaaniin on saatu yksiin kansiin kaikki aurinkoturismin kliseet.  Annen ja Ellun dialogi on tuttuakin tutumpaa itse kullekin raskaan työvuoden jälkeen – tässä näyte lentokoneen matkustamosta:

Ellu: ”Sairaasti duunia”. Anne: ”Kyllä tää on niin ansaittua” (siemailee olutta purkista).  Ellu: ”Ihan hirvee vuosi. Tollakin skidillä on syyliä.” (viittaa edessä matkustavaan poikaan , joka on tuttu asiakas työpaikalta). Anne: ”Meil on siis niin raskaat duunit. Miten ne syylät hoitu?” Ellu: ”Emmä tiedä. Ei mitään aavistusta” (oppilas kuuntelee edessä hiljaa terveydenhoitajan ja ruotsinmaikan juttelua), että tällä lailla.

Ja kumman kaa tällä kertaa? Neitojen mietteissä pyörivät Jari Sarasvuo versus Matti Nykänen, Alexander Stubb versus Jari Sarasvuo, Teemu Selänne versus Katri-Helenan mies ja sokerina pohjalla todellinen mieskaksikko Tami Tamminen versus Timo Soini.  Tässä sarjakuvaromaanissa ollaan vahvasti mukana tässä ajassa.

Kirja ilmestyi Annen ja Ellun tuotanto Oy:n kustantamana ystävänpäivänä viime helmikuussa (14.2.2014).  Sarjakuvakirjan on ansioituneesti taittanut Minna Ainoa, joka on merkinnyt kirjan selkään numeron 1. ”Kumman kaa” sarjakuvaromaaneihin on siis luvassa jatkoa. Suosittelen luettavaksi kauniina kesäpäivänä terassin riippukeinussa, jos ei muutakaan tekemistä löydy. (TS)

Teemu Keskisarja: Vihreän kullan kirous: G.A. Serlachiuksen elämä ja afäärit
Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2010

Kertoo uskomattoman sinnikkäästä ja tuittupäisestäkin herrasta, joka muuttui apteekkiapulaisesta, kananmunien ja sienien myyjästä Suomen puuteollisuuden perustajaksi. Kun nuhaisena niistät nenää, muista häntä. (MK)

 

 

Asko Sahlberg: Herodes
WSOY 2013

Ei mitään uutta auringon alla. Yhtä valtapeliä ja kampittamista. Mutta kirjan kieli on lumoavaa ja henkilöhahmot monitasoisia. (MK)

 

 

 

Ville Repo: Ensimmäinen varis joka lensi Atlantin yli. Heikki Waris –  sosiaalipolitiikan uranuurtaja
Ville Revon perikunta 2011

Joskus  tie kirjan luo voi olla monipolvinen. Työhöni liittyvien tarkistusten seurauksena löysin Kaisa-talon Ekumeenisesta arkistosta Waris- kokoelman. Kokoelma sisältää  31 kotelollista akateemikko Heikki Wariksen ekumeeniseen, kirkkojenväliseen  yhteistoimintaan liittyvää  erilaista kirjallista materiaalia.

Sitten tietokantatarkistuksista  huomasin, että hänestä oli hiljattain ilmestynyt elämäkerta. Löysin itseni lukemasta sitä syksyn pimeinä iltoina. Kirja kertoi minulle suvun, Suomen ja Helsingin historiasta, sodan vuosista Heikki Wariksen, ystäviensä ja perheen perspektiivistä. Sen sivuilta sain tietoa Wariksen laajasta, ulkomaillekin ulottuvasta ystävä- ja tuttavaverkostosta, hänen opetustehtävistään eri oppilaitoksissa, yhteyksistään kveekareihin, setlementtiliikkeen rantautumisesta Suomeen sekä tietenkin sosiaalipolitiikan tulosta oppiaineeksi Helsingin yliopistoon.

Kirjaa olisi hyvin haastavaa referoida, samoin siitä on vaikea nostaa esiin vain yhtä mieleen tarttunutta yksityiskohtaa. Erilaisia henkilöhahmoja ja  pieniä tapahtumia on kuvailtu mielenkiintoisesti. Suosittelen sukellusta tähän päähenkilön lisäksi monien, monien  muiden  ennestään tuttujen ja tuntemattomien  ihmisten elämänkohtaloista ja keskinäisistä vuorovaikutussuhteista kertovaan maailmaan. (M-SH)

Emma Å: Samuelin kirja
SUNKIRJA 2008

Dekkarit kuuluvat kesään. Ja tämä dekkari varsinkin, sillä sen tapahtumat sijoittuvat pääasiassa meren rannalle;  niiden näyttämönä  on länsisuomalainen merenrantatalo, jota kirjailija kuvaa seuraavasti:

”Eriskummallinen isovanhempieni talo on. Eriskummallinen, koska sitä rakennettiin  hetken mielijohteista ja laudanpätkistä. Suvun kesken sitä pilkattiin palikkataloksi, mutta Eetupa mieltyikin nimitykseen ja käänsi pilkan edukseen. Hän alkoi kutsua taloaan virallisestikin palikkataloksi. ”

Talon isäntä Edvard Helminen, Eetuksi kutsuttu, järjestää suvulleen 88-vuotisjuhlat, joiden aikana yllättäen tapahtuu murha. Sitä selvitellään yli sadan sivun verran. Ennen syyllisen löytymistä sekä  päivänsankarin puolison, että  pojantyttären joutuminen vaaraan aiheuttaa lukijassa lisääntynyttä mielialan jännittymistä. Emma Å- nimimerkin taakse kätkeytyvä, pääasiassa historiallisia romaaneja kirjoittava Leila Tuure kuvaa kirjan henkilöitä ja heidän välisiä suhteitaan lämpimästi ja hauskasti. Hänen kerrontatyylinsä ei päästä lukijaa pitkästymään. Myös tämä Sunkirjan kustantama teos kannattaa pakata mukaan matkatavaroihin kesälomalle lähtiessä. (M-SH)

Paula McLain: Nuoruutemme Pariisi
Gummerus 2014

Ernest Hemingway: Nuoruuteni Pariisi
Tammi 1964

Kun luin teini-ikäisenä Ernest Hemingwayn postuumisti julkaistun muistelman Nuoruuteni Pariisi, muistan yllättyneeni teoksen lopusta, missä onnelliselta vaikuttanut avioliitto päättyy ja minäkertoja julistaa: Olisin mieluummin kuollut kuin rakastanut jotakuta toista. Toki on otettava huomioon, että Hemingway oli kirjoittaessaan jo täyttänyt 60 vuotta ja ehkä nostalginenkin muistellessaan nuoruuttaan Pariisissa.

Kirjoitin tentissä, että Hemingwayn kuvaama Pariisi on miesten maailma, nerojen ja eksentristen suurten taiteilijoiden planeetta, jossa naisille on tarjolla puolison, muusan ja rakastajan roolit. Poikkeuksena tähän oli tietysti kirjailija Gertrude Stein, jonka oman puolison tehtävä oli sosiaalisissa tilanteissa keskustella vaimojen kanssa, jotta nerot saisivat vaihtaa ajatuksia keskenään omassa rauhassaan.

Kuka oli tämä Hemingwayn ensimmäinen vaimo, Hadley Richardson? Millainen tausta hänellä oli, mitä hän ajatteli tästä kaikesta? Mitä hänelle tapahtui sen jälkeen, kun Hemingway rakastui toiseen?

Näihin kysymyksiin tarttuu Paula McLain romaanissaan Nuoruutemme Pariisi (alkuteos The Paris Wife, 2011).  Tutkijataustainen McLain perustaa fiktionsa huolelliseen taustatyöhön ja piirtää kiehtovan kuvan Hadleyn ja Ernestin painostavista lapsuudenkodeista, joista molemmat halusivat kiihkeästi pois, yhteisistä aineellisen niukkuuden, mutta myös onnen täyttämistä vuosista, pikkuhiljaa paratiisiin luikertelevista käärmeistä sekä Hemingwayn viimeisestä puhelusta Hadleylle muistelmien loppuunsaattamisen jälkeen.

Ehkä kirjan suurimpia anteja oli se, että käännyin taas Hemingwayn puoleen ja luin muistelmateoksen alkukielellä (A Moveable Feast, 1964). Sain sukeltaa kiehtovaan aikamatkaan 1920-luvun Pariisiin, nuoren lahjakkuuden fyysiseen ja henkiseen nälkään, kirjoittamisrituaaleihin ja eksentrisiin taiteilijaystäviin. Kirjat täydentävät toisiaan ja keskustelevat keskenään lukijan kautta. (JL)

Mark Yarm:Kaikki rakastavat Seatlea
Like 2014

Grunge – vaihtoehtorockin alalaji – sai alkunsa Seattlesta 1980-luvun keskivaiheilla ja kasvoi maailmanlaajuiseksi ilmiöksi 1990-luvun alussa Nirvanan ja Pearl Jamin suosion vanavedessä. Moni tyhjätaskumuusikko huomasi olevansa tilanteessa, jossa rahaa pursuaa ovista ja ikkunoista. Maine ja huumeet sekoittavat sankareiden päät monella tasolla. Monen tie päättyy hautausmaalle.

Kaikki rakastavat Seattlea kertoo kellaribändien noususta maailman maineeseen skenen keskeisimpien hahmojen kertomana. Äänessä ovat Nirvanan, Pearl Jamin, Soundgardenin, Alice in Chainsin, Screaming Treesin, Holen, Mudhoneyn, L7:n ja lukuisten muiden bändien jäsenet.

Kirja on viihdyttävä, mutta välillä hieman vaikeaselkoinen moninaisten haastateltavien nimien viidakossa. Tuntemattomien hahmojen nimi ei aina jää mieleen. Välillä huomaa olevansa aika pihalla – kukas tämä nyt olikaan ja missä bändissä. (HH)

Anu Silfverberg: Äitikortti – kirjoituksia lisääntymisestä
Teos 2013

Äitikortti oli puhdistava lukukokemus. Olen kolmen vuotta kestäneen mutsi-urani aikana kokenut hyvin vahvoja vieraantuneisuuden tunteita nykyaikaisen äitiyskäsityksen luomaa pyhää suorittajaa kohtaan.

Meillä ei kestovaippailtu, synnytyksessä vedin kaikki oloa helpottavat lääkkeet kitusiin, emme osallistuneet vauvajumppaan, imetin 5 kuukautta, laitoimme lapsen hoitoon heti kun oli mahdollista ja juoksin kirkuen töihin tienaamaan rahaa, en kirjoita vauva.fi-foorumille, käytän lastani neuvolassa. Minulla on omaa aikaa ja harrastuksia.

Silfverbergin kirja on manifesti, kirja joka piti kirjoittaa. Kirja, joka pitäisi jakaa jokaisen äitiyspakkauksen mukana.
Äitiyden suorittaminen on vaarallista, se vie mustaan syöveriin, jonne minuus katoaa. Lapsen hankkiminen on koko perheen asia. Ei vain naisen asia.

Samaistumisen taso lukiessa oli lähellä 90%. Muutamassa kohdassa selasin muutaman sivun jaarittelun takia rivakasti eteenpäin.

Hauskasti ja henkilökohtaisesti kirjoitettu , jossa erään arvion mukaan Silfverberg kuvaa terävästi, kuinka lapseton kaupunkilaisnainen metamorfoituu imettäväksi nisäkkääksi. (HH)

Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet, Medeia ja hänen lapsensa, Iloiset hautajaiset ja Vihreän teltan alla

Parhaat tarinankertojat tempaisevat mukaansa niin, että kaikki ympärillä unohtuu ja tekee mieli vain lukea ja kuulla lisää tarinoita. Ljudmila Ulitskajan kirjoissa eletään arkista elämää milloin Venäjällä ja Neuvostoliitossa, milloin emigranttina Yhdysvalloissa. Ihmisiä vilisee, jotkut ovat sukua toisilleen, toiset muuten vain läheisiä, ystäviä ja kavereita. Lukija joutuu olemaan tarkkana venäläisten nimien viidakossa: on virallista nimeä, isännimeä, lempinimeä.

Pari vuotta sitten kuulin venäläisestä kirjailijasta Ljudmila Ulitskajasta. Yritin ensin lukea hänen teoksiaan venäjäksi, mutta kieli oli niin rikasta, että luovutin. Luin suomeksi ensin romaanin ”Medeia ja hänen lapsensa”, josta mieleeni tuli äitinipuoleinen karjalaissuku, jossa oli monenlaista tarinaa ja tarinankertojaa. Etsin lisää Ulitskajaa kirjastoista.

”Naisten valheet” sijoittuu 1980- ja 1990 –luvun Neuvostoliittoon ja Venäjälle, ja se jatkoi samaa linjaa: mielikuvituksellisia tarinoita ja salaisuuksia, skandaaleja, joista vaiettiin ja joille naurettiin. Romaani ”Iloiset hautajaiset” kertoo kuolemansairaasta taiteilijasta Alikista, joka elää newyorkilaisessa emigranttiyhteisössä. Yhteisö auttaa ja tukee häntä, jostain ilmestyy vanhojakin kavereita ja lopulta vietetään hautajaiset, joissa Alik yllättää vielä kerran kaikki läheisensä.

Ulitskajan uusin kirja ”Vihreän teltan alla” alkaa siitä kun Stalin kuoli. Sen jälkeistä Neuvostoliittoa koetaan ja katsotaan kolmen isättömän kaveruksen Iljan, Mihan ja Sanjan elämän kautta. Pojat olivat tuolloin vielä koululaisia, ja vuosien varrella he kokevat maailman muuttumista yhdessä ja erikseen aina Neuvostoliiton viime vaiheisiin saakka. Isättömyys on tässä kirjassa yksi punainen lanka. Kirjassa on yli 700 sivua ja olen lukenut sitä kiirehtimättä, nautiskellen runsaasta kielestä ja tarinoinnista.

Ljudmila Ulitskaja vieraili Suomessa toukokuussa viimeisimmän kirjansa ilmestyttyä. Venäläisen kirjallisuuden luentosarjalla Metsätalolla hän kertoi kirjan synnystä ja taustoista, näkemyksistään Venäjän tilasta ja siinä samalla myös käsityksiään Ukrainan tilanteesta. Minusta hänen romaaninsa ovat tuntuneet tarinoiden kokoelmilta, kuin tilkkutäkeiltä. Hän itse sanoikin haastattelijalle ja kolme kirjaansa suomentaneelle Arja Pikkupeuralle, ettei aikonut kirjoittaa paksua kirjaa, vaan pieniä tarinoita, mutta sitten niistä tulikin romaani. Ostin tuon kirjan, olin onnekas ja sain hänen omistuskirjoituksensa.

Jos pitää hieman absurdeista tarinoista ja on kiinnostunut sellaisesta venäläisten arjesta, josta tiedotusvälineiden ajankohtaisohjelmissa ei keskustella, suosittelen Ljudmila Ulitskajan romaaneja sateisten ja aurinkoisten kesäpäivien lukuiloksi. (MF)

Lukuvinkkejä vinkkailemassa:
Jussi Kajaste, Taina Sahari, Marja Kosonen, Marja-Sirkku Holma, Johanna Lahikainen, Helena Hiltunen ja Maria Forsman.

Leave a Reply

Your email address will not be published.